"Hän ei pyydä paljon - vaan vähän ja usein."(Absoluuttinen Nollapiste)
Uskonnoissa arki ja pyhä erotetaan aika usein toisistaan. Tässä korostuu se, miten erillinen, erityislaatuinen, epätavanomainen asia uskonto on. Kun uskontoa harjoitetaan jossakin sille erityisesti varatussa tilassa, siitä tulee tavallaan tärkeämpi. Se pakottaa vähintään miettimään asiaa. Samoin meditointitilanne on usein arjesta eristetty, rituaalia ei voi suorittaa arjen keskellä. Aivokuvantamisen menetelmätkin näyttävät että meditoivien aivotoiminta eroaa meditoinnin aikana normaalista, joten tässäkin on arjesta erottava elementti.
Kuitenkin moni pitää uskonnollisuutta olennaisesti osana arkea. Ja minä itse asiassa pidän tästä versiosta paljon ylläolevaa enemmän. Syyni kuvantamiseen auttaa ehkä parhaiten vertauksen käyttö.
Vertaan tilannetta parisuhteeseen. (Tai oikeastaan : Kun asiaa verrataan uskontoon, voidaan tietysti kysyä sitäkin että sovellanko uskonnäkemyksiä parisuhteeseen vai parisuhdetta uskontoon. Sillä ei ole tässä kuitenkaan ihan hirveästi väliä)
Parisuhteessa alkuvaihe on leiskuva, puhutaan jopa lemmen liekeistä. Siinä on "jotain spesiaalia". Tämän "rakkauden humalan" varaan rakentuu valtaosa romanttisesta viihteestä. Kuitenkin intohimo muuttuu ajan mittaan tylsäksi. Syynä on "kohtauksen venyminen", joka muuttaa aiemmin ihmeellisen asian aivan arkiseksi. Tylsyyden ytimessä on asioiden jatkuminen. Toistuminen ja jatkuminen toisaalta ovat juuri ne asiat jotka luovat parisuhteeseen luottamusta ja jatkuvuutta. Siksi tätä kutsutaankin suhteen kypsymiseksi. Se ei enää rakennu "humalan" ja siihen kiistämättä liittyvän "kutemisen" varaan, vaan johonkin ihan muuhun.
Parisuhteen riski on joko siinä että se ei ole turvallinen, jolloin alussa kohtaa synkän ja ihmeellisen ihmisen joka sitten paljastuukin aina vaan synkemmäksi ja ihmeellisemmäksi. Tälläinen suhde tuntuu turvattomalta. Turvallinen suhde on kuitenkin helposti erittäin tylsä, arkinen, ikävystyttävä, jolloin seikkailua voidaan hakea ulkopuolelta. Erokin voi tulla koska joku toinen tarjoaa elämään sopivasti jännitystä, mutta ei liikaa. Tämä tuottaa riskin parisuhteelle. Olisi siksi osattava olla riittävän synkkä ja ihmeellinen jotta parisuhde olisi muuten tylsän ja ennustettavan elämän yllätyksiä tuottava alue.
Osa onnistuu, heidän ei tarvitse eristää tilaa rakkaudelle, tilata erityisiä kynttiläillallisia ja varata romanttisille sanoille jotain erityistä paikkaa. Heille rakkaus on elämän ennustettava mutta silti outo ja mielenkiintoinen osa -alue.
Uskoon tulemisessakin on varmasti ihmeellisyyttä, mutta ajan kanssa tälläinen erityisiin hetkiin keskittynyt uskonto alkaa tuntumaan laimealta. Osa uskonnoista syventää ihmistä sillä tasolla että voidaan puhua kultista, jolloin se on vaarallinen. Ja osa vaihtaa uskontoa johonkin jonka mukana ajattelee/tietää/luulee olevan mielenkiintoisempaa ja vähemmän tylsää.
Jotkut onnistuvat yhdistämään pyhänsä arkeen, jolloin he eivät tarvitse erittelyä. Heille uskonnon harjoittaminen ei enää tarkoita ja vaadi sitä että mennään kirkkoon tai kadulle heiluttamaan pampflettia, erottaa aika Pyhälle. Heillä uskonto ei ole enää sitä että painetaan kirkossa päätä nöyrästi alaspäin silmät lattiaa päin tiettyyn asentoon - sellaiseen josta voidaan vaikka ottaa valokuva ja laittaa se facebookkiin profiiliin, jotta kaikki näkevät miten nöyrä ja uskovainen on kun noin vahvasti erottaa arjesta pyhälle itsensä sitomalla itsensä tuollaiseen asentoon.
Osittain tämä on yksi pääsyistäni pysyä irti uskonnoista. Romantiikka on karissut, mutta muu ei ole onnistunut. (Ja olen matkan varrella päässyt seuraamaan myös niitä "liian synkkiä ja jännittäviä" puolia.) Siksi seurakuntaan jäseneksi kuuluminen olisi samaa kuin valehtelisi itselle ja kaikille muille. Tälläiseen petokseen minusta ei ole. Kuten parisuhteenkin kanssa tietää, suhde on jossain vaiheessa vain ohi, se ei tarjoa mitään. Ja niitä mahdollisuuksia on tarjottu liiankin kanssa. Tätä kautta ratkaisin kuulumiseen ja kuulumattomuuteen kuuluvan, "Count Up" -blogissa mainitun "joukko -opin", joka agnostikkona olisi muuten minulle tietysti erityisen vaikea pala.
Kaksi valkoposkihanhen poikasista tuijottaa samaan suuntaan hiekkaiseen maahan - samaan suuntaan kuin emo. Minusta ne näyttävät jotenkin hartailta. Ja yksi kumartelee jonnekin ihan muualle, jossa on jotain ihan erilaista selvästi enemmänkin mielenkiintoista katseltavaa. En tiedä mitä valkoposkihanhiemo on poikasille kertonut rakkaudesta tai Jeesuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti