Tom Cutlerin kirja "211 asiaa, jotka äijän tulee tietää" sisältää sivuilla 83-84 filosofian maailmaan soluttautumisen. Kirjan mukaan filosofia on tiedemaailmaa vähemmän lopullisen todistamisen ja kumoamisen tiellä, joten se on ylipäätään hedelmällinen soluttautumisen kohde. Siinä filosofia jaettiin kahtia: Niihin jotka käsittelevät lyhyesti ja yksiselitteisesti erilaisia asioita. Ja niitä jotka käsittelevät mutkikkaita sanoja käyttäen erilaisia liirumlaarumeja. Tässä taustalla oleva jako oli kirjan esimerkkien nojalla jako analyyttiseen filosofiaan ja mannermaiseen filosofiaan. Kirjan mukaan mannermainen filosofia oli juuri se kohde jonne kannattaa soluttautua, koska siellä pärjäämiseen riittää mutkikkaita sanoja sisältävä sanalista. Siinä kykenee helpommin ilman taitoa näyttämään mestarilta. Sokal olisi varmasti aivan samaa mieltä.
Toki tässä asiassa on paljon erimielisyyttä. Esimerkiksi Bergson on erottanut kahdenlaista tietoa:
1: Metafyysinen olemustieto, jossa ollaan melko lähellä sitä mitä postmodernistinen (mannermainen filosofi) sanoo kun hän puhuu näkemyksestä.
2: Struktuurinen tieteellinen tieto, joka taas on analyyttisen filosofian ja tieteellisen tutkimuksen aihepiirissä.
Bergsonista ensimmäinen oli verrattomasti paljon tärkeämpää. Hieman samoilla asioilla on ollut tietysti Kant, joka pyrki vetämään tieteellisen tiedon rajat, jotta uskolle jäisi tilaa. Myös Gould kannatti tämäntyyppistä ajattelua NoMa -periaatteessaan. Että tiede toimii tiedon ja usko etiikan alla, jolloin niiden alueet eivät kohtaa.
1: Toki tässä tulee mutkikkuutta peliin siinä vaiheessa kun uskonnoissa ruvetaan esittämään maailmansyntymyyttejä ja kannanottoja maailmanhistoriaan. Joku voi vakavissaan esittää Eedenin puutarhan olevan todellinen paikka - tai että kuun takana on ihan oikeita natseja. Ja kristinuskossa vähintään väitetään että vuonna 30 eräs puusepän poika teloitettiin Jerusalemissa. Tältä osin siihen liittyy tieteellisen maailman väitteitä.
___1.1: Toki näitä usein selitetään metaforiksi, joka on kaunis tapa vihjata että kyseessä ei ole väite siitä mitä maailmassa on tapahtunut. Moni toki pitää vihjettä siitä että "Jeesuksen kuolema on metafora, ei väite historiaan" likimain samana kuin että väittää että "Raamattu" on satukirja.
Ajattelin kuitenkin että struktuureiden kanssa on kiva pelehtiä. Sillä jos ne eivät ole tärkeitä, niin niiden kanssa pelaaminen on sentään "vähän vähemmän arvailun varassa kuin se toinen". Tämän ymmärtämisessä on ehkä helpointa palata määritelmiin. On hyvä aloittaa varhaisesta, sillä ne ovat usein arkijärjellä ymmärrettävimpiä. Aristoteleen mukaan määritelmässä on ainakin seuraavat asiat:
1: Genus proximum, ylempi käsite.
2: Differentia spesifica, joka on tarkennuskäsite.
Tätä kautta syntyy hierarkinen määritelmä. Tätä valaissee Platonin ihmisen määritelmä Animal bipes implume, kaksijalkainen höyhenetön eläin. Tässä ihminen on käsite, jossa on tarkennettu laajaa määritelmää eläin tarkennuksilla kaksijalkainen ja höyhenetön.
Aristoteleen mukaan määritelmä voi olla huono seuraavin ehdoin:
1: Se oli liian laaja. Tällöin määritelmä ei kykene riittävän tarkasti erottelemaan eri asioita. Tällöin kasvaa sekaannuksen riski, kun eri asioita kohdellaan samoina asioina.
2: Se on liian suppea, jolloin määritelmässä on liian tarkatsi yksityiskohtia, jolloin sen kautta ei synny järkevää yleiskuvaa, määritelmän rajaama alue jää käyttökelvottomaksi sirpaleeksi.
3: Määritelmä on epätosi, jolloin määritelmän tunnusmerkit eivät toteudu. Aristoteles uskoi että oikea määritelmä on sama kuin totuudellinen määritelmä, jotain joka on muutakin kuin esimerkiksi valittu perspektiivi.
Tieteellisessä ajattelussa näitä välineitä on ajan saatossa tietysti uudistettu. Sen käytössä on nominaalimääritelmiä, jotka katsotaan pelkiksi sopimuksiksi. Määritelmien hyödyllisyys ja epäkäytännöllisyys ovat ratkaisevan tärkeässä asemassa. Hyvä määritelmä on sellainen jonka parissa voidaan mahdollisimman helposti tehdä tutkimusta. Tämä on erikoinen ero Aristoteleen näkemykseen. Tavallaan totuusarvon sijasta on tullut se, kuinka kätevä työkalu se on. Tässä määritelmä on olennaisesti myös perspektiivikysymys.
Toki määritelmäasiat ovat muutenkin hieman muuntuneet. Eksplisiittiset määritelmät ovat sellaisia, joissa on kaksi osaa.
1: Definiendum, määriteltävä kohde.
2: Definiens, joka määrittelee edellisen.
Tälläinen määritelmä voi olla väärä seuraavilla tavoilla:
1: Se johtaa ristiriitaan, jolloin seuraa käytännössä se, että mikään ei sovi sen määritelmään.
2: Se on tautologia, jolloin sen kautta voidaan todistaa mitä tahansa, myös keskenään ristiriitaisia asioita.
3: Määritelmä on kehäinen, eli definiens sisältää definiendumin tai toisin päin.
Aristoteleen tapa määritellä on tässä tapauksessa yhdentyyppinen erikoistapaus.
Se, miten näitä määritelmiä pyritään käyttämään, on melko mielenkiintoinen. Perusideana on se, että aksioomista johdetaan teoreemoja. Tässä tavoitellaan sitä että aksioomat ovat tarkasti määriteltyjä ja vähälukuisia. Tämä on matematiikassa tuttua esimerkiksi siinä kohden, kun esimerkiksi pisteen ja suoran määritelmien kautta johdetaan erilaisia asioita geometriassa.
Aksiomaattisessa systeemissä on muutamia vahvoja etuja:
1: Jos aksioomat ovat tosia, tiedetään että lopputulos on tosi.
2: Jos teoreema osoittautuu vääräksi, tiedetään että aksioomissa on jokin virhe.
Mielenkiintoinen asia on tietysti se, että kun me tarkkailemme luontoa, tässä on aksioomia, ja kun käsittelemme niitä logiikalla, sisältää looginen järjestelmäkin aksioomia. Tätä kautta mukaan tulee mielenkiintoisia haasteita, esimerkiksi jos on virhe, on vaikeaa seurata systeemiä ja varmasti sanoa että mikä asia tai mitkä asiat ovat väärin.
Kuitenkin systeemi on edullinen verrattuna implisiittisiin määritelmiin, joissa määritelmät ovat epämääräiset, tuntemattomat. Näissä on usein "hiljaisia oletuksia", joita ei nosteta esille. Näiden totuusarvojen koettelu, eli itsekriittisyyden taso, on paljon pienempi.
Toki aksiomaattisissa systeemeissä on melko erikoisia vaikeuksia. Gödelin todistus osoitti että aksiomaattinen järjestelmää ei voida koskaan saada valmiiksi. Tämä tietysti sotki muun muassa matemaatikkojen haaveet siitä että matematiikka voitaisiin saada valmiiksi aksiomatisoimalla se perusteellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti