Tuurillako ne laivatkin seilaa?

Kuvassa kompassi-aurinkokello ja sekstantti.

Satuin hankkimaan vähän aikaa sitten sekstantin. En osaa käyttää sitä hyvin. Olen kehitellyt tähän liittyen ajatuksia. Ja tähän on tullut ajan mittaan lisäyksityiskohtia. Uusin lisäyksityiskohta on aurinkokello jossa on kompassi. Sekstantti on siitä mielenkiintoinen esine, että Newton kehitti sen ensin. Mutta hän ei julkaissut keksintöään, joten se sitten keksittiin julkisuuteen myöhemmin.

Keksintö on tärkeä, koska sen avulla voidaan määritellä paikkaa. Katsomalla horisonttiin ja hakemalla "puolipeiliin" toiselle puolelle jokin taivaankappale, saadaan taivaankappaleen ja horisontin kulma. Käytännössä voidaan päästä meripeninkulman tarkkuuteen. ; Leveyspiiriä määrittäessä riittää tieto, että siirryttäessä tähden suuntaan k astetta, tähti nousee k astetta korkeammalle. Siirryttäessä poispäin tähti vastaavasti laskee alemmaksi. Yksi meripeninkulma vastaa yhden kulmaminuutin siirtymää. Pituuspiiri voitiin määrittää vasta sitten, kun käytössä on kronometri. Tässä tarkkuus vaatii hyvää kelloa.

Mittavälinesotku

Voidaankin ajatella, että meillä olisi käytössä sekstantti ja kello. Kellossa on sellainen ominaisuus, että sen avulla voi tarkistaa missä on pohjoinen. Kun osoittaa rannekellon tuntiviisarilla aurinkoa päin, niin päivällä (kello 06 - 18) etelä on tuntiviisarin ja kello 12 puolessa välissä. Illalla ja yöllä (kello 18 - 06) samasta paikasta löytyy pohjoinen. Meillä on tätä kautta keino hakea ilmansuuntia. Tämän avulla voidaan esimerkiksi tarkastaa että onko aurinko oikeaan aikaan oikeassa suunnassa. Sillä samalla kellolla.

Lisäksi jos kuvitellaan että käytössä on näiden lisäksi peräti sellainen aurinkokello jossa on mukana kompassi, niin voidaan katsoa antaako viisarikellon aurinkotemppu yhteneviä tuloksia sen kompassin kanssa. Ja voidaan katsoa onko aurinkokello hyvin säädetty niin että se pohjoiseen osoittaen näyttää oikeaa kellonaikaa. ; Ja kun siinä kerran on keksintö nimeltä aurinkokello, siinä on kronometri. Joka hakee tietoa samasta mistä sekstanttikin. Eli auringosta. Ja se hakee auringon avulla juuri sitä tietoa jota sekstantti tarvitsee jotta voidaan nähdä paikka.
1: Käytännössä aurinkokellolla ei saada hyvää tarkkuutta. Mutta tämä johtaa siihen että paikkatiedossa on mittausepävarmuudesta johtuvaa heittoa. Ei että paikkatieto voisi olla mitä tahansa. Tulokset ovat käytännössä sovellettaviksi liian epätarkkoja. Mutta ne eivät ole kuitenkaan täysin mielivaltaisia.

Periaatteessa kun kellon avulla haetaan tieto millä korkeudella auringon pitää olla missäkin, ja sitten auringon avulla tarkistetaan leveyspiirit ja pituuspiirit, voidaan saada aikaan toisia itseensäkäpertyviä tarkastelukehiä. Voidaan varmistaa että ovatko kaikki tulokset yhteensopivia. Jokainen laite antaa itsessään mittaustuloksen joka pätee jos mittalaite toimii. Mutta yhdessä tämä ongelma voidaan osittain kiertää...

Tämänlainen kokonaisuus on kehäinen.

Eri elementit tukevat toisiaan. Ne ovat koherentteja. Tosiasiassa on kuitenkin aika ymmärrettävää että jos paikka tarkistetaan sekstantilla, se pätee karttaan ja aurinkokello näyttää pohjoiseen. Mutta sitten magneettikompassi osoittaa eri suuntaan, niin voidaan odottaa että se johtuu siitä että tämä yksi mittalaite on rikki. Vaikka aurinkokello onkin epätarkempi ja kellonviisarintemppu yleensä suuntaa antavampi kuin kompassin antama tulos. Koska muut rakentavat ehyttä kokonaisuutta, tämä särö voidaan hylätä. Samoin jos mittaukset eivät onnistu voidaan olla melko varmoja siitä että auringossa ei ole vikaa vaan mittalaitteissa tai niiden käytössä.

Toisin sanoen voidaan nähdä että tässä syntyvät "todistuskehät" ovat bootstrappingia. Mittaustavat tukevat toisiaan ja varmistelevat toisiaan. Mutta ne eivät ole kehäpäätelmiä. Sillä kehäpäätelmät ovat tautologisia. Tässä ei-koherentit tulokset ovat mahdollisia joten kyseessä on itseään korroboroiva varmistelujen suma. Toisin sanoen eri teoriat olettavat eri asioita. Ja näistä oletuksista seuraa induktiivisia sääntöjä. Jotka sitten tämä kyseinen mittalaite varmistaa. Ne joko osuvat asiaan tai eivät. Ja jos eivät, tiedetään että jossain premississä on vika. Jos mittaukset toimivat niin niistä saadaan johtopäätöksiä jotka ovat toisaalla premisseinä. Ja näistä saadaan omia induktioitaan. Joita voidaan sitten varmistaa. Joskus käy niin että kartta näyttää paikkaa, johon sekstantti ja kronometri näyttävät. Mutta tämä häiriöttömyys ei ole ilmiselvyys. Joskus tulee huonoja ja vääriä paikkoja.

Ero on tärkeä

Tämä on jotain joka on tavallaan helppo demonstraatio Quinelaisesta ajatteluperiaatteesta. Jos systeemit eivät toimi hautulla tavalla, virhe voidaan tulkita mittausvirheeksi tai teorian kaatumiseksi tai miksi tahansa. Mutta käytännössä usein tarjolla on Duhemin-Quinen teesin mukainen ratkaisu. Eli hylätään se näkemys joka tuhoaa tiedeverkkoa mahdollisimman vähän. (Tavalla jossa esimerkkini kompassiosa voitiin hylätä.) Tässä korostuukin se, että vaikka Quinen näkemys on jotain joka on ennen kaikkea kriittinen klassista fallibilismia kohtaan siinä mielessä että Quinen mukaan mikään teoria ei ole puhtaasti falsifioitavissa koskaan, vaan se on aina paikattavissa lisäoletuksilla jossain muualla, niin käytännössä hänen kantansa ajaa teorianmuodostusta lähinnä kohti "fallibilismia modifikaatioin".

Tämä on hyvin tärkeä seikka. Sillä jos mietitään agrippan trilemmaa, siinä huomataan että vaihtoehtoina on että joko todistuskehässä on täysin perustelemattomia oletuksia (foundationalismi), todistukset jatkuvat ikuisesti ikuisessa regressiossa. Tai se pitää sisällään kehiä. Kenties kehäpäätelmäongelmaa saadaan ainakin loivennettua sillä että se onkin enemmän koherenssia kuin puhdasta kehäpäättelyä.
1: Toki tässä joudutaan olettamaan havaintojen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Joten se ei täysin ratkaise kaikkea. Mutta loiventaa ongelmia tavalla joka on mielestäni hieno. Jos teoria on parsimoninen ja koherentti, ja sitä voi korroboroida, niin vaadittaisiin selitys miksi universumi olisi juuri sellaisella tavalla väärä että se mahdollistaisi tämänlaisen. Universumi voisi olla monella tavalla väärä ja osa niistä ei tuottaisi tälläisiä yhteensopivuuksia. Joten tämä monenlaistaen puolten toimivuus jäisi selittämättä. Ja tässäkin mielessä meillä on joka tapauksessa jotain josta tiedämme miten asiat eivät sitten ainakaan ole.

Tämä tuo hyvän muistutuksen. Moni ottaa huomioon tieteen arkijärjen mukaisesti. Tällöin ajatellaan että tieto on sitä että tiedetään miten asia on. Vaihtoehdot ja epätarkkuudet ovat tässä uhka tiedolle itsessään. Kuitenkin voidaan ajatella että jos tieto onkin sitä että tiedetään miten asiat ovat todennäköisemmin kuin toiset eivät, niin tälläiset tarkistelukehät kertovat että prosessissa on olemassa jonkinlaista tietoa. (Ei haikailtua lopullista totuutta vaan ihan oikeaa episteemistä tietoa.) On kenties vaihtoehtoja. Mutta hyvin usein useista eri tulkinnoista tiedetään että toiset ovat todennäköisempiä kuin toiset. Tämänlaisilla keinoilla ne laivatkin seilaavat. Tai seilasivat. Eivät tuurilla, vaan tieteellä.

Huonosti kokoonparsitut ideat

Jumaluskoa pidetään hyvin tavanomaisena ja arkisena ajatteluna. Tämä paistaa etenkin niissä lausunnoissa joissa uskonnollisuus on niin ihmiselle tyypillistä että uskonnollisuudesta poikkeamista täytyy redusoida vaikkapa autismiin tai valehteluun. ; Toisaalta sitä kuvataan myös että uskonto olisi jotain tieteelle rinnakkaista toimintaa. Molemmat haluavat ymmärtää. Arkijärki, tiede ja uskonto edustavat täten keskenään samansuuntaisia asenteita. Jumalusko, tiede ja arkijärki löisivät kättä.

Rinnastus jumaluskosta ja arkijärjestä ei ole huono. Olen itse tunnetusti korostanut sitä että arkijärki johtaa usein kohtuullisen tyhmiin tai ainakin virheellisiin toimintamalleihin. Olen niitä ihmisiä joista on luonnollista sanoa että "en usko kummituksiin mutta pelkään niitä". Jossa arkikokemus, ensimmäinen intuitio ja tietynlaisen miljöön face value ei ole sama kuin järkevien uskomusten lähde. Arkijärki ilmeneekin usein tämänlaisena epätosiin ohjaavana tunteiluna.

Toisaalta voidaan kuitenkin nähdä että vain osa arkijärjen toiminnasta on tuota ylläkuvattua. Arkijärki on laaja kirjo erilaisia heuristiikkoja. Ei ole ihme että ne kaikki eivät ole "vain hyviä tai vain huonoja".

Jos otetaan se mitä opitaan kognitiivisesta uskontotieteestä, voidaan jopa saada aikaan kuva jossa teismi ja muut selvästi erottuvat muusta arkijärjestä. On nimittäin huomattu että ihmiset käsittelevät tiettyjä aiheita skeemoina. Niitä kuvaavat tietyt lainalaisuudet. Näistä poikkeamisista yllätytään. Ne ovat yksinkertaisia intuitioita maailmasta. Ne voidaan nähdä tieteellisinä tai esitieteellisinä yksinkertaisina maailmaa koskevina mallinnuksina. Niillä on hyvä parsimonia.

Uskonto taas kuvaa nimenomaan näitä yllätyksen hetkiä. Ja niitä kuvaa usein skeemojen sekoittuminen jolloin puhutaan komplekseista ideoista. Ideana on karkeasti sanoen se että jos meillä on esineen skeema jonka mukaan luudat eivät puhu, niin puhuva luuta yllättää meidät sekoittamalla ihmisen skeeman ja esineen skeeman. Tämä yllätys tekee siitä kiinnostavan ja helposti muistettavan. Intuitioiden tämän puolen vuoksi ei ole yllättävää miksi monet tarueläimet ovat sellaisia kombinoivia asioita kuin härän ja kotkan sekoituksia.

Näitä kuvaa selvästi huono parsimonia ; Niillä haetaan selitystä. Mutta voi miten niillä haetaan selitystä. Ne selittävät poikkeustapauksia joita koetaan vetoavina ja jopa ainutlaatuisina. Ja kompleksi idea on itsessäänkin mallina sekä poikkeuksellinen että kompleksi. Monimutkainen ja poikkeuksellinen selittäjä manataan esiin viitaten johonkin yllättävään. Tämä on antiparsimoniaa.

Tässä mielessä on syytä lokeroida kolme eri käsitettä. Arkijärki, uskonto ja tiede. Niillä on aika vähän keskenään tekemistä. Ja heikoimmalla näyttää olevan uskonto.

Miten niin Ockham?

"Takkirauta" -blogissa vedottiin Ockhamin partaveitseen/Occamin partaveitseen hyvin erikoisessa kontekstissa. "Occamin partaveitsen mukaan yksinkertaisin ratkaisu on todennäköisin ratkaisu. Auschwitz merkitsee teodikean totaalista multihuipentumaa. Ruukinmatruunan ratkaisu on, että Jumala voi olla kaikkivaltias ja kaikkitietävä mutta ei kaikkihyvä eikä Rakkaus. Kaikkitietävyys- ja kaikkivaltiusdogmista lähtee se postulaatti, että Jumala joko aktiivisesti aikaansai Auschwitzin tapahtumisen - hän samanaikaisesti sekä tahtoi sitä että myötävaikutti sen tapahtumiseen. Joko Jumala on paha - josta päästään misoteismiin, jolloin ihmisen velvollisuus on aktiivisesti vihata häntä ja kamppailla häntä vastaan, vaikka se olisikin toivotonta - tai sitten Jumala yksinkertaisesti vain ei välitä, jolloin hän ei ole kunnioittamisen arvoinen."

Tässä tilanteessa ongelmana on se, että mitä tässä kontekstissa tarkoittaa "yksinkertaisin". Olen itse hyvin parsimoniakeskeinen, joten kysymys on tältä osin relevantti, kiinnostava ja ehdottoman tieteenfilosofinen. Kommenttinani on oikeastaan se, että periaattetta käytetään tuolla "Ruukinmatruunan tavalla" myös skeptikkopiireissä. Ja tällöin on syytä kutsua heitä pseudoskeptikoiksi.

Tilanteen ytimessä on se, että tieteellinen realismi tai malliriippuvainen realismi korvataan naiivilla realismilla. Ja tässä prosessissa todennäköisyyttä ja tavallisuutta korvaavat kokemusperäiset tiedot muuttuvat sellaisiksi että omat ennakkoluulot ja ennakkokäsitykset vaikuttavat niin että "omaelämänkokemuksellinen" intuitio määrää mikä on todennäköistä ja mikä ei.

Tieteessä asiat sidotaan joko suoraan todennäköisyyteen. Eli siihen että tapahtumilla on tietyt mahdollisuusarvot joita tunnetaan ja joita vertaillaan. Toisaalta kyseessä voi olla ei-todennäköisyysarvioon perustuva induktio jossa tunnetusta ilmiöstä oletetaan että se jatkuu tulevaisuudessa samanlaisena kuin menneisyydessä. Ja tästä poikkeaminen nähdään yksinkertaisuutena. Parsimoniaa voidaan toki lähestyä myös aivan sitä kautta kuinka monta toimijaa niihin vaaditaan ja kuinka "eksoottisia" nämä ovat.

Takkirauta ei selvästi tee tätä. Hän sen sijaan katsoo mikä on hänestä uskottavaa. Eli mitä intuitio pitää mahdollisena ja yksinkertaisena. En itsekään pidä monista pahan ongelman korjaamisideoista tai pidä niitä kovin vakuuttavina. Mutta tämän ytimessä on yleensä se, että ne vaativat hyvin maailmankuvallisia premissejä kuin siitä että niiden todennäköisyys tiedettäisiin. (Tai joskus ne voivat olla jopa non sequitureja. Kuitenkin premissisaivartelu - jossa paistaa se, että ensin on valittu haluttu lopputulos ja sitten etsitään tähän sopivat premissit - on se yleisempi.)

Ongelma on suuri. On esimerkiksi niin, että monista olisi epäuskottavaa että pelkurimainen "kukonlaulu" Pietari voisi rohkeasti henkensä uhalla saarnata Jeesuksesta tämän kuoleman jälkeen jos Jeesus ei olisi noussut kuolleista. Tässä unohdetaan, että samainen Pietari "Raamatunkin" mukaan hyökkäsi Jeesusta pidättäneen roomalaisjoukon kimppuun miekalla, tunnetussa korviarepivässä tarinassa. Kenties hän ei ollutkaan niin pelkuri. Toisaalta mitä on havaittu, esimerkiksi epäonnistuneiden maailmanlopun ennustusten kohdalla, on se että ihmiset eivät suinkaan ole analyyttisiä. Epäonnistuneet ennustukset itse asiassa paradoksaalisesti vahvistavat monien uskoa. Ei siis ole mitenkään ilmiselvää että tuo selitysvaihtoehto olisi jotenkin yksinkertaisempi.

Tätä kautta "yksinkertaisuus" on jotain joka viittaa psykologi Lee Rossin havaintoihin. Hän huomasi että monet ihmiset luottavat omiin intuitioihinsa ja elämänkokemukseensa sellaisella tavalla jossa he uskovat kokevansa maailman totena. Ja tämä kokemus on sama kuin harkittu ja punnittu miettiminen. Tässä intuitiivisuus ja ilmiselvyyden kokemus korvaavat kuitenkin juuri tämän harkinnan ja punnitsemisen. Tässä kontekstissa syntyy naiivia realismia.

Kun arkijärki ja omat subjektiiviset uskottavuusarviot korvaavat tieteellisen analyysin, on Occamin partaveitseen viittaaminen sama kuin sanoisi että "johan sen sanoo terve järkikin, että". Se on väite eikä argumentti. Itse asiassa jos itsestäänselvyyteen ja järjenmukaisuuteen viitaten kritisoidaan jotain näkemyksiä, se on rakenteeltaan horse laugh. Se vain kätketään sivistyssanan taakse. Se näyttää olevan vähemmän väärin. Mutta tosiasiassa siinä paitsi tehdään horse laugh, myös demonstroidaan että Occamin partaveitsen sisältöä ei ole ymmärretty. Eli se on tavallaan enemmän väärin. (Ja kenties manipulatiivisempaakin.)

"Riippuvuusaksiooma", "Roikkuvuusaksiooma"

Lähtiessäni lomalle, otin junalukemiseksi jotain kevyttä. Sellaista absurdia ja merkityksetöntä. Sellaista josta minulla oli mielestäni jo valmis intuitio, joka todennäköisesti toteutuisi. Tässä sitten kävi hieman toisella tavalla.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten "miksi on jotain sen sijaan että ei mitään" on kysymys jonka ratkaisua en pidä tärkeänä tai uskottavana. Olen pitänyt sitä ns. vessanseinäkysymyksenä. Joilla minulla on tärkeä asema. Minulle on rehellisesti sanoen filosofisesti tärkeää tunnustaa tämänlaisten "ratkaisuiltaan ei-tunnettujen" kysymysten olemassaolo. Myös ihmisten rajallisuutta ja älyllistä epäonnistumista korostava fundamentalismiagnostismini halaa tätä vessanseinän teemaa hyvinkin syvästi.
1: Tämä voi yllättää monet jotka tietävät että olen naturalisti, peräti Quinelainen naturalisti jonka mukaan kaikki relevantit asiat ovat joko tiedeverkossa tai ne eivät ole oikeasti relevantteja. Toki tähän ihmetykseen ei ole tarvetta sillä skientismini ei ole "kaikki kysymykset ovat tieteen ratkaistavissa" -kysymyksiä. Vaan enemmänkin "kaikki relevantit vastaukset ovat tieteen antamia". Quinelaisena olen toki tottunut siihen miten vähemmän asiaan paneutuneet rinanstavat kaiken skientismin positivismiin jossa pyrittiin nollaamaan metafysiikka ja pärjäämään täysin ilman. Minusta on hieman huvittavaa törmätä tähän teemaan. Mutta tosiasia on että nykyaikana niin Popperin kuin Quinenkin suuntaan kallellaan törmäävät toistuvasti siihen että heitä rinnastetaan positivismiin. Siitä huolimatta että he olivat positivismin kriitioita. Quinekin on toki liitoksissa ns. Wienin piiriin. Mutta kriitikkona. Näin ollen agnostismini ei ole missään ristiriidassa "skientismini" kanssa. Sen sijaan olen huvittunut jos joku esittää että "uskon että tiede voi selittää kaiken". Kun agnostistina nimenomaan sidon erään identiteettini ydinkäsitysken siihen että tämä asia ei ole tieteen selittämä ja ratkaisema. Kenties jopa sellaisena joka on niin vessanseinäkysymys että sitä ei tulla luultavasti koskaan ratkaisemaan. (Olen ollut hyvin vastahankainen Jumalasta tietämisen a priori -mahdottomuudelle. Olen aina antanut tilaa mahdollisuudelle jossa tietämättömyys Jumalasta muuttuukin tiedoksi, jollain tavalla. Tämä blogaus lienee tästä dogmattomuudesta hyvä demonstraatio itse asiassa. Mikä kyllä hieman vituttaa häntä itseään.)

Aiheenani oli Adolf Grünbaum. Herralta on ilmestynyt monia melko verevästi nimettyjä tuotoksia. Sellaisia kuin "The Poverty of Theistic Cosmology" ja "The Pseudo-Problem of Creation". Grünbaumin ajatus on sinänsä erikoinen. Nykyäänhän on tavallista että uskonnoton joutuu kohtaamaan tieteellis-älyllsen haasteen jossa häneltä kysytään että miten universumi on syntynyt ja miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään. Tämän kysymyksen edessä uskovainen nyökyttelee päätään. Hän heristää sormeaan Jumalalle ja pitää ateismia epäonnistuneena. Tämä luomisen mysteeri jää ratkomatta ja he kokevat olevansa intuitiivisesti ilmiselvästi oikeassa.

Olen ajatellut että kyseessä on enemmänkin vessanseinäkysymys.
1: Eli tosiasiassa teisteilläkään ei ole kunnollista ratkaisua asiaan. He itse asiassa kohtaavat samat ongelmat. Jumala esimerkiksi on jotain. Ja jos Jumala on ns. causa sui, syntyy usein tilanteita joita esimerkiksi Alvin Plantingan modaalilogiikkaan perustuva paranneltu ontologinen todistus esittää ; Se nojaa premisseihin joiden kanssa on hyvin helppoa olla erimielinen. Plantinga on jopa itse sanonut että premissit ovat sen laatuisia että ateisti ("canny atheist") on varmasti erimielinen, ja itse asiassa muistakin moni aivan mielenterve ("a sane and rational man") hylkää premissin. Näin hänen argumenttinsa on enemmänkin modaalilogiikkaa koskeva asianpyörittely. Hän vetoaa, ei todista.
2: Tavallisesti fysikaaliset selitykset vaativat jonkin taustan jossa toimitaan. Kvanttifluktuaatio selittää singulariteetin alkuunlähdön. Mutta kysymys on kuitenkin hieman siinä mielessä erikoinen että se tavallaan selittää miksi universumin tilillä voi olla rahaa. Mutta tavalla jossa selitetään miksi universumin pankkitili voi muuttua nollasta eurosta vaikka miljoonaan euroon. Mutta se ei selitä miksi on olemassa pankkitili joka on nollilla. Kysymys on usein nimenomaan siitä että "ei mitään" määritellään tavalla joka monesta olisi nimenomaan jotain.

Näin ollen ajatukseni oli että Grünbaumin argumentissa olisi jotain puutteita. Hän kun ei esittänyt että kysymys olisi jokin ongelma. Hän ei myöskään ratkaise ongelmaa. Sen sijaan hän esittää että koko kysymys on pseudokysymys, jokin joka ei oikeastaan ole mikään kysymys lainkaan. Hän kysyy miksi kysymys on oikeastaan jotain jolla on mitään mieltä. Kysymys pitäisi legitimoida. Sitä voidaan kysyä sinisen makua ja monta muutakin kysymystä mutta niille ei yleensä nähdä arvoa. Tämänlainen tietenkin pyyhkisi suuren osan mysteeristä pois. Olemassaolo ei olisikaan enää vessanseinäkysymys ja mysteeri, vaan enemmänkin väärä kysymys, arvoton kysymys. Absurditeetti jota ihmiset kysyvät koska heidän intuitionsa johtaa heitä harhaan. Ajattelin hoitavani tähän jonkin vastauksen. Siis jotain johon viitaten voisin olla ylpeästi erimielinen Grünbaumin kanssa.

Entä jos ei ole mitään ei-mitään?

Grünbaumin argumenttina on se, että Leibniz ja monet muut olemassaolon mysteerin miettijät nojaavat itse asiassa kysymys jonka takana on oletuksia jotka on pakko hyväksyä jotta kysymys olisi relevantti.  Niistä tärkein on premissipari jossa (a) universumin alku tarvitsee selityksen ja (b) ei mikään on relevantti konsepti (c) ei-mikään nollahypoteesina, eli ei-mikään olisi myös yksinkertainen konsepti joka, jos mitään selitystä olemassaololle olisi jotenkin voimakkaampi.

Tämä ei-minkään spontaanius (Spontaneity of Nothingness) on siitä kiinnostava, että sitä lähestytään usein logiikkapohjaisesti tavalla jossa ihmisten omat ehdot tekevät siitä reaalisen vaihtoehdon. Sitä pidetään paitsi yhtenä mahdollisena maailmana että yksinkertaisena. Kuitenkin on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi olisi jotenkin ilmiselvää että ihmisen näkemys yksinkertaisesta olisi sama universumin piirteille. Ja se että ihminen voi kuvitella vaihtoehdon ei tarkoita että siinä olisi mieltä. Se, että kuvittelemme jotain ei tarkoita että sillä olisi olemassaoloa meidän päämme ulkopuolella.

Grünbaum itse asiassa moittiikin sekä Dawkinsin kaltaisia ateisteja että monia teistejä siitä että heidän mielensä on ex nihilo -käsitteen pauloissa. Hänestä olemassaolon mysteeri on kulttuurissamme tärkeä lähinnä siksi että kristillinen perinne on upottanut kulttuuriimme ajatuksen kysymyksen relevanttiudesta. Ja näin tehdessään se on ikään kuin syöttänyt kysymyksen vaatimat premissit kyseenalaistamattomina dogmina. Tai ainakin kysymyksen relevanttiutta pidetään ilmiselvänä, jos ei muutoin niin ilman siihen sidottuja teologisia premissointeja.

Ei-minkään spontaanius nojaa ennen kaikkea riippuvuusaksioomaan (dependency axiom) jonka mukaan asia ilman syytä on täysi mahdottomuus. Ja siksi kaikki vaatii selityksen. Grünbaum esimerkiksi huomaa sen, että yleisesti ottaen parsimonia on hyvä katsoa muutenkin kuin siten että otetaan mitä ihmiset pitävät yksinkertaisena tai argumentoivat yksinkertaisena. Yleensä kun ihmisten pitää selittää jotain, heidän täytyy sovittaa se havaittuun. Selittämisessä pitää selittää miksi asia on jollain tavalla eikä jollain toisella. Mutta tämä ei tarkoita sitä että kaikki tapahtumattomat asiat tulisi selittää. Esimerkiksi meidän täytyy evoluution pohjalta selittää miksi meillä on sammakoita, mutta meidän ei tarvitse selittää miksi täälllä ei ole jotain hieman sammakonkaltaisia olentoja jotka olisivat kenties voineet tapahtua jos evoluutiossa olisi tapahtunut muutama mahdollinen sattuma eri tavalla. Silloin kun selitämme miksi jotain ei ole jossain, se vaatii yleensä jotain jossa tämä vaihtoehto tiedetään reaaliseksi.

Ja olemassaolemattomuus. No, meillä ei ole siitä havaintoa tai tietoa. Mistä me tiedämme että se että voimme kuvitella tämän ei-mitään vaihtoehdon olisi sama kuin relevantti todellinen vaihtoehto? Itse asiassa voidaan jopa esittää että parsimonian hengessä ei-mikään ei ole kovin relevantti vaihtoehto.
1: Itse asiassa voimme miettiä asiaa mahdollisten maailmojen kautta. Voidaan esimerkiksi ottaa modaalinen realismi jonka mukaan jos jokin on loogisesti mahdollinen maailma, niin se tapahtuu jossain todellisessa universumissa. Ei kenties meidän maailmassamme. Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olemassaolematon maailma ei ole sisäisesti ristiriitainen. Se on siis loogisesti mahdollinen. Kuitenkin moni esittäisi että ei voisi olla niin että samanaikaisesti voisi jotenkin toteutua se, että ei-mitään vallitsee ja että on olemassa jotain. Suuressa linjassa ei-mitään + jotain = jotain. Joten kaikki loogisesti ristiriidattomat mahdolliset maailmat eivät olisikaan olemassa samanaikaisesti. Tai sitten ei-mikään ei tosiasiassa ole mikään mahdollinen maailma. Se toinen vaihtoehto hylätään lähinnä siksi että pahinkin solipsisti joutuu tunnustamaan ajattelevansa ja siksi olevansa siinä muodossa että olisi jokin ajatus ja mahdollisesti ajattelijakin, joka selvästi on jotain muuta kuin ei-mitään..

Kenkkuja jatkoajatuksia.

Grünbaumin argumenteissa valaisevaa on se, että kenties monet teististen argumenttien epäonnistumiset eivät olekaan "argumenttien tyhmyyttä". Olen esimerkiksi ihmetellyt William Lane Craigin universumin alkua jossa on omituinen aika ennen aikaa. Kun on pelkkä ajan ja tapahtumisen ulkopuolella oleva luoja joka on ennen ajanhetkeä nolla. Sitten on sekä ajan ja tapahtumien ulkopuolella oleva luoja että universumi ajanhetkellä 0. Ja tässä kahden tilan välissä on nolla tapahtumaa ja nolla aikaa.

Kenties tämä onkin jopa jonkinlainen väistämättömyys. Tämän voi huomata siitä miten Vilenkin on parantanut klassista universumin tyhjistä putkahtamista. Kun esimerkiksi Tryon selittää että nolla-energiainen universumi voi tuottaa ainetta ja energiaa, moni haluaa tietää mistä tämä edeltävä tila on tullut. Ja kysymys on tässä kohden jopa relevantti.
1: Joskin on kiinnostavaa miten tämä itse asiassa tuhoaa Big Bangin voiman Jumalatodistuksissa. Monet aivan kunnioitetut teologit, kuten Craig, ovat tässä hieman kuten meillä vierailleet Jehovan Todistajat. Kun he ensin selittävät että universumi on rajallinen. Alkuräjähdys todistaa että universumi ei ole ollut aina. Niinpä on ensimmäinen syy, alkusyy, jota kutsumme Jumalaksi. Kun alkusyyn takana sitten onkin jotain energiakuplintaa joka voi olla äärettömän mittainen, Jehovan Todistajat pitivät tätä analogina Jumalalle. Tämä on ällistyttävää koska big bangiin vedottiin juuri koska äärettömän ikäinen universumi ei ole vaihtoehto ja tätä vaadittiin luomiseen. Kuitenkin näyttää että äärettömän edessä kaivetaan tämän periaatteen kanssa ristiriitainen tarinankerrontamoodi. Jumala selvästi kestää äärettömässäkin maailmassa, joten selvästi Big Bangilla ei ole niin väliä. Craig onkin saanut fyysikkopiireiltä naurua asiaan liittyen. Hänkin on sekoittanut singulariteetin ja universumin ensimmäisen hetken liian vahvasti yhdeksi ja samaksi. Tälle ei tosin ole itselleni paljoa merkitystä koska en usko aktuaalisiin äärettömiin. Jos jossain on todellisuudessa ilmenevä ääretön, se on virhe senkin jälkeen kun joku todistaa päinvastaisesta.

Vilenkin on keskinyt että "ei mitään" olisi "a closed spacetime with zero radius". Sellaisessa ei ole aikaa eikä mittaa tai mitään muutakaan. Tätä voi pitää epätyydyttävänä. Sitä vaivaa sama ongelma kuin alkusyyperustaisia argumentteja joissa ensimmäinen syy - olipa tämä mikä tahansa - vain nimetään Jumalaksi. Kuitenkin Jumalassa kiinnostaisi sellaiset asiat kuin älykkyys, rakkaus, hyvyys, tietoisuus. Täysin mekanistinen ensimmäinen syy ei yksinkertaisesti tunnu relevantilta Jumalalta vaikka alkusyyargumentti sen sellaiseksi nimeäisikin.

Voidaan kuitenkin sanoa että koska fysiikassa aika on suure, on syytä huomata että jos menemme universumissa ajassa taaksepäin, ei ajanhetkellä 0 tapahdu mitään termodynaamista muutosta tai muutakaan. Ei ole mitään edeltävää hetkeä. Ja toisaalta jos ei ole tilaakaan eikä muitakaan Vilenkinin määrittelemän mukana poistuvia ominaisuuksia, on syytä kysyä että jos luominen tapahtuu se ei itse asiassa tapahdu ajassa eikä tapahtumassa. Jonka jälkeen se ei enää vastaa perinteisen syyn määritelmää. Eli jos universumin synty tarvitsisi syyn, niin se syy ei ole niitä syitä joille olemme saaneet kokemuspohjaista varmistusta tieteessä. Ja tältä pohjalta tiedämme että tämä syyn ja seurauksen konsepti on tärkeä - tai ainakin hyödyllinen tieteenteossa. Eli jos todella onkin jokin syy-seuraussuhde se on luonteeltaan niin eksoottinen että on varsin kyseenalaista vain hyväksyä sellainen joksikin tärkeäksi relevantiksi mahdollisuudeksi.

Loppuajatuksia.

Grünbaumin kohdalla on selvästi havaittavissa että hän vetoaa minuun kenties juuri siksi että hän on tieteenfilosofiaan painottunut, ei niinkään teologi tai fyysikko. Kun katsoo kannattamiani filosofioita, niitä on aina kuvannut syvä parsimonisuus. Jopa panpsykismin vahvoiksi puoliksi nähdään se että sillä on hyvä parsimonia. (Sen heikoiksi puoliksi voisin sanoa sen että se on mielestäni hevonpaskaa.)

Hänen selityksensä selittää myös sitä miksi selitykset tuntuvat aina jäävän vajaiksi. Miten joko "ei-mikään" tai Jumala pitää määritellä "itse asiassa joksikin". Tai miten causa sui on kehäpäätelmäinen. Tai sitten perustelu täyttyy tyhjillä dogmaattisilla premisseillä jotka voisi korvata vain olettamalla yhden askeleen lähemmäs. - Ja jos Jumala ei tarvitse syytä koska hän selittää itsensä, niin miksi samaa kikkailua ja käsiteleikkiä ei voi tehdä tätä seuraavalle naturalistiselle askeleelle, jonka jälkeen tämä on jotain joka vain otetaan as brute fact.

Hauskinta tässä kaikessa onkin tavallaan se, että Grünbaum voi olla väärässä. Mutta jos hän on, sen todistaminen on muiden hommaa. Todistustaakka ikään kuin siirtyy muille ja koko kysymyksen irrelevanttiuden kannattaja voi vain lähteä kaljalle. On hyvin tavatonta törmätä tilanteeseen jossa joutuu sanomaan niin että jos joku haluaa että on väärässä, niin heidän pitää ikään kuin näyttää se.

Valitettavasti tämä iskee niihin harvoihin Jumalan kannalta relevantteihin vessanseinäkysymyksiin joita minulla on jäljellä. Ihmeet eivät vaikuta kovin todistetuilta ilmiöiltä. Ihmeet ovat paljastuneet joko valehteluksi tai aukkojen Jumala -argumentoinniksi. Ja tässä kohden ihmeisiin uskovilla olisikin pakko tehdä työnsä paremmin jotta ihmeet olisivat relevantteja agnostismille tilaa tekeviä asioita. Evoluutio selittää sen mihin ennen käytettiin Paleyn kelloseppää.

Ja tästä seuraakin se mikä itselleni on hankalaa. Koen itseni agnostikoksi. Mutta käytännössä Grünbaumin argumentti on kohdallani sellainen että mitä enemmän sitä mietin, sitä vaikeampaa minun on olla sen kanssa erimielinen. Ja de facto tämä on se oljenkorsi jonka pitäisi loogisesti ajatellen katkaista kamelin selän. Tai tässä tapauksessa tehdä minusta täyden ateistin. Näin ollen olenkin tilanteessa jota loogikot ovat pitäneet erikoisena leikittelyn kohteena. Lauseet "tuossa on tuli mutta en usko niin" ovat jotain jotka eivät ole loogisesti ristiriitaisia. Mutta kukaan tervejärkinen ei sano senlaatuisia. Tällä hetkellä minä sanon juurikin näin. "Olen ateisti mutta en usko niin". Joutunen miettimään onko Totuus vai Oma Mielipide tärkeämpiä. (Kognitiivisen dissonanssini voi oikein haistaa. Jos ei muuta niin siitä miten iloinen olen jos joku löytää argumentin kannalta relevantin virheen tai ristiriidan ja virheen Grünbaumin argumentista.) Korostanko Itsellisyyttäni ja Autonomisuuttani vai annanko Logiikan ja vastaavien muiden määrittelemien ajatuskonseptien päihittää tahtoni ja mieleni... Kaikki vähän riippuu siitä mistä se roikkuu.

Erikoisia asioita joita "Game of Life" opettaa meille tieteenfilosofiasta

Convayn "Game of Life" on hyvin tunnettu soluautomaatti. Se on normaalilla ruudukolla toimiva peli. Se perustuu siihen että jokaisella ruudulla on 8 naapuria joiden keskellä se on. Sitten lasketaan näiden määrä. Ja sitten noudatetaan seuraavaa kahta sääntöä (1) Solu muuttuu eläväksi, jos sen naapureista tasan kolme on eläviä. (2) Solu pysyy elävänä, jos sen naapureista tasan 2 tai 3 on eläviä. Muuten solu kuolee.

Pelin kenties merkittävin piirre on se, että se on täysin deterministinen. Kun alkuasetelma on asetettu, periaatteessa kaikki vuorot ovat täysin määrättyjä. Periaatteessa voidaan siis tietää minkälainen tulos pelissä on vaikka tuhannen tai kymmenen tuhannen kierroksen päästä. Kun tietää alkuasetelman ja muutoksen suunnan, voi ennustaa koko tulevaisuuden eteenpäin.

Toki peli on myös hyvin holistinen. Usein nopein ja helpoin tapa laskea tulokset on itse asiassa pyörittää peliä. Toisin sanoen nopein tapa ennustaa pelin tulos on simuloida. Eikä laskea paperilla tuhannen kierroksen päähän ilman välivaiheita. Tämä tekee siitä hämmentävän. Vaikka peli on deterministinen, se lähestyy holistien arvostamia piirteitä. ; Tulos on laskettavissa mutta koska peli on itse matemaattinen, ei ole ilmiselvää että olisi vielä yksinkertaisempaa tapaa laskea pelin lopputuloksia.

Mutta sitten tulee kenties hämmentävämpi asia. Edelläolevat vielä seuraavat Laplacen demonia. Tässä ajatuskokeessahan ajatellaan että determinismi tarkoittaisi sitä että maailman kulku voitaisiin tietää. Eli kun kappaleen tilanne ja liiketilat on tiedossa voitaisiin kertoa mitä on tapahtunut menneisyydessä ja mitä tulevaisuudessa. Usein tätä konseptia kritisoidaan siten että indeterminismi tuhoaa demonin kaikkitietävyyden. Mikä on tietenkin totta. Mutta "Game of Life" on kuitenkin erikoinen. Se on deterministinen mutta silti epäsymmetrinen. Ongelma johtuu siitä että moni edeltävä tila voi johtaa tiettyyn lopputulokseen. Eli kun katsotaan sitä miten jokin alkutila on syntynyt, on tähän usein monia ratkaisuita. ; "Game of Lifeä" voidaan ratkaista menneisyyteen päin mutta rajallisesti. Alkutilaa on voinut edeltää muutama tapa. Ja näin voidaan tarjota ratkaisuja joista esilläoleva tila on peräisin. Näin ollen saadaan tietää avaruus jossa on useita ratkaisuita jotka antavat kyseisen tilan. Eli vaikka systeemi on deterministinen, Laplacen demoni ei voisi varmasti tietää mikä on kohteen historia.

Lisäksi voidaan huomata että jos historiaa ryhdytään tutkimaan tulee vastaan toinenkin ongelma. Jokin on peliin asetettu alkutila. Eikä voida tietää miten tämä alkutila voitaisiin tunnistaa. Toisin sanoen sitä voitaisiin laskea "pseudohistoriaa" taaksepäin ja laskea tiloja joita ei edes ole tapahtunut simulaatiossa. ; Tämä muistuttaa siitä miten astronomian puolella havaittuja asioita perustellaan parsimonialla. Esimerkiksi alkuräjähdys oletetaan siitä että kun avaruus laajenee - inflaation vuoksi peräti kiihtyvällä tahdilla - niin sitten universumin täytyisi lähteä yhdestä pisteestä. Kenties Jumala olisi voinut luoda universumin laajenevana mutta ei pisteenä. Mutta tätä vaihtoehtoa ei oleteta koska se rikkoisi parsimoniaa. Säännöillä on pelattava niin pitkälle kuin voidaan. Tämä näkyy myös avaruuden muotoa pohdittaessa. Sitä mietitään onko avaruus satulanmuotoinen tai tasainen. Mietitään onko sillä negatiivinen vai positiivinen kaareutuminen. Mutta näiden sekoitelmia ei mietitä. (Vaikka esimerkiksi banaaneissa on pinnanmuotoja joissa on sekä positiivista että negatiivista kaareutumista.) Niin kauan kuin ei ole todisteita muusta oletetaan että luonnonlait ovat kaikkialla samat. Ja näin "Game of Lifeä" ikään kuin vain takaisinkelattaisiin ikuisesti.

Mahdolliset maailmat ja näkymättömän vihaaminen

"Todellisen filosofin tunnistaa siitä, että Hän kykenee erottamaan todellisuudet todellisuuksien ja todellisuuksien välistä."
(Peelo:Hikipedian käyttäjä)

Ihmiset suunnittelevat tulevaisuutta ja reflektoivat menneisyyttä käyttämällä "pseudopotentiaalista" puhetta. Tällöin ajatellaan esimerkiksi että jos asiat menneisyydessä olisivatkin menneet eri tavalla niin nyt asiat olisivat toisella tavalla. Puhumme eihavaittavista asioista ja eitapahtuneista asioista kuin ne olisivat jotenkin relevantisti tosia. Puhumme voi ollasta tavalla joka olisi ikään kuin reaalista.

Tämän tyyliset sanomiset voidaan karkeasti ottaen jakaa kahteen osatyyppiin:
1: Vaihtoehtoisuuteen perustuvia väitteitä (modal statements) jotka esittävät sen tyylisiä väitelauseita kuin "Suomi olisi voinut joutua Venäjän valloittamaksi" (x olisi voinut tehdä y), "Kekkonen olisi voinut olla tuuheatukkainen" (on mahdollista että x) ja "universumi voisi olla elämälle kelpaamaton."
2: Ei toteutuneeseen vaihtoehtoon perustuvia väitteitä (counterfactual statements), jossa vedotaan että jos asiat olisivat toisin niin maailma olisi toisenlainen. "Ilman talvisodan ihmettä Suomi olisi joutunut Venäjän valloittamaksi". "Jos toinen siitiö olisi hedelmöittänyt munasolun, Kekkonen voisi olla nainen ja tällöin presidenttinä olisi ollut Fagerholm" ja "Jos Jumalaa ei olisi, universumi tuskin olisi elinkelpoinen jolloin olisi epätodennäköistä että voisimme olla edes olemassa." (Jos X niin Y).

Jos minä esimerkiksi mietin vaihtoehtoista maailmaa jossa minulla olisi veli (minulla on useita sisaria mutta ei yhtään veljeä) niin voisin helposti kuvitella että asiat olisivat toisin. Ja jotenkin väite siitä että "jos eri siittiö olisi hedelmöittänyt munasolun minulla voisi olla veli" on tosi väittämä. Mutta kun asiaa lähtee miettimään tarkemmin, niin ei voi olla miettimättä muuta kuin sitä että tarkalleen ottaen minkä suhteen tuo ajatus minun veljestäni (jota ei edes ole) on tosi? Se ei ole tosi siinä mielessä kuin väite "minulla on sisaria" on, koska sisarieni olemassaolo sentään nojaa siihen että joku voi todella havainnoida heitä, ja tarvittaessa jopa teoriassa tehdä gynegologisen tarkastuksen jolla väitelause saa evidenssiä. ; Lausuma mahdollisesta veljestäni sen sijaan koskee maailmaa sellaisena kuin se ei ole.

Monia tosia

Modaalisessa realismissa filosofit ajattelevat että jos jokin väitelause voidaan esittää, se itse asiassa on tosi jossain mahdollisessa maailmassa. Toisin sanoen minun väitelauseeni veljestäni nojautuu itse asiassa siihen että jossain äärettömyyksien joukossa olisi universumi jossa minulla todellakin on veli. (Jossain olisi jopa sellainen universumi jossa tämän veljen kanssa olisimme ryhtyneet joksikin Teini-Ikäisten Mutanttininjakilpikonnien vastineeksi, tosin ilman mutanttiutta ja kilpikonnuutta, aika useassa myös ilman ninjuutta.) Dawid Lewis on kannattanut ajatusta jossa kaikki mahdolliset maailmat ovat tosia ; Eli mahdollisia maailmoja olisi ääretön määrä, ne eivät ole fiktiota.

Modaalinen realismi on tätä kautta laajempi ajatus kuin multiversumimalli. Niissä on hieman samanlaisia ajattelutapoja. Mutta modaalinen realismi on paljon laajempi konsepti. Suurin syy on siinä että multiversumimallissa ei käsitellä äärettömyyksiä. Ja multiversumimallin perusidea on selittää havaittuja asioita. Multiversumimallin ideana on karkeasti sanoen se, että kun katsotaan fysiikan lakeja, niihin sopii malleja joissa universumi voisi olla erilainen. Nämä variaatiot taas usein perustuvat siihen mitä havaitaan. Multiversumista on useita versioita ja aihepiirejä, mutta niitä yhdistää fysiikkakeskeisyys ja se että universumimme piirteitä yritetään selittää.
1: Esimerkiksi kvanttifysiikan indeterminismi on vahvasti havaintoihin sidottua ja hyvin perusteltua. Ja tämä voi antaa tilaa vaikkapa David Deutschin ajatukselle jossa universumi jakautuu jokaisessa vaihtotilanteessa ja jokainen vaihtoehto on yhtä reaalinen. Näin ollen aivan mitä tahansa ei voi tapahtua, vaan vaihtoehdoille on "tarkasti rajattu setti".
2: Samaa ideaa, hieman eri pohjalta, voidaan soveltaa myös universumin syntyyn ja antrooppiseen periaatteeseen. Siinä käsitellään ajatusta siitä että universumi voisi olla toisenlainen mutta elämme tässä tietynlaisessa jossa elämä on mahdollista. Siksi antrooppisen periaatteen kohdalla saadaan aina pieniä todennäköisyyksiä eikä äärettömän pientä todennäköisyyttä. Multiversumi yrittää selittää tämän siten että jos multiversumissa on monia eri universumeita, tilastollinen jakauma tekee todennäköisen ja odotettavan siitä että syntyy universumi jossa on juuri sopivat säännöt elämälle. (Ja koska emme voi olla muunlaisessa universumissa, niin siinä että olemme juuri sellaisessa ei ole mitään ihmettä.)

Modaalinen realismi taas  nojaa siihen että mallit ovat "eivät ole kausaalisesti kytkeytyneitä". Niiden rajat kartoitetaan logiikalla, ei empirialla. Modaalisessa realismissa on käytännössä kyse äärettömyydestä. Ne eivät ole havaittavissa edes epäsuorasti (toisin kuin vaikkapa braanit) ja niiden vaihtoehtoja ei kartoiteta "kvantti sanan hokemiseen perustuvalla empirialla" (kuten Deutschilla). Itse asiassa voidaan jopa sanoa että multiversumimalli perustuu paljon vahvemmin aktuaalisuuteen ja modaalinen realismi potentiaalisuuteen. Jos multiversumimallissa on teoriassa mahdollista olla (vaikka mustan aukon) kautta yhteydessä toiseen universumiin, se ei olisi modaalisen realismin mukaan vaihtoehtoinen maailma vaan pelkästään omituinen ja vaikeasti tarkasteltava osa tätä meidän yhtä maailmaamme. Tämä ero voi olla vaikea ymmärtää, mutta tässä filosofiassa se on äärimmäisen oleellista ; Modaalisessa realismissa mikään todiste ei tavallaan ole mahdollinen.

Modaalisen realismin parsimonia

Modaalisen realismin syvin ongelma koskee juuri sitä että sen vaihtoehdot eivät ole empiirisiä. Ne ovat itse asiassa by definition antiempiirisiä. Tämä tekee siitä ongelmallisen. Erityisesti sen vaikeudet liittyvät Occamin partaveitseen tai Einsteinin kovasimeen ; Ajatukseen siitä että asioita pitäisi selittää mahdollisimman vähäisin oletuksin.

Modaalisen realismin tapa ratkaista ongelma on erikoinen. Tätä itse asiassa korostaa se, että Lewis oli Quinen oppilaita. Hän kannattaa parsimoniaa. Tämä on häkellyttävä huomio, sillä ääretön määrä mahdollisia maailmoja tuntuu parsimonian antiteesiltä. Tässä kysymys nivoutuu itse asiassa syvästi siihen miten Ockhamin partaveitsen soveltamiseen littyy ankaraa keskustelua. Asia tiivistyy siihen mitä aikaisemmin kirjoitin erilaisista parsimonioista. On kvalitatiivista parsimoniaa ja kvantitatiivista parsimoniaa. ; Kvantitatiivisen yksinkertaisuuden (quantitative parsimony) jossa lasketaan montako entiteettiä selityskonseptissa kaiken kaikkiaan on. Kvalitatiivisen yksinkertaisuuden (qualitative parsimony) kautta lasketaan enemmän sitä miten eksoottisia ja erilaatuisia entiteettejä on olemassa.

Lewisin ajatus oli siinä että hänellä on vain yksi tapa olla Totta. Näin ollen universumeita olisi lukuisia, mutta oleminen ja Totuus olisivat hyvin tiiviitä ja tiiviisti määriteltyjä. Näin ollen syntyy parsimoniallista tiiviyttä. Lewisin mukaan modaalisuutta käytetään niin paljon, että olisi haaskausta luoda erilaisia totuuksia. Itse tosin korostan että havaitsemattomat universumit ovat niin eksoottisia että modaalinen realismi on syytä hylätä, ja nimenomaan juuri parsimonian nimessä. ; Multiversumin suhteen olen sitten suvaitsevaisempi koska se on eri asia. Se ei vaihtoehdoissaan viittaa eksoottisuuteen, saati aktuaaliseen äärettömyyteen.
1: Tosin tässä on ehkä syytä muistuttaa vielä siitäkin, että jos multiversumia ei hyväksy niin ei ole silti välttämättä mikään deterministi. On aivan mahdollista että kvanttitaso on aidosti indeterministinen, sen sijaan että seilaisimme determinististä vaihtoehtoavaruutta, niin "kvanttien aaltofunktio vain romahtaa superpositiosta johonkin tilaan". Ja sitten tämä yksi on se joka on tosi, toisin kuin vaihtoehto.

Ovatko vaihtoehdot sallittuja?

Useimmat tosin käsittelevät mahdollisia maailmoita abstraktioina tai fantasioina. Monen suhde konseptiin on kuitenkin ambivalentti, jopa ristiriitaisuuteen ja pöhköyteen asti. Pahimmillaan tämä näkyy juuri antrooppisen periaatteen kohdalla. Uskovaisuuteen kun tuntuu liittyvän vahvasti sellainen ajatus että multiversumi on naturalistien ad hoc -jumala jossa ei ole mitään järkeä. Samanaikaisesti antrooppinen periaate olisi kuitenkin relevantti ongelma.

Tyypillisesti tässä puhutaan multiversumista kuin se olisi modaalista realismia. Eli selitetään että multiversumi tuntuu kaikkivoivalta, äärettömältä ja eihavaitulta. Tosiasiassa multiversumi on kuitenkin kaikkea muuta kuin ääretön joten kaikkivaltius on vain asiasta ymmärtämättömän heitto. Jokin jota ei voi ottaa vakavasti. ; Multiversumi ei siis ole tiukasti sanoen mikään uudelleennimetty filosofien alkusyyjumala josta olisi poistettu persoona (jota filosofien Jumalalla ei edes ole, tämä kun on täyttä aktuaalisuutta).

Toisaalta kun puhutaan antrooppisesta periaatteesta vaatimus on itse asiassa hyvin erikoinen. Siinähän vedotaan siihen että nykyinen universumi olisi jotenkin epätodennäköinen. Tämä ajatustapa on itsessään vaihtoehtoisiin maailmoihin jollain tavalla nojaava. Jos näistä erilaisista universumeista ei voi saada havaintoja eikä niiden olemassaolon todennäköisyyttä voida mitenkään fysikaalisesti arvioida, niin miten me voimme tietää että antrooppinen periaate on mikään relevantti kysymys? Itse asiassa antrooppisen periaatteen epätodennäköisyyslausuma on ongelma jos ja vain jos vaihtoehtoiset maailmat ovat todella jotain josta voidaan sanoa mitään. Jos tätä ei voida tehdä niin modaalisuus romahtaa, on vain yksi universumi ja vaihtoehdoista puhuminen on eiempiiristä haihattelua. Ja tässä kulmassa antrooppinen periaate on haasteena puhdasta idiotiaa ; Miksi fyysikoiden pitäisi selittää jotain mitä ei ole, kun tehtävänä on selittää se mitä on. Todennäköisyys muunlaiseen universumiin ei ole mielekäs heti jos modaalisuus hylätään. Siksi tässä "naturalisteja haastaessa" ratsastetaankin keskenään ristiriidassa olevilla konsepteilla samassa lauseessa. Modaalisuus on rationaalista ja todistettua kun antrooppinen periaate on haasteena, mutta se on täyttä scheibaa heti kun modaalisuutta pidetään rationaalisena vaihtoehtona yhden universumin maailmalle. Eli samanaikaisesti modaalisuus on sikajärkevää että sikatyhmää, aina sen mukaan kumpi sopii paremmin teistille.

Pikkumies sisältä

Daniel Dennettin "Intuition Pumps and Other Tools for Thinking" tuo esille klassisen homunculus -ongelman ; Homunculus -ajatus on mielenfilosofiassa erityisen relevantti preformationismin kohdalla. Tässä on kyseessä ajatus siitä että siittiösolussa oli sisällä kokonainen persoona.

Vähän kuin tämä,
mutta kiveksissä.

Tämän ongelmana on selityksen ajautuminen ikuiseen regressioon. Jos meidän pitää selittää miksi ihmisellä on tietoisuus, selitys pitääkin sisällään viittauksen tähän pikkumieheen jossa on sisällä tietoisuuden vaatimat ominaisuudet. Oikea kysymys onkin siinä että miten tämän pikkumiehen tietoisuus selitetään? Päästään äkkiä malliin jossa on sisäkkäin homunculuksia kuin maatuskanukkeja. Miehen kiveksissä on homunculuksia joiden kiveksissä on pienempiä homunculuksia. Ja näitä on sitten ihan pohjalle asti.

Dennettin esiintuoma asia on tietysti varsin kliseistä ja turtumukseen asti tuttua mielenfilosofian raainta ydintä. Mutta se jostain syystä kuitenkin herätti minussa mielleyhtymiä aivan muihin asioihin. Sellaisiin joita Dennett ei korostanut kirjassaan. Päällimmäinen tunteeni oli se, että itse asiassa tietoisuus ja mielen olemassaolo tuntuvat olevan sellainen piirre että sitä ei yleensä selitetä vaan jotenkin siirretään syrjään. Esimerkiksi kartesiolaisessa dualismissa on monien modernien nykyuskovaisten suosima ajatus siitä että ihmisellä on ruumis jolla ei ole tietoisuutta. Ja sitten on sielu jolla on. Ja tietoisuus on tässä sielussa. Tämä ei tosiasiassa selitä tietoisuutta vaan sanoo että meillä on tietoisuus koska meillä on sielu joka on tietoisuus. Ja tässä ei selitetä että miten sielun tietoisuus toimii tai sitä että miksi sielulla on tietoisuus. Sielun tietoisuutta ei selitetä, joten sielu siirtyy askeleen taaksepäin. (Toki sielun tietoisuuutta voidaan selittää Jumalalla joka on ... tietoinen.)

Oma teini-iän suosikkini, panpsykismi, on tässä kuitenkin kenties kamalin. Sehän siirtää tietoisuuden syrjään hokemalla kvantti-sanaa. (Kvantti -sanan hokemisella pääsee pitkälle.) Koko ajatus nojautuu vahvasti siihen että atomitason ilmiöillä nähdään piirteitä jotka ovat vahvasti analogisia tietoisuuden kanssa. Meillä siis on tietoisuus koska näillä atomitason ilmiöillä on tietoisuus. Kysymys on jälleen siitä että tietoisuuden selittäminen siirretään syrjään ja selitetään että ihminen on tietoinen koska hänessä on jotain joka on tietoista. On selvää että tämä on melko epätyydyttävää. Panpsykismi on toki sisäisesti koherentti ja sinänsä jännittävä ajatus. (Ja rehellisesti sanoen se on niitä malleja joiden toivoisin olevevan tosia, mutta joiden kohdalla en voi silti pitää uskottavuustasoa kovin korkeana.) Mutta siltä puuttuvat ne piirteet joita itse pidän relevantteina. (Minun "Pyhä Kolminaisuuteni" on konsilienssi, parsimonia ja tutkimusohjelman hedelmällisyys. Joista tärkeimmäksi valitsen konsilienssin koska jos se on kunnossa, ollaan väkisinkin otettu askel parsimonian suuntaan ja yhteys eri tieteenalojen kanssa helpottaa myös tutkimusohjelman hedelmällisyyttä.)

Dennettin ajatus on kuitenkin kiehtova. Koska hän itse asiassa modifioi homunculusongelmaa siten että regressio muuttaa luonnettaan. Hän nimittäin lähestyy asiaa siten että yhden "pikkumiehen" sijaan käytetään suurempaa delegaatiota, ongelma voidaan ratkaista. (Joku voisi tässä vaiheessa huutaa parsimoniaa. Ja se olisikin vakava ja tärkeä huomautus. Mutta tämä taso tulee korjattua tarkemmalla perehtymisellä. Dennettillä homunculuksia ei nimittäin vain monisteta, niille tehdään jotain muutakin.) Jos meillä on ajatus tietoisuuden hommia hoitavasta sisäisestä olennosta, voidaan ajatella että sen tehtävät voidaan jaotella muutamalle vähemmän fiksulle, yksinkertaisemmille ja tomppelimmalle, homunculuksille. Näiden tehtävät voidaan jakaa pienemmille alihomunculuksille joiden toimenpiteet ovat yksinkertaisempia ja toisteisempia. Kun tätä jaottelua jatketaan tarpeeksi, jäljellä on niin tylsää työtä ja yksinkertaisia toimintamalleja että ne voidaan korvata algoritmilla. Tai hermosolulla. Näiden ei tarvitse olla tietoisia.

Tämä on ns. periaatteellinen malli joka tarjoaa filosofisen kulman siihen miten tietoisuus voidaan selittää jollain eitietoisella ilman että takana olisi välttämättä mitään ristiriitaa tai argumenttirakenteeseen liittyvää ongelmaa. Siinä ei ole ikuista regressiota koska homunculukset eivät ole "vain sisäkkäin" vaan niiden perusluonteessa tapahtuu myös syvä muutos.

Argumenttia arvioidessa on toki syytä muistaa että filosofit jakavat "mahdottomia" sellaisiin ajatuksiin kuin "fyysisesti mahdoton" ja "loogisesti mahdoton". Dennett osoittaa että konsepti ei ole "loogisesti mahdoton", mutta ei tämän enempää. Hänen etunaan on vain se, että fysikalistista tietoisuutta moittivat ovat jostain syystä keskittyneet pääasiassa osoittamaan että miten tietoisuuskysymyksen ratkaisu olisi "loogisesti mahdoton", ja "fysikaalisesti mahdottoman" kohtaa on tarkasteltu hämmästyttävän vähän tässä mielessä. Jostain syystä heti kun aivotoiminta hyppää selitystapaan mukaan, ei naturalismia ollakaan kumoamassa.

Kiehtovinta tässä on se, että tämä lähestymistapa vaatii katsomaan kokonaisuutta. Tietoisuutta ei voida palautta pelkkään neuroniin, vaan tietoisuus syntyy vasta kun koko "delegaatio" on kasassa. Aivot eivät siis tee tietoisuutta osasissa eikä mielessä ole yhtä paikkaa jossa olisi tietoisuus. Tietoisuus on ikään kuin sivutuotteena, jonain joka syntyy ja toimii kun jotain muuta kuin tietoisuutta perimmiltään tekevät osaset toimivat samanaikaisesti, ikään kuin "yhteistyössä" (joskin itse ilman tietoisuutta).

---

Itselleni tuli tästä jopa hieman mieleen työ nykyaikana. Luddiitit pelkäsivät että teknologia korvaa työntekijät. Työnjako on jo tätä ennen pilkkonut siten että yhden alan ammattilainen oli korvautunut sillä että yksi ihminen teki vain yhtä pientä osaa koko toiminnasta. Ammattilainen teki kengän alusta loppuun, liukuhihnalla oleva työläinen saattoi koputtaa samanlaisia korkoja samalla tapaa samaan kohtaan samanlaisia kenkiä. Ja tämä nopeutti kengän tekemistä. Tämä oli kuitenkin niin yksinkertaista että ajatus siitä että työ voidaan korvata robotilla oli paljon mahdollisempi kuin jos pitäisi vain lennosta koneistaa koko suutarin työnkuva.

Kuinka maailmankuvallisuus kesytetään

"Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!"
(Psalmit 137:9)

Maailmankuvallisuus on kaikkialla. Jopa siellä missä sitä ei tunnusteta. Esimerkiksi meillä vierailleet Jehovan Todistajat kertoivat, että eivät pidä postmodernismista. He hieman hymähtelivät ihmisille, jotka pitävät asioita "teidän mukaanne" -hengessä. Sillä on vain yksi Totuus, joten on ehdottomasti oikeita ja vääriä mielipiteitä. Heiltä löytyy myös vahvoja statementeja. Kun esille heitetään avaruusolennoista he kertovat että avaruusolennot ovat oikeasti Saatanan Panettelijan demoneja näyttelemässä. Kuitenkin heidän argumenttinsa hyvin usein tiivistyvät siihen että asiat ovat miten ovat heti kun päättää mihin lähteisiin päättää luottaa. Eli he ratkaisivat asioita varsin maailmankuvallisesti.

Tietyssä määrin tämä kysymys on tullut muodikkaaksi vasta melko myöhään. Mutta siihen vedotaan kaikkialla. Sen vastustaminen nähdään helposti jopa mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden vastustamisena. Osittain jopa ymmärrettävästi. Jehovan Todistajat yrittävät sitten ilmiselvästi tehdä jonkinlaista kompromissia jossa maailmankuvallisesti päätetään että "Raamattu" on tosi ja sitten tästä seuraa loput. (Toki kysymys ei ole näin ilmiselvä, he mielellään argumentoivat siitä miten Raamatussa olevat toteutuneet ennustukset kertovat kokemusvaraisesti että kirja on tosi. He siis tavoittelevat tässäkin kokemusperäistä tietoa. Nämä argumentit eivät toki laadullaan vakuuta.)

Ennakkotietoja?

Perimmiltään Jehovan Todistajien argumentti on hyvin klassinen. Se nivoutuu lujasti tieteenfilosofiseen kysymykseen siitä onko maailmassa tietoa jonka tiedämme a priori, eli ilman erillistä tietoa. Vai onko kaikki a posteriori -tietoa. Tässä olevat erimielisyydet pitävät ääripäissään rationalismin, jossa hyvin paljon voidaan tietää pelkästään "nojatuolifilosofialla" ja empirismin jossa kaikkea pitää koetella. Moni filosofi on tarjonnut erilaisia kulmia ja ratkaisuja asioihin. Tarjolla on niin Lockea, Humea kuin Kantia.

Etenkin Kant on tässäkohden relevantti. Sillä hän jakoi ihmisten tietämisen jo käyttämilläni käsitteillä a prioriseen ja a posterioriseen. Kant päätteli että on oltava paljonkin asioita joita teemme ilman opettamista. Joten meillä on oltava jonkinlaisia a priorisia tietoja. Teemme asioita tietyllä tavalla ilman että olisimme opetelleet kokemuksella ja harjoittelulla miksi teemme näin emmekä jotenkin toisella tavalla. Tämä onkin hyvin vakuuttavaa. Emme selvästi joudu opettelemaan kaikkea. Meillä on erilaisia refleksejä joita ei tarvitse opettaa vaan jotka ovat meillä syntymästä. (Ja jotka voivat puuttua synnynnäisesti toisilta niin että he ovat biologisesti kyvyttömiä oppimaan asiaa.)

Toisaalta empirismiin nojaava tiede korostaa a posteriori -tarkistusta aivan kaikelle ja se vaatii että jokainen kivi on käännettävä ja että on nimenomaan voitava ajatella vaihtoehtoja kaikelle mitä sanotaan "ilmiselvyydeksi". Kant tarjoaisi tätä kautta melko kovan haasteen. Tosin empiristisen tieteen parissa on tutkittu eläinten käyttäytymistä. Ja esimerkiksi Konrad Lorenzin löytämä leimaantumisilmiö saa hanhenpojat seuraamaan emoaan (tai Lorenzia). Tämä on hanhenpojille a priorista. Mutta se on kuitenkin evoluution opettama "hyödyllinen keino", joten itse asiassa se on perimmiltään a posteriorista tietoa joka on latautunut DNA:han. Kant tuntuu tämän jälkeen huomattavasti vähemmän vakuuttavalta.
1: Hanhenpoikien esi-isissä on ollut variaatiota jossa osalla on ollut leimautumista, osalla ei ja myös vahvuudessa on ollut eroja. Ja tieto on latautunut siitä että ne joiden DNA on toiminut huonosti ovat karsiutuneet pois. Lopputulos on tarkempi, se rajaa laajemmasta mahdollisuusvalikoimasta pienemmän fraktion ja rajaa ulkopuolisen irrelevantiksi. Eli on informatiivisempi.Eli tässä mielessä on todellakin merkitystä sillä miten Quine on kiteyttänyt "Natural Kindsissä" seuraavasti "Creatures inveterately wrong in their inductions have a pathetic but praiseworthy tendency to die before reproducing their kind."

Tämä johtaa siihen että jos ihmisten sisäiset näkemykset eroaisivat epäkäytännöllisellä tavalla ympäristöstä, he eivät voisi elää maailmassa. Tässä mielessä empiristeillä onkin hyvin vahva pohja. Evoluutiota kannattavat ihmiset voivat sanoa että heillä on "Turva" siitä että he todennäköisesti kykenevät toimimaan maailmassa tavalla joka ei oleellisen usein tapa heitä. Tämä on toki hieman eri asia kuin "Totuus".

Käytännöllinen totuus vs. absoluuttinen Totuus.

Jos mietimme ihmisen käsitystä maailmasta, klassisesti on ajateltu että olisi erikseen kartta ja maasto. Kartta on representaatio maastosta. Tätä erottelua pidetään usein hyvin keskeisenä. Mutta tietyllä tavalla pragmatistit ajattelevat usein että heillä on oma phaneroninsa. Eli kun ihminen katsoo karttaa ja maastoa, niin tosiasiassa myös maasto heidän mielessään on representaatio. Kartat ovat erilaisia. Mutta molemmat ovat tietyssä määrin ihmisen pään representaatioita. Maailmankuvallisuus nouseekin esiin juuri tästä empiristien suosimasta pohjasta.

Lisäksi meitä haittaa se, että evoluutio nojaa enemmän hyvään toimintaan kuin täydelliseen toimintaan. Alvin Plantinga on korostanut että evoluutio voi tuottaa mitä tahansa joka antaa oikeita reaktioita ympäristöön. Se onko tämä Totuudenmukainen ei sitten ole niinkään tärkeää. Plantingan argumentissa korostuu se, että jos pakenee tiikeriä luullen sitä anopin lomavideoksi, pakeneminen on tärkeää. Tämä korostaa sitä että on olemassa relevantti mahdollisuus siihen että maasto olisi aina jotenkin oleellisesti ja syvällisesti "vain kartta". ;  Itse, tiedostaen sen että psykologia näyttää miten ihmisiet ovat alttiita väärille positiviisille, väärille negatiivisille, vahvistusharhoille, illuusiolle ja muulle niin voidaan sanoa että hyvin monessa kohden kokemusmaailmamme todellakin eroaa maailmasta. Fysiikan teorioiden - niin suhteellisuusteorian kuin kvanttimekaniikankin - intuitionvastaisuus korostaa tätä eroa. Tämä korostaa sitä että vaikka Plantinga korostaakin aivan oikein että kenties emme välttämättä mitenkään voisi huomata ja tunnistaa virheellistä ajatteluamme, niin jossain tilanteissa meillä on selvästi edessä tilanteita joissa tiedämme erehtyvämme ja urakalla.

Quine on tämäntapaisiin asioihin liittyen sanonut jo ajalta ennen Plantingaa että koko harhaisuuden käsite on mielekäs lähinnä a posteriorisena tietona. Koska näemme unia, hallusinoimme huumeista tai hulluudesta, voimme ylipäätään sanoa että erehtyväisyys on relevantti mahdollisuus.

Warrantittomuutta voidaan pitää kuitenkin liian tiukkana ja varsin asenteellisena vaatimuksena. Esimerkiksi fyysikko, jopa "positivistiksi" itseään joskus nimittävä empiristi Stephen Hawking puhuu malliriippuvaisesta realismista. Siinä korostetaan että ihmisen kannalta ei ole olemassa kuvasta tai teoriasta riippumatonta käsitystä todellisuudesta. Sen sijaan omaksumme näkemyksen jota kutsumme malliriippuvaiseksi realismiksi: sen mukaan fysikaalinen teoria tai maailmankuva on malli ja joukko sääntöjä, jotka yhdistävät mallin osaset havaintoihin. Ja tässä kaikki. Tämä tarjoaa viitekehyksen, jonka avulla voimme tulkita nykytiedettä. Tämä on kuin suora vastaus Plantingan haasteeseen. Warrantittomuuden osoittaminen kun vaatisi aina sen että ihminen voisi todella nousta oman arviointikykynsä yläpuolelle sanomaan että aistimme ovat ehdottomasti luotettavat.
1: Jumalan luotettavaksi arviointikin tapahtuu ihmisen tietoisuudella. Joten miksi käytössä ei ole pettäjäjumala joka ei tarjoa meille edes sitä mitä evoluutio takaa, eli Turvan siitä että toimintamme on todennäköisesti elämäämme ylläpitävää? Plantinga valitsee kristinuskon Jumalan hyvin spesifien ominaisuuksien setin puhtaasti oletuksenvaraisesti. Sen sijaan että ottaisi huomioon ne vaihtoehdot joissa Jumala antaa meille luulon siitä että meillä on warrant mutta ei annakaan. Jos naturalistien annetaan valita yksi skenaario hyläten muut ei Plantingalla olisi argumenttia siitä että ateistinen evoluutio ja naturalismi eivät johtaisi tieteeseen luottamiseen, toisin kuin teismi.

Kun absoluuttinen totuus on tämän jälkeen naulattu vessan seinälle samalla kun ihmiset panostavat aikaansa järkevimpiin kysymyksiin voidaan ottaa huomion ytimeen koko maailmankuvatematiikka yllättävän laajasti. ; Tavallaan koko kysymys onkin siitä että kenties mielessämme on vain kartta. Mutta karttoja on monenlaisia. Ja vain osa niistä on piirretty siten että on käyty paikoissa. Kenties meillä on useita karttoja joissa yksi on kuvannut pinnankorkeutta ja toinen kasvillisuutta ja kolmas värejä. Mutta silti suuri osa kartoista on jotain jota löytyy vannoutuneiden poikamiesten kuivuneista lakanoista. Ja siksi ei ole niin relevanttia miettiä "onko maasto kartta" vaan katsoa sitä "minkälainen kartta" se on. "Onko se hyvä kartta" on se tärkein kysymys. Tavallaan sen ulkopuolella sitten on vain maailmankuvallisuutta josta sitten voi olla vapaasti mitä mieltä tahtoo. Koska se on uskonvaraista ja irrationaalista. En ymmärrä miksi viisauden rakastaja tekisi näille muuta kuin tunnustaisi tämän piirteen olemassaolon. (Moni tosin näyttää kuluttavan valtaosan aikaansa ja elämäänsä vain näiden kysymysten parissa.)

Oletetaan että ei tiedetä mitään.

Jos otamme Feyerabendin, hän edustaa jotain jota ylläolevassa ole käsitellyt. Vaikka hänen ajatuksensa ovat koko kysymyksen ytimessä. Hän oli idealisti. Ja esitti että ihmisten mielissä on erilaisia maailmankuvia jotka ovat yhteismitattomia. Eli niissä katsotaan asioita aivan eri tavoilla ja eri lähtökohdista. Maailmankuvat koherentisoituvat sisäisesti, ja kehittyvät. Mutta ne eivät kuitenkaan ole jotain joiden paremmuusjärjestystä voitaisiin arvioida mitenkään.

Kuitenkin tässä kohden on kenties hyvä ottaa esiin toinen maailmankuvallisuutta korostavien ihmisten sankari, Wittgenstein. Wittgensteinin mukaan ihmiset voivat kommunikoida. Ja tehdäkseen aitoa kommunikaatiota, se tapahtuu siten että he ovat jakaneet jollain tavalla jonkinlaista yhteistä elämää. Ja itse asiassa voidaan sanoa meillä on valtavasti tämänlaista yhteistä kontaktipintaa. Ja tämä tapahtuu juuri siten että yksilötasolla emme ole täydellisiä tabula rasoja. Olemme ihmisolentoja jotka pelkästään tämän seikan takia jaamme hirvittävän määrän evoluution meihin ennakkolataamaa a priorista asennetta. Se määrittää miten havainnoimme maailmaa. Riippumatta siitä onko tämä maailman kartoittaminen sitten "Perimmiltään Totta" vai "Pelkästään Kätevää".

Ja tässä onkin tavallaan suurin relativismin ja maailmankuvallisuuskysymysten syvin ongelma. Kun niitä katsotaan voidaan huomata että ne tarkkailevat asiaa pelkästään koherentisointi mielessä. Maailmankuvien ristiriidattomuus on se johon ne korkeintaan kiinnittävät huomiota. Ne kuitenkin unohtavat parsimonian. Ja tätä kautta ne muuttuvat hyvin abstrakteiksi kysymyksiksi.

Esimerkiksi jos nuoren maan kreationisti väittää että evoluutikoiden maailmankuvallisuus kieltää heidän mallinsa a priorisesti, he eivät voisi olla enempää väärässä. Sillä vankin todistusaineisto on a posteriori -tyylistä tietoa ja siihen sovitettua parsimoniaa. Tämän taustalla on ajatus siitä että tieteessä on, jos ei täydellisiä, niin ainakin hyviä karttoja. Nämä ovat siis ehdottomasti käteviä. Nuoren maan kreationistin kohdalla kenties jos meillä ei olisi nykyistä käsitystä geologiasta, maantieteestä, astronomiasta, suhteellisuusteoriasta ja evoluutioteoriasta, se olisi yhtä mahdollinen kuin mikä tahansa muukin. Mutta tosiasia on se, että saavuttaakseen menestystä nuoren maan kreationisti joutuisi kumoamaan valtavan määrän tämän hetkisen tieteen valtaparadigmoista. Tämä on toki teoriassa mahdollista, koska tieteen historiassa paradigmanmuutoksia on tehty aiemminkin.
1: Tämä on a posteriorista tietoa siitä että opimme tekemään parempia karttoja, eli tiede jotenkin liittyy karttojen kätevyyteen ja sen kehittelyyn jollain muulla kuin a priorisella suoraantietämisen menettelyllä. Ei siis mikään "tieteen naurettavaksi tekevä asia" kuten moni näyttää ajattelevan. Kun huomionsa keksittyvät Absoluuttiseen Totuuteen eikä Karttojenn Kätevyyteen. A posteriori -tieto ei kumoudu sillä että lisää tietoa saadaan a posteriori. Sille paljon relevantimpia ovat ne huomiot joiden mukaan a priori -tietoa on väkisinkin jokaisessa systeemissä. Joka on tosiasia. Ja muistuttaa siitä että jopa sitten kun YEC -tiede on tulevaisuudessa voittanut ateistinaturalistit tulevassa tieteen voitonmarssissa, niin sittenkin se tieto olisi epävarmaa ja epätäydellistä.

YEC -kreationisteilla ei ole tällä hetkellä tarjota mitään a posteriorista mallia joka olisi voittanut nämä vallitsevat teoriat. Joten ainut mitä he voivat tehdä on ajatella optimistisesti että heillä on maailmankuvallinen a priori varmuus tästä asiasta. Ja että tuleva huipputason nuoren maan kreationismin tutkimus tulee päihittämään ne huonot vastineensa. Heillä ei vielä tällä hetkellä ole kuin maailmankuvallinen a priori -torjunta evoluutioteorialle, ja he projisoivat tätä evoluutikoihin ajatellen että tämä on se mitä kaikki tekevät. Ja YEC oli tässä vain esimerkki. ; Tosiasiassa voisimme esimerkiksi ajatella että on periaatteessa mahdollista että maa on litteä, että vaskesta taottu kupu kiertää taivaannapaa vasten luoden maan päälle yön, päivän ja tähtitaivaan. Mutta vain jos elämme ajatuksessa siitä että meillä ei olisi mitään jaettua yhteistä tapaa havainnoida maailmaa, eikä mitään tietovarastoa joka kartoittaisi maailmaa yhä paremmin ja paremmin.
1: Moni asia on mahdollinen ennen tiedon tarkentumista, mutta harvempi sen jälkeen. Kotona kykkiessä on vaikeaa sanoa mitkä eri kartoista ovat hyviä, mutta maastoon meneminen vihjaa että osa niistä koostuu tallatuista maileista ja osa pelkistä märistä unista. Mutta kun meillä on jo hyviä arvauksia, ne pakottavat hylkäämään esimerkiksi nuoren maan kreationismin. Ja tätä ei tehdä a priori vaan a posteriori. Tässä lähinnä kyseenalaistetaan a posteriori maailmankuvallinen ilmiselvyys joka on puhtaasti a priori.

Evoluutio käytännössä takaa sen, että olemme siinä määrin Konrad Lorenzin rumia ankanpoikia, että voimme elää, jakaa kokemuksiamme, kommunikoida ja kenties jopa elää niin pitkälle että jopa ehdimme kohota tieteen joutsenensiiville koostamaan jonkin verran a posteriorista tietoa. Jotta muiden ei tarvitsisi. Jotta maailma olisi jälkeen tuleville parempi, tarkempi ja käytännöllisempi.

Ja jos voimmekin olla Quinen kanssa erimielisiä siitä miten "praiseworthy" kuolema luonnonvalinnan ja evoluution kohdalla on, niin se kuitenkin tekee eläimistä "käytännöllisempiä" ympäristössään eläjiä. Ja tosiasiassa sama pätee myös maailmankuvallisuuskysymykseen ja tietoon. Aluksi on enemmän vaihtoehtoja ja variaatiota. Ja osa sitten häviää pois. A posteriori -tieto on aina "rajoittavaa" ja "rajoittunutta". Ihan siksi että se on tietoa.

Koska maailmankuva on voitu valita ennen tutkimuksessa saatavaa tietoa, kysymys on yksilötasolla osittain onnenpelistä. Ja näin voi tuntua epäreilulta että jonkun maailmankuva on todellakin paremmin perusteltu kuin toinen. Ja a posteriori -tieto itse asiassa nimenomaan tarkoittaa sitä että kaikki maailmankuvat eivät ole yhtä hyviä ja näin koko maailmankuvallisuuskysymyskin on harhaanjohtavaa tai ainakin turhaa ja epäkäytännöllistä. Epäreiluuskokemustaan vinkuvalle YEC:ille ei voi sanoa oikein muuta kuin lainata "Red Dead Redemption" -peliä. Että "Some trees flourish, others die. Some cattle grow strong, others are taken by wolves. Some men are born rich enough and dumb enough to enjoy their lives. Ain't nothing fair. You know that."

Tieteellinen maailmankuva ei ole pakettiratkaisu

Viime aikoina on puhuttu paljon vaihtoehtohoidoista. Niiden puolustaminen on tietysti typerää. Mutta niin on osa niiden vastustamisestakin. Tässä ytimessä on ajatus siitä että jos ihminen ei vaikka pidä psyykenlääkkeistä, ja suostuu syömään vain luomuparannusrehuja antibioottien ja särkylääkkeiden sijaan, niin heidän tulisi kieltäytyä myös kirurgiasta. On jopa suoraan kommentoitu että jos vaihtoehtohoitajille kävisikin onnettomuus niin heidän pitäisi pysyä periaatteissaan ja kieltäytyä ensiavusta ja kaikesta mitä konventionaalinen lääketiede kykenee.

Tätä aihepiiriä tukee myös internetmeemi, "Science Should be a Package deal / don't believe in evolution? - bad news friend, were out of antibiotics, internets & airplanes". Henkenä on siis se, että evoluutiokritiikki joutuu hylkäämään tieteen periaatteita ja siksi hänen pitäisi hylätä monia muitakin ajatuksia. Jossain määrin tämä on ymmärrettävää. Sillä tiedemaailmaa kuvaa konsilienssin ja parsimonian kaltaiset kriteerit. Ja jopa klassiset maailmankuvat korostavat koherenssia. Joten muutos yhdessä kohdassa pakottaa muuttamaan asioita jossain muuallakin. Mutta pidän tätä meemiä silti liioiteltuna.

Mutta ajatustapa on silti suosittu. Tämänlaatuisen ajattelun sävyjä on usein liikkeellä ns. lievennettynä. Silloin ollaan esimerkiksi klassikkosarjakuvassa jossa ID:n denialismia mitataan antibioottejen kohdalla. Tässä sävy on oikeansuuntainen ; Kreationistilta kysytään haluaako hän tulla lääkityksi lääkkeellä joka on tehonnut ennen antibioottiresistanttien ominaisuuksien yleistymistä. Jos ei usko evoluutioon, niin tämänlainen ajatus on periaatteessa mahdollinen. Mutta se ei kuitenkaan osu kovin hyvin kovin moneen kreationistiin. He eivät usko makroevoluutioon mutta niin kauan kuin bakteeri pysyy bakteerina he voivat selittää että hyödyllinen mutaatio ei ole "aidosti hyödyllinen". ; Tämä itse asiassa on aivan oikeasti klassista kreationismia. Esimerkiksi Lee Spetner on selittänyt siitä miten evoluutio tuhoaa informaatiota ja kaikki muutokset jotka näyttävät hyödyllisiltä tuhoavat perimmiltään kuitenkin oikeasti informaatiota. Heillä on luokka hyödyllisistä mutaatioista jotka eivät ole evoluutiota koska ne eivät ole CSI, RC tai muuten vaan informatiivisia. Ne eivät siis ole "oikealla tavalla" evoluutiota. Ja näin heillä on ad hoc -peruste kiemurrella ulos epämiellyttävistä havainnoista. Ja tietyssä määrin tämän ei pidä hämmästyttää. Sillä kreationismi on hyvin suurelta osin juuri sitä että generoidaan erilaisia ad hoc -näkemyksiä joilla suojellaan kreationistien tiettyjä perusdogmeja, mielipidesettiä joka tekee kreationisteista kreationismin.

Ja tämä huomio on oikeastaan tärkeä. Sillä sen takana on periaate joka erottaa tieteen ja uskonnon. Usein käytetään sanaa "tiedeuskoinen". Mutta tämän sanan läpi paistaa se, että ei tiedetä mitä tiede edes on. Tämän idiotian kuitenkin ymmärtää kun katsoo miten moni tekee tämänlaisia niputtavia meemejä. He vaikuttavat käyttävän tieteen tämän hetken parhaita tuloksia kuin se olisi uskonto.

Itse asiassa tämänlaiset nettimeemit kertovat siitä että niiden kertojalla on identiteetti ja maailmankuva. Ja he ikään kuin oikeuttavat tämän maailmankuvan pohjalta toimiaan. He ovat hyvää tarkoittavia. Mutta hyvää tarkoittaminen maailmankuvallisuudessa tarkoittaa vain harvoin mitään kovin kannustavaa. Sillä kun sinulla on maailmankuva, ja sen pohjalta määrittelet etiikkaa, mukaan livahtaa helposti kaikenlaista jota ei sitten voikaan perustella hirveän hyvin.

Ja siksi en pidä siitä että esimerkiksi islamilaista terrorismia selitetään vihalla. Se on oikotieratkaisu. Ajatus että negatiivinen tunne tuottaa negatiivisia tuloksia on vahvassa. Kuitenkin asian ymmärtämiseksi pitää tiedostaa että islamilainen joka lentää torniin ei halua tehdä maailmaa pahemmaksi paikaksi vaan paremmaksi paikaksi. Hän uskoo että hän nimenomaan parantaa maailmaa, ja tämä maailmanparannus oikeuttaa ne ikävät seuraukset. (Tämä on selvää jos katsoo lausuntoja joita terroristit sanovat ennen kuin tappavat itsensä. Saisivat toki tappaa itseään minun puolestani lisääkin, tosin ilman sivullisia uhrejaan.)

Itsemurhaterroristi on tässä mielessä utilitaristi. Utilitaristi joka uskoo Pascalin vaakaan, jossa pienikin todennäköisyys ikuisesta paratiisista ja muuta äärettömästä tekee kannattavaksi kaikki äärelliset uhraukset joita ei ikuisesti kestävä fysikaalinen maailma pitää sisällään. (Koska ikuisuus nähdään vain sen ulkopuolella.) He ovat enemmänkin ideologiassaan täysin koherentisti olevia idiootteja joiden kiinnostus ei ole siinä että he selvittäisivät miten maailma toimii vaan siinä miten yliluonnollisen väitetään toimivan.

Ja mitä tarkoittaa se, että tiede on erilainen kuin uskonto?

No ensinnäkin juuri sitä että tiede EI ole pakettiratkaisu. Tiede ei ole myöskään konsensus. Itse asiassa jos katsoo maailmassa olevia valideja ja hyviä vallitsevan norsunluutornitieteen teorioita, niin niitä ei kuvaa läpitunkeva koherenttius. Niitä ei kuvaa mikään niin pömpöösi kuin "ultimaattinen totuus". Se on enemmän kuin Syksy Räsänen tuoreessa haastattelussa. Otsikko esittää "maailmankuvapakettikuvaa" ("Syksy Räsänen tietää, millainen on maailmankaikkeus... Kosmologi Syksy Räsänen tutkii työkseen maailmankaikkeuden rakennetta ja osaa jopa vastata kysymykseen: "mikä on elämän tarkoitus?") joka taas paistaa poissaolollaan itse tekstistä (""Mutta tieteessä monista asioista voi sanoa, että jos ne ovat totta, se olisi valtava läpimurto", Räsänen sanoo vaatimattomasti. Entä uskooko hän olevansa oikeassa? "En usko enkä luule, että tämä on oikea selitys. Mutta se on mahdollinen selitys. Ja vaikka se olisi väärin, täytyy ensin selvittää, että näin on", Räsänen miettii.")

Sam Harris on kuvannut tätä siten että hänestä uskonto on jotain jossa ytimeen nostetaan se että tiedetään ja ollaan varmoja jopa silloin kun ei olla. Ja hän korostaa että tieteellisissä konfrensseissa sen sijaan käytetään hirvittävästi varovaisia termejä. Että oletetaan että yleisössä on fiksumpia. Ja tehdään vastaavia manöövereitä. Sillä tiedemaailmassa ilman nöyryyttä seuraa nöyryytys. Kritiikki kun on pöydällä. Uskonnossa tämänlaista pidetään epäsopuisana ja ylpeilevänä. Siellä uskotaan vahvemmin auktoriteettiin. Siihen että pastori on hyvä koska hän on oppinut mies.

Tiede ei ole pakettiratkaisu. Tai jos on, se on huonoa tiedettä.

Tiede eroaa uskonnosta nimenomaan niin että se ei nimenomaan ole pakettiratkaisu. Sen ideana on juuri falsifioituvuuden periaate ja vastaavat itsekriittisyyskoneistot. Joka tarkoittaa juuri sitä että sinun ei ole pakko hylätä kaikkea jotta voit kritisoida yhtä kohtaa. ; Tieteen perusidea on itse asiassa se, että melko moneen asiaan löytyy vaihtoehtoisia selityksiä. Ja ne ovat keskenään ristiriitaisia. Ja ne ovat silti tiedettä kaikki.

Esimerkiksi jos fyysikko kyseenalaistaa jonkun aerodynaamisen lain, hänen ei oleteta luopuvan lentokoneista vaan antavan selityksen joka selittää vanhat mallit että jotain jota nyt ei tiedetä. Kenties kaavoissa olikin jotain auki. Kenties ilmailutiede voi jatkossa oppia tekemään parempia lentokoneita juuri sen vuoksi että nyt tämä uusi kaava selittääkin asiat paremmin. Tiedemies toki nauretaan pellolle jos hän propellihattuilee jostain maailmankuvista ja uskonnoista sen sijaan että tekisi kokeita ilmalla ja vaikka lentokoneden prototyypeillä.

Ei yksinkertaisesti ole mitään tiedekerettiläisiä. Siinä on vain näkemyksiä joita esitetään metodiikalla. Tai sitten ei esitetä jolloin se on pseudotiedettä. Moni voi nähdä että tämä olisi käsiterunkkausta. Jotain joka on sama asia eri nimellä. Että tiedepoliisi kutsuu kerettiläisiä eri nimellä. Mutta ero on oleellinen.

Tätä voi esittää vatsahaavaa koskevalla teorialla. Aikaisemmin ajateltiin että ihmisen vatsahapot ovat väkeviä. Ihan siksi että ne ovat. Vatsahaava nähtiin siksi jonain jossa ihmisen vatsaa suojaava limakalvo ei rakentunut oikein. Stressi ja jokin muu heikensi tätä ja sitten happo pääsi läpi. Vatsassa ei sen sijaan ajateltu olevan bakteereita. Tämä oli ymmärrettävää koska vatsahapot ovat väkeviä. Sittemmin kuitenkin opittiin että vatsahaava liittyy nimenomaan vatsassa oleviin bakteereihin ja ennen kaikkea niihin kantoihin joita ihmisillä vatsassaan on tai ei ole. Näin vatsahaavaa voitiin hoitaa antibiooteilla. Tätä ennen aiheesta keskusteltiin. Eikä suinkaan esitetty että kun vallitseva teoria on että vatsassa ei ole bakteereita niin jos olet asiasta erimielinen niin sitten sinä et saisi syödä antibiootteja jotka nekin on keksitty lääketieteellä. Tämän jälkeen vanha teoria falsifioitiin ja sen uudelleenlämmittäminen on oikeastaan aivan turhaa. Vanha konsensus heitettiin roskiin tavalla jossa uudelleen henkiin herääminen on äärimmäisen epätodennäköistä.

Ja tämä on se ero. Esimerkiksi kreationistien ongelma on se, että he ovat idiootteja. Ei se, että he ovat kerettiläisiä tai esittävät poikkeavia näkemyksiä tieteestä. Itse asiassa kreationistien sokeus näkyy siinä miten innolla he ovat fiksoituneet maailmankuvan käsitteeseen. Heille kaikessa on kysymys pakettiratkaisuiden välisestä kiistasta. He eivät näe oleellista eroa tieteellisten paradigmojen ja kulttuurisodan välille. Ja tämä johtuu kenties siitä että he eivät ole tekemässä tiedettä vaan puolustamassa omaa mielipidepakettiratkaisuaan. Ja luulevat että kaikki muutkin tekevät näin. He ovat idiootteja. Mutta heidän puolestaan on sanottava se, että aivan liian moni muu ihminen on idiootti sellaisella tavalla että kreationistien "tiedeuskoisia" koskeva perverssi tiedekuva kuvaa heidän tapaansa ajatella ja olla.

Kreationistit eivät tutki. He eivät "löydä bakteereita vatsaontelosta" vaan selittävät siitä miten tämänlaisten tulosten vaatiminen on maailmankuvallista ja että heidän koko juttunsa on se, että tämänlaiseen naturalismiin ei tartuta. Ja sitten he palaavat selittämään sitä miten kaikki on yhtä fucking maailmankuvien pakettiratkaisua.

Uskonto on pakettiratkaisu. Tai jos ei ole, se on huonoa uskontoa.

Uskonto sen sijaan on pakettiratkaisu ja oikeastaan Uskonnon jopa pitäisi olla pakettiratkaisu. Sillä jos uskot että universumi on Jumalan luoma ja uskot Jumalan olevan hyvä. Ja sitten uskot että Jeesus saa viestinsä Jumalalta ja että Jeesus on henkeyttänyt ajatuksia "Raamattuun" niin nimenomaan se mitä pitäisi tämän jälkeen tehdä on rakentaa tästä oppi jossa on nippu asioita jotka tekevät kristityn. Sitä on ikään kuin uskottava kaikki mitä Jeesus on sanonut. Sillä systeemistä tulee kokonaisuus, pakettiratkaisu, josta ei ihanteiden mukaan voi valita mitä vaan osia haluaa milloinkin seurata. Että on otettava kaikki ja tunnustettava että jos kokonaisuutta ei seuraa niin on syntinen.

Siksi uskonnon perusluonne onkin ollut se, että se nimenomaan hakee pysyviä ja ikuisia periaatteita ja yrittää puolustaa niitä. Koska jos se ei ole pakettiratkaisu, se muuttuu jotenkin hölmöksi. Tämä hölmöys näkyy osittain siinä miten uskonnoissa uskotaan objektiiviseen totuuteen joka on sama tänään ja eilen, mutta silti niissä normeissa esiintyy ajatuksia siitä että osa kielloista on vanhanaikaisia. Että ne tapahtuivat eri kulttuurissa ja eri olosuhteissa. Jolloin ne ovatkin kulttuurirelativistisia. Uskonto näyttää hassulta osittain juuri siksi että käytännössä jokainen uskovainen rakentaa pakettiratkaisua ja sitten viuhtoo toisissa kohden käsiään että ei tuota, siihen uskottiin eilen ei tänään enää, asian esiintuominen ei ole enää ajankohtaista. Syynä on tietysti se, että kulttuuri elää ja arvot muuttuvat. Mutta uskonto ei halua luopua nimestä koska nimi on se joka sitoo sen perinteeseen. Ja perinen on tunnetusti ikuisuuden hieman kieroutunut serkku.

Ja koska uskonto on pakettiratkaisu - plus käsienviuhdontaa jossa pakettiratkaisutavasta ei luovuta paitsi hieman epätyydyttävien poikkeuksien kohdalla - sen parissa on todellakin nimenomaan luontevaa ajatella että jos et usko kolmiyhteiseen Jumalaan niin et sitten enää voi oikein olla kristittykään. (Joka on se argumentti jolla Jehovan Todistajia ei lasketa kunnon kristilliseen perinteeseen vaan irrotetaan teologien luokitelmissa hyvin kauas muista kristillisistä suuntauksista. Mikä muuten tarkoittaa sitä että kristinuskossa on kerettiläisiä. Termiä vain halutaan jostain syystä välttää virallisessa uskontopuheessa jossa korostetaan suvaitsevaisuutta ja vastaavia. Kenties siksi että kerettiläisyys vie mielen väkivaltaan. Ja väkivaltaa vääräoppisille ei nykyään harrasteta.) Tästä hyvänä esimerkkinä toimii uskontunnustus. Se on pakettiratkaisu. Dogmilista joka määrittelee mitä kristillisyys tarkoittaa. Ja siinä suositellaan että otetaan koko paketti tai ei kutsuta itseä kristityksi. (Ja jos näin ei tehdä, se jollain tavalla lakkaa olemasta uskontoideologia ja muuttuu epämääräiseksi uskontoinstituutiksi jossa on maksavia jäseniä.) Ja koska opit ja tieto ovat pysyviä, tulee tiedon hallitsijoista enemmän auktoriteetteja. Pastoreilta todellakin kysytään tietoa koska he ovat oppineita miehiä.

Ja tosiasiassa jo se, että näihin vanhatestamentillisiin kohtiin joudutaan reagoimaan kertoo siitä että uskonto nimenomaan on pakettiratkaisu. Sillä jos tieteessä kumotaan vanha teoria, siihen ei tarvitse palata. Koska ei ole mitään Pyhää Kirjaa josta pitäisi luntata että mikä kuuluu pakettiin, ei esimerkiksi flogistonteoria ole mikään tieteilijälle nolo asia johon pitäisi palata reagoimaan. "Raamattuun" sen sijaan on painettu monia jakeita joihin on pakko reagoida koska kristitty nyt kuitenkin kaikesta huolimatta pitää tätä kirjaa arvossa. Käsien heiluttelu tältäosin demonstroi miten reaktiopakko näihin asioihin säilyy. Ja niistä tulee selitysten jälkeenkin lähinnä jotain noloja yksityiskohtia tai sitten epämääräisiä mielipidekysymyksiä. Ei jotain jossa olisi "edistytty-hylätty-jatkettu eteenpäin". Koska kysymys on paketista.

Moni tietysti hakee joustavuutta. Että on jopa väärin että uskonto nähdään jonain joka ei muutu. Mutta jos fundamentalistit ovat dogmaattisia ääliöitä jotka eivät kykene joustamaan niin cherry picking rusinat pullasta -taktiikalla on jotenkin oleellisesti huonoa uskontoa. Tekosyyt ovat tekosyitä. On toki selvää että uskontoinstituutio ja uskontoperinne on kaikkea muuta kuin ikuinen ja pysyvä. Historiatieteellisesti ja sosiologisesti uskonto nykyään eroaa varmasti hirvittävästikin alkuseurakunnan menosta. (Joka on se syy miksi noitavainoista ei pidä välittää liian paljoa; Historia ei ole kristinuskon nykyhetki. Saat puolestani olla erimielinen, sinä noidanpolttelija.) Mutta tämä ajattelutapa onkin sitten tiedettä joka koskee uskontoa. Ei uskontoa. Monella nämä kaksi asiaa menevät sekaisin.
1: Kenties samoista syistä kuin moni sekoittaa sen että Raamattu olisi uskottava kun siinä on nimeltämainittu oikeita historiallisia henkilöitä ja paikkoja. Monen mukaan kristinusko ja juutalaisuus ovat hyviä uskontoja koska niissä viitataan juutalaisten historiaan sen sijaan että viitattaisiin abstrakteihin myyttisiin kertomuksiin joissa ei ole historiankirjoitusydintä. Mutta tosiasiassa kummitusjuttukaan ei muutu todeksi sillä että sen kertoo ensimmäisessä persoonassa ja "minä" -muotoisessa tarinassa. Ero on olemassa.

Moni ajattelee että moderni usko on niin paljon parempaa koska siinä on hylätty jotkut nolot "vanhatestamentilliset totuudet" vaikkapa siitä kenet pitää kivittää ja ketä ei. Toisaalla Vanhan Testamentin oppeja kunnioitetaan silloin kun ne sopivat nykyaikaan. Ja homojen suhtautuminen on sitten jotain joka jakaa mielipiteitä. Tämä joustavuus ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin kriittisyys jossa ollaan valmiita falsifioimaan oppeja. Tai se, että kyseessä ei olisi pakettiratkaisu. Itse asiassa käsienheiluttelu jota moderni uskonto hakee ei tee siitä minun silmissäni pehmeää. Se ei tuhoa törkeästi käyttäytyvää vanhatestamentillista maailmaa. Se mökeltää epämääräisyyksiä ja tuhoaa samalla ajatuksen siitä mitä uskonto on. Toki ymmärrän että tässä yritetään vaikuttaa lempeiltä, eettisiltä ja asioita monelta kantilta katsovia. Mutta kun huomaa että se luopuu uskonnon perusasioista mutta ei muutu tieteeksi, se ei näytä kunnioitettavalta vaan hölmöltä. Itse asiassa vielä hölmömmältä kuin se kreationistien systeemi.

Eli

Usein selitetään että tiede ja usko eivät ole ristiriidassa. Ne itse asiassa harvemmin ovat. Tiede on sen sijaan usein ristiriidassa maailmankuvien kanssa. Ja uskonnollinen maailmankuva on tässä yksi maailmankuva jonka kanssa voidaan olla. Järjestäytynyt oppikokonaisuus joka ei kerro maailmasta ei pidä sisällään soveltamista. Itse asiassa jos uskonto (a) Kertoo universumin synnystä se tekee kannanoton joka voi päätyä olemaan falsifioitunut teoria. (b) Tai esittää toimintaohjeita siitä miten pitää käyttäytyä ja samalla paljastaa mitkä lopputulokset ovat toivottavia ja eivät ole se esittää syy-seuraussuhteita jotka voidaan testata. Jos lopputulos ei seuraa ohjeista, yhteys kumoutuu maailmassa olevan tieteellisen luonteen kautta. Ja se voi päätyä falsifioiduksi teoriaksi vaikka se onkin jollain tavalla vahvasti etiikkaa.

Sellainen uskonto joka ei voisi olla ristiriidassa tieteen kanssa olisi tyhjä. Sen mukaan ei ymmärtäisi maailmaa ja sen mukaan ei voisi toimia maailmassa. Usko ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. Mutta uskonopit sitten. Voi pojat että ne paitsi voivat olla niin myös useimmiten nimenomaan ovatkin.

Kuitenkin on väärin sanoa että tiede olisi maailmankuva. Se ei ole samanlainen kuin uskonto. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin se, jonka varassa joudumme menemään väkisinkin esimerkiksi arvokeskustelussa. Ja tämä on itse asiassa hyvin vapausasteinen. Moni saattaa ajatella että nuoren maan kreationistit eivät olisi tieteellisen maailmankuvan kannattajia. Ihan siksi että heidän maailmankuvansa on pakettiratkaisu. Pakettiratkaisu jossa joudutaan heittämään alkuaineiden atomien ominaisuudetkin helvettiin koska muutoin radiohiiliajoitusargumentit muuttuisivat roskaksi. Pakettiratkaisu jossa evoluution lisäksi joudutaan ottamaan kantaa hyvin laajakirjoisesti erilaisiin aiheisiin jotta kokonaisuus olisi mahdollinen. Kuitenkin heidän maailmankuvansa on yleensä jossain määrin tiedettä arvostava. Jopa enemmän kuin monilla "ei evidentialisteilla" jotka ovat niin humanistisia että voivat halveksua luonnontieteitä kylminä ja kovina. He ovat usein insinöörejä. Ja tätä kautta heillä on jonkinlainen suhde soveltaviin luonnontieteisiin. Joten heidän maailmankuvansa on pikkuriikkisen tieteellisen maailmankuvan mukainen. Ja tieteellisyys ja uskottavuus ja arvostettavuus riippuu siksi hyvin vahvasti siitä mistä aiheesta he puhuvat.

Kreationismi ei toki muutu uskottavaksi. Se ei ole kerettiläistä tiedettä vaan paskasti tehtyä eiedistyvää ja eitutkivaa tiedettä. Sen tutkimusohjelma ei ponnistele eteenpäin. Se ei tee tutkimuslöytöjä. Se ei ole paskaa siksi että se eroaa tieteen konsensuksesta. Vaan siitä että sitä ei tehdä hyvin vaan sitä tehdään päin persettä. Ja itse asiassa se on uskontoa siksi että sitä tehdään niin päin persettä sen takia että kaiken takana on laaja mielipidesetti joka otetaan pakettiratkaisuna. Ja jos yhdestä osasta luopuu niin on evoltuionsitisatanistikommunistimädättäjä ja muutenkin kerettiläinen. (Minkä William Dembski paljasti nostaessaan esiin kysymyksen Nooan tulvan historialisuudesta. Hän kohtasi kovaa savustusta koska ajatteli että kenties Nooan tulva ei olisikaan historialinen tapahtuma. Virallisesti ID ei ota kantaa tälläisiin mutta käytännössä ottaa.)

Kupla, propaganda ja monikulttuurisuus

Helsingin Sanomat uutisoi siitä miten Venäjä on turvautunut propagandaan jolla se on luonut oman kuplansa, jossa suurin osa sen asukkaista elää. Propagandaan siis myös uskotaan kohtuu suuresti. Tämä ei toki ole yllättävä asia tai uutinen. ; Putinin väki keksii erikoisia näkemyksiä.

On helppoa naureskella Putinin Venäjälle. (Silloin kun ei itketä.) Vielä makeamman naurut voi saada Pohjois-Koreasta jossa vi(r)allinen propaganda on luonut oman todellisuuskuplansa. Mutta ensin olisi hyvä katsoa elääkö itse vastaavassa harhassa.

Itse sanoisin että tämä riski on jossain määrin aina olemassa. Ja sosiaalinen media on pahentanut sitä. On olemassa echo chambereita joista haetaan oman maailmankuvan mukaiset tiedot. Näiden ulkopuolella ei juurikaan vierailla. Tämä on maailmankuvapohjaista asiaa jossa ulkopuolista propagandistia ei tarvita koska itse valitset lähteesi mieltymystesi mukaan. Erilaiset verkon kustomoidut haut vielä pahentavat tätä. Jos hakukone oppii mitä näkökulmaa arvostat, syntyy helposti se, että ihan vahingossa alat saamaan juuri tätä näkökulmaa puolustavia artikkeleita ja sitten ajaudut informaatiokuplaan jonka olet aivan itse luonut.

Baudrillard on kuvannut tämänlaista kuplaa hyperrealismiksi. Ja että se eroaa informaatiosta ja tiedosta siten että informaatio yrittää olla kartta maailmasta, jonkinlainen mallinnus. Mutta hyperreaalissa todellisuudessa symbolit ovat todellisuus. Hyperreaalisuus iskee päälle välittömästi kun ideologia määrittää mikä on uskottavaa ja totta ja määrittelee, todellisuuden sijasta, mikä on valehtelua. Baudrillardin kuvaus muistuttaa hieman parodiahorisonttia, mutta on tätä astetta laajempi ; "It is no longer a question of imitation, nor duplication, nor even parody. It is a question of substituting the signs of the real for the real."

Baudrillard kuvaa miten museoinninkaltaistaminen (~"museumification") on yksi tapa hyperrealisoida kulttuuri. Hänestä kulttuuri on elävä ja toimiva ja edistyvä kokonaisuus. Silti esimerkiksi monien sademetsässä elävien heimojen kulttuuri on eristetty. On pelätty että yhteydenpito muuttaa kulttuurin elämäntapaa. Kulttuuri jähmetetään kuriositeetiksi. Joksikin joka muistuttaa meille länsimaisille ihmisille menneestä. Periaatteessa tämä konservointi on jotain jota aika moni ns. monokulttuuria ajava konservatiivi näyttää ajavan. Ja näitä ihmisiä ei ole vaikeaa löytää. Itse asiassa heistä on määränsä vuoksi rakentunut erilaisia alakulttuureja. Sellaisia jotka yrittävät museoinninkaltaistaa Suomalaisuuden, yleensä "kulttuuristen arvojen" nimissä.
1: Tämä ei toki koske kaikkia konservatiiveja, esimerkiksi itse en katso olevani tämänlainen. No, sitten toisaalta jos jonkun täytyy oppia miten käyttää sitä pyöritettävällä numerokiekolla varustettua puhelinta, niin moitin sinua korkeintaan siitä että käytät liian modernia teknologiaa...

Oma ratkaisuni kuplautumisen ongelmaan on nimenomaan monikulttuurisuus ja internationaalisuus. Tämä vaatii kriittistä silmää ja aika paljon töitä. Sillä menetelmä perustuu siihen että (a) datan koherentisointi on paljon helpompaa kun informaation määrä on rajallista ja (b) isommalla massalla koherentisointi on ainut mihin epätosi näkemys pystyy, parsimonia sen sijaan lentää ikkunasta. Ja koherenssi ilman parsimoniaa vaikuttaa epäilyttävällä tavalla surreaalilta ja muuttuu epäuskottavaksi.

Toki en kannata monikulttuurisuutta ehdoitta. Olen tässä nimittäin enemmän Popperlainen kuin Baudrillardmainen. Sillä Popper oli varovainen. Hän oli suvaitsevainen ehdoilla. Hän ei luottanut kaikkiin maailmankuviin yhtä hyvinä. Hän esimerkiksi kehotti varomaan tietynlaisia ideologioita "Those who promise us paradise on earth never produced anything but a hell." Ja että ihmiset eivät ole älyllisesti luotettavia "No rational argument will have a rational effect on a man who does not want to adopt a rational attitude." ja ennen kaikkea että suvaitsemattomuuden suvaitsemiselle ei ole tilaa. "paradox of tolerance: Unlimited tolerance must lead to the disappearance of tolerance. If we extend unlimited tolerance even to those who are intolerant, if we are not prepared to defend a tolerant society against the onslaught of the intolerant, then the tolerant will be destroyed, and tolerance with them."

Jos katsomme monikulttuurisuuskriitikoiden esittämiä ongelmia, niin osa niistä on hyperreaaleja. Mutta osa ongelmista on myös todellisia. Ja niiden kohdalla on yleensä kyse siitä että on alakulttuuri joka hyväksikäyttää liian lepsua kaiken suvaitsemista. Ja vaativat suvaitsemattomuudelleen suvaitsemista. Ja sitten joko tämänlainen kulttuuri dominoi ja tallaa eriarvoisia. Tai sitten vaihtoehtoisesti (useimmiten) se kohtaa toisen samanlaisen kulttuurin ja nämä alkavat mahdolollisesti väkivaltaisestikin, ottamaan yhteen. Kysymys on silloin siitä että tämänlaisessa suvaitsemattomuduuden suvaitsemisen kulttuurissa on kysymys valtapelistä. Eikä mistä tahansa valtapelistä vaan nollasummaisesta valtapelistä.

Siksi kun näitä monikulttuurisuuskriitikoita katsoo, yleisin ongelma onkin se, että he ovat oma hyperreaali kuplansa, joka taistelee toista hyperreaalia kuplaa vastaan. He katsovat vain että on oikein vastustaa tätä toista kuplaa, koska se toinen kupla on paha. (Ja he itse ovat ikään kuin aina olleet täällä riesoinamme.) He eivät ymmärrä että kenties maailmassa tarvittaisiin yhteiskunnallista väkivaltakoneistoa joka pistää kaikki tämänlaiset hyperreaalit kuplat, mukaanlukien heidät itsensä, väkisin kuriin. He tosin kutsuvat tätä kyykyttämistä vainoksi ja vapauden vastustamiseksi. Se kaikki huvittaa minua. (Silloin kun ei itketä.)

Yleensä echo chamberissa killivän monikulttuurisuuskriitikon on helppoa huomata, että hän ei ole natsi jos hän vastustaa naisten ympärileikkausta, uskonsotia tai sitä että raivostutaan pilapiirroksista siihen asti että aletaan antamaan ns. palkkaa piirtäjien päänahasta (mielellään pään kanssa, mutta ei loppuruumiin). Tämä on tosi huomio. Samalla olisi kuitenkin hyvä katsoa myös sitä miten tämänlaisia pitää vastustaa. Ja tässä kohden onkin sitten edessä yllättävän suuria "ymmärtämisvaikeuksia". Ihan siksi että ihmistä ei voi puhua rationaalisesti ulos tilanteesta johon hän ei ole rationaalisesti asettunut. Ihmistä ei voi myöskään puhua ulos hyperreaalista kuplasta, koska tässä kuplassa ideologia on totuus maailmasta ja jos argumentti antaa vääriä tuloksia se on automaattisesti väärä argumentti.