Terveestä järjestä ja pseudotieteistä

Internetissä kiertää melko usein erilaisia meemejä joiden sisältö on kokolailla oheen laitettu. Meemin sisältö on sinänsä ymmärrettävä. Skeptikkopiireissä tuon tyylistä kokemusta käytetään esimerkiksi tieteellisen päättelyn kohdalla.

On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että miksi nämä meemit leviävät. Jos se pitäisi paikkaansa, se olisi loukkaus enemmistölle ihmisistä. Kuitenkin se näyttää olevan jotain joka enemmänkin viittaa yleiseen kokemukseen. Yleiseen kokemukseen siitä kun ihmiset ovat erimielisiä jostain jota itse pitää ns. "ilmiselvänä".

Ja tässä mielessä lausunto ei ole jotain joka yhdistää iskulauseen skeptikoihin. Sama periaate yhdistää sen myös ns. "anti-intellektualleihin". Eli niihin jotka ovat jossain määrin skeptikkojen vastaisia, mutta ennen kaikkea niitä jotka vastustavat sitä mitä kutsuvat "älymystöksi". Tässä kontekstissa usein muistetaan että Lenin arvosti sitä että älykkäitä ihmisiä saa manipuloiduksi uskomaan ties mitä. Ja unohdetaan että lukutaidottomat ääliöt ne taipuvatkin uskomaan ties mihin huuhaseen ihan vaan sillä että joku kertoo heille. (Harjaantuneisuus esimerkiksi loogiseen ajatukseen on välttämätön mutta ei riittävä ehto siihen että osaa arvioida asioiden uskottavuuksia. Ja tätä ei tiedosteta.)

Sillä siihen kuuluu ajatus akateemisessa norsunluutornissa haihattelusta, jossa kansa tietää paremmin ihan kaikista mahdollisista asioista. Ja tässä mielessä meemin suosio ratsastaa myös jollain sellaisella jota voisi kutsua termillä "Dunning-Kruger -effect in action."

Psykologisesti asia on tietenkin ymmärrettävä. Ihmiset pitävät omia mielipiteitään jotenkin oleellisen ilmiselvästi totena. Siksi omista mielipiteistä tulee helposti jotain jotka ovat ilmiselviä kyseenalaistamattomissa olevia faktoja. Ja omasta maailmankuvasta ilmiselvästi erityisen laadukas. (Ja tämä taas yhdistää kaikki edellämainitsemani ihmisryhmät.) Erimielinen alkaa tässä kontekstissa tietenkin vaikuttamaan idiootilta ja ääliöltä. Ja tätä kautta "ilmiselvästi kyseenalaistamattomissa olevien tosiasioiden kyseenalaistajat" ovat haihattelijoita.

Kun asiaa katsoo, voi huomata varsin helposti että ihmiset assimiloivat, eli jos heidän oma maailmankatsomuksensa on ristiriidassa joidenkin ajatusten tai tieteellisten teorioiden kanssa, he paikkaavat ristiriidan, jos ei muuten niin sanomalla että tieteellinen periaate on väärin. He puolustavat omaa maailmankatsomustaan. Ja ovat valmiita maksamaan niille jotka perustelevat näitä asioita heidän itsensä puolesta.

Mutta onkin hyvä katsoa sitä haihattelua.

Kun katsotaan nykyistä ilmapiiriä, ollaan unohdettu se mitä Edgar Allan Poe oivalsi lehdistöstä ja sen suhteesta Totuuteen. Tarkalleen ottaen se, että journalismi on jotain jota yritetään myydä. Totuus taas ei aina mene kaupaksi. Poe tiivisti ajatuksen novellissa "The Murders in the Rue Morgue" ; "We should bear in mind that, in general, it is the object of our newspapers rather to create a sensation  - to make a point - than to further the case of truth."

Tässä hengessä osa lehdistä on yksinkertaisesti sitä että joku on keksinyt että joku voisi olla halukas maksamaan siitä että joku printtaa juoruja. Ja tässä tilanteessa syntyy helposti tilanne jossa esimerkiksi myydään lehteä mallia "Mitä Lääkärit eivät kerro sinulle." (Jota voi kiittää rehellisestä nimestä. Lääkärit todellakin aika harvoin kertovat että homeopaattiset hoidot tehoavat koleraan ja että Jumalan rukoilu on tehokas keino estää avioero. Ja hyvä että eivät kerro!) Kun lehti tukee jo "arkijärkenä" pidettyä asiaa, syntyy ajatus että tämä näkökulma on nyt paremmin perusteltu. Lehden kaupaksimenemiestä ja mielipiteen yleisyydestä tehdään laajennus siihen että siihen uskominen ei voi olla hölmöä. Ja kyseenalaistaja on elänyt liiaksi norsunluutornissa tutustumatta oikeaan aineistoon jota pyöritetään ties keidän toimesta internetissä...

Skeptikot "toisinajattelijoita vaientamassa".

Toinen erikoinen teema on siinä että vaikka maalaisjärkeä pidetään ilmiselvänä ja jotain intellektuellis-skeptikoiden kiemurteluja pidetään todellisuudesta vieraantuneena haihatteluna ja sulkusilmäisyytenä, jonain joka on enemmän terapoitava ongelma kuin vaihtoehtoinen maailmankatsomus, on poikkeavia näkemyksiä usein puolustettu viittaamalla sananvapauteen tavalla jossa korostuu se että mielipiteen on oltava arvostettu ja perusteltu vain siksi että sen saa sanoa ääneen. Tämä on toki meko vahvasti jännitteinen sen kanssa että toiset asiat nähdään "haihatteluna". Mutta tämänlaiseen sitä tottui jo Intelligent Designin kanssa painiessa siinä muinaisuudessa jolloin ID -teorialla oli edes poliittista relevanssia. (Tieteellistä relevanssia sillä ei ole ollut koskaan.)

Tässä jännitteessä on itse asiassa takana kuitenkin jotain enemmän. Jotain muuta kuin virhe. Ja kun tämän huoaa voidaan itse asiassa nähdä että moni vaihtoehtoteoria, pseudotiede ja denialistinen tiedevastaisuus on itse asiassa vielä yhtä kategoriavirhettä hoopompi. Hoopous perustuu siihen että tieteenfilosofiaa on ymmärretty aikalailla niin väärin kuin voidaan. He kärsivät siitä että he käyttävät viitekehyksien ja maailmankuvallisuuden retoriikkaa samalla kun he eivät oikein näytä ymmärtävän mitä tämä viitekehyksisyys sitten kaiken kaikkiaan tarkoittaa.
1: Tästä on mainio blogaus "Debungking Denialism" -blogissa. Siinä läpikäydään Uncommon Descentin blogauksia, erityisesti David Andersonin kirjoituksia. Ja korostetaan että "He deploys the presuppositional argument that everyone has interpretative frameworks (and that therefore, appeals to evidence is not valid), while that the same time contradicting himself by stating that all interpretative frameworks are not equal and some can even be fundamentally wrong." ... "fails to understand the power of evidence to differentiate between different models and interpretative frameworks."

Taustalla on ajatus siitä että koska loogisessa positivismissa on ollut ongelmia, niin sitten kaikki naturalismi olisi väärässä. Tässä unohdetaan hyvin monia asioita. Esimerkiksi se, että (a) Looginen positivismi on ongelmissa vaikka naturalismi olisi tosi. (b) Se, että looginen positivismi ei toimi ei tarkoita että olisi jokin vaihtoehtoinen keino tietää asioita eli tieteen toimimattomuudesta ei voida päätellä että esimerkiksi usko olisi oikeasti perusteltu keino saada tietoa näistä asioista joihin tiede ei pysty vastaamaan (c) ei muisteta että loogisen positivismin ongelmat koskevat induktioita ja vastaavia perusteluperiaatteita eivätkä tiettyjä aiheita kuten Jumalaa... (Listaa voisi jatkaa älyttömän paljon pidemmälle.)

Tällä kertaa tartun siihen että mitä tapahtui kun ID korosti että he (a) eivät ole kreationismia ja olivat (b) puolustamassa akateemista vapautta ja (c) opettamassa kouluissa laajempaa skaalaa erilaisia tieteellisiä näkemyksiä vallitsevien näkemysten kritisointia unohtamatta. Kun kokonaisuus on se, että maailmankatsomukset ovat vapaita mutta evoluutio on valheellista epätotta ja kakkaa, voidaan huomata että jossain on "jotain mielenkiintoista". Onko asia ratkaistavissa tieteellä ei-maailmankuvallisesti vai ei ole?

Täydellisen tiedon puute ei tarkoita että kaikki on samanarvoista tietoa

Ongelmana on tietenkin se että akateeminen vapaus ei tarkoita sitä että opettajat saisivat opettaa mitä tahansa mitä he uskovat. Tai että ID olisi todella tieteellisesti relevantti vaihtoehto. On toki selvää että ID on maailmankuvallinen, kuten se sanoo kaiken tieteen olevan mutta muistaa vain mainita tästä pelkästään evoluutioteorian kohdalla samalla kun ID -promoottorit ovat voineet selittää Wedge -dokumentissa että tärkein tavoite on “defeat scientific materialism and its destructive moral, cultural, and political legacies” ja “reverse the stifling materialist world view and replace it with a science consonant with Christian and theistic conviction”. Kun materialistisen ideologian vastustaminen ja sen ylivallan murskaaminen nousee toistuvaksi teemaksi, korostuu että tässä tosiasiassa olla puolustamassa sananvapautta sanan oikein missään mielekkäässä merkityksessä.

Tässä on sisältönä vastustaa "positivismia" ja "skientismiä". Taustalla on tietenkin aivan todellinen huomio siitä että täysin metafysiikatonta tiedettä on täysin mahdotonta tehdä. Tästä loogisen positivismin ongelmasta vain on tehty kaikkea tiedettä koskeva ongelma ; Ja tässä kohden on unohdettu että kaikki eri maailmankuvien väliset skismat eivät ole pelkkää perspektiivien pluralismia.
1: Perspektiivien pluralismi tulee vastaan siinä tilanteessa että samat havainnot antavat eri viitekehyksissä yhtä todennäköisen ja yhtä hyvän vastauksen. Joskus on kuitenkin tilanteita joissa toiset uskomuket ovat heikommin perusteltuja ja tällöin maailmankuvaero ei ole perspektiivien pluralismia vaan sitä että toinen näkökanta on heikommin perusteltu. ; Eroa voisi kuvailla Sudokuruudukoilla. Toiset sudokuruudukot voi täyttää usealla eri tavalla. Ja nämä ovat keskenään perspektiivien pluralismin tapaan samanarvoisia. Mutta silti ei voi sanoa että jos läimii satunnaisia numeroita mihin tahansa sudokuruudukkoon niin että ne olisivat jotain yhtä hyviä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ne ovat vain sotkettuja sudokuruudukoita.

Aivan kuten ihmiset unohtavat että nykyajan skientistit eivät ole loogisen positivismin kannattajia. Verifikationistinen näkökulma puuttuu ja monet ovat fallibilisteja. Ja tässä mielessä näkökulma on oleellisesti erilainen. Skientisti voi nimittäin fallibilistisessa kontekstissa sanoa että hän vaatii vain että hänen maailmankuvansa jokainen induktio on läpikäynyt vähintään yhden testin jossa se olisi voinut falsifioitua mutta ei ole. Tämä on mahdollista ja tätä on mahdollista vaatia. Eli näin ollen fallibilistinen skientisti ei ole mitenkään väärässä. Hän on vain muuttanut sitä mitä tieto tarkoittaa ja mitä siltä voidaan vaatia.
1: Verifikaatiokeskeinen positivisti taas joutuisi testaamaan joka ikistä induktiota äärettömän monta kertaa. Ja pseudotieteilijät vaativatkin tämän ajatuksen mukaisia täydellisiä naturalistisia selityksiä. He ovat niitä positivisteja jotka pitävät vaatimuslistallaan positivistien tietokäsitystä. Positivismia näkeekin nykyään lähinnä naturalismikriitikoilta. Positivismin tietokäsitystä pidetään vaatimuksena ja kriteerinä skientisteiltä. Ja toisaalta esimerkiksi Plantingan warrant -ajatus vaatii että tieteen tulisi olla tällä tasolla luotettavaa ja havaintojen hyvin tiukassa positivistisessa varmuussuhteessa Totuuteen. Samoin uskovaiset kertovat mystisistä kokemuksista kuin ne olisivat ehdottoman varmoja verifioituja havaintoja. Ja näitä kokemuksia pidetään todisteina että jonain joka pitää selittää ja on tätä kautta "haaste naturalismille". Mikä viittaa siihen että näkökulma ei ole ainakaan fallibilistinen.

Skeptismiä koskeekin jännittävä tieteenfilosofinen paradoksi ; Kaikki loogiset positivistit olivat aikanaan skientistejä. Mutta koska kaikki skientismi ei ole loogiseen positivismiin sitoutunutta, on looginen positivismi ongelma naturalistiselle maailmankatsomukselle jotakuinkin sellaisen argumenttirakenteen pohjalta josta voitaisiin sanoa että "koska kaikki kissat ovat eläimiä, ja kaikki kissat naukuvat, on kaikkien koirien nau-uttava koska kaikki koiratkin ovat eläimiä". Nykyään skientistit eivät kannata loogista positivismia. Mutta sen sijaan nykyajan tiedekriittiset antiskientistit näyttävät olevan kovasti loogisen positivismin ystäviä. He ensinnäkin osoittavat skientismin vajautta loogisen positivismin ehtoja vaatimalla, ja sitten kun skientisti epäonnistuu täyttämään loogisen positivismin ehtoja, niin antiskientisti täydentää tätä loogista positivismia jollain vaihtoehdolla ja kuvittelee että hänen maailmankuvansa on tämän jälkeen ehjä. Antiskientistit ovat hämmentävän usein loogisia positivisteja+1 aistilla. Tätä voi olla vaikeaa huomata koska he haukkuvat niin kovasti skientismiä ja korostavat loogisen positivismin epäonnistumista. Nykyaikana käytännössä kaikki loogiset positivistit ovat anti-skientistejä jotka uskovat täydentävänsä verifikaatioperiaatteen jollain paranormaalilla periaatteella, kuten vaikka uskonnollisilla kokemuksilla. (Kaikki uskonnollisiin kokemuksiin nojaavat eivät toki ole loogisia positivisteja. Eli osa pitää uskoa ei-todisteena vaan näkevät että se on ei-todiste. He vain maailmankuvallisesti seuraavat sitä. He ovat enemmän relativisteja kuin niitä jotka sanovat että "naturalismi on epätotta".)

Loogisen positivismin ongelmien erikoinen loppuseuraus onkin se, että "omaan maalaisjärkeensä ja kokemuksiinsa" luottavat hoopot ovat ottaneet sen omakseen. (Loogisen positivismin ehdottomuus sopii hengellis-uskonnollisille dogmaatikoille ja vakaumuksellisille pseudotieteilijöille kuin nyrkki silmään.) Ja loogisen positivismin ongelmat eivät ole opettaneet heille lisäsyitä olla nöyrä kokemusten ja havaintojen edessä tavalla jossa kyseenalaistamista ja testaamista tarvittaisiin entistä ehnemmän. Sen sijaan se on opettanut heille automaattivastauksen jonka avulla omaan maailmankatsomuksen kohdistuva, käytännössä mikä tahansa, kritiikki voidaan ohittaa. Kritiikkiä ei tarvitse ottaa vakavasti koska se edustaa väärää maailmankatsomusta eikä Totuutta. Siinä ei voi olla mitään Totuutta. Joten pseudotieteilijä voi jatkaa entisellä ponnella. Konflikti ei olekaan syy katsoa nöyrästi omia paranormaaleja uskomuksia maailmankuvallisuuksien sävyttäminä asioina. Vaan päin vastoin ; Kaikki kritiikki on vain lähde narsisminsävyttämälle marttyyriydelle jossa skeptikko vainoaa paranormaalista tietävää toisinajattelijaa..

Karkeasti voidaan sanoa että on ilmiselvää että jokaisella on jonkinlainen tulkitseva viitekehys. Mutta tämä ei ole mikään syy relativismiin. Eli siihen että kaikki näkemykset olisivat yhtä hyvin perusteltuja. Voidaankin nähdä että moderni skientistinen tieteenfilosofia on muotoutunut siihen suuntaan että on tunnistettavissa aste-eroja sen suhteen miten tietoisia ja konsistentteja ollaan omien uskomusten kanssa. Ja samoin kaikki viitekehykset eivät pidä sisällään yhtä paljon haihattelua ja pelkkään omaan tunnevarmuuteen ja "arkijärkeen nojaavia dogmia". Erot eivät ole pelkästään sitä kuinka omat filosofiset taustateoriat tunnistetaan. Eroa on siinä missä määrin ne ovat evidenssillä tuettuja. Se, että asiaa ei voi lopullisesti todistaa ei tarkoita että sen tueksi ei olisi jotain. Ja että se ei tätä kautta olisi enemmän totta kuin jokin toinen asia ei.

Tieteenfilosofia näyttää rajoitteita. Ja tämä tarkoittaa juuri sitä että modernina aikana ei voi olla omiin tunteissaan ja kokemuksissaan riippuva. Sillä jos looginen positivismi oli ongelmissa niin juuri siksi että mitään suoraa havaitsemista ei ole. Yksilöt voivat olla omien henkilökohtaisten uskomustensa harhauttamia tavoilla jotka koskevat myös niitä "minusta ilmiselviä ja vahvoja kokemuksia joissa itse koin Jumalan läsnäolon".

Tiedekriittisten tieteelle vaihtoehtoisten näkemysten ongelma onkin siinä että he argumentoivat presuppositionalistisesti, eli ottavat maailmankuvan perususkomukset foundationalistisessa näkökulmassa viitekehykseksi. Ja sitten rakentavat tämän varaan oman maailmankuvansa. Ja rientävät tämän jälkeen sanomaan että esimerkiksi naturalismi on perustavanlaatuisesti ja oleellisesti väärä. Ja heidän oman näkemyksensä sanominen vääräksi kertoo oleellisesti maailmankuvallisesta vainosta.

Tässä prosessissa on runsaasti ristiriitoja. On itse asiassa mahdotonta nähdä miten niitä kaikkia voidaan kannattaa ja harjoittaa samanaikaisesti. Tai voihan sen nähdä. Mutta tätä ei voi oikein tehdä olematta syy sille miksi alkuun laittamani iskulause iskee niin moniin skeptikoihin. Samalla kun on kuvattu miksi oheinen iskulause on näistä antiskientisteistäkin osuva ja tärkeä jaettava. Se miksi tuollaiset iskulauseet jaetaan ovat jotain jossa on sekä kaikkia, maailmankuvasta riippumatta, yhdistävää psykologiaa. Että siinä on sitten mukana myös se ero joka alleviivaa sitä että kaikki ihmiset eivät kaikesta huolimatta jaa tuon iskulauseen tunnelatausta samoin syin. Vaan heidän tavoissaan käyttää ajattelukykyään on olemassa oleellinen ero. Ja tämä ero on paitsi erilaisuutta siinä että asiat ovat erilaisia, niin myös eroa laadussa, eli toiset ajattelutavat ovat heikompilaatuisia kuin toiset.

Kuinka teismi on kuin uskoisi että on aivot maljassa

Tutustuin hitusen eräisiin Sye Bruggencaten ajatuksiin. Hän kutsuu itse itseään presuppositionistiksi. Ja hänen debatointistrategiansa on hyvin tyypillinen presuppositionisteille. Hänen koko repertuaarinsa koostuu siitä että hän tekee perusoletuksia ja sitten ei edes yritä tukea niitä millään. Sen sijaan hän asettaa vastapuolelle maksimaalisen todistustaakan. Hänen opponenttinsa olisi kumottava hänen oletuksensa mahdottomana.

Bruggencate asettaa itsensä hyvin erikoiseen asemaan siinä mielessä että tämän jälkeen hän usein korostaa että vastapuoli on maailmankuvallinen. Hän ei ota kantaa omiin oletuksiinsa vaan nimenomaan korostaa että vastapuoli tekee perusteettoman oletuksen hylätessään hänen väitteensä.

Tämä on toki siinä mielessä perusteltua, että selvästi jos premissejä ohittaa ilman todisteita takana on jonkinlainen täysin-ei-metafysiikaton asenne. Mutta toisaalta tämänlaista metafysiikattomuutta ei esimerkiksi kunnon skientisti ole esittänyt ajavansa sitten toisen maailmansodan. Bruggencate korostaa tässä sitä että oletteleva vastapuoli ei voisi, Alvin Plantingan hengessä, olla varma omista aistimuksistaan. Koska ilman Jumalaa ei voida olla varmoja aistejen erehtymisestä.

Lisähuvittavuutta tulee Bruggencaten esityksistä. Hän on esimerkiksi riemuissaan kuvannut sitä miten ateisti on kuin tyyppi joka uskoo että hän olisi aivot maljassa. Joka on Bruggencaten mielestä huvittavaa ja naurettavaa. Ja näin tehdessään hän tekee kritikaalin virheen. Sillä tosiasiassa vastapuolen ei tässä vaiheessa tarvitse muuta kuin sanoa että tosiasiassa hän ei usko sitä että hän olisi aivot maljassa. Ja korostaa että itse asiassa aivot maljassa on siitä kiinnostava ajatuskoe, että se on tunnettu filosofinen probleema josta poikkeamista ei voida todistaa. Se liittyy suureen joukkoon ongelmia jotka kietoutuvat solipsismin ympärille. Solipsismi on näkemys johon vain hyvin harva uskoo vaikka se on sisäisesti eheä ajattelusuuntaus ja sitä ei voida kumota tai sen perusaksioomia vääräksi osoittaa mitenkään ilmiselvästi. Solipsismi ei toki ole välttämättä tosi. Mutta sen aksioomat ovat todistamisen ja kumoamisen tuolla puolen hyvin syvällisellä ja häiritsevällä tasolla.

Joka johtaa siihen että solipsistiksi nimittäytyvä voisi ihan oikeasti tehdä sitä että hän tekee perusoletuksia ja sitten ei edes yritä tukea niitä millään. Sen sijaan hän voisi vain asettaa vastapuolelle maksimaalisen todistustaakan. Hänen opponenttinsa olisi kumottava hänen oletuksensa mahdottomana. Ja leikkiä sitten voittajaa jonka vastapuolella ei olisi kunnollisia argumentteja ja he siksi olisivat maailmankuvallisia ja naurettavia - toisin kuin solipsisti.

Toisin sanoen ; Jos Aivot maljassa -argumentti on todella lähtökohtaisesti ja ilmiselvästi naurettava - kuten Bruggencate esittää - niin se demonstroi sitä että hänen oma ... harashtamansa ... ärsyttävyyteen ja gotcha -asenteeseen nojaava perustelustrategia on hirvittävän huono, surkea ja typerä.

Pitäisikö Skeptikon vastustaa Randin haastetta?

James Randin haaste on luultavasti yksi tunnetuimmista skeptikkohaasteista. Se kuuluu samaan sarjaan Skepsiksen haasteen kanssa. "James Randi Educational Foundation" tarjoaa miljoona dollaria sille joka todistaa paranormaalin ilmiön. "Skepsiksen" vastaavanlaatuinen haaste on 20 000 euroa.

Too elementary, Watson?

Haasteet ovat periaatteessa hyvää mainosta. Skepsis ja Randi tunnetaan hyvinkin vahvasti niiden kautta. Niissä on myös käytännöllisyyden ja riskinottokyvyn henkeä. Koska haaste on olemassa siitä voi ajatella että ollaan itsekriittisiä. Samalla testaus luo mielikuvaa siitä että ei suljeta paranormaali a priori pois maailmankuvallisista syistä. ; Kun tehdään testi, niin Skeptikko näyttää luottavansa tieteeseen ja asettavansa itsensä tulilinjalle. Huuhaahörhöt saavat demonstroida että olisivat oikeassa ja sitten he vain epäonnistuvat tässä. Ja näin rohkea kriittinen ja itsekriittinen ajattelu jyllää ja "tiede demonstroi olevansa oikeassa". Lisäksi miljoona dollaria (ja 20 000 euroakin) on niin haluttava määrä rahaa että haasteesta kieltäytyminen ei tunnu järkevältä. Asian voi todistaa ja rahat laittaa hyväntekeväisyyteen jos ihmeentekijän nöyryys estäisikin rahanhimon. Tai jotain.

Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.

Pieni ongelma:

Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.

Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.

Suuri ongelma.

Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.

Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.

Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)

Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.

On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.

Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.

Lopputarkennus;

Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)

Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.

Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!

Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.

---

Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.

"Evoluution painolasti" eli miten ID saavutti valta-asemansa perimmiltään herja-argumentaatiolla

WTF - pelastetaan, jotain..

Nostalgiatrippasin "Panda's Thumbin" vanhoja juttuja. Törmäsin siellä erikoiseen tilanteeseen jossa uutta lakimuutosta käsiteltiin Discovery Institutella erikoisesti ; Henkenä oli se, että eräs lakiuudistus ei ollut Intelligent Designiä. Ja jokainen joka vastusti sitä oli paha darwinisti. Ideaa vedettiin "akateemisen vapauden" nimellä. Tämä oli muistutus niistä ajoista jolloin ID -rintama vielä aidosti kykeni lobbaamaan ajatuksiaan. Ja sen perushenki oli juuri sitä mikä on ollut sille tyypillistä.

Karkeasti ottaen sen pääideana on ollut ajaa asioita asenteella jossa "kysymys ei ole uskonnosta" mutta sitten jos asiaa on vastustanut niin rajoittaa uskonnonvapautta. Jos ID:tä kannattaa ja on sen kanssa samaa mieltä on omilla aivoillaan ajatteleva ja kannattaa vapautta. Jos taas on erimielinen, on dogmaattinen omiin peruslähtökohtiinsa jumittunut idiootti. Kaiken takana on vahva ajatus siitä, että kun totuus tiedetään, niin silloin omilla aivoilla ajattelevat löytävät tämän totuuden. Ja tästä poikkeaminen täytyy selittää ideologialla. Tämä asenne vainoaa monia aivan fiksuja ihmisiä.

Tämän purkaminen on monisyistä, puuduttavaa ja kompleksista. Kaikesta muodostuu vieläpä kokonaisuus joka nivoo kaikkien osioiden virheet yhdeksi omituiseksi vyyhdiksi jossa henkenä on se, että ID:läinen joutuu puolustamaan itseään argumenteilla tavalla jossa eri asioiden yhteensopivuus on varsin heikkoa. ID yrittää pärjätä kaiken kritiikkinsä alla, ja näin rakennettu kokonaisuus on sitten täysin rikki olevaa päättelyä.

Mihin ID nojaa - tai oikeastaan nojasi?

Intelligent Design itse asiassa nojaa filosofisesti hyvin vahvasti mielenkiintoisille savijaloille. Tämä on itse asiassa korostunut sitä mukaa kun liikkeen vaikutusvalta ja medianäkyvyys ovat huvenneet. Tavallaan kysymys ei ole pelkästään siitä minkälaisia argumentteja on käytetty, vaan sellaisista argumenteista jotka ovat yleistyneet tai vähentyneet prosessissa. Silloin kun ID oli uusi ja trendikäs, se korosti usein, huomattavasti nykyistä useammin, olevansa nimenomaan tutkimusohjelma. Nykyisin keskustelu taas nojaa entistä vahvemmin ajatukseen maailmankuvista ja siitä että kaikilla tulkinnoilla on tietyt premissit joiden takaa ne jäsentävät maailmaa. ID:n taustalla on käynyt erikoisia asioita. Siellä toki ensin selitettiin että tutkimuksia ei saatu aikaiseksi koska heitä vainottiin. Sittemmin he perustivat omia tutkimusryhmiään jotka sitten sammahtivat. Näiden ryhmien steriiliys - eli tutkimusohjelman hedelmättömyys - ovat melkoisen ilmiselviä. Tutkimuksien puute pitäisi selittää sillä että ID:läiset vainoavat omiaan.
1: Tietyllä tavalla tämä heijastelee myös ID:n ajatusratojen kulkua. Kun esimerkiksi Behe esitti ensimmäiset versiot RC -rakenteista, hänen vahvuutensa oli viitata konkreettisiin piirteisiin jotka olivat rakenteeltaan tunnistettavia. Hän tarkasteli osia ja niiden irrottamista ja sitä hajoaako toiminnallisuus prosessissa. Valitettavasti tämä puoli osoittautui pätemättömäksi ja hän onkin "The Edge of Evolutionin" jälkeen siirtynyt painottamaan neutraalien muutosten määrää jotta uusi piirre saadaan syntymään. Polun "mahdottomuus", jossa henkenä on se että "puolikas silmä ei voi muuttua kokonaiseksi vähittäin" muuttui siihen että kehityspolku vaatisi niin monta neutraalia mutaatiota että se ei tulisi tapahtumaan. Valitettavasti on hyvin vaikeaa laskea miten monta eri neutraalia mutaatiota jokin rakenne perimmiltään todella vaatii. Joten väitteet siitä että jotkut ovatkin evoluutiolle mahdottomia rakenteita ovat muuttuneet hyvin vaikeasti todennettaviksi. Eli selvästi havaittava ja tunnistettava piirre oli väärä ja tämä on paikattu vähemmän virheellisellä mutta epämääräisellä piirteellä. Itse näkisin että tämä tarkoittaa sitä että Behen väitteet ovat yhä vähemmän empiiristisiä ja yhä enemmän jollain aivan muulla tavalla filosofisia.

Savijalat ; Yksi mahdollisesti triviaali syytös on paras koko ilmiön selittäjä.

ID seisoo savijaloilla. Ja niiden ydin on yhä vahvemmassa määrin ollut "maailmankuva" -sanan ylikäyttö. Tässä henkenä on tehdä postmodernista Derridatyylisestä dekonstruktiosta väline jossa selitetään evoluution kannattajien intressejä. (Mikä ei ole yllätys sillä vaikka nykykreationistit tyypillisesti vihaavat postmodernismia ja relativismia, he usein nielevät täysin hyväksyen ja nyökyttäen Phillip Johnsonin ajatukset. Ja Johnson, ID -liikkeen perustaja ajatteli nimenomaan sitä että ID on jotain jonka pitää käyttää postmoderneja ajatuksia.

Tämän asenteen voi tiivistää Sami Liedeksen mainioon tiivistelmään. "Nähdäkseni naturalistinen tiede päätyy premissiensä vuoksi väistämättä tulokseen, jossa elämä on syntynyt ja kehittynyt tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän sattumalta. Tässä ei ole mielestäni mitään yllättävää. Se seuraa melko suoraan naturalistisista premisseistä, jotka a priori sulkevat pois suunnittelijan, ilmankin minkäänlaista evoluutiotutkimusta. Näin ollen se päätyy aina näistä premisseistä lähtien vähiten epäuskottavaan tulokseen ja jättää ongelmakohdat "tulevaisuudessa selvitettäväksi"." Tämä on itse asiassa uskottava ajatuskulku. Jos olet dogmaattinen ateisti niin tottakai otat tietyn asenteen kysymyksiin. Tämä voidaan tiivistää itsensä Richard Dawkinsin lausumaan siitä että ennen evoluutioteoriaakin oli ateisteja, mutta heidän olonsa oli hieman huonoa sillä he eivät voineet olla "intellectually fulfilled atheists". Evoluutioteoria selitti sen mitä aikaisemmin selitettiin Paleyn kelloseppävertauksella. Ja tekee sen tarkemmin ja ilman Paleyn argumenttia haitanneita "kyllähän sä tunnistat suunnittelun kun sä näet sitä" -tyylisiä elementtejä jotka ovat periaatteessa vakaumuksen tunkemisia premisseihin. Kun tunteilua ja omaa vakaumusta kutsutaan intuitioksi voidaan tietysti tehdä mitä vain. Näin ollen evoluutio on jossain määrin oleellinen ateismille.

Valitettavasti tämä asenne on ID:ssä viety liian pitkälle. Siellä väliin on vedetty synonyymit. Evoluution kannattaminen = evolutionismi, joka tarkoittaa samaa kuin naturalismi joka tarkoittaa samaa kuin ateismi. Jotta tämä olisi pätevää tässä nuolen pitäisi kulkea siihen suuntaan että jos kannattaa evoluutiota pitäisi olla ateisti, naturalisti ja ties mitä muuta.

Ensimmäinen ongelma ; ID ei ole yhtään parempi.

Tässä ID:läisillä onkin selkeästi kaksi hyvinkin selkeää ja valtavaa ongelmaa, jotka nivoutuvat yhteen.
1: ID on itse jotain johon voidaan iskeä hyvin samanlaisella argumentaatiolla. Voidaan hyvinkin nähdä että jos uskot vahvasti Jumalaan, näet että mikä tahansa naturalistinen selitys jossa on "sattuma" tai "luonnonlaki" eivät voi olla tosia, joten niihin on emotionaalinen uskonnollinen vastenmielisyys jota vastaan taistellaan millä tahansa keinoilla. Jopa silloin kun todisteita päinvastaisesta ei ole. Esimerkiksi Dembski ei esitä että hän voisi selittää mitään niistä mysteereistä joita hän yrittää luonnosta manata esille. Hän esittää että selitysten tekeminen ja muu työ kuuluu vastapuolelle. "As for your example, I’m not going to take the bait. You’re asking me to play a game: “Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position.” ID is not a mechanistic theory, and it’s not ID’s task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering."
2: Jos ID -argumentit analysoidaan voidaan huomata että ne eivät ole yleensä ottaen kovin positiivisia todisteita hakevia. Heidän tapansa nähdä analogioita koneiden ja luonnon kanssa ovat varsin viitteellisiä. Heidän argumentaationsa nojaakin vahvasti "evoluutio ei voi tuottaa" -henkeen. Dembskin CSI -filtteri ei toimi ilman että "eliminoidaan" (se, mitä, vaihtelee tilanteen mukaan, mutta "eliminoinnin" henki on niissä aina vahvana). Eli "evoluutio ei voi tuottaa tuota ja tuota rakennetta". Näissä ongelmissa on syytä tajuta että mahdottomuusväite kumoutuu hyvin abstraktisti. Jos jotain väittää mahdottomaksi ja nojaa argumentaationsa tähän, riittää että esittää jonkin mahdollisen syntytavan. Tätä ei tarvitse edes todistaa. Sillä kun ID -argumentti nojaa ajatukselle jossa todistetaan inkonsistenssi luonnonlakien ja sattuman kykyjen kanssa, riittää että esitetään jotain joka on konsistentti näiden kanssa. Tässä ei tosiasiassa oleteta että "jos nyt ei tiedetä jotain, niin se tullaan löytämään". Sillä tosiasiassa evoluutiota - kuten mitään muutakaan teoriaa - ei kumota sillä mitä ei tiedetä vaan sillä mitä tiedetään. Ei, kun tehdään mahdollinen syntytapa, kumotaan väite siitä että tämä olisi ehdottomasti mahdotonta. ID on toimiva jos ja vain jos se pystyy todistamaan että naturalistista tietä ei ole eikä tule. Kun Dembski lurittaa CSI -filtteristään tai Behe moniosaisista solukoneistaan, he eivät esitä argumenttia jossa selittävät "emme tunne miten vaikkapa nyt bakteerin siimamoottori on syntynyt". He väittävät että niissä on essentiaalisesti jotain sellaista että "olemme todistaneet että tälläistä selitystä ei voida edes kehittää koska se on luonnonlakien kannalta mahdotonta". ID -läiset eivät selvästi oikein ymmärrä Aukkojen Jumala -argumentin kritiikkiä ongelmineen, eivätkä siksi ymmärrä että tosiasiassa naturalistit eivät a priori oleta että sattuma ja laki toimivat, päin vastoin, he ovat havainneet että luonnossa on paljon piirteitä joita on yritetty selittää ties millä. Ja yleensä asiat ovat menneet niin että todennäköisyys ja kokeellinen induktio ovat ne keinot joilla saadaan yllättävän hyviä tuloksia. Tieteenfilosofit yleisesti ottaen korostavat että luonto näyttää epäuskottavan tarkasti olevan sellainen että matemaattinen mallinnus sopii sen tutkimiseen. Joten voidaan sanoa että tästä on a posteriori evidenssiä. Jos asia jää mysteeriksi on aivan oikeasti todennäköisempää olettaa että se keino jolla ennen on saatu ratkaisut on se oikea.
1: Maailmalla ei ole velvollisuutta olla sellainen, että kaiken voi selvittää tietyistä premisseistä käsin. Maailmalla ei itse asiassa olisi edes velvollisuutta olla sellainen, että siitä voitaisiin tietää mitään. ID:läiset ovatkin pulassa siinä mielessä että he ovat tämän huomion takia pahassa pakkoraossa jossa he joutuvat lähinnä valitsemaan tavan jolla ovat idiootteja. A priori -oletus ei nimittäin selitä miksi naturalistinen tiede toimii. Vaihtoehtona on levätä sen ajatuksen varassa että "Suunnitteluhypoteesi" on liian epämääräinen ja että ilman naturalistista oletusta tieteen teko ei ole mahdollista. Tämä valitettavasti tuhoaa ajatuksen ID:stä tutkimusohjelmana, etenkään sellaisena joka vaatii naturalisteilta yhtään minkään selittämistä.

ID -piireissä ylläolevaa on melko suuresti tunnustettu. Heistä kysymys onkin juuri avomielisyydestä. Siitä, että "ollaan yhtä huonoja". Toki tämä esiintyy erilaisina asenteina eri tilaisuuksissa. Ei ole vaikeaa vierailla ID -luennoilla joissa selitetään että "evoluutioteoriaan uskovat ovat hoopoja koska eivät ota huomioon informaatiota". Eli evoluutiota ei pidetä rationaalisena. "Maailmankuva" -sana onkin siitä erikoinen pejoratiivinen käsite että ID:piireissä usein tunnustetaan että kaikkia rajoittaa maailmankuva. Mutta maailmankuva -syytökset ja maailmankuvaan liittyvä intressianalyysi koskee aina vain evoluutiota ja "evolutionismia". ID "ei ota kantaa" Suunnittelijan motiiveihin tai vastaaviin ja se kieltää näiltä osin itsensä analysoimisen ideologisessa viitekehyksessä. Evoluutio onkin ID:stä paitsi maailmankuva niin myös väärä ja huono maailmankuva. Ei siis ole vain tilaa "tulkita maailmaa evoluutiokriittiseen johtopäätökseen päästen" vaan myös siihen että darwinismi on häviämässä oleva paradigma koska se ei voi selittää ties mitä rakenteita joita luonnossa on ID:läisten mukaan havaittu. Ja joita se ei edes voi selittää koska eliminatiiviset argumentit.
1: Paremmuuuteen siirrytään usein viittaamalla siihen miten ID:läinen ei ota oletuksia. Henkenä on että naturalisti olettaa että jos jotain ei tiedetä ja osata selittää nyt niin se osataan selittää joskus tulevaisuudessa. Tämä on tietysti väärä syytös, tosiasiassa tiede perustuu tietämiseen, tuntematon ei heivauta mihinkään. Vasta kun tuntematon on tutkimushaasteen sijaan jotain jota ratkaistaan uusilla keinoilla se mullistaa paradigmoja. Tuntematon ei ole mitään, joten tuollainen premissi on itsenään ylimääräistä ja tarpeetonta. Mutta jos se hyväksytään ja mietitään asiaa parsimonian kautta, ID väittää että se on tehokas koska se ei ole yhtä runsaasti premissoitu kuin "naturalismi". Tämä poistaa maailmankuvallisuuden ja muuttaa asian ratkaistavaksi. Ja sen varassa voidaan hyväksyä osittainen maailmankuvallisuus yhdessä sen kanssa että päihitetään vastapuoli. Kuitenkin ID:läinen tässä olettaa että tunnettujen luonnonlakien lisäksi ja päälle on erityinen älykäs voima. Tämä on luonteeltaan uudenlainen ja erilainen. On siis erilaisia perusvoimia ja sattuman ja lainomaisuuden kautta katsovat eivät ole riittävän kompleksisia. Tämä tarkoittaa sitä että ID -teoriassa otetaan pakosti premissi siitä että älykäs syy ei redusoidu lakiin ja sattumaan ja että tälläinen elementti on relevantti olettaa ja vaikuttaa. Mikään parsimonian malli ei tee tästä niukkaoletuksellista. Sillä älykäs syy on (a) lukumäärällisesti oletus todellisuuteen eli lisäoletus. Se on myös sisällöltään poikkeuksellinen oletus Luonnonlaki ja sattuma ovat ID -läisistäkin valideja joten tämä on selvästi kyseenalaisin ja erilaisin ja uutta. Kun tiedostetaan että tässäkin vaaditaan niiden lisäksi oletus siitä että "jos jotain ei tiedetä niin naturalismi ei voi sitä koskaan ratkaista" -oletus vaaditaan jotta voidaan nähdä että tuntematon olisi viite einaturalistisesta älystä. Joten parsimonia on se asia jonka viimeisenä nostaisin esiin jos olisin ID:n kannattaja.

Onkin syytä painua tarkempaan käsiteanalyysiin.

Käytännössä riittää että kiinnittää huomiota siihen että evoluutio=naturalismi ja naturalismi=ateismi ovat usein hyvin heikosti todistettuja. Ergumentit ovat yleensä sellaisia miten ateistien on järkevää uskoa evoluutioon ja dissata ID:tä. Ajatus on kuitenkin siitä heikko että siinä tehdään kategoriavirheitä heti jos väitetään että ateismi tällä perusteella on evoluution ominaisuus. Se, että kaikki kissat ovat eläimiä ei tarkoita että kaikki eläimet ovat kissoja. Ja itse asiassa tämän päälle ei usein tiedosteta että jos evoluutio=naturalismi=ateismi -väite tehdään, niin tehdään ekvivokaatio "naturalismi" -sanan kohdalla. Eli tätä heikkoa ja henkilöön käyvää ja syyttävää argumentointia täydennetään hyvin ankaralla virhepäätelmällä. 
1: Sillä "naturalismi" on joskus selitetty tavalla jossa korostuu että siinä on (a) "lainomaisuus" eli induktiivinen päättely ja peittävän lain mallin soveltaminen ja (b) "sattuma" eli jonkinnäköinen todennäköisyyteen liittyvä elementti. Esimerkiksi Dembski eliminoi "luonnolliset prosessit" juuri tällä keinolla. Joka tekee siitä by definition sen miksi naturalismia väitetään. Jos "Älykkäät" syyt saadaan eliminoimalla "luonnolliset syyt" ja eliminointia tehdään noin, on selvää että tässä määritellään mitä on se "naturalismi" jota kritisoimaan, ylittämään ja päihittämään  "älykäs syy" asetetaan.
2: Kuitenkin tosiasiassa naturalismi tarkoittaa ateismia lähinnä vain silloin kun naturalismi tarkoittaakin toista naturalismin määritelmää. Eli ajatusta jossa kaikki on ainetta ja energiaa, jotain jossa ei ole erillistä mieltä tai paranormaalia tai yliluonnollista. Näiden välinen ero on valtava. Sillä tosiasiassa jo kummitus joka kummittelisi videokameroissa tietyssä paikassa erityisen usein olisi jotain joka on sekä paranormaali mutta joka noudattaisi tiettyä tunnistettavaa sääntöä. Eli se olisi induktiivinen, jopa silloin kun kummitus ei esiintyisi "Joka päivä kello 12" vaan satunnaisemmin. Älyllinen syy onkin eliminoitu jos ja vain jos olettaa a priori että äly ja tietoisuus ei voi redusoitua aivoihin ja jos jokin löytö päinvastaisesta löytyy niin se tarkoittaa sitä että joku Jumala on lurittanut CSI -informaatiota luonnonlakien hyvyysfunktioihin. Ja tämä johtaa juuri siihen että ID tekee a priori päätelmiä ja hautaa vastatodisteet.
+: Kokonaisuus onkin hauska. Tiede käyttää tiettyjä matemaattisia mallinnuksia. Näiden käyttämistä kutsutaan "naturalismiksi" joka on rajoittunut maailmankuvallisesti joihinkin pirun taustapremisseihin. Että matematiikan aksioomat ovat rajoittavia ja jotain jotka on vain hyväksyttävä maailmankuvallisesti a priori. Joka tarkoittaa sitä että ID ei ole matematiikan mukainen. ID:läinen korostaa että tottakai naturalisti löytää vain naturalistisia vastauksia. ID:läinen ei kuitenkaan voi selittää miksi näitä vastauksia saadaan niin paljon, joka johtaa siihen että kenties käytettyjen menetelmien teho onkin vahvistettu a posteriori -elementillä jolloin ne eivät olekaan a priorisia argumentteja. Seuraava mitä ID:läinen pettymyspäissään tekee on se, että hän lähtee viittaamaan Dembskiin joka on "matemaattisesti todistanut" asioita. Mutta ei luovu samalla siitä että evoluutio on maailmankuva.

Ja se menee pahemmaksi.

ID on nuljahtanut liian vahvasti teoriaan jonka mukaan evolutionismi on ateismia ja naturalismia. Jotain jossa a priorisesti kielletään Jumalan olemassaolo. Eli jos evoluutio on totta, olisi teismistä pakko luopua. Tässä tilanteessa luodaankin ID:lle tyypillinen ajatus siitä että evoluutioteoria on täynnä erilaisia implikaatioita. Tässä esitetään usein eettis-teologisia implikaatioita. Esimerkiksi yleinen tuomio on että evoluutio tarkoittaisi "might make it right" -oppia jossa eugeniikka on piilotettuna premisseihin. Ja jos näistä premisseistä ei ole tietoinen on harhaanjohdettu pelle. Eli jos uskovainen uskoo evoluutioon, hän on tyhmä ja harhautettu. Joku joka ei tiedosta näitä pimeitä ja pahoja implikaatioita. Ja ateismi ja naturalismi olisivat yksiä näiden seurauksia.

Tämä on mahdollista jos ja vain jos evoluution totenaolo falsifioi Jumalan. Triviaalissa mielessä se tekeekin niin. Voidaan sanoa että jos jokin kreationistinen jumalakäsitys pitää evoluutiota mahdottomana, niin tässä tapauksessa evoluution todistaminen falsifioi sen.

Valitettavasti tämä ei ole kovin uskottavalla tasolla.
1: Jos katsotaan evoluutiota käsitteleviä osaajia, on ID -puolella tarjota lähinnä Behe. Muut ovat usein juristeja tai insinööritieteistä. Sellaisista joissa evoluutioteorian hallinta ei ole ammattitaidon ytimessä. Evoluution puolella ID -kriitikoissa on sitten sellaisia henkilöitä kuin Kenneth Miller, joka on lähestynyt esimerkiksi Behen RC -rakenteita nimenomaan evoluutioteorian kannalta selittäen. Hän lähestyy asiaa ID -ongelmana.
2: Kenneth Milleriä täydentämään on sitten hyvä ottaa esimerkiksi Junkkaala joka lähestyy asiaa teologisemmin. Hänen mielestään kristinuskolla ja evoluutiolla ei tarvitse olla ylitsepääsemätöntä ristiriitaa. Tämä kuuluu hänen osaamisalueeseensa. Suomesta evoluutiota kannattavia teistejä ovat Jorma Topparin ja teologian tohtori Eero Junkkaalan kaltaiset ihmiset. Heitä on paljon. Ja he ovat lähestyneet asiaa teologisesta kulmasta.
+: Toisin sanoen evoluutiota voidaankin lähestyä tavalla jossa kristinusko ei haittaa evoluutioteorian teoriasisällön hallintaa. Ja teologian puolellakaan ei nähdä haastetta siinä että kristinusko voidaan yhdistää evoluutioon jollain tavalla. Kun evoluutio ei kumoa Jumalaa eikä toisaalta teismi estä naturalistista suhtautumista luontoon, on vaikeaa nähdä miten on niin ilmiselvää että "evoluutionaturalismi on sitä että a priori oletetaan että Jumalaa ei ole".

Deismi on a priori kakkaa joten evoluution on pakko olla ateismia

Itse asiassa pahimmillaan tilanne on kuitenkin kun tiedostetaan ID:n suhde deismiin. Phillip Johnson kirjoitti oikein kirjan evoluution maailmankuvasta "Darwin on Trial" Se suomennettiin kreationistien innossa nimelle "evoluution maailmankuva". Ja sen aukkona on se, että darwinismiateisminaturalismin implikaatioita pohtiessaan Johnson käsittelee deismin mahdollisuuden yhdellä virkkeellä. "Tämä on virhe numero kaksi. Emilio haluaa vaihtaa Raamatun Luoja-jumalan deismin hengettömään Alkusyyhyn. Se on kuin vaihtaisi oikeaa kultaa väärään rahaan." Tämä on perimmiltään se argumentti jonka varassa "evoluutio on ateismia" -väite nojaa. Tämä on halpa toiveajattelulla perustelu, se miten asioiden halutaan olevan ja miten ne ovat mieluisampia ratkaisevat. Deismi ei myy Pelastusta. Tämä on ilmiselvä teologinen kannanotto.
1: Mutta tässä kohden onkin huomattava, että ID:n "suuri teltta" (Big Tent) on tosiasiassa siitä omituinen että sen dogmaa ei tunnisteta siten että se suoraan sanoo mitä se kannattaa. Se nähdään sitä kautta mitä se vastustaa. ; "Natsit ja evoluutio" -viestejä heittävät ID -istit ovatkin siitä hauskoja että he ensin mielellään moittivat evolutionisteja ja heittävät päälle maksimaalisen määrän historiallista painolastia. Mutta sitten seuraavaksi he selittävät miten asiallisia miehiä ID:läiset ovat kun eivät ota kantaa teologisiin kysymyksiin. - Kokonaisuus on kuitenkin se, että ID:läiset haukkuvat evolutionisteja joiden evoluutioajatus johtaa siihen että olemme "vain eläimiä" ja tältä pohjalta vihjataan että evoluution maailmankuva johtaa usein ellei väistämättä eugeniikkaan ja kansanmurhiin. Mutta samanaikaisesti he eivät ota kantaa ID:n niihin implikaatioihin joihin kelloseppäanalogian voi viedä, eli niihin ajatuksiin jossa Suunnittelija jonka motiiveja ei voida tietää tarkoittaa teleologisessa mielessä Jumalaa joka ei voi toimia moraalin opettajana. Ja jossa jos olemme vain koneita, niin sittenhän murha on vain verrannollinen vandalismiin.

ID herjaa vastustajiaan, ja lähinnä piilottaa herjauksensa sivistyssanoihin.

Evoluutio on evoluutiouskoa ja ismi jossa käydään identiteettiin ja persoonaan. Jos tämä ei muuten onnistu niin syyttämällä että evoluutio on henkilökohtainen maailmankuva on syytös tutkijan asennetta kohtaan. Ollakseen pätevä argumentin pitäisi olla muotoa "jos ja vain jos". Kuitenkin he maalaavat yhden ainoan spesifin skenaarion jossa jos tietty asenne on ilmoilla ja päättelevät tästä seuraavasta "Niin sittenistä" koko tieteenalaa leimaavan viestin. Kun yksi tapa päätyä evoluutioon on dogmaattinen niin koko tieteenala on dogmaattinen. Tässä maalataan melko omituisia intressejä vastustajien päälle. Tämä on sekä herjaamista (siinä vastustajaa loukataan, monesti epätodella syytöksellä jossa haukutaan petollisuudesta ja kaikesta sellaisesta joka on ajojahtia jos se kohdistuu Puolimatkan tutkijanintegriteettiin) että ad hominem -asennetta (jossa evoluutio on väärä koska sen kannattajilla on tietty maailmankuva).

Tosiasiassa hauskaa onkin se, että ID korostaa että demarkaatiokriteereitä ei ole lyöty lukkoon. Siksi esimerkiksi falsifioitavuuskysymys on "irrelevantti" koska siitä ei ole yksimielisyyttä. Näiden mukaan meneminen nähdään jopa "naturalistien peliin menemisenä". Tätä syöttiä ei tarvitse - tai edes pidä yrittää - ottaa. (Kuten Dembskin sitaattiin ylemmäs laitoinkin.) Samalla se kuitenkin korostaa foundationalista tiedekuvaa jossa ajatellaan että olisi väistämätöntä että ajatukset lähtisivät presuppositionistisesti premisseistä ja sitten tulkittaisiin havainnot tässä viitekehyksessä ilman a porteriori -elementtejä. Kuitenkin foundationalismille on vaihtoehtoja, joten ID on tehnyt tästä demarkaatiokriteerin. Sen jonka olemassaolon se kieltää oikeuttaakseen ja tehdäkseen mahdolliseksi "maailmankuva-smaailmankuva" -argumenttejaan. Tosiasiassa jos tämä ongelma voitaisiin todella ratkaista ja päätyä yhteen, tietoteorian suurimmat ongelmat olisi käytännössä lopullisesti ratkaisu. Jolloin meillä olisi demarkaatiokriteeri. Joten tämän tulkintakentän valinta lähtökohdaksi on varsin kyseenalainen, sisäisesti ristiriitainen.

Kaiken kaikkiaan ; jos tiede voi ratkaista asiat suoraan, niin ei olisi tilaa "eri tulkinnoille" eikä tätä kautta erimielisyyskään olisi suoraa "maailmankuvallista vainoamista" joka on tietenkin nykyään vahvin todiste siitä että evoluutio on ideologista. Kun ID -teoria ei toimi tutkimusohjelmana eikä oikein muutenkaan, niin syynä on nimenomaan, väistämättä ja ilman mitään vaihtoehtoja syväluotaava vainoaminen. Jota ei tehtäisi ilman maailmankuvallisuutta.

Ja siksi evoluutio=evolutionismi=darwinismi=naturalismi=ateismi.

Ei koska se olisi järkevä tai edes todennäköinen vaihtoehto. Vaan koska tietyt ihmiset tietävät maailmankuvallisesti olevansa oikeassa, tekevät maailmankuvallisia väitteitä maailmasta ja tulkitsevat havaintoja tämän päälle. (Ja jos falsifioitavuudesta ei tarvitse välittää, niin tämä tulkinta voidaan aina tehdä koska falsifoimattomuus tarkoittaa juuri sitä että mikään kuviteltavissa oleva havaintojen tila ei kumoaisi tätä näkökulmaa.) Ja sitten he menevät tästä pidemmälle ja syyttävät että kaikki erimielisetkin tekevät aivan samoin. Ja jos joku on erimielinen ja näkee perustelut heikkoina, he ovat vainoajia. Seuraavaksi nämä tyypit sitten kertovat siitä että tämä vainoaminen on odotettavissa koska tuo erimielisten maailmankuva on sellainen vainoajien ja pahojen ihmisten maailmankuva.

Tämän ID -asenteen (evoluution maailmankuvallisuuteen ja epämoraalisuuteen liittyvän) vuoksi ID yhteiskunnasta onkin tullut kammottava, ja ("Wedge" -dokumenttiin) täytyy kirjata tavoitteita joilla tämän vastustavan maailmankuvan asema saadaan hakattua alas ja marginalisoida se yhteiskunnasta taiteita myöten. Kun vihollinen on darwinismi ja sen destruktiiviset yhteiskunnan vaikutukset täytyy saada korjattua, täytyy perustaa tavoitteita huutava instituutio jonka alaotsikko nimetään avoimesti "renewal of science and culture". Ja sitten isketään heikoimpaan lenkkiin jonka tuhoaminen kiilaa koko puun nurin, akateemiseen evoluutioteoriaan. Joka ei ole ajojahtia ja vainoamista koska ID on Totta eikä pahaa evoluutioteoriamaailmankuvaa.

---

Näyttää siltä että ID -liikettä kuvaakin kova "pata-kattila". Aina kun ID-läinen haukkuu evolutionistia, hän näyttää kuvaavan sitä miten hänen oma maailmankuvansa toimii. Väite siitä että sama vainoaminen ja a priori -jäsennelty presuppositionisti koskisi darwinistejakin on projisointia. Ei se ainakaan tosiasia - tieteenfilosofinen, teologinen tai empiirisen luonnontieteen mukainen - ole. And then they wonder why we call them IDiots!

Voiko kaikkivoipa ja kaikkitietävä Jumala epäillä omaa olemassaoloaan? Entä häneen uskova ihminen?

Tavallisesti Suomea kuvataan kristityksi maaksi. Mutta käytäntö on hieman toista. Kun katsotaan ihmisten mielipiteitä ja tilastoja, ne kertovat että "Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon. Osuus on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Vajaa neljännes (23 %) on heitä, jotka ilmoittivat uskovansa Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa ja noin joka kuudes (17 %) on jumalauskostaan epävarma. Lisäksi Jumalan olemassaoloa epäileviä oli 7 prosenttia. Viisi prosenttia vastaajista ei halunnut ilmoittaa kantaansa." Tässä mielessä kirkkoon kuuluminen ja kristityn identiteetti heijastaa oleellisesti uskontotieteilijöiden tuntemaa jakoa teologiseen korrektiuteen ja käytännön elämään. Ihmisten kristillisyydellä ja kirkkoon kuulumisella on luja sidos perinteisiin ja tapoihin. Mutta suhde varsinaiseen teologiaan on hyvin irrallinen, jopa täysin puuttuva.

Ja voiko tätä oikeastaan moittia. Yleisin tapa suhtautua tuntuu olevan se jota herätysliikkeet ja muut pilkkaavat. Eli kun ihmiseltä kysytään he kertovat uskovansa, mutta he uskovat "omalla tavallaan" tai "uskovat johonkin itseään suurempaan", josta heillä ei kuitenkaan ole sitten tarkempaa tietoa. Tätä on helppoa pitää ignoranttiutena. Mutta tosiasiassa tämä on itse asiassa sen tyylin nöyryyttä jota kaipaisi enemmänkin.

Sillä uskonmiesten kohdalla tätä nöyryyttä ei löydy. Heistä enemmistö näyttää olevan kuin kalvinisti Rick Warren joka on kirjoittanut kirjan "The Purpose of Christmas". Siinä Warren kirjoittaa predestinaatiosta. Siitä miten Jumala on ennalta suunnitellut kaikki tapahtumat. Ja miten kaikki on täten täynnä merkitystä. Tämän noheva johtopäätös on, että kenties lukijan koko elämä on ollut valmistautumista sitä tarkoitusta varten että hän lukee tämän Warrenin kirjan ja tulee uskoon ja predestinoituu pelastukseen. Warren korostaa useassa otteessa kristityn nöyryyttä. Mutta samalla tätä kohtaa lukiessa on selvää että hänellä on pirun iso luottamus omasta henkilökohtaisesta tärkeydestään.
1: Tosiasia on kuitenkin että em. kirja on läpeensä huono. Ja ainakaan minä en sen tyyppisistä innostu. Kirja kostuu suoranaisista päättelyvirheistä ja niiden puutteessa käsiäheiluttelevasta epämääräisyydestä. Jos Jumalalla on minulle asiaa, niin ottakoot yhteyttä henkilökohtaisesti sellaisella tavalla jonka tietää kaikkitietävänä minuun vaikuttavan. Tämänlaiset laaduttomat välimiehet vain vähentävät Hänen uskottavuuttaan ja korostavat sitä miten hölmöjä Häneen uskovien on pakko olla. Kuten joka ikinen tiedevirhe ja päättelyvirhe ja kirjoitusvirhe jonka he tekevät siitä huolimatta että kertovat itse että Pyhä Henki sanelee heille viestejä suoraan Erehtymättömyyden ja Virheettömyyden personifikaatiolta. Saatanan paska kaikkitieto on kyllä kyseessä näissä tapauksissa jos minäkin kykenen laadukkaampaan.

Eikä myöskään teologien kohdalla tätä nöyryyttä yleensä löydy. Jim Holtin kirjassa "Why Does the World Exist?" nimittäin nostetaan esiin se, miten kristityt teologit ovat syvästi erimielisiä lähes kaikista asioista. Tiettyihin jumalatodistusten premisseihin on sitouduttu ja toiset teologit pitävät niitä naurettavina. (Osittain siksi että eri jumalatodistukset voivat olla loogisesti yhteensovittamattomia joten on tärkeää että ne jotka ovat ristiriidassa kulloisenkin teologin oman suosikkiteorian kanssa ovat väärässä.) Teologeilta puuttuu tämä nöyryys joka tavallisilla ihmisillä on. (Jos kognitiotiedettä on joskus kutsuttu alaksi jonka syvin ongelma on siinä onko sillä tutkimuskohdetta, on teologian kohdalla tämä ongelma niin syvä että se ohitetaan.) Jumalaa koskeva teologia muotoutuu helposti statementeiksi. Ja vain harvassa alassa eksperttien mielipiteet ovat yhtä hajallaan alan ydinkysymyksen ympärillä.
1: Konsensuksen puute luo kieltämättä sellaisen vaikutelman että asiasta ei ole yleistä ymmärrystä eikä tietoa, ja jos uskonnon dogmisto unohtuu ei ole mitään keinoa jolla tiedettäisiin että juuri tämä sama uskomusjoukko syntyisi uudelleen 1:1. Tieteessä monet ovat keksineet samaa teoriaa hyvinkin lähekkäin niin että on syntynyt jopa kilpailua. Esimerkiksi C. Darwin julkaisi teoriansa vasta kun samoja ideoita aiottiin julkaista A. Wallacen toimesta.

Menen pidemmälle. Väitän että kirkkojen ja uskontojen ongelma on siinä että ne ovat kuin teologeja. Ne tekevät statementeja ja sitoutuvat niihin. Ja he eivät tosiasiassa voi tietää näitä. Kun asia nostetaan esiin, huomio yritetään siirtää empiirisen tieteen puutteellisuuteen. Että tiede ei voi todistaa kaikkea. Heidän tulisi ensin todistaa että heidän omat keinonsa tekisivät tämän todistamisen empiiristä tiedettä paremmin. Teologian, uskontojen ja de facto kaikkien kirkkojen ongelma on siinä että jos skientistin ongelma on siinä että tiedetään että tiede ei voi todistaa kaikkea, niin uskonmiesten ongelma on siinä että ei tiedetä selittääkö uskonto yhtään mitään.

Kuitenkin arkijärjessä noudatetaan periaatetta joka saa kunnioitusta akateemisessakin piireissä. Voidaan sanoa että on olemassa asioita jotka uskotaan ja asioita jotka tiedetään. Ja on tärkeää pitää mielessä se, että se mihin ihminen uskoo on jotain jonka pitäisi olla yhteensopiva sen kanssa mitä tiedetään. Ja tämä on nimenomaan relaatio jossa ristiriidattomuus ei riitä. Ei ole rationaalista että asiat ovat toisin päin ; Jos se mitä tiedetään on jotain jonka pitää olla ristiriidaton uskomusten kanssa, ollaan tekemässä muuta kuin älyllistä toimintaa. Siksi onkin ylen vaivaannuttavaa nähdä miten kreationistit sotivat evoluutioteoriaa vastaan selvästi usko pohjanaan. Ja toisaalta on ällistyttävän huvittavaa kuulla William Lane Craigista joka ensin moittii että kreationistit ovat jotain joka tuottaa häpeää älylliselle kristitylle ja joka sen jälkeen saattaa kuluttaa merkittäviä määriä aikaansa siihen että hän selittää miten Maria on voinut synnyttää Jeesuksen ilman seksiä. (Joka on luonnontieteen alueella.) Toki on miellyttävää huomata miten Craigilta löytyy myös lausuntoja joissa tarjotaan tilaa epäillä suhteellisuusteoriaa, teologisin premissein. Puhumattakaan eettisistä puolivolteista silloin kun hän puhuu "hyvistä kansanmurhista". Selvästi tässä mennään uskomus edellä puuhun. Ja tässä mielessä minun silmissäni ero kreationistin ja William Lane Craigin välillä on, jos ei olematon, niin ainakin melkoisen irrelevantti.
1: Ja näin suhtaudun kaikkeen muuhunkin ns. "sofistikoituneeseen teologiaan" ; Joka näyttää teologejen toimia tutkittaessa olevan lähinnä jotain jolla he kehuvat toisiaan. Sofistikoitunut teologi vaikuttaakin usein sellaiselta ihmiseltä joka tiedostaa kuilun uskon ja teologisen korrektiuden välillä. Mutta vetää asian sitten siihen miten "filosofien Jumala" on täysin erilainen kuin se käsite jota uskontokriitikot moittivat. Ja että siksi kaikki tämä kritiikki on irrelevanttia, hölmöä ja idioottien militanttia ateismia. Tämä kuitenkin lähinnä kuvaa sitä miten paisunut ego näillä "sofistikoituneilla tietäjillä" on. Teologinen korrektius koostuu parhaimmillaan siitä että osuvasti kiteytetyt käytännön uskontoon ja vakaumukseen ja Pyhään kirjaan sidotut asiat sitten maalattaan eitiedetyillä premisseistä joita voidaan kutsua dogmeiksi. Pahimmillaan se ei ole edes sitä, jolloin yhteys käytännön uskovien vakaumuksiin etääntyy kun teologi siirtyy saivartelusfääreihinsä. Joita hän kuitenkin samalla pitää "aidompana kristillisyytenä" kuin niiden arjessaan uskontoaan elävien. En ymmärrä miten asian voisi tehdä enää huonommin. Mutta jossain on varmasti palkkaa saava teologi joka on erityisesti koulutettu juuri tähän uusien huononnusten keksimiseen...

Tässä mielessä normaali usko ja sen ilmaisutavat ovat itse asiassa filosofisesti laadukkaampaa, psykologisesti terveempää ja kaikenpuolin muutoinkin kunnioitettavampaa kuin mitä "prot puuhailevat sisäsiittoisissa piireissään". He tietävät mihin uskovat ja mitä tietävät. Ja ymmärtävät että ne eivät ole sama asia. He eivät näin toimiessaan myöskään luo ristiriitaa maailmankuvaansa. Se, että ei tiedä jotain ei tarkoita että käsissä olisi jotain joka falsifioisi oman näkemyksen. Tietämättömyyden tunnustus ei ole aina ignoranssia. Joskus pahempaa tietämättömyyttä on se, että vaatii kaikkeen vastausta ja sitten kun sellaista ei ole niin luo sellaisen, jos ei muuten niin dogmaattisuudella ja ideologisrin varmuudella. Ja sitten leikkii että tämä olisi tietoa eikä uskoa. Ja näin väärien tai uskomusvaraisten kannanottojen luominen naamioidaan tiedon kasvuksi eikä tiedon huonontamiseksi.

Dunning-Kruger -efekti tosin on siitä kiinnostava että siinä vähiten tietävillä on muita ryhmiä suurempi varmuus omasta osaamisestaan. Joka itse asiassa tarkoittaa sitä että psykologisesti aito ja syvälle menevä ignoranssi ei ole tietämättömyyden tunnustamista vaan juuri dogmaattista varmuutta.

"Solipsismia ja logiikkaa" ~ eli roskapussien logistiikasta

 Vie mun roskat.
Minä juon nyt kahvia.

"Takkiraudassa" keskusteltiin yliopistossa tehtyä joukkomurhaa suunnitelleesta. Tässä esiin nousi yksi detalji. Ja koska tapanani on aina kiinnittyä relevantteihin seikkoihin, otan esille tämän roskapussiasian tarkemmin. Sillai ironisesti.

Alustus

Henkenä oli se, että tämä "psyyken rakenteeltaan varsin omintakeinen" henkilö kohteli roskapussejaan varsin erikoisesti. "Olen alkanut heittää roskia parvekkeelta VASTA sen jälkeen, kun siitä että jätin siististi paketoituja roskapusseja rappuun alkoi tulla valitusta. Lisäksi talo jossa asun on kolho betonikuutio ja sen rappukäytävä on niin ankea, että siellä ei ole edes ikkunoita, yksi kelmeä oranssi lamppu valaisee kerrosta. Se on siis pelkkää pilkunnussintaa ettei muka saisi roskapusseja jättää sinne, kenenkään tervepollaisen viihtyisyys ei siitä kärsi." Argumentti oli logistinen, tai ainakin pyrkii olemaan sellainen. "Osaatko sinä perustella minulle, miksi (etenkin ym. oloissa) minun tulisi talvella pukea päälle raskaat ulkovaatteet ja käydä vieämässä asuntoon hajuhaittaa tuottavat roskat ulos, vaikka olisin päättänyt viettää koko päivän rennosti yöpaidassa? Siihen hommaan menisi ajallisestikin useita minuutteja. Tämä kysymys voidaan muotoilla myös toisin: miksi tavallinen ihminen ei saisi yksityiselämässään järjestellä asioita samalla tehokkuudella kuin teollisuuslaitoksissa? Mikä velvollisuus tavallisella ihmisellä yksityiselämässään on olla tehoton ja söhlätä sinne tänne ilman suunnitelmallisuutta. Se että minä jätän pussin joka on saatava tästä asuntotilasta pois tuohon rappuun josta joku joka siitä menee seuraavaksi voi ottaa sen mukaansa noudattaa TISMALLEEN SAMAA LOGISTIIKAN LOGIIKKAA MITÄ SOVELLETAAN TEOLLISUUSLAITOKSSSA."

Tämä argumentti on selvästi jotain jossa on jonkinasteista pohjaa. Se on toki jotain jota ei katsota hyvällä sosiaalisesti. Mutta kenties siinä on kuitenkin ideaa nimenomaan logistisesti. Kuten Elina Keränen asian huomautti "Ei sen tekstin älykkyys ole kieliopissa, vaan loogisessa ja tehokkaassa ajattelussa - se todellakin säästää aikaa ja vaivaa jos joku vie roskat kun on muutenkin menossa ulos. Vastaavasti tuo ihminen varmaankin tekee palveluksia muille jos pystyy tekemään jonkin asian kustannustehokkaammin kuin muut."

Elina Keräsen lausunto herätti sitten vastaansa tiukkaa kritiikkiä. "Keräselle huomauttaisin tulevaisuutensa varalle, ettei vastaisuudessa ole viisasta sekoittaa toisiinsa solipsismia ja logiikkaa. Se, että ulkoistaa roskiksen, joka haisee niin, ettei siedä sitä edes kämpässään, rappukäytävään, muiden ihmisten riesaksi, ei ole sen enempää loogista kuin tehokastakaan. Se on loogisesti ajatellen tehokas keino hankkia vihollisia. Roskien nakkaaminen ihan oikeaan roskikseen ei kestä kauaa eikä se edellytä "työpisteensä" (jossa siis suorittaa niinkin tehokkuutta vaativia ja yleishyödyllisiä toimia kuin joukkomurhan suunnittelu) sotkemista siihen tilaan, että kestää vartti päästä takaisin työn ääreen. Se ei edellytä kuin sandaalien jalkaan tökkäämisen, avaimien ottamisen ja minuutin reissun pihalle. Jos on niin itsekäs, että katsoo tämän vievän lumihiutaleista aikaansa niin paljon, että pitää oikeutettuna pilata hengitysilma jokaiselta rappua käyttävältä, ei totisesti osaa tehdä hyöty/haittalaskelmia kuin laskemalla kaikki muut kuin itsensä nollatekijöiksi. Minä pidän logiikasta, tehokkuudesta ja turhan työn välttämisestä. Siitä minä en pidä, että käyttää merkittävästi enemmän aikaa, kuin homman hoitaminen vaatisi, kehittelemällä tekosyitä sille, minkä takia hän sattuu olemaan liian Übermensch "alentumaan" edes alimman yhteisen nimittäjän normatiiviselle tasolle. Loogiseksi sen enempää kuin tehokkaaksikaan ei opi kiukuttelemalla." Tämä on ironista luettavaa kun tiedostaa kommentin sanojan. Mutta kysymys onkin siitä onko hänen vasta-argumentissaan järkeä. Nähdäkseni ei.

Varsinaiseen asiaan.

Yllättävää kyllä, solipsismin ja logiikan kohdalle laitettu heitto vaikuttaa täysin epäkoherentilta ja irrelevantilta varsinaisen argumentin kannalta. Mutta siinä paljastuu monta asiaa. Ensimmäinen asia joka on nostettava esiin, on se, että solipsismia ei ilmeisesti käytetä ollenkaan sanan varsinaisessa mielessä. Kenties se sekoitetaan itsekkyyteen, oman navan läpi katsomiseen tai vastaavaan. Mutta selvää on että solipsismia sanan filosofisessa mielessä se ei voi tarkoittaa.

Sillä jos otetaan solipsismi (latinan sanoista solus ipse ’yksin itse’) -käsite esille, korostuu että se on lähinnä filosofinen näkemys, jonka mukaan ”minä”-näkökulma on ensisijainen, perustavin ja varmin tietämisen lähde. Solipsismissa varmaksi oletetaan oma olemassaolo. Näin esimerkiksi havainnot ja niiden luonne voivat olla vain oman ajattelun tuotoksia. Tämä ajatteluperinne taas on läpeensä looginen. Itse asiassa se nojautuu vahvasti Descartesin cogito -oivallukseen. Hän epäili kaikkea ja vaati laadukkainta mahdollista todistamista. Ja oma olemassaolo oli ainut mikä tällä tiukalla kriteeristöllä voitiin todistaa.

Filosofiassa tiedetäänkin että solipsismi on äärimmäisen looginen, sisäisesti koherentti ja sellainen jota ei oikeasti osata kumota mitenkään edes havaintoaineistolla tai millään muullakaan. Sen sijaan solipsismi ohitetaan usein. Mutta ei siksi että se olisi epälooginen. Esimerkiksi itse harjoitan ajatusta jossa minnulla on empiristisyyttä korostava maailmankuva koska minulla on "immersiivinen suhde todellisuuteen". Joka muistuttaa Charles Peircen tapaa suhtautua kyseiseen ongelmaan ; Hänestä solipsismin logiikkaa vastaan ei voinut painia, mutta oli "kätevämpää" ja "terveempää" elää elämä kuin meidän ulkopuolinen maailmamme olisi tosi. Eli naulata ihmiselle liian suuret kysymykset vessan seinälle ja keskittyä niihin kysymyksiin joiden ratkaisulla oli jotain muutakin merkitystä kuin loogisten symbolien pyörittely.

Siksi onkin erikoista esittää mitään sen suuntaistakaan, että solipsismi ei olisi loogista. Kun tosiasiassa suunnilleen ainut asia mitä se on, on se että se on loogista. Ihmsiet hylkäävät sen yleensä, ei siksi että se olisi epäloogista vaan juuri siksi että se on suunnilleen pelkästään loogista. Muita ansioita solipsismilla ei ole kuin loogisuutensa. Solipsismin laittaminen eri lokeroon logiikan kanssa ikään kuin "automaattisesti" kertoo lähinnä siitä että sekä logiikka että solipsismi ovat kommentoijalle aivan vieraita ajatuksia ja asioita. (Mikä kyllä tässä tapauksessa rehellisesti sanoen selittää pirun monta asiaa.)

Luultavasti kommentoijalla ei olekaan mitään tietoa ja ymmärrystä käyttämästään termistä ja hän käyttää sitä vaikka oman navan mukaisen ajattelun ja itsekeskeisyyden kautta. Tällöin kannattaa puhua "egoismista". (Egoistisen ajattelun ytimessä on sitten presuppositionistinen ajattelu, josta Kerästä kritisoiva kommentaattori on sitten tullut valitettavan tutuksi itselleni.) Keskustelija ei käytä logiikkaa ja solipsismia niiden käsitteissä vaan vaihtaa sanat omiinsa lennosta ; (Logiikka vastaa hänellä todennäköisesti enemmänkin arkijärjenmukaisuutta ja solipsismi itsekeskeisyyttä.) Valitettavasti kun Keränen käyttää sanaa hän tuskin hakee sanakirjasta tämän kommentoijan omia versioita näistä sanoista. (Mikä muuten näyttää olevan kyseisen kommentoijan pääasiallinen tapa keskustella. Hänellä on hyvin laaja, hyvin omintakeinen tapa uudelleenmääritellä helvetin yleisiä ja arkikielisiä sanoja näiden solipsismien ja logiikoiden lisäksi.)

Argumenttianalyysi; Logistiikka ei ole sama kuin utilitarismi

Kun käsitteidenvaihdon ymmärtää, voidaan huomata minkä varassa itse asiassa Keräsen lausunnon kritiikki nojaa. Siinä logistiikka muutetaan utilitarismiksi. Tämä on toki aivan mieleltään terve tapa suhtautua asiaan. Ajatellaan että roskapussin hajusta on haitta. Ja että vaiva siitä että yksi henkilö laittaa kengät jalkaan on pienempi kuin se että moni kulkee haisevan roskapussin ohi. Tässä mielessä argumentti on hyvin perusteltu.

Kuitekin logistiikka harvoin laskee mitään sellaista kuin viihtyvyys. Itse asiassa se mitä on opittu on se, että liukuhihnatyö on äärimmäisen raastavaa ja ihmisen mieltä tuhoavaa. Liukuhihnatyö edustaa myös logistista maksimaalisen tehokasta lähestymistapaa. Tämä korostaa sitä miten olisi järkevää ottaa utilitaristinen näkökulma ja hylätä koko ajatus siitä että kerrostalorappua olisi käsiteltävä logistisesti on hylättävä. Mutta jos asia tehdään näin, ei käsitellä logistiikka-argumentin sisäistä eheyttä.

Ja sisäisesti eheä se on. Jopa kommentoija itse myöntää että roskapussin vieminen vie aikaa. Hän vähättelee sitä. Mutta koska hän on lukkiutunut utilitaristiseen näkökulmaansa, kykenemättä näkemään tämän absoluutin ulkopuolella muuta, hän ei käsitä miten kysymys ei ole (a) siitä onko urakka pieni vai suuri tai (b) olettaako muiden tekevän nollatulosta vai olevan ahkeria.

Kun asiaa katsotaan logistisesti, voidaan arvioida se aika mikä kuluu siihen että pukee kengät jalkaan, avaa oven ja menee ulos roskakatokselle, palaa takaisin ja laittaa kengät pois jalasta. Tämä on se mikä kuluu roskien viemiseen. Tätä verrataan sitten siihen tilanteeseen että joku joka joka tapauksessa laittaisi kengät jalkaan ja kävelisi ulos, nappaisi roskapussin ja veisi sen roskiin. On itse asiassa aika helppoa nähdä, että jälkimmäinen vie vähemmän aikaa.  ; Maksimissa toisen työmäärä kasvaa sen että hän kävelee roskakatoksen kautta. Kaikki muu tapahtuisi joka tapauksessa. Tämän työmäärä on vähempi kuin se, että yksilö pukee kengät ja palaa takaisin. Logistiikka ei välitä viihtyisyydestä tai siitä haiseeko käytävä pahalta. Logistiikka laskee vain roskienviemisen työnlisäyksen_a ja vertaa sitä ohikulkijan työnlisäykseen_b. Kun roskansa itse vievä tekee kaikki työvaiheet mitä ohikulkijakin, mutta ohikulkijan toimiin osa niistä on jo nyt redundanttia ja joka tapauksessa tapahtuvaa, on selvää että ohikulkijan tekemä roskien vieminen on logistisesti kannattavampaa.[Argumentin ainut heikkous on siinä, miten nurkkiin jähmettynyt hikikomori syö. Jos täytyy käydä kaupassa, oma työnlisäys_a muuttuu identtiseksi työnlisäyksen_b kanssa.]

Kaiken kaikkiaan korostankin sitä, että en suosittele logistisesti maksimoituja työpaikkoja kenellekään. Liukuhihna on rakenteeltaan psyykenrikkovaa. Mielestäni siis jo se robottimaksiimi on väärä. On syytä ymmärtää että ihmiset ovat nimenomaan egoistisia ja heitä vituttaa viedä toisten roskia. Ei siinä mietitä että kokonaistyömäärä vähenee. Sillä utilitaristi laskee hajuhaitat yhtälöön. Ja egoisti näkee että hän itse kärsii jonkun toisen tekemisistä. (Asia jonka Keräsen kriitikko tunnistaa hyvin heti kun kysymys on Pahan ongelman ratkaisusta jotta ateistit eivät vaan voisi olla oikeassa.)
1: Mutta utilitaristien kohdalla tässä kohden ylikorostuukin se, että utilitarismin ytimessä ei ole puhdas logiikka vaan vahva normatiivisuus ; Sen parissa ideologisuus piilotetaan sillä että katsotaan millä tavalla toimimalla johonkin tiettyyn maaliin päästään. Tämä taso on toki mekanistista, mutta tosiasiassa se, mikä on tavoitetila on sitten hyvinkin eettisesti sävytettyä. Siksi kommentoijan ei oikeastaan pitäisi moittia logistiikkaratkaisua logiikan puutteesta, vaan korostaa että kysymys on puhtaasti eettinen, aatteellinen ja ideologinen.

Keräsen näkemystä kritisoineen asiaa ei auta se, että vaikka selityksen keksiminen onkin työläämpi kuin yhden kerran roskien vieminen, niin se on kuitenkin kannattavaa. Samasta syystä ihmiset maksavat esimerkiksi postityössä ja transportaatiossa ihmisille jotka tekevät logistisia arvioita. Sillä säästö tapahtuu joka ikinen kerta kun joku toimii ohjeen mukaan. Logistinen mietintätyö tehdään kerran ja sen jälkeen kannattavuus vain kasaantuu ja kasaantuu ajan mittaan. Niin pitkään kuin kalenteria riittää, joten teoriassa kannattavuus saadaan äärettömäksi jos aikaskaala lasketaan niin pitkälle.)

Ymmärrän kuitenkin, että sisäinen logiikka ei paljoa paina. Sillä kysymys on vähän kuin solipsismista. Se, että asia on koherentti ja sillä on yhden näkökulman looginen ansio ei paina paljoa mitään koskaan missään muutenkaan. Siksi esimerkiksi valtaosa ns. sofistikoituneesta teologiasta on tyhjää ja merkityksetöntä saivartelua. Niillä ei ole muita ansioita kuin sisäinen koherenssi ja tarkkaan tiettyä johtopäätöstä hakemaan valikoidut premissit. Ne ovat kuin solipsismi. Ei niitä terve ihminen ota vakavasti. Sen sijaan terve ihminen yrittää rakentaa robotin joka vie roskat.

velle non vultum est?

Ylläoleva Rembrandtin maalaus voi tuntua iljettävältä, mutta ne kuvaavat tapahtumaa jonka ansiosta lääketiede kehittyi nopeasti. Se liittyi yhteen tärkeimmistä innovaatioista, ruumiinavaukseen. Se, mitä siinä tarkalleen ottaen tehdään on päänavaus.

Ja tämä päänavaus voidaan liittää filosofiseen perinteeseen, jota ruumiinavaukset ovat myöskin omalta osaltaan tehostaneet. Nimittäin mielenfilosofiaan. Aivot ovat tietoisuuden, ajattelun ja vapaan tahdon elimeellistymä. Ruumiinavaukset muunsivat ihmisen vahvemmin "kellokonemetaforaksi" ja tämän kautta esimerkiksi aivot muuttuivat luonnontieteelliseksi konseptiksi. Ja tämä johti siihen että luonnontieteen filosofia tunki entistä vahvemmin alueelle jota ennen pidettiin sielun ja teologian alueena. ~ Äärimmäisen latteasti karkeistaen sielu oli nähty yliluonnollisena, mutta "kellokonemetaforaistetut aivot" muuttivat sen luonnolliseksi konseptiksi. Ja tätä kautta usein sitten päädytään puhumaan enemmänkin vain tietoisuudesta ja sen ominaisuuksista kuin sielusta sanan vahvimmassa mielessä.
1: Toki sielun elineellistämistä on tehty kauan. Mutta siinä missä Descartesin ajatukset kilpirauhasesta sielun asuinpaikkana olivat spekulaatiota jonka kanssa on helppoa olla erimielinen koska sen pohjalta enemmänkin tulkitaan havaintoja kuin että konsepti selittäisi jotain. Aivojen kohdalla relevanssi on kovempi. Jo ajatusprosessien pinnallinen kuvaus muistuttaa siitä, että Descartes teki tulkintansa koska hän ei tiennyt kilpirauhaselle mitään funktiota ja hänellä oli sielukonsepti joka piti lykätä jonnekin, hän päätti selittää mysteerinsä siten että sielumysteeri selitetään kilpirauhasmysteerillä. Aivojen kohdalla taas on sillä tavalla, että jos aivoja vahingoitetaan, tietoisuus katoaa. Kilpirauhasen kanssa ei käy samalla tavalla. (Näin pinnallisesti.)

Ruumiinavaukset liittyivät tietysti skientistiseen otteeseen. Mutta se korosti sitä, että vapaan tahdon ongelma muuttui hyvin relevantiksi ongelmaksi. Sillä sen ajan käsitys luonnontieteistä perustui ajatukseen luonnonlaeista jotka ovat ehdottomia ja säännönmukaisia. Voidaan sanoa että se edusti "esikvanttimekaanista tiedekuvaa". Ja tässä kysymys muuntuu eräänlaiseksi klassiseksi vapaan tahdon kannanotoksi jossa on kolme premissiä.
P1: Determinismi on totta. Eli jokaista tapahtumaa edeltää sen aiheuttava syy, joka sitoo tilanteet yhteen. Syy aikaansaa seurauksen, liimaa yhteen kahden ajanhetken välisen tilan joissa on ero.
P2: Ihmisillä on vapaa tahto.
P3: Vapaa tahto ei toimi yhteen determinismin kanssa.

Näiden ongelma muodosti sitten paradoksin. Jokainen premissi näytti validilta, sellaiselta joita siihen aikaan kannatettiin. Mutta niiden yhteennivoutuminen vaikutti järjettömältä ja väärältä. Näin ollen kannanotoista ei muodostunut "klassista argumenttia" vaan kyseessä jonkinlainen mysteerin esiinlietsonta.
Kun kaikki premissit olivat valistushenkisessä maailmassa aivan järkeviä oletuksia, ongelmaa haluttiin tietysti ratkaista. Ja tätä tietysti tehtiin kiistämällä joitain premissejä. Näin syntyi erilaisia koulukuntia. Ongelmat katosivat jos jokin premisseistä tai useampi niistä kiistettiin. Karkeasti ottaen luokittelun voi tehdä vaikka seuraavalla tavalla:
1: Libertarianistisen kannan mukaan determinismi on epätosi. Ihmisillä on vapaa tahto. Eikä muuten voi ollakaan, koska vapaa tahto ja determinismi ovat keskenään ristiriidassa.
2: Kovat deterministit (hard determinism) taas hyväksyivät determinismin ja sen että vapaa tahto ei sovi yhteen determinismin kanssa. Siksi heistä ihmisillä ei ollut vapaata tahtoa.
3: Pehmeät deterministit (soft determinism) luottivat sekä determinismiin että siihen että ihmisillä on vapaa tahto. He kiistivät sen että yhteensovittamisessa olisi ongelma.

Karkeasti voidaan sanoa että ensimmäiset kaksi ovat hyvin intuitionmukaisia. Moni sen sijaan näyttää kohtelevan P3 jonkinlaisena johtopäätöksenä. Ristiriitaa pidetään ilmeisesti melko intuitiivisesti seurauksena premisseistä P1 ja P2. Siksi on kenties hieman hyvä panostaa siihen että myös kolmas näkemys on ollut järkevä. Se kertoo siitä että se ei ole pakottava johtopäätös vaan nimenomaan kolmas oletus, joka täydentää paradoksin. Tämä selitys on tarpeen sillä eräs tärkeimmistä nykyajan vapaan tahdon ongelman mietinnöistä tunnetaan nimellä kompatibilismi (compatibilism). Ja siinä missä pehmeä deterministi uskoo että P1 on tosi ja P3 on epätosi,  kompatibilismi sanoo pelkästään että P3 on epätosi. Ja yleisesti sanoen sekä kompatibilistit että pehmeät deterministit luottavat P2 totena.

Keinot tähän ovat monenlaiset. Yksi niistä perustuu siihen että vaikka vapaa tahto tuntuu hyvinkin selvältä käsitteeltä, se ei sitä ole. Hume demonstroi tätä omissa kirjoituksissaan. Hänen argumenttiaan voidaan pitää kompatibilismin kannalta merkittävänä. Ja se on intuitiivisesti hyvin arkijärjenmukainen. Vapaa tahto on yksinkertaisesti kyky "tehdä mitä haluat". "An Enquiry Concerning Human Understanding" sanookin tiiviisti, että "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may." Hume korosti, että (1) tämä määritelmä oli vapaan tahdon määritelmä (2) tämä määritelmä ei luonut ristiriitoja determinismin ja vapaan tahdon välille. Joku saattaa tietysti sanoa että määritelmä on väärä, mutta siitä huolimatta Humen ajatusketjut ovat sisäisesti ristiriidattomia, joten ei selvästi ole loogisesti väistämätöntä että determinismi ja vapaa tahto olisivat keskenään ristiriidassa.

Ajatus on sinänsä mielenkiintoinen, sillä P3 pidetään usein vahvana. Se on, paitsi monien intuitioiden mukainen, myös jotain jonka taake on asettunut paljon aivan viisaitakin ihmisiä.
1: Nietzsche korosti että maailman on oltava mysteeri. Hän korosti vapautta ja hänen filosofiassaan luonto oli villi, haastava ja eihallittu. Hän selvästi näki luonnonlainomaisen luonnon potentiaalisena kahleena ja haasteena, liian Apollonisena. (Jonka vuoksi esimerkiksi evoluutio oli "epäesteettinen", joka oli häneltä hyvin tiukkasävyinen moite ja hänen filosofiassaan vakavaksi puutteeksi luokiteltava asia.)
2: Luonnonlakien maailma nähdään postmodernissa maailmassakin kohtuullisen usein jonkinlaisena kahleena. Voidaan ajatella esimerkiksi Irigarayn tapaan, että luonto on mysteeri jota pitää ihmetellä eikä selittää. Ideologiat ilmentävät itseään luonnonlakien malleissa. Ja luonnonlait ovat vapautta vastaan.
3: Kolmas luokka koostuu sitten Jerry Coynen kaltaisista "naturalisteista". Hän on saanut melkoisesti näkyvyyttä sillä, että hän kiistää vapaan tahdon juuri sen vuoksi että mielenfilosofiassa on paljastunut hyvin paljon asioita jotka ohjautuvat esitietoisesti, ja että tietoinen mieli on usein selittelijän roolissa.

On selvää että tässä listassa on jonkinlainen yhteys, tai ainakin kaikuja, tästä vapaan tahdon, skientismin ja näiden yhteensovittamisen tai yhteensovittamattomuuden filosofioista. Ja näin voidaan sanoa että mielenfilosofialla on merkittävä osuus tästä keskustelusta.

Nykyisin keskustelussa tietysti korostuu ääripäät joissa P1 näyttää nousevan erityisen keskeiseksi.
1: Deterministispainotteiset kertovat jonkinlaisella kaaosteorian tapaisella että pienet erot voivat johtaa eri lopputuloksiin ja miten mielipiteen muuttuminenkin on sidoksissa saatuun dataan. Ja ihmiset tekevät erilaisia asioita siksi että pienet muutokset alkutiloissa johtavat suureen eroon lopputilassa.
2: Indeterministit taas korostavat kvanttifysiikkaa. Sen syvästi intererministmin salliva sisältö kun tarkoittaa sitä että "sattuma" ei olekaan "mysteerin" tai "puutteellisen selityksen" kiertoilmaus. Se on silti tieteellinen konsepti jota voidaan lähestyä matemaattisesti jakauman, keskiarvon ja muun vastaavan kautta.
3: Toki useimmat kannattavat jonkinlaista semipropabilististä mallia. Ihan sen takia että vanha filosofinen vapaata tahtoa koskeva ongelma esittää, että jos maailma on indeterministinen ja satunnainen, emme voi ennakoida tekojemme seurauksia tai tavoitella niitä, jolloin vapaa tahto mitätöityisi vähintään yhtä vahvasti kuin siitä että emme oikeasti tekisi mitään valintoja.

Ja melko usein siitä tulee jollain tavalla maailmankuvallista.

Esittämäni malliseen argumenttiin törmää usein nykyään kohtuullisen hyvin tuossa muodossa. Ja ns. "teologisissa yhteyksissä". Ihmiset voivat aivan tosissaan selittää että vapaa tahto on ristiriidassa skientismin kanssa. Tällöin usein korostetaan että yliluonnollisuus ylittää klassisen syyn ja seurauksen, joten determinismin kahle koskee vain "naturalismia". Usein tässä peräti korostuu se, että P3 ei olisi ollenkaan premissi vaan se olisi jonkinlainen johtopäätös. (Toki osa argumenteista on parempia ja kaikki argumentit siitä että vapaa tahto on ristiriidassa.)

Ajatus on sinänsä erikoinen, että tosiasiassa varsinainen argumentti ei ota kantaa koko Jumaluuskysymykseen. Karkeimmillaan tämä näkyy kenties siinä että jos katsotaan deterministisiä oppeja, niin esillä on ateistinen stoalainen filosofia jossa oli vahva kohtalousko. Saman kohtalonuskon jakavat myös kalvinistit, joiden maailmassa ihmisellä ei ole "aidosti vapaata tahtoa", koska se olisi pois Jumalan suvereeniudelta. Jos sielu determinoi tahtoa ja tekoja, se ei kuitenkaan poista kysymystä syy-seuraussuhteesta joten sielun kanssa edessä ovat samantapaiset kysymykset siitä miten sielu-syy voidaan sitoa seurauksiin. Yliluonnollisen konseptin käyttäminen siis filosofisessa mielessä voi hämärtää argumenttia, piilottaa siihen kuuluvia elementtejä.
1: Toki indeterminismipuolellakin on paatuneita naturalisteja jotka kannattavat kvanttifysiikkaa. Indeterminismikään ei ole teologejen tai uskonmiesten omimaa aluetta. Joka kertoo siitä että peruspremissit eivät ole suoraan teologisia tai ateistisia, vaan niiden kautta saadut mietinnät lähinnä sitten tulkitaan teologisesti tai ateistisesti.

Tähän ei oikeastaan voi tehdä siististi oikein muuta kuin lainata Jukka Hankamäkeä. "Jo keskiajan oppineet totesivat ”velle non vultum est”. He tarkoittivat, että ”tahtomista ei tahdota”." ... "Viittasin tähän ajan patinoimaan lauseeseen vain havainnollistaakseni tahtomisen olemusta. Se on intentionaalinen tila, jonka intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset eivät voi mitään tahdolleen, ja siksi he eivät voi käyttää tahtoaan. Tahtoa joko on tai ei ole" Tämä kertoo siitä että vapaa tahto on teologiassakin määritelty hyvin monella tasolla. Ja vapaalla tahdolla voi olla jopa luokkia, joista osa ihmisillä on ja osa ei ole. Vapaalla tahdolla on useita erilaisia määritelmiä.

Tässä mielessä kompatibilistien argumenteissa vapaa tahto on määritetty tavalla josta monet sitten ovat tyytymättömiä. Usein tämän seurauksena on se, että lloin P2 määritellään uudestaan, vapaa tahto määritellään uusiksi. Usein näistä määritelmistä seuraakin sitten se, että P3 muuttuu johtopäätökseksi. Tämä on mielenkiintoinen huomio, sillä tämänlainen presuppositionistinen logiikankäyttö on käytännössä aina vihje siitä että argumentin takana on jotain hämärää. Jos P3 suojellaan muuttamalla P2 siksi että joku tuottaa argumentin jossa on väärä lopputulos, vihjaa käytös siitä että jonkinlainen ketunhäntä on kainalossa. (Tämä on inhimillistä, tietyssä mielessä voidaan sanoa että maailmankuva dominoi mitä haluamme ja vapaa tahtomme työskentelee parhaansa mukaan siten että se suojelee tuota maailmankuvaa.)

Kun paradoksi muuttuu dogmaksi siksi että joku saa väärän lopputuloksen, tiedetään että kysymys ei ole asian selvittämisestä vaan jostain muusta. Pinnallisesti voidaan sanoa, että kysymys on erilaisista maailmankuvista. Ja tämänlaiselle on hyvä antaakin tilaa. Jos vapaa tahto määritellään eri tavalla, henkilöt ovat erimielisiä siitä mitä se tarkoittaa ja eri johtopäätös johtuu tästä. Mutta yleensä sävynä on se, että tätä uudistettua vapaan tahdon määritelmää pakotetaan keskustelun uudeksi normiksi, joka pitää hyväksyä ja joka pitää ehdottomasti kiistää tai kaikki eriävät näkökannat ovat riittämättömiä.
1: Filosofisesti on toki helppoa olla erimielinen, selittää että "tuon sinun vapaan tahdon määritelmän mukaan ihmisten vapaa tahto olisikin ihan uskomaton juttu", mutta tässä kohden on usein vaikeaa saada ymmärretyksi se, että tämä ei tarkoita samaa kuin kaikkien vapaan tahdon käsitteiden kiistäminen tai ajatus siitä että ihmisillä ei olisi vapaata tahtoa. Se sanoo vain että tuo tietty vapaan tahdon määritelmä hylätään, vaikkapa siksi että se on asenteellinen ja sen kanssa on varsin helppoa olla erimielinen.

Siksi kompatibilismi on kenties "kaduntallaajien kesken" relevantein muistutettava. Sillä se on peruskeskustelussa jotain joka ei oikein näytä olevan premissi eikä johtopäätös. Kompatibilismi ei kenties ole se perimmiltään Tosi mielenfilosofia, mutta se muistuttaa mukanakulkevista piilo-oletuksista. Se on käytännön kannalta "se tärkein kysymyksen alkuongelmien aukaisija". Ja se tekee tämän luultavasti siksi, että se on perimmiltään se kaikista epäintuitiivisin. Se pakottaa huomaamaan sen eron mikä on "tunteellisen varmuuden", "järkeenkäyvyyden" ja "loogisen ehdottoman johtopäätöksen" välinen ero.