Kaksi mestaria.

Miekkailun harjoittelu voi tuntua ulkopuolisesta harvinaisen typerältä. Siinähän toisia lyödään metallitikulla. Ja tehdään tätä tavalla jota on vaikeaa soveltaa "elävässä elämässä". Tätä kautta se voisi tuntua turhalta. Jos ennen miekka oli ritarin työkalu, on miekka on nyky -yhteiskunnassa turhake. Harrastus. Leikkimistä. Eli jotain jonka edelle pitää priorisoida esimerkiksi työ. Jotain jolle varataan aikaa kun deadlinetettyä ja aikataulutettua pakkoa on tehty sen verran mitä velvoitetaan.

Se, mikä yllä olevassa ajattelussa on ongelmana, on sen rakentuminen välineelliseen hyötyajatteluun. Siitä katsoen elämästä tulee helposti iloton myopia. Kun tämän tajuaa, miekkailusta tulee elämän avain. Jos ymmärrät tämän ja syvennyt asiaan tarkemmin, miekkailun parempi ymmärrys johtaa siihen että saat näkemystä kaikkiin muihin kysymyksiisi. Olivatpa ne sitten mitä tahansa.

Vastaus ei tietysti tule mistään miekkailun Jumalalta, tai että taistellessa saavuttaisi harmonian syvemmän todellisuuden kanssa. Kysymys on siitä että rakkaus saa ihmisen muuttamaan muotoaan. Naiset muuttavat miehiä kaiken aikaa, mutta kysymys ei ole pelkästään tästä, vaan jostain lajemmasta. Intohimo saa ja jopa pakottaa ihmisen kohtaamaan rajoituksensa ja modifioimaan omaa syvintä olemustaan ja luonnettaan. Näin matka muuttaa joksikin muuksi kuin mitä oli. Ja tämä oman ytimen muokkaus onnistuu vain vapaaehtoisuudella, pakote saa ehkä tottelemaan mutta ei olemaan. Vastarinta ja kauna heräävät helposti pakottamisesta : Jopa nainen joka muuttaa miestä muuttaa miestä miehen rakkauden kautta, naisen rakkauden vuoksi.

Tämän vuoksi asialle omistautuneita ihaillaan. Mutta tämä ei ole koko totuus. Sillä usein spesialistit ovat ulkopuolisille outoja. He ovat ulkopuolisia. Sillä asia vaatii aikaa ja uhrauksia, jotka eristävät tekijän muista.

Siksi otanesille kaksi miekkailumestaria. He kuvaavat miten rakkaus voi muuttaa.

Joachim Meyer vastaa melko hyvin perinteistä mestarin roolia. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän, joten valtaosa hänestä ovatkin hänen itsensä sanomia. Hän kuului freifechtereihin, ja oli sen verran kuuluisa taistelutaidoistaan että häntä pyydettiin tekemään kirja osaamisestaan. Hänen työnsä olikin hyvin vaikutusvaltainen ja aikanaan merkittävä. Hänestä saa hyvin kunnianarvoisan ja arvostetun kuvan. Taito oli varmasti vaatinut uhrauksia.

Paulus Hector Mair on sen sijaan jotain aivan muuta. Hän kokosi useita eri manuaaleja, opiskeli niitä ahkerasti ja yritti tiivistää niiden takaa yleisen taistelutaidon. Hän harjoitteli ja hioi taitojaan ahkerasti ystäviensä kanssa. Hän hioi tekniikoita ja sitten maalautti niistä kuvia omiin manuaaliinsa, kuvat olivat koristeellisia ja ammattitaiteilijoiden tekemiä. Tämä kaikki nieli paljon aikaa ja varoja. Konkurssi odotti. Hän selvisi kavaltamalla vuosien ajan rahoja Ausburgin kaupungin varoista. Hän jäi tästä kiinni ja hänet hirtettiin, joskin niinkin vanhana kuin 62 vuotiaana.

Siksi on ehkä hyvä pitää asiat oikeissa mittasuhteissa. Innostus voi muuttua pakkomielteisyydeksi. Tällöin toiminta on ritualisoitunutta, pakonomaista. Näillä rituaaleilla suojataan itseä ahdistavilta ajatuksilta joita muuten voisi seurata. Ääriversiona on se, että toiminta on suorastaan pakko -oireisuutta (OCD, Obsessice Compulsive Disorder) Silloin pakonomaisiin toimiin kuluu paljon aikaa, ja taustalla on ahdistus jota peitetään toiminnalla, ja joka nousee esiin jos toiminta lopetetaan.

Jossain tässä sekasotkussa leijailee idea mystikosta, jolle toiminta on medium, keskus, välittäjäkanava, apuväline transsitilaan pääsemiseksi jotta saataisiin mystisiä kokemuksia. On erikoista miten mystiikkaa käytetään puheessa vapautuksena. Kun se kuitenkin ennen kaikkea sitoo. Mystikosta kukaan ei voi sanoa, onko kyseessä taidon hiomista, rakkautta tekemiseen, vapautumista, vai äärimmilleen vietyä pakko -oireisuutta ja pakkomiellettä.