Pieni asia presidentin vallasta.

Tämän päivän "Metro" -lehdessä oli pikku -uutinen presidentin valtaan liittyvästä lainmuutoksesta. Perustuslakikomitea on tehnyt esityksen jonka mukaan jos presidentti ja eduskunta ovat erimielisiä, eduskunta on vahvempi. Presidentillä on jäljellä poiketa ulko ja politiikan saralla eduskunnan kannasta. Kuvatekstinä oli "Presidentti Tarja Halonen puolustaa presidentin valtaa."

Tämä kuvateksti oli siitä erikoinen että se ei ole kovin yllättävä. Jos presidentti olisi ajamassa presidentin valtaoikeuksien rajoittamista. Tältä kannalta uutinen on vanhanen.

Lisäksi voidaan varsin hyvin kuvitella tilanne jossa vaikkapa Kim Chŏngil (Tutummin Jong-Il) voisi painattaa lehteen että "Diktaattori Puolueen pääsihteeri ja kansallisen turvallisuuden komission puheenjohtaja puolustaa diktaattorin Puolueen pääsihteerin ja kansallisen turvallisuuden komission puheenjohtajan valtaa".

Kunnes muistaa että näin ei kävisi. Pohjois Korean "Rakkaan Johtajan" kun ei tarvitse puolustaa valtaansa mitenkään. Sitä ei kyseenalaisteta eikä aseteta diskurssin alaiseksi. Hänen valtansa on itsestäänselvyys. Hegemoninen diskurssi on vahvimmillaan silloin kuin se oon niin itsestäänselvyys että erimielisyys ignoroidaan. Se erimielinen positio ei välttämättä tule edes mieleen.

Paljon lievemmissä muodoissa ei uskalleta lausua asioita ääneen, ja tätä ennen ei kehdata. Lyttääminenkin on siihen verraten arvonosoitus: Asialla nähdään olevan sen verran merkitystä että se sanotaan ääneen.

Myös uutisotsikon tyylin harmoniarikko on tavallaan näkyvä demokratian merkki. Koreassa "Suuri Marsalkka" kirjoittaa ylistäviä artikkeleita, jotka ovat yhteneviä ja kauniita. Vain demokratiassa voidaan kirjoittaa tämän Metron -pikku -uutisen tapaan. Se käsittelee muutoin pelkästään sitä miten presidentin valtaa ollaan leikkaamassa, ja sitten siihen on lätkäisty kuin irralleen riippumaan "Muumimamman" kuva ja kuvateksti joka ei edusta lainkaan sitä samaa sanomaa kuin muu teksti.

Ensivilkaisulla uutisen jännite herättää WTF -olon, kunnes tajuaa mihin se viittaa.

Irrallisuus, harmonian puute ja ääneen sanottu erimielisyys ovat demokratian ominaisuuksia. Demokratian luonne on siinä että yksilöllä on valtaa ja yleinen mielipide on tämän tulosta. Eikä enemmistön valta luo mitään "Kansan määritelmää" josta ei saisi poiketa. Demokratia sietää erilaisuutta. Demokratian Poliittinen korrektius on jotain paheksutun ennakkosensuurin ja hyväksytyn "hyvien tapojen" välillä. Niitä rikkovien sallitaan toimia vaikka enemmistö lyttäisikin heidän mielipiteensä. (Kysymys: Kuka on kuullut maahanmuuttokriitikoista? Kuinka monta heistä tiedätte nimeltä? Ai, ne näkyvästi mediassa moittivat että heitä väheksytään?)

Se, että kadut ovat viivasuoria, liikennepoliiseiksi pääsee missin naamalla, jossa patsaita ei saa kuvata kuin tietyllä tavalla. Ja jossa koko järjestelmä korostaa yksimielisyyttä ja yhteneväisyyttä, harmoniaa. Jossa "Kansalla" on mahti, jonka kanssa erimielisyys on joukon petturuutta. (Ja usein kansan tahto delegoidaan vielä yhden yksilön avuliaisiin käsiin.) Poliittista korrektiutta ei tarvita koska poliittista epäkorrektiutta ei tunneta. Se on merkki jostain muusta. (Kysymys: Kuka on muka kuullut erimielisestä valtiomme sisällä, asukkaat siis pitävät? Olisiko niitä nimiä? Miten näyttää että nämä aina näyttävät katoavan olemattomiin, eikö tämä kerro että ne ovat kuvitteellisia?)