"At times I almost dream I too have spent a life the Sages way and tread once more familiar paths. Perchance I've perished in an arrogant self-reliance an age ago and in that act of prayer for one more chance went up so earnest. So. Instinct with better light let in by death that life was blotted out not so completely but scattered wrecks enough of it to remain dim memories as now one seems. Once more the goal in sight again."("X files", "The Field Where I Died.")
Mika Sipuran mieltä vasten oli monenlaisia asioita. Niistä viimeinen oli "Nörtit joille ongelma on perustila." Sovin mielestäni erittäin hyvin tähän kuvaukseen.
Minullahan on kliseeksi asti muodostunut hokema siitä miten asiat jaetaan ongelmiin ja olotiloihin. Ongelmiin on ratkaisu, olotiloihin ei. Ongelmat voi ratkaista, olotilat on pakko hyväksyä ja niihin on pakko sopeutua.
Minun asiani ytimessä on tietysti se, että ongelmia on niin paljon että en ehdi ratkaisemaan niitä. En vain osaa antaa niiden olla ongelmia. Se, että ratkaisu on tarkoittaa että ne on ratkaistava. Tätä kautta ongelmasta tulee pysyvä tila, joka on nieltävä. Tosin tämä ei välttämättä ole "aito olotila", vaan sen voi ratkaista sillä että ottaisi iisimmin. Tätä kautta ongelma on olotila valinnasta, sen voi ratkaista. Ja kun kerran ratkaisen ongelmia... Tätä kautta ajaudun varsin ristiriitaiseen tilaan siitä pitääkö asioita ratkaista. Ainut lopullinen ratkaisu olisi olla vaatimasta ongelmiin ratkaisua.
Toisaalta minulle ongelma on eräänlainen olotila. Suurin tekijä tässä olen tietysti itse.
Tämän taustoituksessa auttaa ehkä vertaus monta kertaa naimisiin menevään. Joka kerran luulee että vaihtaminen auttaa. Syyllinen on helppo löytää puolisosta ja pitää itseään syyttömänä. Vaihtaminen on tällöin ratkaisu. Kuitenkin jossain vaiheessa pitäisi miettiä sitä että okhamin partaveitsen mukaan ottaminen voisi olla hyvä asia: Jos vaaditaan sitä että hyvin moni muu on hankala ja juuri näitä sattuu aina kohdalle tai että itse on hankala, on jossain selvää että on pakko katsoa peiliin ja nähdä hirviö siellä.
Minun elämänhistoriani on sosiaalista konfliktia. En voi kuvitella että elämän kirjo koulukiusaamisesta armeijassa sattuneisiin vinoiluihin olisivat sattumalta kaikki osuneet kohdalleni. Olen hankala, joten ongelmasta tulee olotila.
Myös yleinen anteeksiantamattomuuteni on tila joka tekee sosiaalisesta elämästäni varsin ongelmallista, koska ongelmat jotka voitaisiin ratkaista - antaa anteeksi, unohtaa ja siirtyä seuraavaan - muuttuvat ongelmasta olotilaksi, koska ratkaisuvälineet kielletään mahdottomina.
Ei ihme, että tästä päästään siihen että jossain vaiheessa olotilasta tulee ongelma. Suisidaaliset ajatukset elämänhistorian varrella ovat tätä kautta aika ymmärrettäviä. Sillä siinä näihin ongelmiin löytyisi ratkaisu. Kysymys on siitä, pitääkö ongelma ratkaista vai tekeekö ongelman ratkaisemattomuudesta olotilan.
Etiikasta en tiedä, mutta ainakin toistaiseksi olen pysynyt hengissä ensisijassa vittumaisuuttani. Muut jutut ovat sitten seurausta tästä. Olotilani on tätä muuta kautta tietysti jollekulle mahdollisesti ongelma. Toivon että he elävät sen ongelman kanssa.
1: Selvää on että ongelmiinkin voi sopeutua, jos niiden ratkaisun näkee liian kohtuuttomana. Jokainen ongelma on potentiaalinen olotila. Ja kenties moni olotilakin on sellainen koska emme jaksa miettiä siihen ratkaisua.
Kuvassa rapsutan elossa olevaa puolikesyä villisikaa. Se oli ihan mukava, mutta tuollaisessa toiminnassa on aina riski. Villisika on sille päälle sattuessaan hurja otus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti