Katsoin sellaisen elokuvan kuin "Uneton Seattlessa". Siinä on pieni kohtaus, jossa naiset itkeskelevät rakkauselokuville ja pian miehet keskustelevat toimintaelokuvista yhtä kyynelehtien. Koska en oikein jaksanut seurata Tom Hanksin touhuja, mieleni vaelteli tästä kohtauksesta eteenpäin.
Olisi tietysti melko tylsää ja kliseistä miettiä että miksi naiset eivät pitäneet toiminnasta ja miehet romanssielokuvista. Mutta niitäkin mietteitä tuli silti mieleeni. Onneksi nousin tästä kysymyksestä eteenpäin, kun tajusin kutsua niitä "miesten elokuviksi" ja "naisten elokuviksi" korostetusti lainausmerkeissä. Tämän jälkeen ne ovat stereotyyppisten näkemysten leimaamat "genrerajat". Molemmat niistä ovat tunteisiin vetoavia ja erilaisilla tavoillaan sentimentiaalisia. Siksi myös "miesten elokuvia" kuvaa sana romanttinen, tosin ei sen arkikielisessä merkityksessä. (Vaan siinä jossa esimerkiksi kauhu on vaikkapa "goottiromantiikkaa".) Siksi haenkin apua kreikkalaisesta antiikkisesta filosofiasta.
Niistä löytyykin kaksi erilaista aihepiiriä. Ne käsittelevät erilaista ihmisten välistä rakkautta. Elokuvissa on yleensä pakollinen seksikohtaus, mutta seksi on näissä kuitenkin vain mauste. Teemat ovat syvempiä.
"Miesten elokuvissa" on usein kysymys filiasta. Ne siis käsittelevät kreikkalaisten ystävyyttä. Sotaelokuvissa puolustetaan usein omaa ryhmää, joka koostuu samanarvoisista yksilöistä. Tällä on miltei aina keskeisen tärkeä rooli. (Sen sijaan agape -rakkaudella niissä on usein vähän osaa, kun pitää ampua vihollisia.) Itse asiassa "maskuliinisissa elokuvissa" ystävyyttä on jopa niin erikoisessa ja ihmisvihaisessa elokuvassa kuin "Hyvät, Pahat ja Rumat" -elokuvassa. Siinä vain käsitellään ystävyyttä vaikean kautta. (Siis hieman samaan tapaan, kuin minä yritin etsiä kauneutta graffiteista.) Elokuvaa seuratessa Tuco ja Blondie eivät ehkä ole parhaita kaveruksia, mutta he kuitenkin jakavat keskenään hieman sitä filiaa, jota he taas eivät jaa Angeleyen kanssa. Tässä elokuvassa näkyy tavallaan se Aristoteleen ystävyyden teema, jossa hyvillä ihmisillä on hyvät ystävät - ja samalla logiikalla huonoilla ihmisillä on huonot ystävät. Tätä kautta elokuva kertoo tavallaan siitä missä ystävyyden ja luottamuksen ja vihollisuuden ja epäluottamuksen rajat menevät.
"Naisten elokuvat" esittävät parisuhdetta. Ne ovat muutenkin eros -elokuvia. Eli ne heijastavat sitä mitä kreikkalaiset pitivät rakkauden esityksenä. Platonin eros ei ollut subjektiivinen tunne yksilöön, vaan siinä koettiin tunteita laajempaa kauneuden ideaa kohtaan. Tämä kuvaa näitä romanssielokuviakin melko hyvin. Siksi ne pelaavat erilaisilla logiikoilla kuin esimerkiksi spagettiwesternit ja sotaelokuvat. Mielestäni on olennainen ero katsotaanko rakkaustragedioita vai romanttisia komedioita.
1: Romanttisissa komedioissa rakkaus on usein vaikeaa. Ne kertovat enemmän itse rakastamisen vaikeudesta. Tyypillisesti "tyttö kohtaa pojan ja poika kohtaa tytön", ja sitten seuraa erilaisia kommelluksia ja väärinymmärryksiä jotka tuovat epävarmuutta koko rakastamiseen. Näin käy vaikka elokuvaksi valittaisiin elokuva miehekkäämmästä päästä, kuten "Hitch lemmentohtori" tai "Weddingcrushers", vai onko kyseessä "perinteisen naisellinen" "Notting Hill".
2: Rakkaustragedioissa rakkaus sen sijaan on helppoa, mutta tätä halutaan estää. Niissä on yleensä rakastavaisia vaikeuksissa. Näin on vaikka otettaisiin komediallisia sävyjä sisältävä tragedia "Moulin Rouge", jossa rakkauden eteen laitetaan rikkaita, aseita, salamurhaajia ja kuolema. Tai otetaanko aiheeksi puhtaammat "Romeon ja Julian" (teemojen) pohjalta tehdyt elokuvat.
+ Toki ylläoleva on karkeistus. Tosiasiassahan romanttisissa komedioissakin kuvataan kuinka "rakkaus on automaattista", sitä vain hämmentää esimerkiksi joku valehteleva taho. Ja "Moulin Rougessakin" mies haluaa maksaa jotta vapautuisi velasta, mikä kuvaa sitä että senkin takana on "romanttisista komedioista" tuttu elementti. Kuitenkin niissä asiat käsitellään "isolla pensselillä katsoen" likimain näin. Ero tragedian ja komedian välillä on oikeasti joskus aika häilyvä, ja joskus erottaminen onnistuu vasta loppukohtauksesta. Jos aina siitäkään.
On hyvä huomata että myös monissa sotaelokuvissa - ja omissa suosikeissani, kostoelokuvissa - on usein perhe -elämää. Niillä kuitenkin korostetaan usein sotilaan inhimillisyyttä. Tai ihanuus on juonenrakenteellisesti merkittävää vaan tuhottuna - jolloin sillä oikeutetaan elokuvan silmitön väkivalta. Niillä ei ole samanlaista asemaa kuin romanttisissa elokuvissa. Siksi juuri kukaan ei mene katsomaan sotaelokuvaa sen alkupuolen kauniiden maisemien ja perhesuhteen kuvausten vuoksi. Mutta romanssielokuvissa ne ovat ikään kuin kohokohtia. Syy ei ole suoraan siinä mitä kuvissa on, vaan se mikä asema, rooli, arvo ja tehtävä niille annetaan juonenkehityksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti