Kaksi mestaria.

Miekkailun harjoittelu voi tuntua ulkopuolisesta harvinaisen typerältä. Siinähän toisia lyödään metallitikulla. Ja tehdään tätä tavalla jota on vaikeaa soveltaa "elävässä elämässä". Tätä kautta se voisi tuntua turhalta. Jos ennen miekka oli ritarin työkalu, on miekka on nyky -yhteiskunnassa turhake. Harrastus. Leikkimistä. Eli jotain jonka edelle pitää priorisoida esimerkiksi työ. Jotain jolle varataan aikaa kun deadlinetettyä ja aikataulutettua pakkoa on tehty sen verran mitä velvoitetaan.

Se, mikä yllä olevassa ajattelussa on ongelmana, on sen rakentuminen välineelliseen hyötyajatteluun. Siitä katsoen elämästä tulee helposti iloton myopia. Kun tämän tajuaa, miekkailusta tulee elämän avain. Jos ymmärrät tämän ja syvennyt asiaan tarkemmin, miekkailun parempi ymmärrys johtaa siihen että saat näkemystä kaikkiin muihin kysymyksiisi. Olivatpa ne sitten mitä tahansa.

Vastaus ei tietysti tule mistään miekkailun Jumalalta, tai että taistellessa saavuttaisi harmonian syvemmän todellisuuden kanssa. Kysymys on siitä että rakkaus saa ihmisen muuttamaan muotoaan. Naiset muuttavat miehiä kaiken aikaa, mutta kysymys ei ole pelkästään tästä, vaan jostain lajemmasta. Intohimo saa ja jopa pakottaa ihmisen kohtaamaan rajoituksensa ja modifioimaan omaa syvintä olemustaan ja luonnettaan. Näin matka muuttaa joksikin muuksi kuin mitä oli. Ja tämä oman ytimen muokkaus onnistuu vain vapaaehtoisuudella, pakote saa ehkä tottelemaan mutta ei olemaan. Vastarinta ja kauna heräävät helposti pakottamisesta : Jopa nainen joka muuttaa miestä muuttaa miestä miehen rakkauden kautta, naisen rakkauden vuoksi.

Tämän vuoksi asialle omistautuneita ihaillaan. Mutta tämä ei ole koko totuus. Sillä usein spesialistit ovat ulkopuolisille outoja. He ovat ulkopuolisia. Sillä asia vaatii aikaa ja uhrauksia, jotka eristävät tekijän muista.

Siksi otanesille kaksi miekkailumestaria. He kuvaavat miten rakkaus voi muuttaa.

Joachim Meyer vastaa melko hyvin perinteistä mestarin roolia. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän, joten valtaosa hänestä ovatkin hänen itsensä sanomia. Hän kuului freifechtereihin, ja oli sen verran kuuluisa taistelutaidoistaan että häntä pyydettiin tekemään kirja osaamisestaan. Hänen työnsä olikin hyvin vaikutusvaltainen ja aikanaan merkittävä. Hänestä saa hyvin kunnianarvoisan ja arvostetun kuvan. Taito oli varmasti vaatinut uhrauksia.

Paulus Hector Mair on sen sijaan jotain aivan muuta. Hän kokosi useita eri manuaaleja, opiskeli niitä ahkerasti ja yritti tiivistää niiden takaa yleisen taistelutaidon. Hän harjoitteli ja hioi taitojaan ahkerasti ystäviensä kanssa. Hän hioi tekniikoita ja sitten maalautti niistä kuvia omiin manuaaliinsa, kuvat olivat koristeellisia ja ammattitaiteilijoiden tekemiä. Tämä kaikki nieli paljon aikaa ja varoja. Konkurssi odotti. Hän selvisi kavaltamalla vuosien ajan rahoja Ausburgin kaupungin varoista. Hän jäi tästä kiinni ja hänet hirtettiin, joskin niinkin vanhana kuin 62 vuotiaana.

Siksi on ehkä hyvä pitää asiat oikeissa mittasuhteissa. Innostus voi muuttua pakkomielteisyydeksi. Tällöin toiminta on ritualisoitunutta, pakonomaista. Näillä rituaaleilla suojataan itseä ahdistavilta ajatuksilta joita muuten voisi seurata. Ääriversiona on se, että toiminta on suorastaan pakko -oireisuutta (OCD, Obsessice Compulsive Disorder) Silloin pakonomaisiin toimiin kuluu paljon aikaa, ja taustalla on ahdistus jota peitetään toiminnalla, ja joka nousee esiin jos toiminta lopetetaan.

Jossain tässä sekasotkussa leijailee idea mystikosta, jolle toiminta on medium, keskus, välittäjäkanava, apuväline transsitilaan pääsemiseksi jotta saataisiin mystisiä kokemuksia. On erikoista miten mystiikkaa käytetään puheessa vapautuksena. Kun se kuitenkin ennen kaikkea sitoo. Mystikosta kukaan ei voi sanoa, onko kyseessä taidon hiomista, rakkautta tekemiseen, vapautumista, vai äärimmilleen vietyä pakko -oireisuutta ja pakkomiellettä.

Muutakin kuin viljankorjuuta.

Yllä olevan, Paulus Hector Mairin tuotannosta olevan, kuvan avulla on helppo kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka ovat sirpinkäytössä sille tärkeitä että sille uniikkeja asioita.

Moni asia tehdään sirpin kanssa sellaisella tavalla joka voi tuntua oudolta jos on tottuneempi miekka-puukko -linjan mesoamiseen. Tietyt asiat tietysti pysyvät kaikissa eri aseissa samoina. Etäisyyden hallinta, ajoitus ja muut seikat on aina otettava huomioon. Mutta käyttötapojen ja toimintojen yksityiskohdat voivat olla hyvin erilaisia. Tämä tarkoittaa sitä että yhden aseen hallinta ei tee kaikkien aseiden mestariksi. Mutta yhden aseen osaamalla osaa kuitenkin samalla hieman jotain toisestakin.

Sirpin kohdalla olennaisimmat vaikuttavat elementit ovat aseen pituus, sen muoto ja sen pitotapa (yhdessä kädessä suoraan). Suora terä on ihanteellinen viiltämiseen, ja sillä saa painoon nähden pitkän ulottuvuuden suhteessa terän pituuteen. Sirppi taas on kaareva, joten se on lyhyempi ja rakenteellisesti ihanteellinen tarttumiseen. Lisäksi kaareva terä suojaa hieman kättä.

Siinä missä messerin - eli "pitkän puukon ja miltei miekan" - käytössä on hyvä pitää toinen käsi selän takana "suojassa" ja ottaa se käyttöön vain kun siihen sopiva tilanne tulee, on sirpin kanssa vähemmän riskaabelia. Koska etäisyys on messerin kanssa kauempana kuin sirpin kanssa, on sirpin kanssa etäisyys sen verran lyhyempi että sirpin torjunta tarttumisen kautta on paljon relevantimpaa.

Sirpin erikoinen ominaisuus 1: Tarttumisen tapa.

Sirppien kohdalla Mair esitti torjunnat tavalla, joka olisi tikarin kohdalla johtanut siihen etä torjuja murtaa oman peukalonsa. Syynä eroon on pari asiaa:
1: Tikaria pidetään "rystypuolella", ja sirppiä etupuolella.
2: Normaalissa torjunnassa toinen voisi helposti kääntää sirppiään ja napata tarttuvan käden siihen. Kun tästä vääntää ja vetää taaksepäin, syntyy joko tuhoisa viiltovamma käteen, tai sitten vähintäänkin seurauksena on rannelukko, josta vetämällä toinen saadaan maahan. Kun sen sijaan sirppi torjutaan tarttumalla alapuolelta ja käännetyllä kädellä, tätä tarttumista ei voida tehdä.
3: Tikarin tapainen torjunta tarjoaisi monissa tilanteissa, eenkin jos torjuttava hyökkäys on yläpuolelta tuleva, se tarjoaisi kyynärpään seuraavaksi maaliksi.

Tätä ylläolevaa asiaa valaissee seuraava video: Demonstraatiossa vertaillaan erilaisten torjuntojen mekaniikkaa. Esimerkiksi tikarinkäytöstä tuttu tarttumistapa näytetään ja se osoittautuu toimimattomaksi.

Sirpin erikoinen ominaisuus 2: Jalkoihin kohdistuvat hyökkäykset.

Yleisesti voidaan sanoa että sirpin kanssa tehdään pääasiassa muutamia asioita. (1) lyödään päähän, (2) lyödään käsille, (3) toisen sirppiin tartutaan, (4) toista lyödään muuten vain, (4) toinen heitetään sivuun mitä erikoisimmilla tavoilla ja (6) hyökätään jalkoihin.

Ylläolevissa järjestys on tärkeä. Mitä lyhyempi etäisyys kamppailussa on, sitä pienemmissä numeroissa tarvitsee toimia. Siksi pitkissä aseissa on paljon pienen numeron -tyyppisiä tekniikoita, koska suurempia numeroita käyttämiseksi täytyy jotenkin kulkea lähemmäs. Sirpin ja veitsen kanssa etäisyydet ovat tietysti lyhyempiä ja erot pienempiä.

Tätä kautta päästään siihen että sirpin kohdalla jalkoihin kohdistuvat hyökkäykset ovat melko yleisiä. Tämä ei ole mitenkään erityisen yleistä. Esimerkiksi Windsor esitti yhdessä "Realities in Steel" -luennossaan että italialaisessa miekkailussa voidaan hyökätä jalkoihin, mutta tähän on ihan vain muutama kuriositeetinomainen tapa. Se voidaan tehdä ja tunnetaan miten ja missä tätä kannattaa tehdä, mutta se ei ole keskeistä, ei ajatellaan sitten tekniikkojen lukumäärää tai keskeisyyttä.

Yleensä ottaenhan tämä on ulottuvuuden kannalta huono asia. Jos yletät toisen jalkaan, ylettyy toinen päähäsi. Siksi jalkat ovat eräässä mielessä "sekundaarisia" maaleja. Niihin tähdätään vasta kun toisen sirppi on sidottuna ja/tai jos ensisijainen hyökkäys on epäonnistunut ja torjuttu ja sivuun käännetty.

Tätä asiaa valaisee Frank B Hunt ja Nathan Grondin.

Sirpinkäytöstä.

Miekkailumanuaalejen tulkinnassa teksti on hyvin tärkeä elementti. Piirroskuvitus on tietysti tärkeää, mutta tekstiin on ujutettu tietoa liikkeestä. Kuvahan on paikallaan. Toisaalta tekstiä on painotettu myös sen vuoksi että kuvitus on usein tilattu maksetulta taiteilijalta.

Koska miekkailussa on käytetty paljon erilaisia aseita, on ehkä hauska ottaa välipalamakupalana sirpin käyttöä. Syynä on tietysti se, että asiasta on tullut "uutta kivaa tarjontaa", jonka läpikalhaamisen olen katsonut opettavaiseksi.

Teknisesti katsoen liikeradat ovat kirveen ja veitsen käytöstä tuttuja. Aseen etäisyys sekä se että terä on kaaren sisäreunassa on määrännyt sen "toimivat toimintatavat". Eli kärjellä voidaan tehdä vaarallisia iskuja. Heilautukseen saa paljon liikevoimaa, ja kärki on "piikki" joka sallii tämän tehon voimakkaan käytön. Sisäreuna taas on viiltävää toimintaa varten. Ja tässä yhteydessä tarttumiset ja vetämiset ovat tyypillisiä. Niillä saadaan samalla horjutettua toisen tasapainoa.

Ruumiin asennot suhteessa toiseen ja reagointitavat taas ovat veitsenkäytöstä tuttuja. Sirpin käyttö on nopeatempoista, etäisyydet ovat pieniä. Tästä seuraa myös se, että joka ikinen liike on perusteltu. Jakojen käyttö ei ole satunnaista. Ja myös se käsi jossa ei ole sirppiä, on koko ajan "perustellussa paikassa". Sillä tartutaan toisen sirpin kahvasta tai kädestä, tai se siirretään pois toisen hyökkäyksen tieltä - ja tietysti sen reitin tieltä jonne toisen sirpin suunnittelee siirtää.

Erityistä kiinnostusta herättävät sirpinkäyttöpaikat, joissa on "lopettamisen meininkiä". Ne kohdistuvat siten että on selvää että ihmisen anatomia on tunnettu hyvin.

Sirpin käytössä, kuten muissakin, on esitetty erilaisia skenaariosarjoja. Siinä aloitetaan siitä että toinen tekee jotain, ja toinen vastaa tähän. Ja miten tähän vastaukseen tulee vastata... Yleensä säännöt ovat yleistettävissä siten että syntyy ymmärrys koko systeemistä. Näin lopputuloksena on joustava kamppailu, jossa voidaan selvitä tilanteesta kuin tilanteesta. "Jokaiseen tekniikkaan on counter, ja jokaiseen counteriin on tekniikka."

Alla olevat videot ovat Paulus Hector Mairin tuotannosta:

Alkemistin ritari.

Basilius Valentinus oli alkemisti. Hän kirjoitti erään alkemistien perusteoksen. Kuvassa on symbolinen "eleventh key". Se kuvaa sitä, miten alkemistien ajatuksissa kuuluisa viisasten kivi monistuisi, samaan tapaan kuin eläimetkin monistuvat. Minua ei kuitenkaan kiehdo takana oleva symboliikka niin paljon kuin kuvasa oleva ritarihahmo. Basilius liittää siihen tarinan rikkaasta ritarista, Orfeuksesta, joka oli nainut sisarensa, Euridicen. He eivät kostoksi saa lapsia, mutta sitten sanansaattaja antaa ohjeita ja näitä noudattamalla lapsia syntyy paljon.

Minun huomioni kiinnittää se, että tämä ritari seisoo oikeaoppisessa asennossa. Saksalaisessa tyylissä sitä kutsutaan nimellä zornhut. Italialaisessakin tyylissä tuon tyylinen asento on, tosin siinä edessä oleva jalka ei ole varpailtaan yhtä "suorassa", vaan on suoraan linjaan nähden hieman vinossa. Silloin puhuttaisiin Posta di Donnasta, josta on hyvä lyödä toisen asetta syrjään. Asennot ovat samanaikaisesti "threatening" eli uhkaava ja voimaa tehostava, että "enticing" eli se näyttää miekkamiehen suojattomana ja kannustaa tätä kautta nopeaan toimintaan. Fiore dei Liberi sanoi Posta di Donnasta että asento suojaa ja haavoittaa.

Valentinus eli 1400 -luvulla. Liechtenauer eli 1300 -luvulla ja hän ei viitannut kyseiseen asentoon, mikä vihjaa siihen suuntaan että sitä ei silloin käytetty. Sekä Mair että Meyer taas elivät 1500 -luvulla ja heillä molemmilla tuo asento oli, joten se oli luultavasti siinä vaiheessa jo hyvinkin "vakiintuneessa käytössä". (Ja asiat yleistyvät pienestä, vaihtelevalla vauhdilla.) Tätä kautta on vaikeaa sanoa, onko asento piirretty vahingossa, vai onko Valentinus nähnyt jonkun miekkamiehen kyseisessä asennossa. Molemmat vaihtoehdot ovat periaatteessa aivan mahdollisia. Valentinuksen kirja ei tietenkään ole miekkailumanuaali, joten tällä ei ole loppujen lopuksi "niin väliäkään".

Tämänkaltaisia "spottausongelmia" minulla on ollut tietysti muutenkin.

Esimerkiksi puolisoni pelaa "Final Fantasya" internetmassapelinä. Siellä jonkin sortin ritareilla on aivan selvä tag -asento. Tosiasiassa miekkamiehen voi piirtää rajoitettuun määrään eri kuviteltavia asentoja. Niistä suurin osa on sellaisia että ne ovat joko suoraan tai sitten ovat "hyvin lähellä" jotain oikeaa asentoa.

Painoa miekan taakse

Koska miekkailussa on pohjimmiltan kyse kamppailun simuloinnista, ei siinä haeta pelkkää osumista. Lisäksi halutaan "kunnollista iskua", joka tarkoittaa sitä että iskussa on myös voimaa takana. Voiman hakeminen on hyvin järkevää, koska pelkällä huonolla tekniikalla lyödessä iskussa ei ole voimaa, ja se on helppo torjua ja osuessaan se ei välttämättä läpäise edes nahkaista suojusta (eli sitä ei edes tarvitse torjua). Huono voima tarkoittaa myös sitä että miekan voi torjua ja lyödä syrjään niin että tasapaino huonontuu. Nämä eivät ole toivottavia asioita.

Voimaa voitaisiin saada lisää nopeuttamalla iskua, mutta tätä kautta tehoja ei helposti saada lisää. Harva ihminen kykenee treenaamisella vaikkapa kymmenkertaistamaan iskunopeutta. Helpommin asia syntyy saamalla iskusta painoa taakse. Jos miekan paino on siinä kaksi kolme kiloa, ja lyöjä on kuusikymmenkiloinen riuku, niin 10% painosta saaminen iskun taakse lisää iskun voiman kolmin- tai jopa kuusinkertaiseksi. Tietenkin nopeuttakin kannattaa harjoitella, mutta tämä näyttää että asialla on merkitystä.

Tähän on hieman erilaisia lähestymistapoja. Ja tässä kohden saksalainen ja italialainen perinne eroavat toisistaan. Se vaikuttaa aloitteeseen ja tapaan reagoida melko laajasti. Miekkailuhan on eräänlainen "holistinen verkko", jossa elementit vaikuttavat toisiinsa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa, mutta tietyt valinnat vaativat tiettyjä asioita muualla.

Teen tästä melko karkean, jopa röyhkeän yleistävän, esityksen.

Saksalainen tyyli.

Saksalaisessa tyylissä korostetaan sitä että miekkailijan ei tarvitse suojata etenemistään miekallaan koska siinä se että ei itse saa osumaa on seurausta ajoituksesta ja etäisyydestä, mittaamisesta ja rytmistä. Eli kuten Döbringer sanoi "alle dinge haben mass und lenge." Keskiössä on se, että isku osuu samalla hetkellä kun ensimmäinen jalka astuu maahan. Saksalainen pyrkii lyömään ensin (vorschlag). Eli kun onnistut lyömään ensin, ei toista tarvitse torjua. Reaktio on hitaampi kuin aktio. Tässä syntyy paljon sellaisia tekniikoita että jos iskua tehdessä miettii defensiivistä ratkaisua, on hyökkäys heikko.

Tätä kautta koko tyyli saa ulkonäkönsä: Ajoitus ja etäisyys ja nopeus korostuvat. Iskuun liittyy tyypillisesti sekin, että liikutaan kohti toista, jolloin isku alkaa niin että olet "ulottuvuuden ulkopuolella" ja päättyy niin että ollaan ulottuvuusalueella. On tärkeää olla yrittämättä lyödä toista silloin kun ei ole ulottuvuusalueella. Tavoitteena on "yksi isku, yksi kuolema". Pessimistisissä tilanteissa toinen on nopea jolloin hän ehtii laittaa miekkansa vastaan, jolloin syntyy bind. Tämän vuoksi bind -tilanteesta jatkuvia tekniikoita onkin paljon.

Saksalaisessa voima saadaan käsistä, ruumiista ja ranteesta. Usein ruumis aloittaa, ja isku tapahtuu sillä hetkellä kun etummainen jalka osuu maahan. Tämä johtuu siitä että liike alkaa jaloista, lantiosta ja hartioista ja miekka seuraa perässä. Kun kävely on helposti hitaampaa kuin miekalla lyöminen, ehtivät ne perille samaan aikaan. Keskiössä on aloite ja aloitteen saaminen. Ja jos tässä epäonnistutaan, aloitteen uudelleenhankkiminen.

Italialainen tyyli.

Italialaisessa tyylissä taas tehdään enemmän niin että miekka aloittaa. Voima haetaan lantiosta. Eli ensin isku alkaa ja sitä tuetaan painonsiirrolla ja lantiolla ja jaloilla. Tätä kautta miekka on edellä ja toisen on huomioitava se ensin. Taustalla oleva asenne on hyvinkin erilainen, ja jos italialaisella tyylillä kamppailee ja aloittaa saksalaiseen tapaan ruumiilla, ovat seuraukset yleensä aika huonoja, tekniikat ovat hioutuneet sellaiseksi.

Italialainen nimittäin eräällä tavalla "suojaa etenemisen miekalla". Paino ja lantio tuovat massan eli voiman. Kun pistää miekkan liikkeelle ensin, ja siirtää tähän tukea kävelyllä, lantiosta ja painopisteen siirtämisellä, on tähän reagoivan pakko reagoida ensin miekkaan ja vasta sitten itse miekkamieheen. Tämän vuoksi on ymmärrettävää että tyylissä keskitytään siihen että miekat oletusarvoisesti ristitään, eli miekkojen kohtaamistilanne ei ole "pessimistinen tilanne" vaan se mitä odotetaan aina. Toisen kärki siirretään oman miekan kahvalle ja oman miekan kärki pidetään vapaana jotta se saadaan törkätyksi toiseen.

Siksi italialaisess tyylissä ei niinkään lyödä ensin, kuin keskitytään siihen että toinen ei lyö ensin. Voisi jopa sanoa että "saksalaistyypille" hyökkäys on paras puolustus ja "italialaistyypille" puolustus on paras hyökkäys.

---

Kuva on Mairilta.

Queer : Sukupuoli performanssina : Kun vaatteet tekevät miehen.

Kuvassa olevat miehet on otettu Mairin kamppailutaitojen manuaalista. Herrat edustavat sen ajan herrasmiestä. Tuohon aikaan hieno mies pukeutui tuolla tavalla näyttävästi. He ovat siis vastaavaa kuin nykyajan metroseksuaalit miehet. Mukana on hieman pröystäilyäkin. Herrat voivat kisatessaan samalla katsoa että "hähää, minä omistan tätä, ja sinä vain tuota". Näin myös status on mukana pukeutumisessa. Jos minä sen sijaan nykyisin pukeutuisin tuolla tavalla, kaikki ajattelisivat että olisin jokin pellehomo. Homoseksuaalit tyyliniekatkaan tosin eivät suostuisi noita pitämään arvossa. Tämä kertoo siitä että ulkonäössä on kulttuurin antamia muutoksia.

Tätä kautta sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta voidaan ehdottomasti katsoa myös sosiaalisena performanssina, esityksenä. Tällöin asiaa lähestytään sosiologisesti, eikä biologisesti.

Tätä näkökantaa käyttää queer -teoria. Siinä asiaa tarkastellaan sosiologisesti, joten varsinaiset sukupuolikromosomit ja lisääntyminen ja sukupuolielimet jäävät sivuun. Esille nousee se, minkälaisia ilmenemismuotoja sallitaan.

Tätä kautta voidaan katsoa että yhteiskunta katsoo että tietynlainen esiintyminen tarkoittaa miestä ja toinen naista. Se osa, mikä siitä muuttuu kulttuurin mukana on taatusti hegemonioiden rakentamaa. Renessanssitaistelijat ovat yksi alakulttuuri. Toisessa voidaan pukeutua mustaan nahkatakkiin ja niitteihin. Sukupuoli on tätä kautta vain tälläinen iso ryhmä.

Erityisen mielenkiintoiseksi tilanne tulee tietysti siinä, mitä tässä valitaan olennaisiksi piirteiksi. Minä en esimerkiksi kasvata partaa tahdon voimalla. Eikä naisetkaan kasvata partaa tahdon voimalla. Mikään kulttuurimuutos tai hegemonia ei muuta tätä. Sama koskee tietysti synnynnäisiä taipumuksiamme.
1: Joita voi hyvin olla käytöksessäkin. Useilla eläimillä on erikosia käytöksiä nimen omaan lisääntymiseen ja kosiskeluun liityvillä alueella, samoin perherakenteessa on "lajinmukaisuutta". "Mahdottomaksi" tälläistä ei siis voi suinkaan esittää.

Nämä ovat queerin kannalta eikiinnostavia. Siinä mietitään mikä on sallittua naiseutta ja miehuutta ja etsitään uusia tapoja olla nainen ja/tai mies. Tässä nousee puheeksi helposti erilaisia outoja juttuja. Lähinnä sen takia että ne ovat hyviä rajanvetokysymyksissä. Esimerkiksi suhtautuminen sukupuolenvaihdosleikkauksissa käyneisiin on olennainen kysymys. Jos se hyväksytään, sukupuoli on tiettyjä rakenteita myöten kulttuurillinen ilmiö. Tietenkin tiettyjä elimellisiä asioita ei voida toistaa, joten onkin kysyttävä että miten olennaisia ne ovat. Lievemmin sama käytös tulee vastaan transseksuaaleissa. Tekeekö mekko tytön vai onko se uusi miehen performanssimuoto?
1: Analogiat(samanlaisia piirteitä tarkastelevat) ja epäanalogiat (erilaisia piirteitä tarkastelevat) lähestymistavat ovat yleisesti vaikeita, niistä tulee helpommin rajanvetokysymysten paikkojen asettelijoita kuin varsinaisia argumentteja. On aina mietittävä samanlaisuuksia ja eroja sekä sitä miten olennaisia nämä toteutuneet samanlaisuudet ja erilaisuudet ovat. Myös se, mitkä piirteet valitaan tarkasteltavaksi eli mistä karsitaan samanlaisuutta ja erilaisuutta on jollain lailla valittava. Tätä kautta voidaan sanoa että näitä kautta ei saada ratkaisuja, mutta niitä kautta voidaan silti arvokkaasti valottaa jotain näkemystä ja tarkentaa niiden rajoja. Näistä analogisuuden rajojen valinnasta voi lisäksi seurata sitä että jossain muualla samoihin asioihin törmätään ja sitten joudutaan asioita miettimään lisää. Ja jo tehdyt päätökset voivat "johdonmukaisuuden nimissä johdattaa johonkin suuntaan".

Tämä näkökanta on minusta ihan mainio. Osalla ihmisistähän on erilainen ilmiasu, kuin mitä heidän genominsa näyttävät. Naiseksi itseään kokeva ja sen mukaan toimiva eli PERFORMANSSISSA nainen voikin olla Y -kromosomillinen, siis BIOLOGISESTI mies : Syynä on se, että heillä on X -kromosomissa kaksi DAX -geeniä joka estää Y -kromosomin miehistymisketjun aloittavan SRY -geenin. Tätä kautta nämä ihmiset voivat jatkaa elämäänsä naisen identiteetillään, johon he ovat luultavasti kasvaneet. (Identiteetin särkyminen on aina iso asia.)

Mitä tästä sitten seuraa? On oltava tarkkana. Sillä usein tasa -arvokeskustelussa ja feminismikeskustelussa nousee esiin yhteiskunnan parantaminen. Tämä on hyvin ongelmallista, koska sitten pitäisi tietää keihin tässä kohdistetaan mitäkin. Jos sukupuoli ei ole sukupuolielin tai muu biologinen asia, on biologisten miesten laittaminen armeijaan aika erikoista.

Usein näyttää kuitenkin käyvän niin että diskurssissa miehen ja naisen määritelmät vaihtuvat melko huolettomasti. Eli takana on luultavasti ekvivokaatiota : Yhdessä vaiheessa puhutaan sukupuolesta performanssina ja sitten ollaankin soveltamassa lainsäädäntöä joka kohdistuu sukupuoleen nimen omaan biologisena ilmiönä. Performanssilla ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tekemistä tämän kanssa. Onkin mielenkiintoista aina joka kerran tässä vaiheessa kysyä että miksi näin halutaan tehdä. Miksi tuo rinnastus ja loikka määritelmästä toiseen olisi hyväksyttävä.

Eli miksi katsotaan että se sukupuolielimistö määrittää ja lokeroi performanssin luokan, kun koko ajan ollaan puhumassa siitä miten kyseessä ei ole biologinen asia vaan performanssi.
1: Jos armeijaan halutaan performanssimiehet, voinko välttää armeijan pukeutumalla normaalisti ja kutsumalla tätä uudeksi naisena olemisen tavaksi. Ja sanon itseäni naiseksi. Joka sitten mystisesti kokee sukupuolista kiinnostusta toisia naisia kohtaan. (Jotta voin mennä biologisesti katsoen heteronaimisiin.) Tästä tulee jo mieleen kenties oudoimman mukana olemani roolipelin hahmo : Peli sijoittui 1950 -luvulle. Pelissä oli mies, joka koki olevansa biologisesti nainen. Tätä varten häntä lääkittiin. Tämä nainen myös tunsi epänormaalia himoa naisiin, ja tätäkin lääkittiin. Ulkopuolisesti katsoen hahmo ilmeni heteroseksuaalina, joten oikea kysymys olisi ollut "why o why"! Pelin pitäjällä oli sangen viisto huumorintaju. (Se en valitettavasti ollut minä. Tuon kaltainen viistous on jotain jota haluan aina vain lisää!)

Ja jos kyseessä on biologinen sukupuoli, tällöin mukaan on pakko ottaa biologiset vaikuttavat elementit. Et saa rehellistä kuvaa tälläisestä naisesta ja miehestä ilman että biologia otetaan huomioon. Nainen ja mies eivät ole hormonitoiminnaltaan tai muutenkaan identtisiä. Ja nämä vaikuttavat tunteisiin. Ja tosiasiassa harva kykenee taistelemaan järjellä tunteitaan vastaan.

Tällä hetkellä minuakin vituttaa. Vain sen takia että jalka on kipeänä, olen tavallista aggressiivisenpi ja hyökkäävämpi. Ja valitan muistakin kuin jalkakipuasioista. Biologia, vastejärjestelmä ja reagointi kipuun, vaikuttaa kärttyisyyteeni huomattavasti. Toki asiaan vaikuttaa sekin että periaatekysymyksestä en käytä särkylääkkeitä ellei ole ihan pakko.

Ruusu, taistelun kukka.

Ylläoleva kuvasarja on esillä kahdesta syystä. Ensimmäinen, se tärkein, on se että sen kautta voi nähdä miten yksinkertainen periaate muuttuu kun sitä sovelletaan. Yhdessä muodossaan se on yksinkertainen, toisessa se on astetta mutkikkaampi ja kolmannessa se ei enää ensivilkaisulta edes näytä samalta.

Toinen syy on se, että esitetty on melko hienostunutta miekkailua. Siinä askellus ja käsien käyttö ovat aika mutkikkaita. Niiden hallinta ja ymmärtäminen vaativat sen, että moni muu asia on hyvin hallussa. Ilman tätä tästä ei tule sulavan sujuvaa, vaan ne ikään kuin pilkkoutuvat useaksi osaksi, ja silloin se on hidas ja epätoimiva. Oikein suorittaen se on kuitenkin sujuva ja toimiva. Lisäksi se on harvinaisen näyttävä.

Tekniikkahan perustuu anatomiaan, ja siihen liittyy epäsymmetriaa. Tekniikkaa voi kuvata siten että siinä käytetään unterhauta tavalla joka mahdollistaa puolenvaihdon bindissä ilman että suojausta tarvitsee laskea. Se toimii erityisen hyvin jos se tehdään oikealta, koska se loppuu siihen että kädet ovat suorassa, ja tästä toisen miekka voidaan siirtää syrjään isommalla voimalla: Voit työntää pommelilla keskilinjan yli ja suojata linjan ulkopuolisesta bindistä. Erikoisinta on tietysti sekin, että sitä voidaan käyttää feintin kautta jossa teeskennellään että ollaan joutumassa bindiin.

Lisäksi siihen liittyy se, että siihen on liittynyt mysteerisyyttä : Esitetty kuvasarjani on "Rose" , jonka ympärillä on ollut erilaisia arvailuja. Siihen on viitattu muutamissa lähteissä, esimerkiksi Talhofferilla ja Mairilla, Meyerillä siihen on viitattu pitkän miekan, dusackin ja sauvan yhteydessä. Ne olivat ongelmallisia koska rose on ikään kuin jotain joka ymmärretään muiden kautta, tai ainakin näin on jouduttu tekemään sen vuoksi että lähteet ovat sen sisällöstä hyvin vaiteliaita. Sitä ei ole kuvattu samalla tarkkuudella kuin monia muita asioita. Siksi sitä on tavoiteltu juuri kaiken muun tiedon kautta soveltaen, mikä on tietysti melko haasteellista. Siitä on saatu melko tuoreesti tietoa. Minä, joka en ole kielitaitoinen. Ja joka olen vielä muutenkin vain amatööri, olen tietysti tyytyväinen että jotkut käyttävät aikaansa tämänkaltaiseen toimintaan.

Perinteestä ja kopiomisesta.

Miekkailusta puhuessa on tärkeää käsitellä erilaisia perinteitä. Esimerkiksi Saksalainen tyyli on perinne, jota siis katsotaan ikään kuin saman systeemin kautta. Niiden ymmärtäminen otetaan sitä kautta miten ne ovat suhteessa toisiinsa. Perinteet tunnistetaan olennaisten samankaltaisuuksien kautta. Esimerkiksi Johannes Liechtenauerin kokoama isompi ryhmä joiden kamppailutaidot tiivistettiin systeemiksi, "Gesellschaft Liechtenauers", teki asioita, joihin viitattiin Ringeckin materiaalissa paljon myöhemmin, niiden kryptiset runoelmat selitettiin auki. Myös Joachim Meyerin tuotanto käyttää samanlaisia asentoja ja tekniikoita. Sama tulee vastaan myös Paulus Hectorn Mairilla, vaikka hänen käyttämänsä kielikin oli latina.

Jo se, että samat asennot toistuvat samanlaisella pohjalla toimii itsessään todisteena siitä että perinne jatkui jollain tavalla katkeamattomana ketjuna näiden kirjojen painamisen välilläkin.

Tietenkään perinteen ei oleteta pysyvän aivan identtisenä. Se muuttuu hieman. Tästä on hyvä ottaa esiin se, miten Liechtenauerin tyyli oli ammattiritarin tarpeisiin suunniteltu. Kun taasen Meyerin kirja oli ensisijassa urheilumiekkailuun, ei enää edes "elämästä ja kuolemasta" -kaksintaistelutilanteisiin keskittyvää. Ja siinä oli paljon enemmän perusasentoja kuin muissa teoksissa (siihen oltiin lisätty pääasentojen lisäksi sekundaarisia asentoja.) Ne ovat kuitenkin olennaisilta osiltaan samaa perinnettä.

Itse asiassa jännittävää on se, miten John Sutorin kirja, vaikka edustaakin saksalaista perinnettä, ei ole kovin arvostettu kirja, koska se ei tuo juurikaan uutta aiheeseen. Tätä kautta voidaan lähestyä jopa kysymyksiä siitä, missä määrin kirja on plagioitu. Sutorin kirja oli ainakin saanut paljon vaikutteita muilta kirjoittajilta, ja perinteen myöhäisajalla uuden tuottaminen on tietenkin aika epätodennäköistä, hyvä kun saa olemassaolevan tiedon säilymään. Tässä mielessä Sutor oli perinteen olemassaolevan tiedon siirtäjä, joka ei tuonut siihen "omaa näkökulmaa" kovin voimakkaasti. Tätä kautta hän voi jäädä esimerkiksi "Meyerin jalkoihin".

Yleinen perinteen ja plagioinnin erottaminen toisistaan on muutenkin hankalaa. Se on hieman kuten urheilussa ja piirteissä olevat asiat. Esimerkiksi tiedetään että
1: Urheilu vaikuttaa ulkonäköön. Painonnostajilla on suuret lihakset. Ei siksi että suurilihaksiset ryhtyisivät harrastamaan painonnostoa, vaan siksi että painonnosto kasvattaa lihaksia.
2: Urheilulajissa pärjäämiseen tarvitsee tietynlaisia rakenteita. Esimerkiksi erityisen monet koripallonpelaajat ovat pitkiä, mutta se ei johdu siitä että koripallo edistäisi pituuskasvua, vaan siitä että pitkät pärjäävät muita paremmin.
3: Joissain tapauksissa tilanne on vaikea. Esimerkiksi juoksussa huippujuoksijoilla on tietynlaiset säärilihakset. Erimielisyyttä onkin siitä, muokkaako juoksu lihakset tämänlaiseksi, vai onko tämä lihasrakenne hyväksi juoksulle, vai onko kyse molemmista.

Plagiointia pitääkin lähestyä myös kopioinnin kautta. Perinteessähän sama asia sanotaan usein monella eri tavalla. Joskus siinäkin on tärkeää toistaa vaikka pyhää mantraa, mutta kaikki tietävät perinteen sisällä että lausuja ei ole keksinyt sitä mantraa. Perinteen ulkopuolelle tämä näkyy siinä että se kopioituu lähes kaikille perinteen harjoittajille.

Etäisyys ja kärjen käyttö

Siinä missä italialaisessa miekkailussa keskitytään hyökkäyslinjan kanssa risteämiseen, saksalainen tyyli on aggressiivisempi. Joskus siinä hyökkäys on paras puolustus. Tietenkin myös siinä hyökkäyslinjan kanssa ristiin meneminen on tärkeää.

"Kärjen näyttäminen" on yksinkertainen tapa kuvata isohkoa joukkoa melko yksinkertaisia hyökkäyksiä. Ne kaikki perustuvat siihen että tiedetään etäisyys. Ja sitten huomataan että ollaan sellaisella etäisyydellä, että voidaan toimia, ja toinen ei. Koska miekka on pitkä ja etäisyys on mittaa, on tässä kohden luonteva tapa hyökätä kärkeä käyttäen. Ideana on yksinkertaisesti se, että etenkin pflugista ja ochsista saa tehtyä käteviä pistoja.

Tai itse asiassa samaa periaatetta voi soveltaa myös muista asennoista, mutta niiden tajuaminen on puolta astetta vaikeampi asia, enkä siksi vielä tuonut sitä tähän.

Pflugista pistetään yleensä päähän (alhaalta ylös) ja ochsista ruumiiseen (ylhäältä alas). Mutta ei tietenkään aina. Koska etäisyydet kärjen näyttötilanteessa ovat yleensä "niitä maksimietäisyyksiä", jota kauempaa toiminta on tehotonta, on pisto tietenkin luonteva tapa, se kun kohdistuu eteenpäin. Tämä on muutoin helppoa, eli mitään mahtavaa älyä tekniikan toimintaperiaatteesta eikä mitään akrobaattisuutta vaadita. Vain tilanteen saaminen, ja sen huomaaminen sekä etäisyyden oikea arviointi riittävän nopeasti ovat hankalia. (Mitä muita elementtejä siinä muka oli?)
1: Hyökkäys voidaan tehdä ennakolla, jolloin esimerkiksi alas lyövää lyödään käsien alta pistolla ennen kuin toinen ehtii lyödä, pisto myös pysäyttää kohteen. Tosin esimerkiksi Mairilla tässä suositellaan piston jälkeen asennon muuttaminen ochsiksi. Koska jos toisen käsi jatkaa alaspäinmenoaan, se tässä tapauksessa kohtaa ylöspäin nousevan terän. (Tämä on siis varovainen varmistus, varustaudutaan mahdollisuuteen joka ei aina tapahdu.) Sama vaihdon periaate toimii itse asiassa myös toisinpäin. Eli ochs -pistosta kannattaa vaihtaa pflug -asentoon, jos tilanne on vastaavankaltainen.
2: Hyökkäys voidaan tehdä heti jälkeen, jolloin esimerkiksi toinen iskee oikealle, mutta tämä väistetään ilman teräkontaktia ja tämän jälkeen jatketaan pistolla. Tällöin miekka ikään kuin "kiertää". Kun toinen sulkee odottamaansa linjaa, ja kontaktia ei tule, voidaan kiertää siihen linjaan joka on avautumassa (koska se toinen suunta on sulkeutumassa.)
3: Tämä voidaan liittää myös torjuntatilanteeseen. Karkeasti tämä tapahtuu siten että toisen miekka työnnetään syrjään, jolloin se ei ole hyökkäyslinjassa kanssasi, kun taas työntävä miekkasi päinvastoin siirtyy juuri sille. Ja syntyneeseen aukkoon laitetaan piston paikka. (Tämä näyttää edestakaiselta ja tuntuukin siltä.)
4: Lisäksi jos toinen on olberissa, tämän miekka on alhaalla, joten tätä on syytä rankaista geometrisesta ymmärtämättömyydestään.

Yleisesti kärjen näyttämisessä lähtökohtana on se, että miekka on tukevasti edessä. Se sopiikin aggressiivisuudestaan huolimatta erityisen hyvin perusasenteeltaan varovaisille henkilöille. Sellaisille jotka ovat tarkkoja, ja joiden etäisyyden hahmottaminen on hyvä. Kärjen näyttäminen pitää toista pakosti hieman kauempana. Riskinä on tietysti se, että toinen lyö miekan syrjään ja pääsee tätä kautta lähelle.

---

Kuvaesimerkeissä on tärkeää että kiinnittää huomiota siihen milloin on "ochs", miekka ikään kuin sarvena pään päällä, ja milloin "pflug", jossa miekka on sarjakuvien ritareiden kliseisessä seisonta -asennossa. Sen sijaan vasenkätisyydestä ei tarvitse välittää. Korostan valinnalla sitä, miten tämä idea on helposti ilman erillistä miettimistä sellainen että se toimi varsin täysin niin vasen- kuin oikeakätisiinkin.

Miltä keskiaikainen kaksinkamppailu näytti?

Kun puhutaan historiallisen miekkailun selvittämisestä, tämä on ehkä se "vaikein asia". Siihen nimittäin vaikuttavat monet asiat. Se, miltä kamppailu näyttää ulkopuolisille kun sisältää tekniikkavalikoiman, tempon, rytmityksen ja muut vastaavat asiat.

Tätä kautta on ehkä helpohkoa ymmärtää miten vaikea kysymys on: Jos jo nykykaraten kohdalla voi olla vaikeaa sanoa, mitä tekniikoita käytetään paljon otteluissa, ja tähän pitäisi katsoa kamppailujen videointeja katsomatta, tutustumalla pelkästään karaten tekniikkakirjoihin, oltaisiin melko lähellä siitä, mistä on kysymys. Tosin kysymys historiallisen miekkailun kohdalla on hieman vaikeampi, koska loppujen lopuksi manuaaleja on säilynyt aika vähän. Emme tiedä miten hyvää otosta "kaikista kamppailumanuaaleista" ne sattuvat edustamaan. Tätä kautta meillä voi periaatteessa olla huono tuuri ja olemme saaneet kirjoja joiden oppia ei ole keskiajalla sovellettu kovin ahkerasti.

Jotain voidaan kuitenkin sanoa.
1: Sillä kun nuo kirjat ovat olemassa, niistä tiedetään muutama asia: Ne ovat kirjoja joiden avulla miekkailua on haluttu opettaa. Niillä voi olla vähän seuraajia, mutta niitä on ollut. Ja näiden kautta sitä on opittu. Toki jotkut manuaalit ovat olleet protektionistisia, eli sellaisia että taito on haluttu kätkeä esim. maajusseilta. Mutta niiden "avain" oli kuitenkin opiskelijoiden tiedossa, joten kirjastakin voidaan saada hyödyllisiä tulkintoja.
2: Ne on kirjoitettu ajalla, jolloin taisteluja tehtiin oikeasti. Kun henkilö on elänyt kirjoittaakseen niistä, ne sisältävät jotain toimivaa. Tätä kautta niiden tekiikoiden tulkinnat jotka toimivat "kokeessa", eli kun tekniikkaa testataan, ne ovat luultavasti juuri niitä joita kirjoittajakin on käyttänyt.
3: Toiset tekniikat ovat keskeisempiä. Esimerkiksi siinä missä monet tekniikat ovat kuriositeetteja, toiset ovat hyvin keskeisiä. Esimerkiksi kuriositeettitekniikaksi tiedetään kahdenkädenmiekan tekniikka (jonka pistin ihan viimeiseksi tuohon koostevideoon), jossa koko juttu tiivistyy kädenvaihtoon ja yhdellä kädellä pistämiseen. Se lopettaa tilanteen pistäjän kannalta "huonoon asentoon", (siltä varalta että toinen esimerkiksi väistää tai torjuu, both of them happens all the time) ja se perustuu yllättävyyteen, eli se toimii koska se "rikkoo systeemin odottamattomalla tavalla". Eli sitä ei voitu käyttää koko ajan. Toisin sanoen tiedetään että osa esitetyistä tekniikoista on "harvoin käytettäviä mutta good to know". Saksalaisessa miekkailussa systeemi sen sijaan rakentuu siihen että lyödään ensin, tarkkaillaan "neljää maalia" (four openings). Mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi winden, duplieren ja mutieren olivat erityisen paljon käytettyjä Ne olivat se "systeemi jota kuriositeettitrikit rikkoivat".
3: Jotkut tekniikat ovat yksinkertaisempia ja suoraviivaisempia. Jos jossain tekniikassa on paljon toimintoja, niitä käytetään melko vähän. Karateotteluissakin perusiskut ja potkut ovat sekä rakenteeltaan niin yksinkertaisia että ne opetetaan ensimmäisenä, myös keskeisiä eli niitä käytetään koko ajan. Missään käytännön kamppailuun liittyvässä lajissa "kierähdyshyppypotku päähän" ei ole yhtä yleinen kuin suora potku. (Show on sitten ehkä juttu erikseen.)
4: Loppu tuleekin käyttöalueen ymmärtämisestä. Koska en osaa massasotimistekniikoita, en puhu siksi muusta kuin varsinaisesta kaksintaistelusta. Historiallisesti tärkein on tietysti "julkinen lain edessä tehty" keskiaikainen versio tästä. Tässä korostuu kaksi asiaa: (1) Sitä halutaan hengissä kotiin (2) Kun kunnia on kyseessä, ja se on sosiaalisesti se "whole point" ja on katsojia, on taistelun syytä näyttää joltain. Tätä voi miettiä aika helposti: Jos vain tökkäät ja toinen kuolee, se näyttää tylsältä (mutta elät, mikä on kiva juttu) jos sen sijaan teet hienon näköisen iskun, ja toinen kuolee, se ei näytä tylsältä (etenkään jos et puske hikeä sitä tehdessäsi.) Tätä on helppo verrata "Vanki nimeltä Papillon" -kirjassa esitettyyn näkemykseen vankien välisistä tappeluista. Ne jaettiin kahtia: Oli "näytöstappeluja", joissa oli hienoja liikkeitä ja jotka kestivät melko kauan. Niillä näytettiin kaikille miten kova kaveri on. Sitten oli "aitoja tappeluja", joissa oli mukana usein yllätyselementti, ne olivat nopeita, eivät katseltuna tyylikkäitä ja joku yleensä kuoli.

Kuitenkin monet asiat ovat vaikeita. Tästä malliesimerkki on kilven käyttö. Harrastajien keskuudessa tällä hetkellä ruotsalaiset eivät töni kilvellä koskaan, heille se on ensipäässä linjansuojaus väline, ja sillä voidaan lyödä asetta syrjään. Mutta mitään "kilven takaa tehtyä chargea jolla toiset kaadetaan" ei tehdä. Suomessa sitä tapaa jonkin verran. Venäjällä se on tosi suosittua. On toki mahdollista että keskiaikaiseessa maailmassakin on ollut tämänkaltaista vaihtelua, jolloin "juuri yhden tekniikkapainotuskokoonpanon" rakentaminen ei välttämättä ole "mielekäs kysymys" ollenkaan. Ja yksityistasolla on tietysti paljon vaihtelua. Karatessakin jotkut erikoistuvat joihinkin erikoistemppuihin ja käyttävät niitä paljon. Muut eivät. Silti he ovat "karatekoja".

---

Kuva on Paulus Hector Mairin.

Isokenkäiset

YLE/FST:tä tuli tänään (juuri) ohjelma, joka käsitteli keskiajan historiaa. Keskiönä oli Turku. Koska aiheena oli mm. pyövelit, taikausko ja muu vastaava, katsoin sen. Siltä osin ei tullut minulle uutta tietoa. Mutta sitten tuli niinkin messevä aihe, kuin muoti.

Nimittäin yhdessä vaiheessa keskiaikaisena muotina olivat suippokärkiset kengät. Niitä tuli niin suosittuja, että ylhäisö halusi omia ne täysin itselleen. Säädettin laki. (Lait olivat silloin tärkeitä. Koska näytettiin että hyvä yhteiskunta pitää huolta asioista. Siksi eläinoikeudenkäynneissäkään ei järjestetty huvitusta kansalle, vaan ensisijassa näytettiin että rikokseen on aina tulossa rangaistus, olipa tekijä kuka tahansa. Samalla sikojakaan ei käsitelty epäreilusti, mutta kenellekään ihmiselle ei ennen kaikkea tullut mieleen että hän voisi jotenkin olla lain yläpuolella.) Kärkien suippuudelle määritettiin laillisuuden rajat. Mitä isompi aatelisarvo, sitä pidemmät suippukärjet kengissä sai olla. Oli fiksua sanoa että "isokenkäisyys" oli silloin hyvinkin konkreettista ja hyvin vähän tulkinnan asteella. Myöhemmin näistä suippokengistä luovuttiin, muotiin tuli lattakärkiset kengät. Ja suippukärkisistä kengistä tuli tällöin nimen omaan narrien jalkineita. Arvostetusta statusmerkistä tuli naurettavien pellejen vaate.

Tästä päästään muotiin ja huonoon makuun. (Edellisestä minulla ei ole paljoa kokemuksia, mutta jälkimmäisestä minulla on lähes kolmenkymmenen vuoden kokemus, joten voi kutsua itseäni eräänlaiseksi ekspertiksi?)Nimittäin muodin suhteen on erilaisia näkemyksiä. (Jotka eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa, mutta ei niiden piirteitä silti tarvitse kaikkia hyväksyä. Ja tästähän saadaan aina aikaan paljon sepeämistä.)
1: Taiteellis -esteettinen, jonka mukaan muoti on "vaatetaidetta". Se muuttuu ajan mukana kuten kaikki muukin taide. Muodintekijät tavoittelevat kauneutta.
2: Kaupallinen, jonka mukaan muoti on rahastusta. Sillä muotimaailma itse luo konvention ja myy sitä eteenpäin isolla hinnalla. Tässä korostetaan usein samanaikaisesti sekä ylipäätään tuotteen suosiota ja kalleutta.
3: Elitistinen, eli sen tarkoituksena on eriyttää tietty sisäpiiri. Tämä vertautuu siis siihen että kun punkkari näyttää olevansa sisäpiiriä, sitä ei vaaleilla flanellipaidoilla tehdä. Ylhäisyys syntyy tietenkin jo ihan sitäkin kautta että vain rikkailla on varaa ostaa kalleinta muotia.

Otan lähempään tarkasteluun näkemyksen jossa muoti on "elitististä huonoa makua". Otan tässä avukseni kollegani näkemykset. Hän on omien sanojensa mukaan "erityisen luokkatietoinen", ja hän pitää tärkeänä sitä että hän pitää oman ylhäisen asemansa. Sillä alaluokan luonne on hänestä uhriasenne, kateus ja passiivisuus. Ja näistä hän haluaa pysyä kaukana. En ole päässyt selvyyteen onko hänelle yläluokka sen sijaan sitten aktiivinen ja ylenkatsova. Mutta sen tiedän että hän korostaa erityisesti eskapismin tärkeyttä:

Hän mm. rakastaa matkustelua, koska sillä hän voi nostaa itsensä arjen ulkopuolelle, ja ulkomailla turisti on kuin kuningas. Hän siis näkee että ulkomailla köyhät tekevät teatteria jotta saisivat osansa hänen varoistaan. Ja hän rakastaa sitä fiilistä jonka hän saa tästä. Hänestä yläluokkainen rakentaa oman todellisuudensa, joka nousee arkielämän yläpuolelle. Yläluokka rakentaa teatteria. Elämästä tulee taidetta, elämää suurempaa. Etiketti on erittäin mielivaltaisiin sääntöihin perustuvaa näyttelemistä. Teeskentelystä tulee hienostunutta, teatraalisuudesta ja keinotekoisuudesta ja "todellisuudentajuttomuudesta" hyve.

Tämä näkyy mm. siinä että hän pukeutuu erittäin värikkäästi, mutta monen mielestä tyylittömästi, jopa rumasti. Omasta mielestään hän näyttää tällä että hän on noussut "alaluokan" mielipiteiden yläpuolelle. Ja pirtsakat värit nostavat kirjaimellisesti arjen harmauden ulkopuolelle. Hän muistuttaa että kautta aikojen yläluokka on pukeutunut hassusti. Tällä he erottavat itsensä. Ja yläluokka tulee eriyttämisen ja lokeroimisen kautta. Pukeutuminen rakentaa sisäpiirille oman systeemin, jonka kaikki vielä näkevät - ja kauas. Hänestä muoti on siis ensisijaisesti "yläluokkaista", "erottavaa" sekä "alaluokkaisten mielestä huvittavaa", jopa "rumaa". Alaluokan rajojen rikkominen on juuri se, joka nostaa ihmisen statuksen yläluokkaiseksi.

Tästä näkemyksestä katsoen muoti joka olisi populaaria on mahdottomuus. Sillä jos se on populaaria, se ei enää ole muotia. Tässä suhteessa hänen käsittelemänsä muoti eroaa kovasti siitä muodista, jona sitä yleensä käsitellään. Hänellä "ostetaan paljon" korvataan elementillä "eliitti ostaa".

---

Kuva: Paulus Hextor Mairin "De Arte Athletica" -kamppailumanuaalista. Otin sen siksi, että jos aikaa ja kontekstia ei tajua, se näyttää "homopöksyilyltä". Kuva on siis samalla muistutus siitä että tässä on kaksi aikansa heteroseksuaalia yläluokan miestä painimassa, ja että tuollainen puku on ollut joskus hinnaltaan arvokas yläluokan merkki. Samalla se on myös vitsi. "Onnellisuus on velvollisuutenne". Naurakaa!

Varkaat ja vaimonpieksijät.

Keskiaikainen miekkailu oli sidottu erilaisiin sotilastaitoihin. Ritarien ja herrasmiesten tuli olla monitaitoisia sodan ja taistelun taitajia, eikä olla vain yhden aseen mestareita. Itse asiassa heidän koulutuksensa oli melko haastavaa ja monipuolista, eikä sitä oikein voi verrata siihen että harjoittaa itämaista huitomista kaksi kertaa viikossa.

Jo pintapuolinen miekkailumanuaalien sisältöjen lukeminen tuo jotain kuvaa siitä, miten moninaisia aseita ja systeemejä niiden sisälle kuului. Siksi kirjoista löytyy monenlaista. Perinteisen miekan, keihään ja hilparin ja muiden varsikirveiden lisäksi yleisesti opetetaan moukariaseiden käyttöä, painia, haarniskan, hevosen tai molempien kanssa taistelua, sekä ainakin minusta eksoottisen oloisen "dueling shieldin" käyttöä, ja osa tekniikoista perustuu pelkästään sen käyttämiseen. Siksi esimerkiksi Paulus Kalin ohessa oleva kuva haarniskoidusta pollaxe -kamppailusta ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Lisäksi on esimerkiksi Talhofferin kirjan kautta opeteltavussa iki -ihanien sotakoneiden käyttöä. Vähän tarkemmin tutustumalla löytää esimerkiksi Fiore dei Liberin tuotannosta keinoja kuinka taistella siten että toisessa kädessä on pitkä sauva ja toisessa veitsi. Sama teos opettaa myös kuinka käyttää kahta nuijaa ja puukkoa, ensimmäinen nuija on heittoase, jota käytetään tilanteen avaamiseen hämmentämään.(Melko lailla samalla tavalla kuin shurikenjutsun sovelluksia ninjutsussa.) Tämän jälkeen toisessa kädessä on nuija ja toisessa puukko. Muita esimerkkejä on runsaasti. Mainitsen Paulus Mairin, joka opettaa myös viikatteen ja sirpin ja muiden vastaavien maataloustyökalujenkin taistelukäyttötapoja.

Mutta jotkut asiat ovat erikoisempia kuin toiset eivät. Tässä en muistuta siitä, miten monessa kamppailuoppaassa on taistelun jälkeinen rukouskuva. Tälläisestä hyvä esimerkki on vieressä oleva Paulus Kalin teoksesta napattu kuva. Nämä tuovat mukaan sellaista henkeä, että oikeaoppinen herrasmiehen kamppailu loppuu rukoukseen, ja tämä oli yhtä tärkeä osa kuin ne muutkin osat. Tämä ei ole oikeastaan mikään erikoinen tai eurooppalaisille ominainen asia; Että henkisyys, rauha, hyvyys ja muut arvostettavat asiat sidotaan väkivaltaan vaikka niiden välillä tuntuukin olevan ristiriita. Onhan itämaissakin lajeissa "henkinen aspekti" usein esillä. Jokainen kulttuuri on tavalla tai toisella heijastanut sisäistä rauhaa ja rakkautta tavoilla jotka ilmenevät siihen että paikat menevät palasiksi.

Otan esimerkiksi kaksi jotka minusta ovat kaikista eriskummallisimpia:
Hans Talhofferin kuvasarja "Kämpfe zwischen Mann und Frau" kuvaa yksinkertaisesti naisen ja miehen välistä kamppailua, jossa mies on kuopassa tai kaivossa vyötäröään myöten (WA?) , ja häntä uhkaa tiukkaan nahkaan pukeutunut nainen (RLY) jolla on aseenaan sukassa oleva kivi. (WTF) Nainen heiluttaa sukkaa ja mies puolustautuu nuijalla. Nuija tosin toimii vaikka se olisi pieni lapiokin tai lähes mikä vaan tylsä suhteellisen pienikokonen kiinteä astalo. Talhoffer antaa neuvoja myös naiselle. Näin sekä sukka -aseen kanssa heiluminen että "kainalokuopassa" toimiminen tulevat opetetuiksi.

Tätä kuvitusta katsellen on hyvä huomata, että tämänkaltainen tilanne oli teoriassa ihan mahdollinen, esimerkiksi jos herrasmies joutui alentumaan tekemään palvelijain hommia, ja vaimo sattui olemaan tympääntynyt Luojan Hänelle Määräämään Osaan. Tekniikat sinänsä ovat ihan toimivia, ja sukka -asekin on eksoottisuudestaan huolimatta aidosti vaarallinen. Tasa -arvon kannalta tämä on erikoinen, koska on vaikeaa sanoa soveltuuko tämä kuvaamaan tilannetta, jossa naista sorretaan vai ei. Tämä olisi helppoa, jos naista ei neuvottaisi. Mutta voi tietysti olla että nainen toimii fiksusti vain koska olettamalla taitava vastustaja voidaan oppia hyviksi itsekin; Täytyy oppia systeemi syvällisemmin ja kikkojakin on hyvä olla hihassa enemmän kuin se kuuluisa yksi. En tosin usko että Talhofferin tuotantoa liiemmin luetettiin ja vielä vähemmän harjoitutettiin naisilla.

Itse en ole täysin poissulkenut sitäkään, että tämä osio on paitsi taisteluopas, myös eräänlainen Talhofferin teekkarihuumorin ilmentymäkin. (Mikä ei tietenkään tarkoita että systeemi ei olisi toimiva. Kyllä, jos joudut kaivoon vyötäröä myöten ja vaimosi ryntää kimppuusi sukan kanssa jossa on tiiliskivi, kannattaa toimia kuten Setä -Hans opettaa.) Jotenkin Talhofferin muustakin tuotannosta tuntuu kumpuavan jonkinlainen vuosisatain takainen nauru. Minusta tuntuu että hän oli hyvä seuramies. No, ritarikoulutukseen kuului myös runoutta ja muita sosiaalisen toiminnan taitoja.

Toinen taas tulee Anonyymiksi jääneen kirjoittajan taidonnäytteestä, "Codex Wallersteinistä" . Siinä huumoria on "hieman vähemmän". Ohje on yksinkertaisesti kuvituksella ja tekstillä tehty ohjeistus siitä, miten herrasmies voi selviytyä erinäisistä taloudellisista vaikeuksista. Siinä opetetaan yksinkertaisesti aseellinen ryöstö. Nettikin tuntee tunnuslauseen "how to rob a peasant with a knife."

Tekniikka sisältää ohjeen siitä, kuinka maaorjan kaulaa voidaan käsitellä kädellä ja puukolla niin, että tämä pelästyy. Syy on selvä : "Veri on pelottavaa". Moni pitää tätä taulua jotenkin huonona. "Ridiculous" voikin olla monen tuomio. Minusta tämä on kuitenkin nähtävä osana aikaansa, jolloin maaorjat olivat joko omistusta tai muuten arvotonta sakkia. Kutsutaan tätä kristillisen feodalismin ilmentymisenä, jossa talousteoria kohtaa ihmisten eettisen kohtelun.

Tämäkin tekniikka on itse asiassa hyvin mietitty. Toisin sanoen sitä on kehitelty, mikä taas tarkoittaa jotain. Kuten tietenkin sekin että oppikirjoissa voi todella olla tämänkaltaisia ohjeita, kertoo paljon kulttuurista. Tekniikka aidosti ottaa huomioon anatomian, ja se on itse asiassa vain harvoin letaali -halutaanhan maaorja vaikkapa myydä toiselle herrasmiehelle maan mukana, eikä maan jälleenmyyntiarvoa kannata turhaan laskea. Siksi on hyvä tuottaa häiritsevässä määrin verenvuotoa, tosin elintärkeitä suonia katkaisematta. Niin saadaan aikaa napata lompakko (joka sekin on tietysti piirretty kuvaan.)

Tarkemmat yksityiskohdat voit opiskella itse lueskelemalla teurastamiseen tehtyjä nykyohjeita ja toimimalla juuri päinvastoin. Itse asiassa vain tätä kautta tiedän että tämä ohjeistus on mietitty; Siihen on pragmaattisesti tiivistetty melko olennainen osa ihmisen ruumiin rakenteista. Sekä kaulan valinta, että itse toimenpide on kaikkea muuta kuin satunnainen. Se on siis yhtä tarkkaan mietitty ja tätä kautta - kieroutuneella tavalla - "hienostunut" kuin kirjan muutkin tekniikat, jotka piirrostyylinsä karkeudesta huolimatta ovat kehuttuja - siis hyviä.