"The principal task of civilization, its actual raison d´être, is to defend us against nature."
(Sigmund Freud)
Psykoanalyyttisen teorian näkemys on minusta yhdellä tavalla olennaisesti parempi kuin pelkkä puhdas valtapelitulkinta jossa persoona ja tavoitteet jätetään ulkopuolelle. Se nimittäin ottaa tunteet ja mielen rakenteet huomioon. Näitä taas tarvitaan jotta voidaan tarkastella kunnolla esimerkiksi manipulaatiota. Juuri tunnemaailma nimittäin vaikuttaa siihen mitä hyväksymme ja mitä emme. Ja haluista ja vaistoista kumpuaa moni toiminta. Siksi on tiedettävä mitä tapahtuu. Välineellisesti katsoen tästä on paljon hyötyä: Milloin siitä on hyötyä ja milloin haittaa.
Osa tuntuu kuitenkin hieman ongelmalliselta. Se on traumojen suhde asioihin. Tässä on nimittäin otettava huomioon se, mitä muistista tiedetään.
Usein tavattava psykoanalyyttinen tulkintatapa korostaa torjuntaa, jossa trauma pistetään alitajuntaan. Se unohtuu. Tärkeänä pidetään sitä että asia tuodaan tietoisuuteen ja käsitellään. Kuitenkin tosiasiassa tilanne näyttää päinvastaiselta: Ihmiset unohtavat asioita, mutta ne ovat neutraaleja. Ihmisellä on ikävissä asioissa kuitenkin norsun muisti. Ainakin omalla kohdallani on selvää että ongelma ei ole niinkään se että asiat painuisivat unohduksiin, vaan se että ne eivät pirulauta painu mihinkään. Niihin enemmänkin totutaan.
1: Tosin psykoanalyysin kannalta on mielenkiintoista, että en ole oireiltani "neurootikko". Ongelmani ei siis johdu misään muistojen torjunnasta, vaan muusta. Vaikkapa siitä että muistan.
Toisaalta valemuistoja on tulkittu muistinpalautukseksi. Ihmiset on saatu muistamaan tapahtumia joita ei oikeasti ole tapahtunut. Tällöin traumakokemus syntyykin terapeutilla. Tietenkään läheskään kaikki terapeutit eivät ole tälläisiä. Mutta näitäkin tunnetaan, varsinkin lähihistoriassa, kun ilmiö oli uusi. Tämän ei pitäisi yllättää. Tässä kohden voisi sanoa että valemuisto on torjuntateorioiden DDT. DDT:täkin pidettiin ihmeaineena, jota ylistettiin. Sitten kävi hups. Jälkiviisaus on helppoa.
Kuitenkin tätä kautta on selvää että ihmisen alitajunnan muistivaranto on siis vähintään herkkä, jos sellaista on. Ja sinne päätyminen on yllättävän vaikeaa. (Vihjeitä kellään tähän? Kaikki varmasti haluavat minut ennemmin neurootikkona kuin nykyisessä tilassa. Hitto, minä haluan itseni mieluummin...)
Toki psykoanalyytikot tuntevat ilmiön nykyään. Esimerkiksi Lauerman "Huijaus" käsittelee niitä paljon. Olennaista on se, että valemuistojen on uskottu olevan aitoja, ja yksi vahva syy tälle on (ollut ja yhä vähenevässä määrin) ollut se, että valemuistojen kuvaus sopii kuitenkin hyvin (moniin) psykoanalyysin teorioiden odottamiin asioihin. Ulospäinhän tilanne näyttää siltä että aluksi ei muisteta mitään ja sitten pulpahtaa paha ja traumaattinen tapahtuma. Koska apua on haettu, on ollut jokin ongelma. Joten todisteet saatu kasaan. Ongelmanahan on tietysti se, että terapeutti ei voi tietää asiakkaansa elämästä, ja moni kysymys on sellainen että rikosteknikko suoraan CSI -televisiosrajastakaan ei välttämättä kykenisi kaivamaan tapahtuman totuusarvoa esiin.
1: Tässä on siis taustateoria jonka ympärille rakennetaan systeemi. Tämä on tietysti luonnontieteissäkin usein tapahtuva asia. Mutta luonnontieteen teorian yhteys voidaan testata helpommin. Tietynlainen pallo vajoaa tietyllä vauhdilla tietynlaiseen veteen tietyssä lämpötilassa. Koska käytännön syistä vastaavaa ei voida tehdä ihmisten kanssa, ei ole yllätys että "alussa oli potilas". Tämän kanssa oleilu antaa seuraavan kuvauksen: "Potilaalla toistuvat pakkoajatukset ja pakkotoiminnot. Hän saa yllykkeitä, mielikuvia tai ajatuksia, jotka kaavamaisina palaavat yhä uudelleen mieleen. Tästä seuraa potilasta häiritsevää toistuvaa toimintaa. Potilaan on pakko avata ja sulkea ylintä nappia. Hän tarkastaa koko ajan terapiahuoneen kahvinkeittimen katkaisijan asentoa." Tälle annetaan nimi, vaikkapa "neurootikko". Ja selitetään että tämä johtuu vaikkapa halujen ylenmääräisestä hillitsemisestä, halusta kontrolloida kaikkea, tai vaikkapa vain pelkästään taikauskoisuudesta. Selitys on usein intuitiomainen. Esimerkiksi vaikkapa ajatus siitä että potilaalla on liian vähän virikkeitä, eli hän haluaisi askarrella mielellä mutta lukee tai puuhailee liian vähän, voisi selittää tälläisen turhan sepeämisen. Olennaista on se, että kun tälläinen selitys on annettu, ilmestyy helposti joku johon annettu potilaan kuvaus sopii jollakin tavoin. Tämä potilas ei valitettavasti todista että taustateoria on tosi. Tosin iso määrä neurootikkoja kertoo että ilmiö on järkevästi tarkasteltava, eli tietyt oireet kuuluvat yhteen. Se ei vielä suoraan kerro taustateorian oikeudesta - joka on siitä olennainen että sillä perustellaan terapian rakenne - toimivuudesta.
Tosin osa terapioista ei ole kiinnostunut taustateorioista, ne ovat "ongelman ratkaisukeskeisiä" eivätkä "ongelman syntykeskeisiä". Kiniini auttaa kuumeeseen, uskoitpa siihen että kaarnamuorilla on taikakykyjä tai tiedätkö aspiriinin kemian.
Terapian toimivuus toki voidaan testata kaksoissokkojärjestelyllä. Ja terapian hyödyllisyyttä voitaisiin periaatteessa arvioida tähän liittyen sillä kuinka tarkasti samanlaisen diagnoosin ja hoidon eri psykoanalyytikot samalla antavat.
1: Satunnaishoito sen mukaan mihin praktiikkaan menee, vaikka kyltti ja virkanimike olisikin samanlainen, takaa sen että tulokset ovat sidottuja tähän umpimähkäisyyteen. Standardi ei toki ole sama asia kuin hyvyys. Onhan astrologeillakin koulukuntia joiden sisällä on periaatteessa "tietty tapa tulkita". Eli kaikille on opetettu mitä vaikkapa "laskeva mars kauriin merkissä symbolisoi". Tarkkuus ja oleellisuus kuuluvat yhteen. "Astrologia on tarkkaa mutta epäoleellista".
Terapian toimivuudessa on kuitenkin se vaikeus että on vaikeaa miettiä miten se liittyy siihen taustateoriaan. Testauspuoli on sosiaalitieteissä paljon vaikeampaa. Tämä ei ole mikään syy heittää lekkeriksi, vaan sen pitäisi kehottaa suurempaan tarkkuuteen ja huolellisuuteen. Ja varmasti moni fiksu mieli näiden kanssa työskenteleekin.
Torjunnan kohdalla tilanne on kuitenkin astetta mutkikkaampi. Hannu Lauerma esitti "Huijaus" -kirjassa sen, miten torjunnasta voi olla evolutiivista hyötyä. Tämä kertoisi siitä että torjunta pelastaa hengen ainakin joskus. Itse asiassa jos se leviää evolutiivisesti, siitä on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa. Tästä herää automaattinen kysymys riskeistä. Jos torjunta pelastaa, sen negaatio voi olla oikeasti vaarallista. Tämä kannustaa varovaisuuteen.
1: Tähän on olemassa potentiaalinen ratkaisu, joka liittyy ekologiseen loukkuun. Kun evoluutio on sopeuttanut ihmiset elämään luonnossa, se on ollut tietynlainen ympäristö. Moderni maailma taas on rakenteeltaan erilainen ja uusi. Adaptaatioita ei ole modernin kulttuurin aikana ehtinyt tapahtua "ihan hirveästi". Joka tapauksessa selvää on että riski ei ole valtava. Esimerkiksi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai helposti havaittavan itsemurhaepidemian. Psykoterapian kohdalla vastaavaa ei ole nähty, vaikka on varsin turvallista uskoa että kun masennuspotilaita menee hoitoon keskimäärin enemmän, riskit tälle olisivat olemassa.
Tämä juttu on sepeämistä asian tiimoilla. Eikä oikein mikään kannanotto minkään jutun totuusarvoon liittyen.
2 kommenttia:
Valemuistojen tarve liittyy hysteerisesti orientoituneelle persoonallisuuteen, jonka kyllä tunnistaa varsin nopeasti.
Hysteerisesti orientoituneelle persoonallisuudelle on tärkeää tuntea olevansa tärkeä. Ankea ja emotionaalisesti kylmä lapsuus sekä lattea, alikehittynyt persoonallisuus luo tarvetta dramatisoida tylsä trauma - jotta saisi huomiota.
Mutta todellinen traumatorjunta on helkutin yleistä.
Yleisin ilmiö on semitorjunta.
"Äitini löi minua, teidän sen, muistan haavat, mutta en muista sitä tapahtumaa"
"Minut on raiskattu mutta en muista yksityiskohtia"
"Muistan, kuinka kolaritilanne lähestyi, mutta en muista kolariin suoraan liittyvää tilannetta"
Tunnen useita ihmisiä, jotka ajoittain muistavat mm. lapsuutensa raiskaukset mutta kun heidän elämäntilanteensa on hyvä, he eivät muista tapahtumia. He tuntevat olevansa eheitä - he haluavat olla normaaleja, vammautumattomia.
Ihmisten aivotoimintojen pääfunktio on luoda rajattu ja hallittu tietoisuuden alue, "tietoisen", määritellyn persoonallisuuden funktiona. Ihminen haluaa tuntea olevansa eheä ja myös sosiaalisten/vertailevien ihanteiden mukainen.
Suurin osa aivoprosesseista liittyy aktiivisesti karsintaan, joka hetki. Vain muutama prosentti ihmisen mielteistä ja impulsseista välittyy tietoisuuteen. Tähän liittyy psykodynaaminen käsiten yliminästä, ihanteiden ja päämäärien vativasta ja "ruoskivasta" "valvontaprosessista"
Tässä tullaan sitten yleiseen mutta omituiseen prosessiin.
Koulukiusaamistilanteissa useimmat yksilöt eivät tunne mitään empatiaa kiusattua kohtaan, koska ovat jo lapsena oppineet vanhempiensa epäempaattisuudesta tietynlaisen prosessoinnin: silloin kun on tilanteen hallitsijan epäsuosiossa, täytyy kytkeä päälle epäsosiaalinen moodi, emootioiden "totaalinen" ohittaminen.
Kiusaamistilanteessa oman tuskaisuuden välttämiseksi muodostuu sitten jokin vastatunne kiusatun tilanteen käsittelemiseksi, "tulkitsemiseksi": jopa viha tai halveksunta. Heikkoa on loogista halveksua, jotta ei samaistuisi heikkoon ja tuntisi kiusatun tuntemuksia. Heikkoa etäännyttävä tarkkailija tai kiusaaja luo käänteisen transfrerenssin. Samaistumisen sijaan luodaan "selittävää" etäännyttämistä, jotta oma positio ei olisi kiusatun positio.
Tuskan välttäminen on normaalia, kun ajatellaan esim tulta.
Sama juttu on usein sosiaalisen tilanteen kanssa. Varsinkin vanhempien piittaamattomuus pienen lapsen tuskaan ja itkuun opettaa suoraviivaisen mekanismin psyykkiseen itsehallintaan: "vältä kipua" - ja näin koulukiusaaja saakin vapaan areenan kivun välttäjiltä oudolla sosiaalisella teatterilla.
See no evil, hear no evil - feel no evil.
Tämä on reaktiivista torjuntaa, joka ei kehitä ihmistä vaan lisää persoonallisuuden psykoottisia mekanismeja. Jos ihminen ei kehitä persoonallisuuden ulottuvuuksia eli tietoisuutta, omaa kontrollia tunteiden ohjaamista valinnoista, ihminen vieraantuu itsestään eri tavoilla.
Samoja psyyken splittaamisen mekanismeja soveltaa moni väkivaltaisen lapsuuden kokenut ihminen.
Kun tuska suljetaan kellariin ja yksilö tavallaan jopa syyllistää ja selittää itsensä syylliseksi pahaksi lapseksi, tapahtumien syyksi, turvatakseen todellisuuden toivotun "loogisuuden" ja ideaalimallit vanhemmista, hän voi pitää nykyisen tietoisuutensa kuivilla, luoda uuden identiteetin.
Terapiahan on aina tuskaa, jos paljastava ja eheyttävä terapia on onnistunut, koska terapia nostaa esille kaiken torjutun ja väärin assosioidun.
Ihminen luo taitavasti turva-aitoja monille tuntemuksille ja kokemuksille mutta ne eivät ikinä lakkaa vaikuttamasta, jos niitä ei käsittele.
Sadisti on ihminen, joka on eristänyt oman tuskansa mutta tietoisuus toisen tuskasta tuottaa samalla mielihyvää.
Sadisti tuntee voimaa omasta tuskanhallinnastaan kun näkee toisen olevan kaoottisen ja hallitsemattoman tuskan vallassa. Olen järjestyksen saarekkeella turvassa kun muut ovat kaaoksessa eivätkä epäile minun olevan samalle tuskalle altis.
Käs. valemuistoja voi tietyillä systeemeillä synnyttää kaikissa. Toki toisilla paljon helpommin kuin. Kokeissa valemuistoja saadaan helposti, eikä "prinsessasyndroomia" tarvita traumojen dramatisointiin välttämättä. Toki niistä on pirusti hyötyä. Ja terapeutin kannalta osa voi satuilla ihan tietoisestikin, eikä niitä terapeutti voi välttämättä erottaa.
Toinen juttu on tuossa filtteröinnissä. Itse asiassa on ihan selvää että valtaosa suodattuu. Ja aktiviitietoinen setvii paljon vähemmän kuin muu aines. Mutta ongelma onkin tallennuksen määrä ja tämän muistuvaran todistaminen. Käs. tässä ollaan "ihan vaiheessa".
Kolmas on muistojen tarkkuudessa. Toki muistot sekoittuvat ja yksityiskohdat sumenevat. Mutta torjunnassa olisi tärkeää näyttää että muistot ovat, ja että ne esiinnostettuina todella vastaa tapahtunutta. (Rikostekniikkaa pitäisi käyttää tässä väh. apuna.)
Kolareissa katoaa itse tapahtuma, mutta takana on muistin toiminta ja tallennus. "Työ" ei siirry "pitkäkestoiseen". Muistin katoaminen on eri asia kuin torjunta. Torjunta vaatii talletuksen. Talletuskapasiteetin todellisuus ja laajuus ja tallennustarkkuus olisi pakko osoittaa. Tätä varten käs. onkin tehty aivotutkimuksen ja psykoanalyysin yhdistävää työtä.
Lähetä kommentti