Suomen kristittyjen varjo ; jossa sananvapauden vastustaminen ja täyssensuuri määritellään suopeudeksi erilaisia maailmankatsomuksia kohtaan.

Nasse -setä on hyvin hyvin vihainen!

Kirjoitin "Uuden Suomen" puolelle ajatuskokeen siitä miten pitäisi suhtautua kristilliseen puheeseen jos kirkollinen "Charlie Hebdo" -reaktiotapa otettaisiin vakavasti. Ja niitä noudatettaisiin kristittyjen ateistipuheisiin. Nostin esiin erityisesti Teemu Laajasalon. Ja vähäisemmässä määrin Laajasaloa edeltäneen Jaakko Heinimäen tavan pilkata ja latistaa ateismia. Jostain syystä kirkolliset tahot eivät moiti heitä. Vaan päinvastoin pidetään hyvänä että tarjotaan huumorintajuisia kusipääkristittysatiirikkoja ääneen. On hämmentävää että samaa ei sallita minulle.

Otin tekstissä erityisen vahvasti esiin sen että viralliseksi kannaksi näyttää meillä muodostuneen se, että väkivalta tuomitaan mutta samalla tuomitaan satiiri. Syy on mitä ilmeisemmin poliittinen. Jumalanpilkkalainsäädäntöä ei haluta muuttaa. ; Erikoista onkin nimenomaan se, miten vastakkain näyttää olevan sellainen ajatus jossa maailmankatsomukset ovat samanarvoisia ja kaikkia pilkataan. Ja sellainen jossa maailmankatsomukset ovat eriarvoisia. Että uskontoja suojellaan enemmän kuin eiteistisiä maailmankatsomuksia. Kukaan ei siis halua laajentaa suopeusoikeuksia ateisteihin.

Kenttäpiispa kumoamassa omaa oikeutustaan.

Tästä epäreiluudesta saa hyvän kuvan lukemalla "siistittyä" kotimaata. Sellaista johon on päästetty statuksella. On kenties syytä aloittaa Särkiöstä. Sillä arvon kenttäpiispa on aina varsin eriskummaista luettavaa. Hän aloittaa kriittisen tekstinsä erikoisesti. "Kun nyt satiiri ja pilkka ovat arvokkainta, mitä länsimailla on puolustettavanaan, tahdon minäkin tätä aihetta sivuta." Nimittäin tuo lausunto on itsessään sarkastinen ja tätä kautta satiirinen. Mutta Särkiö astuu myöhemmin sarkasmia vastaan. Joten hänen tekstinsä itse kieltää tuollaisen rakenteen. Lisäksi tässä hyperbolaisessa aloituksessa on perustalla vakava päättelyvirhe. Virhe siitä että vain kaikista ehdottomasti tärkeimmän asian saa käsitellä ja muista aiheista ei saa kiinnostua eikä niistä saa puhua.

Toki tälläisellä rakenteella voidaan sarkastisesti satirisoida monia näkemyksiä ja luoda ilkeää huumoria. Itsekin voisin lähteä siitä että Särkiö on ihmeellinen kaveri kun hänestä tärkeää on se että armeijan kenttäehtoolliset tehdään "työajalla" ja siksi ehtoollisesta kieltäytyneet pitää laittaa tekemään töitä sen sijaan että heidät päästää vapaalle. Että kun maailmassa tiäzä "Boko Haram surmasi Nigeriassa ainakin parituhatta ihmistä". Että prioriteetit kuntoon, kapiainen. Puhutaan siitä Jeesusasiasta sitten kun rukous on armeijan ensisijainen ja strategisesti kaikista ehdottomasti tehokkain ja keskeisin aselaji. Sillä muille ei saa priorisoida eikä niistä saa kiinnostua. On selvää että tämänlainen asennevammailu sopii sikailevaan satiiriin. Ei sellaiseen joka rakenteellisesti tuomitsee satiirin hyvin jyrkästi. Särkiön tyylilaji siis sotii vahvasti hänen asiasisältöään vastaan. Paitsi jos tyylilajina on "kristityt ovat ääliöitä" -tyylisen tekstin luominen. Siinä tapauksessa onnittelut erinomaisista retorisista ratkaisuista!

Ja voi kuinka jyrkästi ja minkälaisella peruslähtökohdalla Särkiö tuomitseekaan sarkasmin? "Ranskalaisilla pilalehdillä on pitkät perinteet. Satiiriset kuvat Kuningas Ludvig XVI:sta, hänen perheestään, samoin kuin esimerkiksi papistosta, muokkasivat mielialaa. Monarkian ja uskonnon edustajat olivat pelkkiä naurettavia vihanneksia. Ateismia ja äärivasemmistolaisuutta edustanut Robespierre antoi kansalainen Guillotinelle tehtäväksi listiä mädät naatit vihanneksista. Kansalaiset hurrasivat kun päät putoilivat koriin. Näin edistettiin vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, jotka eivät kuitenkaan koskeneet kaikkia. Pariisin terrorissa 1792-93 tapettiin kymmeniä tuhansia."

Oikeasti. Sama mies joka kirjoitti muutama päivä sitten siitä miten kristinuskon historiaa ei voi ottaa hirmutekoineen mukaan lainkaan kun puhutaan kristillisyydestä koska ajat muuttuvat. Että nykyajan kristittyjä ei pidä tuomita Lutherin kirjoitusten mukaan. Hänestä historia piti unohtaa tältä osin koska "Kysyjä odottaa tässä 1500-luvun alkukymmenien yhteiskunnalta nykyajan demokratiakäsitystä. Kustaa Vaasan tultua Ruotsin kuninkaaksi hän omaksui reformaation aatteet ja tuli siten kirkon pääksi Augsburgin uskonrauhan periaatteen mukaan “Kenen maa, sen uskonto”. Ei se tainnut olla mikään kansanedustuslaitoksen äänestyspäätös." No, ei ollut Robenspierren touhutkaan. Minun nähdäkseni tässä kohden kristinusko nojaa sellaiseen konseptiin kuin objektiivinen ihmistä suurempi ja ihmiskunnan oppimiskyvystä riippumaton moraali. Humanismin moraalikonsepti taas on "inaisen toisenlainen". Joten sellainen voi muuttua kun yhteiskunnat muuttuvat. (Eli minun ei tarvitse korjailla mitään ja voin kannattaa samoja näkemyksiä molemmissa tapauksissa.) Olen hyvin ihmeissäni siitä miten Särkiö kykenee pitämään kasvonsa argumenttejensa kanssa, sillä hänellä ei ole koherentti. Särkiö joutuu antamaan eri standardit eri tilanteissa.

Ja mitä nykyaikana katsotaan voidaan huomata että Särkiö ei käsittele sitä mitä tiedetään. Ja virheellisyys kattaa hyvinkin eri tapoja katsoa tämänlaista argumentaatiota.
1: Historiallisella otteella on katsottava aika ja tilanne. Ja kun katsotaan miten jokin muuttuu ei voida vain katsoa historiaa ja väittää että satiirin ja väkivallantekojen välillä on yhteys. Itse asiassa satiiria oli paljon jo ennen vallankumouksen väkivaltaisuuksia. Libertiinit olivat ateistis-röyhkeileviä jo 1600 -luvulla kun taas ranskan vallankumous tapahtui 1700 -luvun lopulla. Särkiö siis demonstroi miten hän ei tunne edes kritiikkinsä kohdetta. Ja käsittelee historiallsella otteella ilmiötä jonka historiasta hän osaa irtofaktoja ilman suurempaa tai laajempaa käsitystä oikein mistään.
2: Yhteiskunta-analyysissä voidaan huomioida että ranska on itse asiassa länsimainen sivistysmaa. Siellä on kuitenkin erilainen, suomea löyhempi, suhde satiiriin. Se toimii siis nykyajassa olevana referenssipisteenä. Joka toimii juuri Särkiön aiemmin kristinuskoa puolustaessaan korostaman "aika on otettava huomioon" -näkökulman kanssa. Voidaan huomata että "Charlie Hebdo" ei ole lietsonut siellä mitää väkivaltaa. Uhreja eivät ole kristityt tai islamistit. Lehdet ovat levitelleet Muhammadin kuvia. Ja jostain syystä siellä tilanne on ollut se että islamistit ovat iskeneet konekiväärein "Charlie Heboon" sen sijaan että lehden ostanut olisi provosoitunut ja mennyt ammuskelemaan paikallisiin moskeijoihin ja falafelkioskiryppäisiin. Eli jos syy-yhteys on, se ei ole Särkiön vihjaama.

Särkiö lähinnä demonstroi miten kristiyt paheksuvat näitä tiettyjä lähestymistapoja mutta ateisteja saa hakata tämänlaisella epämiellyttävällä historialla vaikka opillisesti nykyajan uusateistit ovat opillisesti kauempana ranskan vallankumouksesta kuin nykykristityt juutalaisista. Kun kristinuskon kohdalla virallinen kirkko valittaa että koko usko nähdään fundamentalistien kautta. Ja jokainen uskonveli ja uskonsisar osaa Kristuksessaan toistaa saman, ilmeisesti itseltään Isä Jumalalta saamansa argumentin - koska eiväthän he voi olla mielikuvituksettomia kliseepapukaijoja ja läpitylsiä ihmisiä joilla ei ole mitään omaa sanottavaa - ja se on se että eikö tässä nähdä että erilaisia ideologioita ei saa niputtaa yhteen. Että rikkaus ja erilaiset näkemykset pitää erottaa jyrkästi. Tämä sama koskee äärimmäisen vahvasti ateismia jossa on tuoreen väitöskirjantekijänkin mukaan variaatiota riittämiin. Jostain syystä minua aina silloin tällöin haukutaan että minä luokitan kristittyjä liian tiukasti. Mutta Särkiö saa minua paljon lokeroivammalla tekstintuotoksellaan "Kenttäpiispa kirjoittaa ryhdikkäästi, niin kuin asia on. Sananvapaus ilman mitään vastuuta, ei suinkaan tee maailmaa paremmaksi paikaksi asua, vaan päinvastoin!" Kenttäpiispan oma teksti kuitenkin näyttää olevan sananvapautta ilman minkäänlaista vastuuta tai maailmankuvien kunnioittamista. Joten kommentti on läpi-ironinen. Kuten tietysti Särkiön sarkastinen asennevammateksti joka perimmiltään yrittää kiistää oman lajityyppinsä oikeutuksen.

Särkiön teksti provosoikin uskontovihamielisyyttä ; Itse näen hänen asenteensa pilkanteon ja naljailun kriminalisointina. Joka yhteiskunnallisena statementina armeijahenkilöltä kertoo tietyn viestin. Venäjällä on jo mallia siitä, mitä tapahtuu, kun Milonov vaatii perinteiden kunnioittamista ja sulkee tälle sietämättömiä ihmisryhmiä piiloon. Tietyt näkemykset ja niiden ilmaisu julkisessa elämässä kielletään. Eikä siksi että ne ovat itsessään rasistisia tai väkivaltaisia vaan koska näiden väitetään johtavan ties mihin. Olen luullut että tarvitsemme armeijaa koska Putinin kaltaiset hahmot saattavat muutoin yrittää aseellisesti rajan yli tuomaan äärimmäistä kohteliaisuutta ja loukkaamisen ehdotonta välttämistä korostavaa yhteiskuntarakennettaan tänne. Jos uskonto on todella tuollainen kuin Särkiö ehdottaa niin ihmettelen että miksi minun pitäisi olla kunnioittava, kiinnostunut tai kuulua kirkkoon lainkaan. Se kirkkohan edustaa kaikkea sitä mitä isänmaallinen vapautta rakastava suomalainen vihaa!

Huvittavaa on myös että kun uskovaiset monesti korostavat että sananvapaus ei ole itseisarvo niin haluavat sitten kuitenkin sanoa oman mielipiteensä. Miksi? Jos sananvapaus ei ole ehdoton Pyhä arvo ei heillä ole mitään automaattista lupaa sanoa yhtään mitään. Hankkikoot luvat ensin, tai lentäkööt linnaan. Puolen vuoden vankeus mielessä täällä muutkin joutuvat sanomisiaan asettelemaan.. Minusta olisi hyvä jos kaikkia maailmankatsomuksia herjaava voitaisiin kieltää samalla niin saataisiin Särkiölle itselleen tuomioita suvaitsevaisuuden nimissä. Tämä on tarpeen sillä hän tekstissään vihjaa väkivallasta jota yhdistää vahvalla syy-seuraussuhteella vasemmistolaisuuteen ja ateismiin. (Koska muuten teksti ei olisi rationaalinen, vasta kun yhteys on, on Särkiöllä järkeä sanoa sanottavansa.) Ja juuri tämänlaiset yhteydethän tekivät provokaatiosta vaarallista, tuomittavaa ja kiellettävää. Särkiön omien argumentaatioiden mukaan. Poliittinen vihamielisyyden lietsonta taas heijastuu ranskan vallankumousta myöhempään aikaan ja politiikkaan. Tätä asennetta edustaa Urho Kekkonen joka teloitti vuonna 1918 punavankeja kiväärinluodilla päähän. Ehtaa historiaa. Joten jos Särkiö on perusteltu niin sitten on tämä minunkin lausunto.

"Kotimaan toimitus" on vaihtanut oppialansa teologiasta markkinatutkimukseen.

Olen työskennellyt useammankin vuoden markkinatutkimusalalla. Siksi oli kiinnostavaa lukea kuinka kotimaan toimitus julkaisi virallisen kantansa. "Jumalanpilkan poistaminen ei synnytä yhtään uutta työpaikkaa." Toki tämä on argumenttina hyvin omituinen. Olen käsittänyt että sananvapauskeskustelussa on kysymys etiikasta ja oikeuksista. Mutta "kotimaa" vetää sen suoraan kaupalliseen näkökulmaan jossa mitataan pelkästään bruttokansantuotetta. Olisi mielenkiintoista huomata onko kotimaan toimitus valmis ja halukas kuittaamaan joka ikisen muunkin arvokysymyksen pelkästään tällä valitsemallaan teemalla. Tuomio on raju ja lausunto ehdoton, joten ilmiselvästi he ovat. Suvivirren laulaminen ei tuo yhtään uutta työpaikkaa, voidaan laulaa jotain muuta joten ei edes pianesteja tule. Tässä mielessä lausunnossa on lähtökohtaisesti jotain sellaista että siihen ei pitäisi vastata mitään muuta kuin "Haistakaa paska, paskiaiset". Mutta katson sitä kuitenkin tarkemmin.

Lausunto alkaa mielestäni hyvin. Tavalla jota voin kunnioittaa.  "Uskonrauhapykälässä on kaksi momenttia. Ensimmäinen käsittelee pyhinä pidettyjen asioiden, kuten Jumalan, pilkkaamista. On totta, että pyhän määrittely on hankalaa, varsinkaan jos ei tunnista sellaista käsitettä. Olisikin tärkeää, kun puhutaan ”jumalanpilkkalain” poistamisesta, keskityttäisiin ensimmäiseen momenttiin. Toinen momentti puolestaan puhuu jumalanpalveluksesta, kirkollisesta toimituksesta, uskonnonharjoituksesta ja hautaustilanteesta. Näiden häirintä meluamalla, uhkaavalla käytöksellä tai muuten on rangaistavaa. Kyseinen pykälä estää mm. autostereoiden huudattamisen tarkoituksella täysillä samalla kun esimerkiksi muslimit ovat hautaamassa vainajaansa." Tämä on hyvä huomio. Joskin olen huomannut että moni puolustaa jumalanpilkkalainsäädännön nykytilaa juuri niputtamalla asiat yhdeksi ja samaksi. Eli minä en saa piirtää lehteä koska lailla suojellaan siltä että hautajaisiin ei mennä metelöimään "Westboron baptistikirkon" mallilla. Mielestäni on asiallista suojella uskontojen tiloja vandalismilta ja tilaisuuksia häiriköinniltä. Mutta se muu. Not so much.

Mutta pääviesti on "Yhtään satiirilehteä ei myöskään perusteta, jos lakipykälä poistettaisiin, eikä yksikään sanomalehti ala julkaista uskontoa irviviä pilakuvia. (Outoa, miten pilakuvavetoista tämä jumalanpilkkakeskustelu on, että on oikeus pilailla/pilkata sanavapauden nimissä.) Vaikea myöskään uskoa, että kriittinen keskustelu uskontojen roolista, kirkkojen asemasta ja uskonnollisten oppien mielekkyydestä lisääntyisi." Tämä kohta on kummallinen. En näe mitään tutkimusta jolla tähän on päädytty. Ja siltikin se on vähintään outo. Ja rajoittunut. Minkälainen apina on kirjoittanut tuon tekstin? Saako hän palkkaa? Mitä hän tekee työkseen että voin ehdottaa näitä Keravan paikallisia vakavasti kehitysvammaisia työhön?
1: Ensinnäkin argumentti itse asiassa esittää että jumalanpilkkapykälän muuttaminen ei vaikuttaisi mitenkään. Tämä on tavallaan uskottavaa. Sillä pykälä on de facto sammutettua kuollutta kirjainta jonka tärkein poiston syy ei ole asioiden muuttaminen vaan se, että pykälä mahdollistaa "nopean nekromantian" jossa sitä sitten käytetään varsin kyseenalaisesti.
2: Toisaalta se väittää että uusia lehtiä ei perustettaisi. Mistä he sen oikeasti tietävät? Nähdäkseni on toki syitä uskoa että uusien satiirilehtien perustaminen on vaikeaa. "Pahkasika", "Myrkky" ja "Mad" ovat jääneet historiaan. Jos lehdet eivät mene kaupaksi niille ei ole levikkiä. Toisaalta on huomioitava että kaikki em. lehdet ovat vanhan rajoitteen mukaisia. Uskonnottomuus on päin vastoin nousussa. Joten tosiasiassa olisi teoriassa aivan mahdollista kehittää myyvä humoristinen uskonnottomien lehti. Jumalauta, jos lainsäädäntö muuttuu saatan itse yrittää perustaa sellaista! Mistä ihmeestä "kotimaa" voi tietää mitä joka ikinen useasta miljoonasta kansalaisestamme tekee ja ei tee?
3: Satiirilehtien vaikeudet ovat itse asiassa enemmänkin yleisempiä media-alan ongelmia. "Helsingin Sanomat" painivat samojen ongelmien kanssa. Jumalauta, "Kotimaa" -lehti on itsessään lehti. Perustellut vaikeudet ovat pikemminkin sellaisia että sanoisi että kirkon olemassaolo maassa ei ylläpitäisi yhtään ainutta kristillistä lehteä. Kilin kellit.
4: Lisäksi on huomioitava se mitä itse olen aiheesta vähän ammattimaisemmissa yhteyksissä todennut. En todella itse usko että huumorilehdistä saadaan kovin taloudellisesti kannattavaa. Sillä netissä saman saa ilmaiseksi. Huumorin kohdalla painotus onkin muuttunut. Ei myydä lehtiä vaan tehdään keikkoja. Suomen Stand Up -koomikoilla menee hyvin. USA:ssa George Carlinin tapaiset uskonrienaajat ovat olleet taloudellinen menestyt. Suomessa vastaavista tulisi sakkoja tai linnaa. Kun "kotimaa" niin suuresti tähtää siihen juridiikan tuntemukseen ja korostaa että pitää katsoa mitä siellä laissa sanotaan en voi tässä kysyä muuta kuin että mikä kohta tuossa uskonnonvapauslaissa sanoo että vapautus koskisi pelkästään ja vain ja ainostaan lehtiformaattia? Eikö siellä "kotimaassa" oikein ymmärretä mediakenttää? Ainiin, siellä ollaan luutuneessa instituutiossa jossa järjestelmä nojaa siihen että on jokin "kotimaan" tyylinen keskeinen lehti jolla on interaktio suoritettu sillä että muutama korkeastatuksinen kirkon virallinen hahmo saa luvan pitää blogia ja kommentointi niihin onnistuu vain rahaa vastaan. Ja tätä pidetään someutumisena. Anteeksi. Unohdin. Luulin että tämä olisi jotenkin vakavastiotettava mediaosaamista ja viestintää ammatikseen ammattimaisesti tekevä taho kommentoimassa.

---

Jostain syystä luterilaisella kirkolla näyttää olevan omituinen tapa tappaa elämänilo. Se tuo ihmisten elämään onnea ja iloa ja toivoa. Mutta jotta tämä onnistuu se näyttää vaativan sitä että aivan kaikki muu iloa aikaansaavat torjutaan, kielletään ja tallataan mutaan. Että kun elämä on pelkkä synkeä putki jossa ideologiavalta kieltää kaiken muun hauskan. NIin sitten kristinusko tuo elämään ainutlaatuista iloa ja onnea. Kas kun ei tehdä niin että määritellään intellektualli älyllisyys tavalla joka olisi a priorisesti ateisteilel mahdotonta ja näin vain kristinusko voisi tuoda filosofista älyllistä iloa. Mutta ainiin, Tapio Puolimatka warrant -oppeineenhan on mainostanutkin juuri tätä. Määritelkää saatana saman tien jäsenmääränne täyteen ja tiliasianne kuntoon älkääkä vaatiko kansalaisilta penniäkään tukea minkään pyörittämiseen. Kyllä Jumala hoitaa. Tai jos ei hoida niin vihaa.

Vain a-teismia?

P. Z. Myers blogasi siitä miten monet ateistit eivät pidä hänestä. Tämä on kenties yllättävä kuultava eräästä nimekkäimmästä uusateismin edustajasta. Myersiin suhtaudutaan usein ärsyyntyneesti sillä hän ei suostu ajattelemaan että ateismi olisi pelkästään jumaluskon puutetta. Että ateistiliikkeeseen liittyy moraalisia kannanottoja joita ei voi redusoida pelkästään siihen että ei olla teistejä.

Myers oli itse asiassa yllättynyt siitä että hän löysi jonkun joka olisi hänen kanssaan tässä kohden hyvin samanmielinen. James Croft on esittänyt että ateismissa on käytännössä vahvojakin eettis-poliittisia yhteyksiä. Ne vain kiistetään tiettyjen spesifien kysymysten kohdalla. Ydinteesi on osuva ; "Simply being an atheist does not perforce commit you to caring about racial injustice, it is true. But nor does it follow from strict philosophical atheism that one must care about science education, secularism, or even the advancement of atheist acceptance in society." Myös syitä tälle asenteelle arvaillaan. "These individuals wish to limit the purview of organized atheism to only the issues they personally feel comfortable about, and which they personally wish to support. They like science education and secularism, so support for those issues can be marshaled under the atheist banner. They don’t like being called on to fight for racial equality, so that’s an illegitimate expansion of the atheist cause. The pseudo-philosophical argumentation – “atheism requires no value positions! We must keep atheism pure (except for those issues I like)” – becomes a hypocritical cover for their own discomfort with some social causes."

Blogini pitkäaikaiset lukijat saattavat olla tarkkaavaisia. He voivat huomata että olen itse korostanut että uusateismin lähestymiseen hedelmällisin lähestymistapa on nimenomaan sosiologinen. Pidän uusateismia hyvin vahvasti anonyymejen (anonymous) kaltaisena löyhänä järjestönä jossa ei ole keskusjohdettua dogmaa mutta jossa tietyt tempaukset ovat "sille tyypillisiä" ja toiset taas "eivät oikein liity siihen". Klassisella ideologia-analyysillä ja perusteosten kahlaamisella ei saa kuin kalpean pintaviittauksen. Joskin tämä on tarpeen jotta ilmiöstä saa jotain otetta. Mutta kovin pitkälle tällä ei pääse.
1: Mikä varmasti onkin yksi syy siihen että jopa akatemisesti koulutettujen kristittyjen uusateismianalyysit ovat hyvin huonoja. Ne ovat yhtä osuvia kuin nuorekasta väkisin teeskentelevät vanhukset. Jotka ovat noloja, eivät suinkaan siksi että siilitukka naisella olisi nolo tai kielletty. Vaan siksi että usein tässä nimenomaan imitoidaan alakulttuurin muotia ilman tämän alakulttuurin tälle antamaa kontekstia. Imitaatio on siis pinnallisten symbolien lainaamista ilman niiden sisältöä. Lopputulos on parodia. Ihmisen tulee tiedostaa että jossain mielessä tukkamuoti on "poliittinen aktio".

Tämä ei tietenkään ole "ristiriidassa ateismin kanssa" koska a-teismi sallii monenlaiset aktiot. Kysymys onkin siitä että a-teismin alle voidaan laittaa erilaisia ateismin suuntuksia. Esimerkiksi jos on uusateisti, on käytännössä sanottava että hän kannattaa luonnontieteellistä ajattelua ja sekularismia. Jos hän ei kannata näitä hän on toisenlainen ateisti. Vaikkapa eksistentialistinen ateisti jos tiede ei innostakaan vaan tuntuu päinvastoin ikävältä. Ja jos sekularismi ei kiinnosta voidaan valita jopa monien varhaisten ensyklopedistien ja libertiinien kannattama näkemys jossa ateismi sopi vahvoille ja älykkäille jotka osaavat olla hyveellisiä ilman auktoriteettia. Ja että yhteiskuntarakenne vaati kristinuskoa jotta tyhmät lampaat eivät murhaa toisiaan.

Kysymys ei siis ole siitä mikä on ristiriidassa ateismin kanssa vaan mikä on ristiriidassa uusateismin kanssa. ; Tästä toisaalta seuraa se että voidaan sanoa että joku on tai ei ole uusateisti. Ja toisaalta vaikkapa Stalinin kommunismin aikaansaannokset ovat uusateistien ongelma aivan yhtä paljon kuin hindulaistugeenien kuristusryöstökultti on ongelma kristinuskolle vain siksi että molemmissa uskotaan jumaluuskonseptiin.

Jähme

Lutherin uskonpuhdistuksessa voidaan nähdä arvokas opetus ; Hänhän ei halunnut tuhota katolista kirkkoa, vaan uudistaa sitä ja poistaa sieltä anekaupan kaltaiset instituution keksinnöt. Kirkko oli kuitenkin jähmeä laitos, joten uskonpuhdistajien oli pakko toimia kirkon ulkopuolelta.

Sama kuvaa tietysti myös tieteen vallankumousta. Valistusaika oli nimittäin mukana kuvioissa hieman kuin jälkijunassa ; Yliopistomaailman ulkopuoliset Kuninkaalliset seurat ja erilaisissa keskustelupiireissä joita käytiin erilaisissa salongeissa. ; Esimerkiksi libertiinit toimivat yliopiston ulkopuolella koska heidän näkemyksensä olivat "kerettiläisiä" ja heidän maailmassaan korostui muutenkin ulkopuolisuus. Heidän ateistisen sävyiset asiansa haluttiin pitää salaisina myös elitismin vuoksi ; Tavallisten ihmisten nähtiin olevan liian heikkoja kestääkseen totuuden Jumalan olemassaolemattomuudesta.

Nämä esimerkit ovat jotain jotka muistuttavat että jähmeyttäkin on monenlaatuista. Ja joskus vastakkain onkin kaksi jähmeyttä, joista vähemmän suosittu näyttää vähemmän jähmeältä, koska se vaikuttaa uudelta. Näin ihmisem mielipide painottuu mielipiteen suosion eikä sen parissa ilmenevien asenteiden kautta. Tämän huomion jälkeen voi olla hyvä katsoa mitä esittämieni historiallisisten "ideologis-asenteellisten liittoumien" antamasta perustasta on kasvanyt nykypäivään.

Kirkko.

Tämän muistuttaminen on taatusti tarpeen nykymaailman valtionkirkossa. Sillä valtionkirkkoamme voidaan kutsua vain ja ainoastaan jähmeäksi. Sen tapa hoitaa sisäiset ongelmat on odottaa että "tietty mielipide kuolee vanhuuteen", eli se olettaa että asiat suttaantuvat sitten kun "aika on kypsä" eli tietyn näkökulman kannattajat yksinkertaisesti siirtyvät kannattajiensa mukana hautausmaalle.

Kirkossa muutos onkin aina jonkinlaisen pakotuksen tulos. Näin ollen ei ole yllättävää että kirkko on nykyään paradoksisessa esimerkiksi naispappeuden kanssa; Naiset ovat pappeina mutta niitä joista näin ei saisi olla, yritetään parhaan mukaan mukailla.
1: Tilanne on helppo nähdä sekä "liberaalit junttasivat Herran Sanan ohi pakottamalla" -tilanteena jossa naispappeuden vastustaminen on vakiotila, josta ollaan poikettu mutta asian huonous "ymmärretään" jotenkin - jolloin sormien läpi katsomiset ovat oikeutettuja. Toisaalta on samalla helppoa nähdä että naispappeus olisi työllä saatu parannus, jota vastaan tietyt sisäpiirit "kapinoivat piilossa" ja osa ilmituo tätä "kapinoimalla julkisesti" muutoksen henkeä - ellei peräti kirjaintakin - vastaan. Tilanne ei näytä hyvältä kenellekään.

Tämä onkin näkynyt siten, että kirkosta ollaan erottu kahdesta päinvastaiselta vaikuttavasta syystä ; Osan mielestä kirkko on liian liberaali ja toisen mukaan liian konservatiivi. Kirkko on kuitenkin liberaali-konservatiivi -linjan ulkopuolella. Se on lähinnä muutosvastarintainen.

Yliopisto.

Yliopistonkin kohdalla on hyvä huomata, että se on institutionalisoitunut. Suuri osa tutkimuksesta livahtaa palvelemaan yritystoimintaa. Moni voisi nähdä, että tämä tarkoittaisi sitä, että yliopiston toiminta olisi ideologisesti painottunutta. Että intressi olisi tuottaa nimenomaan "porvarillisen maailmankuvan tiedettä". Tosiasiassa yritysmaailma kuitenkin tarvitsee menestyäkseen ns. toimivia innovaatioita ja strategioita. Näin ollen yliopiston rooli onkin enemmän se, että se tuottaa osaamista ja tieteenteon pääpuoli tapahtuukin sitten muualla kuin yliopiston tutkimuslaitoksista. Näiden tutkimusten kohdalla on kuitenkin yleensä takana myös salailua, eli tutkimustuloksista ei kerrota vaan tulokset ovat liikesalaisuuksia. Näin ollen tieteentekokin on latistunut jonkinlaiseksi salonkitoiminnaksi.

Toisaalta esimerkiksi yliopistoaine filosofia voisi olla hyvä ääriakateemisena alana, koska tosiasia on että filosofia ei ole "kaupallisesti kovinkaan merkittävä" verrattuna moniin muihin oppialoihin. Jos Diplomi-Insinöörit ja heitä opettavat laitokset menisivät vaikka mielenilmauksen vuoksi lakkoon, yhteiskunta keksisi nopeasti jotain ratkaisuja ongelmaan. Jos teologinen laitos ja papit menisivät lakkoon, se vaikuttaisi eri tavalla, mutta tämäkin aikaansaisi reaktioita. Filosofianlaitoksen kohdalla boikotin ajatuskin olisi koominen. Filosofianlaitokset ovat enemmänkin jotain jotka taistelevat siitä että saavat pyöriä.

Filosofiassa on nykyäänkin "häiritseviä" piirteitä, tosin häiritseminen on erilaista kuin Sokrateen aikana - tai niinä aikoina kun filosofia häiritsi ihmisiä vaikkapa kohti yhteiskuntajärjestyksen muutoksia. (Joita on historiassa ollut sekä hyviä että pahoja.) Nykyään filosofia on lähinnä häiritsevää pragmaattis-taloudellisista syistä ; Siksi että oikein kukaan ei ole keksinyt miten sitä voisi syödä ja myydä.
1: Kun katsoo kirjakaupossa myytävää filosofiaa, on selvää että myydäkseen filosofia ei vaadi osaamista. Asiavirheet ja ajattelun eksaktius on turhaa. Myydäkseen filosofian on oltava tietyistä aiheista ja tietystä näkökulmasta ; Myyvä filosofia on eräänlaista "hyvän elämän teologiaa" - tai oikeastaan sen pitää myydä "oikean elämäntavan uskonperusteita". (Ja se, miten uskontoa voidaan syödä ja myydä on ollut ihmiskunnan hallussa jo ennen kuin tieteen vallankumous toi sen muunlaisen.) Jotta filosofiaa voi myydä on syytä konsultoida markkinatutkimuslaitoksia eikä yliopiston filosofian laitosta.

Filosofiassa on kuitenkin "jähmeällä tavalla häiritsevää" se sinänsä mielenkiintoinen tilanne, että siellä opetetaan lähinnä erilaisia menetelmiä ja konventioita. Näin ollen filosofian opiskelun ja filosofian nimekkäänä toimijana toimimisen välillä näyttää olevan kuilu ; Filosofian Mestariksi kun pääsee kun keksii omanlaisensa metodin/asenteen/asiankäsittelykulman ja esittelee sen käyttämistä. Filosofian tenteissä pärjää kun opettelee tämänlaisia menetelmiä, eikä koulutus hiokaan siksi kehittämään uusia ajattelutapoja vaan sen sijaan filosofian laitokselta valmistuu esimerkiksi tieteenfilosofisten metodien ja/tai diskurssianalyysin taitajia.

Discokuningas on niin viisas että häntä luulee tyhmäksi.

"Discokuningas nousee seisomaan, selvittää kurkkuaan, huolii asuaan, kasvaa valoihin, hetken hallitsee, sanat valitsee, sitten meitä neuvoo ; "Menkää ammattiin. Ei mulla ole teille mitään mistä tulisitte iloisiksi veikoiksi. Siis jo häipykää, on kaikkein parasta sittenkin se."
(Absoluuttinen nollapiste, "1900 -luvun heleys")

Nihilistin päiväkirjassa oli esitetty pastori Peter Gomesin lausunto. "Well, I'm neither brave enough nor smart enough to function in a universe without the god construct. I don't want to think that I'm here all on my own, and I don't want to have to think that I have to make it up all on my own. I rather like the company of believers." Sitä pidettiin kovasti positiivisen lausunnon arvoisena. Se on eräänlainen vastaus, eikä siinä esimerkiksi herjata uskonnottomia typeryksiksi.

Minut lausunto kuitenkin jätti ens alkuun täysin kylmäksi, niin kylmäksi että meni kalsean puolelle.

Yhtenä syynä on ehkä se, että uskonto liitetään toimivuuteen. Tässä on mukana implisiittinen syytös uskonnottomuuden epäkäytännöllisyydestä. Että ateismi voisi sopia vain niille jotka ovat ovelia. Yksinkertainen ja tavallinen ihminen tarvitsisi uskontoa toimiakseen ja ollakseen onnellinen. Tämä muistuttaa sitä kuin väitettäisiin että lapset tarvitsisivat joulupukkia osatakseen ja voidakseen toimia kiltisti. Toki pukki kehottaa olemaan kiltti, mutta sitä ei jaksa pitää koko ajan mielessä - ja jos jaksaa, kyseessä on jo huolestuttava pingottaminen jonka vaikutus lapsen mielenterveydelle on jo huomattavan kyseenalainen.
1: Lisää, hieman outoa, vääntöä mukaan tulee siitä että esimerkiksi "Research Digestin" esittämän Fionnuala Murphyn mukaan moraalikompassimme on melko lailla automaattinen: Tietoisuuden rooli moraalissa onkin usein vain sepittää uskottava kertomus jälkikäteen. Tämä voi selittää uskovaistenkin erimielisyydet moraalista. Uskonto kun tarjoaa moniselitteistä symboliikkaa, jota voidaan tulkita eri tavoin. Monimutkaisuus tarkoittaa yksiselitteisen vastauksen puutetta, joten vastaus itse asiassa saadaan montaa kautta. Näin ollen uskonto päin vastoin mutkistaa elämää. - Ehkä se onkin niin että minä en ole riittävän älykäs ollakseni funktionaalinen kristitty ja siksi olen mieluummin with my fellow in arms? ~ I just like to keep things simple.

Toisaalta näytti siltä että pastori viittasi tunnettuun tosiasiaan - josta jopa minä olen blogannut. Älykkyyden ja uskonnon välillä on "negatiivinen korrelaatio". Tässä ajatellaan olevan takana se, että älykkäät kokevat selviävät ilman apua. Kun kuitenkin muistetaan, että uskonnoissa nimen omaan yksilölle destruktiiviset muodot houkuttelevat vastauksilla eniten juuri näitä apua ja tukea arjessaan kaipaavia. Ja näistä on vaikein päästä irti. Näin tämä maistui jopa "antiargumentilta".
1: Tätä kautta tässä saadaan pohjasävytystä vanhaan, jo libertiinien esittämään, argumentaatioon, jonka mukaan uskonnottomuus sopii älykkäille ja sivistyneille mutta rahvas kansa silti ehdottomasti tarvitsee sitä pysyäkseen kurissa. Mielen tekee erikoiseksi huomata että lausunto on siis itse asiassa ateistista argumentaatioperinnettä.

Tulkintakenttäni olisi tuollaisena kuitenkin vain liian värittynyt.

Sain tähän ymmärryksen kun luin Rauno Räsäsen blogia ; Hän nimittäin luokitteli asioita seuraavasti:
"Taide lupaa kaiken, mutta ei lopultakaan lunasta ainuttakaan lupaustaan (onnesta) eli ei tarkkaan ottaen anna mitään muuta kuin illuusion, fantasian, itsepetoksen.
Porno ei lupaa mitään, mutta antaa hetkellisesti kaiken - sillä ehdolla, että myyt sielusi nautinnolle eli/tai olet fysiologisesti ja fantasioissasi pakotettu toistamaan nautinnon haluamista ja saavuttamista. Tätä toiston pakkoa nimitetään vietiksi tai addiktioksi riippuen siitä, miten paljon tahdon vapautta oletamme/annamme itsellemme seksuaalisen halun suhteen.
Nainen sijoittuu taiteen ja pornon välimaastoon, koska lupaa paljon ja antaa paljon. Nainen nimittäin olettaa miehen pitävän häntä taideteoksena (ei pelkkänä aikuisviihteenä/pornona), joka synnyttää lapsia. Ja niin mies luuleekin."

On hyvä miettiä, kuuluuko usko ja uskonto mihin noista lokeroista. Neljäs vaihtoehto, jota voisi paremman puutteessa kutsua "realismiksi", jossa luvattaisiin vähän mutta myös annetaan vähän ei ole uskottava. Joten tuolla listalla on hyvä mennä.

Esimerkiksi Kierkegaardin eksitentialistiseen uskomistapaan taidenäkökulma itse asiassa sopii erinomaisesti. Illuusion ja eskapismin arvoa ei kuitenkaan pidä vähätellä ; Turhakin toivo on toivoa. Siksi hieman huvittuneena törkinkin erästä ateistia joka arvosti fantasiointia, päiväunelmia ja muita vastaavia asioita muistuttamalla että myös uskonto voi olla tälläistä eskapismia. Hänen teekuppiinsa usko ei sopinut, toisin kuin muu haihattelu.

Pascalin vaaka ja muut "hyötyuskomisen" muodot taas keski keskittyvät siihen että uskonnosta saisi jotain. Se kannattaa esimerkiksi jo ihmisten eläessä ; Uskon totuudellisuuden ja älykkyyden - ja tätä kautta perinteisten jumalatodistuksen - sijasta vedotaan siihen että palkkio on niin suuri että äärimmäisen epärationaalinenkin Jumalausko on oikeutettavissa suurella palkkiolla. Karkeasti tätä kuvataan usein "paratiisikaupaksi" : Asian miellyttävyys on ratkaisevassa sijassa. Keskiössä ei ole henkilökohtainen suhde Jumalaan vaan se, mitä tästä hyötyy. Tämä lähestymistapa onkin itse asiassa yllättävän hyvin luokitelmaan "porno" sopiva.

Uskovaisten puheissa että uskonto on kuitenkin aina kuin nainen. Sekä pornoa että taidetta samassa paketissa. Tämän vuoksi uskonto voi näyttää eriteltynä hyvinkin ikävältä laitokselta. Kun ne laitetaan yhteen syntyy jotain hieman muuta. Tätä kautta uskonto esiintyy elämäntapana, joka on täsmälleen yhtä hyvä ja perusteltu kuin jokin muu tahansa ; Hieman kuten Mika Sipura mainitsi kommenteissaan reagointina tuntien masentavuutta korostavaan reagointiin : "Oppitunneista on tullut minulle samanlainen rakennusprojekti kuin tästä verkkopäiväkirjasta. Harmittaa vietävästi jos en onnistu, vaikka kukaan muu ei edes huomaisi. Toiset harrastajamaalaavat asetelmia tai dreijaavat savikippoja. Joku kiipeää K-kakkoselle tai miekkailee. Minä väkerrän verkkopäiväkirjaa ja oppitunteja." Eipä siinä sen enempää perusteluja tarvita.

---

Ihmettelin myös sammakoita. Viilenevät illat ovat saaneet ne lämmittelemään asfaltille, joka on mustana kerännyt lämpöä. Näitä sammakoita on paljon ja ne kaikki makaavat litteänä pitkin ja poikin Korson miltei autiota kävelytietä. Vaikka koko joukkokölliminen ehkä näyttää irvokkaalta ja luonnonvastaiselta, niin kai nekin tulevat lämmössä onnelliseksi.

Intus ut libet, foris ut moris est.

Ennen kuin luet tätä juttua pidemmälle, on syytä muistuttaa että minä en ole erityisen kristillisyyden vastainen. Minulle tulee ihan hyviä fiiliksiä vaikka entisen kristillisen lähetystyöntekijän - joka ei suinkaan ole mikään "uskostaan luopunut" sellainen - jutuista. Ja toisaalta olen esimerkiksi elämässäni ainoastaan yhden kerran ostanut harjoitusmiekan toiselle kuin itselleni. Hän on Steven, kristitty sparrikaveri, jonka kanssa koen huitovani "hyvässä hengessä". Tiesin että "lelu meni hyvälle miehelle". Tämä ei ole pieni asia : En ole tehnyt vastaavaa edes pienelle sisarelleni.

Ja viimeksi tänään päädyin hihittelemään sille, miten minulla on yllättävän kristilliset arvot - en vain osta niitä tarinoita ja yliluonnollisuuksia ja tuonpuoleisuuslupailuja niiden takana. Vain tarinoille annetun painoarvon vuoksi vaikutan hyvinkin epäkristilliseltä.

Kuitenkin tällä asialla on toiset puolensa. Tästä esimerkkinä Tänään minulle melko sinnikkäästi kaikista pyynnöistä huolimatta kirjoitteleva fundamentalisti haastoi ("challenge") minut. Kyseessä ei ollut kaksintaistelu aamunkoitteessa kuolemaan, se olisikin voinut olla ihan siistiä. Haaste kehotti minua kuitenkin ja tietenkin vain katsomaan tiettyjä videoita "GodTubesta". (Äänikorttini on rikki, kuten on ollut jo jonkin aikaa, joten en voinut kuulla, vielä vähemmän ymmärtää. Tämä oli varmasti jonkinlainen yliluonnollinen merkki Jumalalta!) Viimeistään tässä vaiheessa on selvää että kyseessä on tavoitteellinen käännyttämistyö, vaikka olenkin kehottanut häntä tekemään jotain muuta. Kertonut että en ole mikään projekti. Pyytänyt että "Don't continue this or go away!" (Ystävyyden poisto profiilista ei riitä, koska kommentteja voidaan laittaa niihin jotka on jo aloitettu. Estot kierretään ja pyynnöt ohitetaan. Tälläistä panostusta ja mietintää voi omalla häröllä tavallaan vain kunnioittaa. Mutta...)

Hän ei välitä, jos loukkaannun. Koska uskonnottomuus on hänelle olemassaollessaankin loukkaus. Uskontokeskusteluun osallistuminen on sama kuin että "asia kiinnostaa", ja tämä antaa hänelle vapaat kädet.

Se, mitä minulle tulee mieleen alkaa siitä, mitä "Count Up" -blogissa kirjoiteltiin väittelystä ja sietämisestä. "Sanojen maailmassa väärinymmärrysten valta on suuri. Ennakkokäsityksemme ratkaisevat häkellyttävän paljon. Sen toteaa, jos todella haluaa ylittää rajoja. Sen tajuaa myös lukiessaan erilaisia nettikeskusteluja. Niissä sentään erimieliset edes joskus kurkistelevat pois omalta mukavuusalueeltaan. Silti ei ole ihme, jos keskusteluissa nurkkaan ajettu väsyy ja lähtee pois, omanmielistensä luo. Eikö koskaan opita ... Eilen jäin taas muistelemaan, millaista oli positiivinen keskustelu eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa Thaimaassa. Aggressiivisuutta koettiin todella harvoin, missään asiassa. Väittelyä vastaavasti vältettiin mahdollisuuksien mukaan. Nykyinen poliittinen kuohunta siellä osoittaa sen, että hampaankoloihin on kuitenkin jäänyt paljon kaikenlaista puhdistettavaa. Asioissa on puolensa ja puolensa."

Tästä alkuaskeleesta otin mukaan sen, miten sanapari "vihainen ateismi" yhdistetään moneen asiaan, kuten elokuviin. Ja miten ihmeessä silti toimii se, mistä Wilkins muistuttaa laittaessaan etumääreeksi "affirmation" (ääneen lausuminen). Miten se, mikä on ateisteille "ääneen tunnustamista" tarkoittaa uskovaiselle "vihaa". Tässä kohden kaikki voidaan yhdistää.

"Haastajani" sai minut miettimään libertiinejä. Sitä miten he olivat ateisteja, mutta miten kuitenkin uskovaiset pitävät heidän siitä puolestaan jota nykyateistit eivät kannata.

He olivat ateistisia, jos eivät ihan puhtaita ateisteja. Ja heillä oli ihanne, jossa korostui se, että tieto kuului heille. He olivat itse mitä halusivat ja olivat ulkoisesti yhteiskunnan tapojen mukaisia.

Yhtenä syynä tähän oli se, että heistä tieto kuului ylimyksille, he olivat aristokraatteja. Massojen ei siksi tarvinnut kuulla. Se on jopa haitallista, totuus voisi tyhmän rahvaan käsissä olla vaaraksi. Tieto oikeissa käsissä ja pois vääristä suojeli yhteisöä : Ihanteet unohdetaan, kun ne on sidottu rahvaan mielessä Jumalaan. Libertiineistä uskonto oli tyhmille ja alhaisille. Tämä libertiinien pelko "turmellukssta" on nykyisin uskovaisilla yleinen. Itse asiassa olen useamman kerran kohdannut uskovaisen, joka pitää periaatetta hyvänä ja viittaa että "vaikka [libertiini X] oli ateisti ja olen hänen kanssaan erimielinen, hänellä oli järkeä tässä asiassa". Osa on suoraan kehunut tätä vaikenemisasennetta. Lievempi mutta suurempi osa toki vain kannustaa miettimään uskonsa menettäviä, ja aprikoi mikä eikristittyä ylipäätään motivoi.

Vaientamisstrategiat ovat yleisiä. Yleensä niissä on taustaideana pelata "kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peliä, jossa vastustaja "haastetaan". Hän ei voi muuta kuin toimia mieleisesti, kääntyä ja luopua omastaan, tai hävitä pelin ehdoilla. Tämä tarkoittaa samalla sitä että kyseessä ei ole "reilu peli" tai "kunnon argumentointi". Sitä harrastavat ovat auttamattomasti epäreiluja.

Tästä löytyy paljon esimerkkejä, Esimerkiksi Leinivaara irvii "Tapautui tosielämässä" -pohjalta sille miten ateistin olemassaolo riittää loukkaukseksi. Moni on tälläistä.

Mutta yksi fiksuimmin tehdyistä löytyy "Eksaktin Elämän Utopiasta", jossa ollaan "muissa maailmoissa". Siellä toimii nimimerkki "Etsijä" , joka tosin vaikuttaa siltä että hän on "löytänyt" ja yrittää jotenkin pitää siitä kiinni. Hän teki sitä mitä kunnon asian sijasta ihmisiin jutun siirtävä tekee. Hän uteli siellä motiiveista sävyyn jossa on takana retorisen kyselyn sävy. "Mistä lähtökohdasta käsin tarkastelet tätä uskontojen ja tieteen välistä kuilua? Onko tavoitteesi vain pistää uskontoja halvalla? Jos, niin miksi ihmeessä?" Kun vastaukseksi tulee se, että henkilö on ateisti/igteisti ja että tähän on päädytty tietoteoreettisista syistä, vastaus on jotain joka vahvistaa kysymyksen retorisen luonteen. "Tuosta lähtökohdasta käsin kai uskovissa on vain joku mielenhäiriö, jonka takia he uskovat taruolentoihin. Ei kai sellaiselle ihmiselle ole järkevää rationaalisesti perustella miksi taruolentoon uskominen on harhaista. Miksi ihmeessä olet siis kiinnostunut teologiasta?"

Kysymys on sinänsä outo, koska jos näkemys on tietoteoreettinen, (1) Oma kannanotto ja sen perustelu ei ole väistämättä samaa kuin yritys vakuuttaa vastapuoli. Ja jos näin ei olisi, pätisi silti se että (2) Koko asia ei ole kannanotto uskovien mielenterveyteen. Tietoteoria ei ole täysin sama, identtinen, mielenterveyden kanssa. Se, että jokin asia on tietoteoreettisesti huono ei tarkoita sitä että siihen uskoisi vain typerys. Kenties jokin ei ole vain tullut mieleen. Ja itse asiassa keskustelulla ajatukset ovat muuntuneet ennenkin. Tätä kautta myös kääntyminen argumentoinnilla olisi mahdollista. - Voidaan siis jopa sanoa että ehkä jo se että jos joku keskustelee rationaalisesti, tämä tarkoittaa sitä että ei pidä uskovaista hulluna.
1: Mielenkiintoinen kysymys tässä on tietysti se, että samaa logiikkaa voitaisiin soveltaa uskovaisiin. Tällöin se, että uskovainen väittää että hänellä on vahvat todisteet Jumalasta, ja että ateismi on irrationaalista, tarkoittaa samalla sitä että uskova halveksii ateisteja. Ja että ei pidä näitä kykeneväisinä rationaaliseen argumentaatioon. - Itse asiassa on mahdollista että etsijä on tehnyt projektion vastustajiinsa. Hän näkee omat syntinsä itsensä ulkopuolella. Olisin kuitenkin varovainen tälläisten johtopäätösten teossa. Yhtenä syynä tähän varovaisuuteen on ihan yksinkertaisesti se, että jos erimielisyys tuomitaan "vastustajan pilkkaamiseksi", katoaa mukana koko argumentaation perinne. Sillä tieteessä, tietoteoriassa ja filosofiassa on varsin tavallista esittää jokin asia epärationaalisena. Jos tämä on samalla loukkaus tämän asian kannattajaa kohtaan, ei mistään asiasta voisi ns. debatoida koskaan missään ikinä.

Se, että jokin asia on epärationaalinen/epätieteellinen/tai muuten vaan perusteeton tms. ovat varsin tavallisia aiheita. Mutta kaikissa aiheissa ihmistä ei vedetä aiheeseen. Selvästi uskonnossa on tässä kohden jotain poikkeuksellista.

Ydin on mielestäni seuraavassa "Akrasiaksen" kommentissa : "Ehkäpä kyse on paljolti siitä, että keskustelu, jonka olisi tarkoitus tapahtua faktojen tasolla, tapahtuukin toisen osapuolen toimesta vallan/statuksen ja arvojen tasolla" ... "Vastaavasti evoluutioprosessin ja -historian tunnustaminen kääntyy tiettyjen uskovaisten mielessä arvoväittämiksi "kaikki on sallittua", "elämässä ei ole mitään mieltä", "ihminen on vain pahainen elukka", jne. Evoluution vastustaminen lienee täten osaltaan arvojen signaloimista. Näissä seikoissa saattaa piillä avain siihen miksi aihepiiriin liittyvät faktakysymyksetkin otetaan niin henkilökohtaisesti ja tunteikkaasti." Tästä tuli itselleni nostalginen olo. Nimittäin Kognitiotieteen tieteenfilosofian opintopisteitä istuessani Otto Lappi kertoi että suuri syy evoluutio-kreationismikeskusteluun on juuri se, että evoluutio vastaa sellaisiin kysymyksiin kuin "mistä ihmiset ovat tulleet" ja jotka ovat perinteisesti olleet uskontojen tehtävänä. Ja näihin selityksiin on liitetty arvoja ja elämäntapoja, jopa ihmisen koko identiteetti. Tätä kautta näiden uskontojen antamien tarinoiden haastaminen haastaa ihmisen kyseenalaistamaan koko rakenteen. Myös itsensä.

Uskova joka haastaa itsensä kokee itsensä loukatuksi. Hänen ylpeyttänsä loukataan - ksoka nöyryyttä voi yrittää loukata, mutta tässä ei voida onnistua. Hän kokee että loukkaantuminen on peräisin ateistista ja kertoo jotain ateistin tunteista. Tästä voi seurata vaikkapa retorisia kysymyksiä.

Laajemmin sanoen tämä liittyy ateistien hiljentämiseen keskittyvään stategiaan. Usein uskovaiset aktiivisesti hakeutuvat julistamistyöhän. Tämä on keskusteluhaaste. Tässä kysytään vaikkapa "oletko uskossa". Jos kerrot että et ole uskossa, sinua vaaditaan ja vaaditaan keskustelemaan. Tätä kutsutaan "perustelujen vaatimiseksi". Jos et reagoi sinut leimataan. Kuuluu jopa "tärkeitä kysymyksiä ei mieti", "pinnallinen"... Älykkyys kyseenalaistetaan ja vaivannäkö oletetaan olemattomaksi. Uskonnottomuus johtuu tässä vaiheessa "älyllisestä laiskuudesta". Jos taas keskustelet, niin silloin ihmetellään "miksi aiheella pitäisi olla väliä ateisteille?" Voidaan jopa kyseenalaistaa että ei olekaan "ateisti" tai muu uskonnoton. Taakse oletetaan viha Jumalaa kohtaan, joka taas vaatii vihan kohteen olemassaolon. Tai sitten tehdään niin kuin "Etsijä" ja yhdistetään oma loukkaantuminen retoriseen kysymykseen piilotetuksi syytökseksi kiusanteosta ja ad hominemista.

Tämä on itse asiassa yleinen ja läpitunkeva asia. Uskovaiset ovat tässä suhteessa usein suvaitsevaisia ja edustavat "en ole ensimmäisenä sanomassa kanssauskovalle että he uskovat väärin". Minulle riittäisi vain se, että sanoisivat että nämä toimivat niin. Tästä seuraa se, että jotkut haasteet pysyvät lyhyinä.

Ja vahvistaa vihollisuutta ja poteronkaivuuta. Huomasin tämän asenteen jo kauan aikaa sitten. Siksi kirjoitin Geocitiesin mukana edesmenneen "evonkeliumin" alkusivun alkuun tärkeimmän. Sitaatin Richard Weinin "Not a Free Lunch But a Box of Chocolates"ista : "Critics of Intelligent Design pseudoscience are faced with a dilemma. If they discuss it in polite, academic terms, the Intelligent Design propagandists use this as evidence that their arguments are receiving serious attention from scholars, suggesting this implies there must be some merit in their arguments. If critics simply ignore Intelligent Design arguments, the propagandists imply this is because critics cannot answer them. My solution to this dilemma is to thoroughly refute the arguments, while making it clear that I do so without according those arguments any respect at all." Kun mainitset sanan "uskonto" etkä edusta oikeaoppisuutta, joudut epäreiluun ja epäkunnioittavaan Häviöpeliin, jossa ei erilaisia "haasteita" säästellä.

Ensimmäinen asia joka on ymmärrettävä, on se että jos olet erimielinen, olet jo tuomittu. Tärkeää on vain se, millä tavalla tämä tapahtuu. Tätä kautta on selvää että ateistejen affirmaatiovaatimuksille on tilausta. Ongelma on vain siinä, että valtaosa uskovaisista on hyvää porukkaa. Ateistin tai muun vastaavan on vain vaikeaa nähdä niitä, koska ne kunnon tyypit ovat hiljaa - ja suvaitsevat myös sitä ärsyttävää.

Ja nekin jotka jäävät jäljelle ovat vain ärsyttäviä. Minuakin "haasteillaan" pommittava syyllistyy lähinnä tylsistyttävyyteen, kliseisyyteen ja yleiseen ärsyttävyyteen - sekä tyylittömyyteen kun hänen haasteensa ei tarkoittanutkaan kaksintaistelua aamunkoitteessa kuolemaan asti. Hän luultavasti tekee asian hyvästä sydämestä ja tarkoittaa ja haluaa minun parastani. Ongelma on siinä, että kaikki yllä oleva ilkeily tehdään vedoten juuri tähän. Minun ja heidän eronsa onkin siinä että minä olen parempi. En nimittäin kehittele tuollaisia eettisiä satuja to back up my naughty and mean doings. Tämä ei ehkä ole paljon. Mutta se on kuitenkin sitä aivan helvetisti.

Nykyajan ateisti ei siksi ole libertinisti. Hän on kasvanut siitä ohi. Hiljentyminen olisi kuitenkin eräällä tavalla viisasta. Sillä aivan liian monet uskovaiset ovat niin aggressivisia ja suvaitsemattomia, ja muut ovat hiljaa sallien heidän toimintansa, että se on paras mahdollinen ratkaisu. Moni kuitenkin jollain tavalla uskoo että rationaalinen keskustelu uskovaisten kanssa on mahdollista, koska he sellaista yrittävät. He eivät ole ylenkatseellisia libertiinejä, joiden ylpeys pitää tavaran itsellä. Uskovaiset taas eivät pidä affirmaatiosta ja pitävät sitä loukkaavana, joten heiltä löytyy tätä libertiinejen ominaisuutta.

Omalla kohdallani vaikeutena on kuitenkin runsas epäonnistuminen juuri tässä aiheessa - joka epäonnistumisen tasossaan ja pettymyksissään ylittää vahvasti aivan kaikki muut aiheet. On tunnustettava että joskus olen debatoinut vain hioakseni taitojani, leikitellyt turhankin monimutkaisilla jutuilla vain koska minulla on tylsää. Ja joskus vain naureskellakseni. Ateisteistakin löytyy vastaavaa asennetta. Tämä tarkoittaa sitä että pelkkä keskustelun käyminenkään ei vielä tarkoita kunnioitusta. On ehkä hyvä muistaa että kunnioitus on yleensä kaksisuuntainen prosessi : Yksisuuntaisena sitä on pirun vaikeaa pitää yllä kovin kauaa, koska olemme kaikki sosiaalisia olentoja joille toisen ihmisen kohtaaminenkin merkitse jotain.

---

Otsikon teksti on libertiinien eräs tunnuslauseen tapainen "sisäisesti vapaa, ulkoisesti tapojen mukainen". Libertiineille, aikansa ateisteille, tämä oli ihanne. Nykyateisti tai "uskonnoton" kohtaa tämän ulkopuolelta tulevana vaatimuksena.

Vallankumousateistit.

Viime aikoina olen törmännyt poikkeuksellisen tiheästi siihen miten ateisteihin yhdistetään ranskan vallankumouksen veritöihin. Toki vastaavia rinnastuksia on tehty aina, mutta aiheena ovat olleet perinteisemmät natseihin ja kommunisteihin yhdistäminen. Nämä ovat olleet yhtä tylsää kuin kristittyjen yhdistäminen noitavainoihin. (Kaikki tekee.) Ilmeisesti toisesta maailmansodasta ja kylmästä sodasta alkaa olemaan jo niin pitkän aikaa, että teemaa voidaan laajentaa.

Tämä on sinänsä erikoinen valinta, koska se tavallaan osoittaa rajanvedon paikkoja. Siinä missä natsismin hirveys liittyy ideologiaan siten että rodut ovat eriarvoisia, voi natseihin viittaava kristitty samalla muistuttaa että kristillisyydessä on kyse rotujen samanarvoisuudesta. Ranskan vallankumouksen kohdalla verityöt kuitenkin liittyvät kuninkaanvallan vastustamiseen ja demokratian ja vapauksien kannattamiseen.
1: Libertiineistä eteenpäin lähtenyt monin paikoin ateistissävytteinen linja muutti kulttuuria, ja tästä tuli yhteiskuntaan lopulta valistus ja ne "pehmeät ja humanistiset arvot", jotka kristityt ottivat omakseen. Ottamalla ranskan vallankumouksen vastustamiseksi, syntyy tätä kautta sellaista maustetta jossa kristinusko esiintyisi vanhollisena, kuninkaanvaltaa ja kansan oman ajattelun oikeuksia rajoittavana laitoksena, joka kutsuu kaikkea kontrolliaan "suojeluksi" ja "arvoiksi" ja jota vastaan taistelee arvomaailma jossa korostetaan "yksilön oikeuksia" ja "vapauksia" - ja niiden mukana on tässä kertomuksessa myös vapaus käyttää väkivaltaa tyranneja vastaan, jotka eivät kenties ilman hyökkäyksiä suostu luopumaan kontrollistaan ja vallastaan.

En kuitenkaan usko että todellisuus oli aivan noin tiukka. Syy on se, että jos olit ateisti olit pakosti valistusmies, mutta jos olit uskovainen voit silti olla valistusmies.

Tästä päästään siihen että tämänkaltainen argumentaatio nojaa eräänlaiseen "hedelmistään puu tunnetaan" -ajatteluun, jossa on olennaista että toimijat olisivat nimen omaa ateisteja. Esimerkiksi Thomas Jefferson vakuuttui ranskan vallankumouksesta ja sanoi : "The tree of liberty must be refreshed from time to time with the blood of patriots and tyrants. It is it's natural manure." Henki lainauksessa on sama kuin ranskan vallankumouksessa. Väkivalta oikeutetaan ideaalilla. Ongelma tässä oli se, että hän oli uskovainen. Toki tässä voidaan sanoa että Jefferson ei olisi "oikeanlainen kristitty". Mutta joka tapauksessa hän oli kuitenkin ensisijaisesti teisti, hän uskoi Jumaluuksiin ja korkeimpiin voimiin, joten hän ei "oikein mitenkään" voinut olla määritelmällisesti ateisti.
1: Sama tosin koskee myös natseja, joilla oli muun muassa "Gott mit uns" -vyönsolkia, joka vihjaa siihen että vaikka he olisivat miten "huonoja ja vääräoppisia kristittyjä", he olivat teistejä eivätkä ateisteja. Mutta kun kokemuksieni pohjalta tiedän fundamentalisteja jotka samanaikaisesti sekä pitävät natseja ateisteina, että kertoilevat innolla siitä miten natsit olivat ilmiasultaan saatananpalvontaokkultiikkaa.
2: Tälläinen "eikristillisyyden" rinnastaminen ateismiin johtuu tietysti siitä että ihmiset kovin helposti ottavat vain oman näkemyksensä sallituksi edustajaksi. Tällöin luokitelma on filosofisesti kestämätön liioiteltu mustavalkoisuus, väärä dikotomia, jossa "me ja muut" on ainut tärkeä ja merkittävä asia. Ja tämän virheen kautta väärä teismi niputtuu väärään ateismiin varsin helposti, ainakin jos on oman häntäluunsa sokeuttama.

Uskonnollinen kokemus, eli "Mitä agnostikon hautakiveen kirjoitetaan."

Olemisen Porteilla -blogissa esiteltiin William Jamesin tapaa ajatella uskonnollisista kokemuksista. Pääpointti on siinä että:
1: Uskonnolliset kokemukset voivat johtua erilaisista asioista. Ne voivat olla psykologinen lajityypillinen selviytymisstrategia. Ja muutenkin syitä sen olemassaololle voidaan hakea vaikka kulttuurista tai muualta ... mutta uskonnollisuuden tunteen kohdatessa kyse on siitä, miten yksilö sen kokee. Minustakin on selvää, että vaikka jokin asia, vaikkapa reagointini naamaa päin lentävään esineeseen, on lajityypillinen ja sen aktivaatio johtuu eläimellisestä hermostosta ja vaikka sen voimakkuutta voidaan tehostaa ja nopeuttaa harjoittelulla eli kasvatuksen kautta, se ei silti tarkoita että tämä itse asia olisi väärä tai väistäminen pitäisi jättää tekemättä. Lakiin kirjoitettu asia voi olla vain normi, mutta jos se on myös eettinen, tämä normiin vetoaminen ei sinällään ole kovin vetoava argumentti. Tämänkaltaista rinnastusta voidaan soveltaa myös uskonnolliseen kokemukseen. (Kysymys ei ole "joko/tai". Kunhan muistaa että ne eivät ole myöskään "sekä/että".)
2: Uskonnollinen kokemus itsessään ei ole mikään erityinen kokemus, vaan normaali kokemus joka kohdistuu yliluonnolliseen. Tämän hyväksyn. Samoin hyväksyn sen, että uskonnollinen kokemus ei ole mielenvikaisuutta. Tosin en hyväksy sitä, että uskonnon ehdottomasti esitetään olevan muuta kuin mielenvikaisuutta sillä perustein että jos ne ovat normaalejen tunteiden vääristymiä, niin nekin pitäisi tuomita mielenvikaisuudeksi. Sillä mistä vakavassa masennuksessa tai skitsofreniassa juurikin on kyse? Siitä että normaali negatiivinen tunne tai itsen tunne muuttuu sairaudeksi koska se on "väärässä paikassa".
3: William James erottaa Kantin tavan ja käytännön tavan: Kantin mukaanhan Jumala ja muut käsitteet olivat antinomioita, tiedollisesti tyhjiä, käsitteitä. Kantille niillä ei siis teoreettisina termeinä ja olemassaoloväitteinä ole tiedettyä ja tunnettua merkitystä, joten ei oikeastaan voida sanoa että ne olisivat vääriä: Ne ovat enemmän, ne ovat turhia, tyhjiä. Mutta ihmisen konkreettisen elämän kannalta niillä on Jamesin mukaan suuri merkitys. Tämä ajatteluhan on erittäin läheistä sukua tiedevastaiselle ajattelulle, jossa korostetaan sitä miten heti kun objektiivisuus väkivaltaisesti irrotetaan subjektiivisuudesta, tapahtuu julma psyykkinen temppu. Myönnän että objektiivisuuden tavoittelu ei ole ihmiselle lajityypillisin tapa ajatella. Ja myönnän että uskonnollisilla kannanotoilla on vaikutus tunteisiin. Kuitenkin tästä seuraa tiedevastaisissa piireissä se, että objektiivisuuden tavoittelua nähdään jotenkin pahana asiana. Osa on tietysti paljon tätä järkevämpi, ja osaa ottaa "tosiasiaväitteet tosiasiaväitteinä ja subjektiiviset väitteet jonain aivan muuna."

Tässä kohden mielestäni pöytään pitää iskeä Daniel Dennett. Hän on ateisti, minä en. Hänellä on kuitenkin asiaan juuri sopiva käsite, uskomiseen uskominen.

Tämä on tila, jossa henkilö tietää aivan hyvin, ettei ole mitään tieteellisiä tai muuten päteviä syitä uskoa Jumalaan. Heitä ei edes kiinnosta keskustella tai käsitellä koko Jumalan olemassaoloasiaa tutkimuksen ja selvittämisen keinoin. Mutta he kuitenkin haluavat uskoa Jumalaan. He haluavat tehdä näin vaikka todistettaisiin varmasti että tätä ei olisi olemassa.

Syynä on pelko. Tämä ei ole sinällään Jumalanpelkoa, tai ajatusta siitä että ilman uskontoa seuraisi Jumalallinen Kostotoimenpide joko Ennen tai Jälkeen Kuoleman. Sen sijaan pelko on yhteiskunnallinen tai sosiaalinen: He katsovat että uskomisen puute tuo ihmisen psyykelle huonoja seurauksia, tästä seuraa sekasortoinen yhteiskunta. Tälläisessä taas olisi ikävää olla ihmisenä, olipa ateisti tai uskovainen. Dennettistä tämä pelko johtaa siihen että uskomiseen uskova antaa luvan vaikka valehdella Jumalan olevan totta, koska tämä väärä tietohan pitäisi ihmisen mielen ehjänä ja auttaisi pitämään yhteiskunnan toimivana.

Uskomiseen uskominen johtaa Dennettin mielestä siihen että uskonnosta ei keskustella, vaan korkeintaan sitä puolustetaan julistustoiminnalla. Koska juuri kriittisen keskustelun pelätään ajavan pois uskosta, eli aiheuttavan romahduksen. Tämän vuoksi "aatteeseensa erityisen lujasti uskovien" lisäksi myös he kokevat ateistit uhkaavana ja halveksittavana voimana. Lisäksi keskustelu tuottaa heille Dennettin mukaan ikävän tilanteen, koska he joutuvat joko tunnustamaan valehtelevansa itselleen läheistensä vuoksi, tai sitten he joutuvat seuraamaan minkä näkevät todeksi ja pettämään läheistensä onnen. Dennettistä kukaan ihminen ei vapaaehtoisesti asetu tilanteeseen, jossa joutuu tekemään tämän. (Itse Jumalaan uskovathan taas toiseuttavat eri tavalla: Heille Jumalan olemassaolevuus on varma asia, heille ateisti edustaa samanaikaisesti moraalisesti alempaa ja tiedoissaan huonompaa sekä maailmankuvaltaan pinnallisempaa "epäabstraktiivisesti ajattelevaa" ihmistä, joka tulee pelastaa itseltään.)

Dennett vertaa tätä kultavarastoihin: Ennen raha sidottiin jalometalleihin: Kolikot olivat painavia, joten painettiin sopimuksia, jotka voitiin vaihtaa tiettyyn määrään jalometallia. Tätä kautta itse sopimuksesta tuli maksuväline. Aikanaan kultakannasta ei haluttu luopua, koska ajateltiin että ihmisten luottamus setelirahaan katoaisi jos sitä ei saisi vaihdettua suoraan kullaksi. Kuitenkin jo pitkän aikaa seteleitä pyöri enemmän kuin mitä varastoissa oli kultaa: Riittihän että varastoissa oli sen verran että halukkaille saatiin vaihdettua. Muuta kultaa ei tarvinnut olla olemassa konkreettisesti varastoissa. Kultakantaa ei siis käytännössä ollut vaikka siitä luopumista pelättiin. Nykyisin emme ole kultakannassa ja setelit toimivat esimerkiksi Korson Siwassa oikein hyvin.

Tässä kohden otan kuitenkin hieman "asiaankuuluvaa armeliaisuutta" : William James ei nimittäin edusta tyylipuhdasta uskomiseen uskomista. Pikemminkin hänen teemansa on se, että uskonto ei oikeastaan ole tosiasiaväitteitä, vaan elämänfilosofiaa. Hänestä uskomiseen uskominen ei ollut mahdollista: Jamesin uskonnon yksi pääteesi kun oli niin yksinkertainen, kuin että uskonto oli valtava hyppy, jota kukaan ihminen ei tee ilman että hänellä on täydellinen varmuus. Tältä pohjalta ainakin minulle tulee sellainen mieli, että tässä jos varmuutta ei ole, ei hyppyä voida mitenkään odottaa. Tätä kautta syyttäminen hypyn jättämättä tekemisestäkin muuttaa luonteensa: Siitä tulee asiaton, henkilöiltä vaaditaan sellaista mitä kukaan ihminen ei voi tehdä. Otin hänen filosofiansa esimerkiksi, koska esitys siitä että kyse on elämänfilosofiasta loppujen lopuksi sanoo että uskomisessa tosiasioilla ei ole merkitystä.

Erikoista kyllä ääneen tunnustettua uskomiseen uskomista on esiintynyt nimen omaan ateistien parissa. Libertiinejen keskuudessa kun levisi elitistinen näkemys, jossa kansan ajateltiin tarvitsevan ohjausta. d'Holbach oli esimerkiksi sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, sitä ei tarvitsisi kertoa rahvaalle, joka ei osaisi suhtautua siihen oikein. Ateismi ei saanut joutua heidän mieliinsä. Tästä tosiasiasta oli siksi parasta vaan vaieta yhteisen hyvän nimissä.

Olen sitä mieltä että James tekee oikein sanoessaan että uskonnolliset tunteet ovat tavallisia tunteita, jotka kohdistuvat yliluonnolliseen. Tätä kautta ihminen voi saada elämäänsä sisällön ties mitä kautta. Tästä löytää pientä osviittaa kävelemällä hautausmaita. Lähdetään hautuumaalle William Jamesin hengessä?

Hautausmaan kivissä on nimi, sekä syntymä ja kuolinaika. Päivämäärät kertovat tarinaa vainajasta, sitovat hänet aikaan, ja elämän pituuskin voi vaikuttaa hautausmaan kiviä tavaavaa. Ja tietysti se viiva siinä niiden välissä on se, mikä on se elämän ydin. Tämän yllä on yleensä risti tai muu uskonnollinen symboli. Se kertoo siitä minkälainen vainaja oli. Kristitty, muslimi vai mikä. Suomessa vaihtoehtoja ei ole kovin paljoa, olemme hautausmaalla samanlaisempaa massaa kuin japanilaiset metrossa. Kuitenkin Rauno Välimäki kertoi että asuessaan briteissä hän oli käynyt sikäläisissä hautausmaillakin. Niihin oli ollut joihinkin jopa sisäänpääsymaksut. Siellä hautakivissä oli kaiverrettuna toki usein ristejä ja muita uskonnollisia symboleja. Mutta hän mainitsi esimerkiksi jonkun nuorena kuolleen hautakiven, jossa oli kaiverrettuna hammondin rummut.

Tämä esimerkki merkittävä, koska hautakiveen laitettu merkki kertoo jotain siitä mitä pidetään tärkeänä. Laitetaanko kuoppaan hevosenraato, muumioitu kissa vai hautakivi ja siihen risti kertoo jotain kulttuurista. Aika paljonkin, koska hautaan mahtuu melko vähän asioita. Nykyään uskontoa puolustetaan erityisenä tilana sitä kautta että se tuo onnellisuutta. Tämä on varmaankin totta, mutta kun sen pohjalta oletetaan myös että uskonnon puute tarkoittaisi onnettomuutta. Sillä muitakin juttuja ja ideologioita on, jotka voivat antaa ihmiselle tärkeyden tunteen. Selvästi tässä kohden toisten tärkeät asiat, näkemykset, olemassaolouskomukset, ideologiat, asiat joiden parissa viettää aikansa ... ovat enemmän tärkeitä kuin toisten eivät.

Uskomiseen uskominen siirretään siis yksilön onnellisuuteen, ei yhteisön hyötyyn. Toki osa ajattelee että edellisen sortumisesta seuraa myös jälkimmäinen. Mikä voi tietysti olla tottakin.

Oman elämäni kannalta on tietysti melko sama, mitä hautakiveeni kaiverretaan. Luultavasti en kuitenkaan nouse haudastani kostamaan. Kuitenkin näin elossa ollessa tuntuisi ikävältä jos se olisi se "agnostikkojen virallinen tunnus", eli punainen ? -merkki. Se kun tuntuu minusta (1) tylsältä (2) ateistien punaisen A:n toisintokopiolta. (3) Tuntuu kummalliselta laittaa juuri se mistä ei ole tietoa esille.

Uskonto kun vaikuttaa elämässäni vain:
1: Siinä mielessä, että sen nimissä minua luokitellaan "hyviin tai pahoihin" ja kun ei onnistuta, tyydytään siihen että olen vaan "ruma".
2: Ja että sitä yritetään väittää erityisen olennaiseksi kaikkien ihmisten luokittelukeinoksi. Jos tälläisiä kannanottoja ei esitettäisi sillä tavalla että niillä yritetään "repiä subjektistani" niitä elementtejä joita itse pidän tärkeänä nimeämällä ne "epäolennaisiksi" verrattuna heidän "vakaumusluokittelutapaansa".

Eli kokonaisuutena se ilmenee "itselle turhana" asiana, joka tunkeutuu elämään siten että muut tulevat ulkopuolelta luokittelemaan ja määrittelemään minut omilla ehdoillaan. Ja tekevät tämän tavalla joka liimaa tietämykseni ja moraalisuuteni samaan nippuun sen mukaan olenko samaa mieltä heidän kanssaan vai en. He tekevät tämän "minun määrittelyni" sekä minulta kysymättä että julkisesti. Ja pitävät tämän kertomista erityisen olennaisena kysymyksenä tavalla joka olisi yleistettävissä jotenkin heidän oman systeeminsä ulkopuolelle.

Siksi olisi hieman väärin kutsua näitä muita ihmisille subjekteina yhtä tärkeitä näkemyksiä suoraan "uskonnollisiksi kokemuksiksi". Ne ovat verrannollisia, eli ne voivat antaa yhtä täyden elämän ja olla yhtä tärkeitä kuin uskonto. Mutta ne eivät ole uskontoa. Siksi argumentit uskonnollisten tunteiden arvosta yksilöissä ovat sovellettavissa, mutta esimerkiksi Hammondin rumpuihin kohdistuvat intohimot ovat "uskonnollisia" ainoastaan samassa määrin kuin kristukselle rukouksen esittäminen on "rytmimusisoinnillisia" : Kielenkäytön värittyminen valottavat tässä kohden omalta osaltaan niiden takana olevia valtapyrintöjä: Sanavalinnalla asetetaan implisiittisiä yhteyksiä siihen miten taas asiaa katsotaan juuri toisen näkemyksen kautta. Ja jälleen uskonto on nimeämisen vuoksi keinotekoisesti keskeisempää, vaikka mitään objektiivisia syitä tälle ei ole. Toki termi voidaan aina valita, mutta tosiasiassa ongelmana on se, että harva "subjekteista" kykenee ottamaan termit "juuri sellaisina kun ne määritellään": Mukaan lipsahtaa ikään kuin väkisin merkityssisältöjä, etenkin konnotaatioita, arkipuheesta. Ja tämän seurauksena kun "erityinen kokemus" sitten nimetään uskonnolliseksi kokemukseksi, korostuu mielessä ikään kuin automaattisesti se, että "kristitty" olisi lähempänä kuin "rumpalipoika".

Ilman näitä elementtejä uskonto ei vaikuttaisi elämääni lainkaan. Siksi kahvinkeittimeni merkin laittaminen hautakiveen olisi konkreettisempaa. Sillä on isompi vaikutus elämääni ja onnellisuuteeni kuin millään hengellisellä vakaumuksella.

Älkää kuitenkaan laittako sitä kahvinkeitintäkään. Jokin kaiverrettu pitkä miekka voisi olla parempi. Se muistuttaisi niitä Hammondin rumpuja.

---

Kirjoittaja ei pidä hautaamiskysymystä tällä hetkellä "riittävän todennäköisenä", vaikka sitä pitää kuolemaansa vaikkapa huomenna periaatteessa mahdollisena. Sitäpaitsi induktion säännöt kertovat selvästi että hänen yrityksensä elää ikuisesti ovat "tähän asti onnistuneet melko hyvin", eli onnistunutta kuolematta olemista on takana jo erinäisiä vuosia. Varastrategiana on toive siitä että hänestä tulisi kuoltuaan filosofinen zombie, jolloin häntä ei tarvitse haudata lainkaan. Osa tosin epäilee että tämä tila on jo saavutettu.

ho'oponopono

Havaijin kielessä ho'oponopono tarkoittaa yksinkertaisesti ja eksaktisti "asioiden ratkaisemista puhumalla". (Toki se on myös sellainen henkisyyttä tavoitteleva "itsehoitojuttu". Mutta sana tuon itsehoidon nimenkin taustalla on tuo havaijilainen sana.) Monelle idea tälläisestä on kenties vieras. Mutta länsimainen filosofia on erittäin kielikeskeistä. Voidaan siis sanoa että eurooppalainen filosofia on enimmäkseen tämän havaijilaiskäsitteen eri muotoja. (Luonnonfilosofia ei enää ole pelkästään sitä, mutta se ei tarkoita että tätä ei olisi luonnonfilosofiassa..) Kuvatkoon sitä manipuloidusta Kanadan lipun keskikohdasta otetut hahmot, sininen ja keltainen, jotka otsat vastakkain ovat kinaamassa, miettimässä tai keskustelemassa. Sillä vaikka puhumista tai sen symboliikkaa ei esiinny lipuissa, seteleissä tai muuten, niitä kuitenkin pitäisi. Asia on ns "tärkeä".

Itse jaottelen puhumisen toimivuuden muutamalla tasolla.
1: Argumentoiminen. Tässä keskitytään argumentin rakenteeseen, ja yritetään perustella sitä miksi jokin asia on perustellumpi kuin jokin toinen, tai että jokin on perusteltu, oikea vaihtoehto muutoin. Esimerkiksi Platonin dialektiikka on tärkeä menetelmä tässä kohdin, siinä keskeisin ajatus oli keskustelu. Tässä otettiin huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset ja näin asiaa voidaan lähestyä, ja saavuttaa jonkinlainen lopputulos. Tässä on mukana pääsääntöisesti kaksi osaa: argumentti ja kritiikki. Asioiden esittäminen ja niiden kritisoiminen on tärkeää. Kenties laajimmillaan tämä on tieteen piirissä. Siellä vertaisarviointi on prosessi johon osallistuu usea, ja niissä yritetään havainnoilla "vahvistaa" tai "heikentää" eri näkemyksiä.
___1.2: Hieman erikoistapauksen, joka ei ole enää kovin lähellä perusargumentatiivista lähestymistapaa edusti al-Fārābi kantoineen. Hänen näkemyksensä oli elitistinen ; Hänestä maailmassa oli yksi totuus, jota voitiin lähestyä argumenttien ja rationaalisuuden kautta. Mutta kaikki eivät olleet tässä yhtä hyviä. Hänestä fiksuimpien kanssa keskustellessa tuli käyttää demonstraation metodia, väittelynhaluisten kanssa dialektiikkaa, ja "vähäiselle kärsivällisyydelle" tuli käyttää runouden ja retoriikan keinoja. Hänellä runojen luonne oli siksi osana päättelymetodia. Hän kannatti jopa sitä että henkilö opettelisi sofismojen, virhepäätelmien vakuuttavan käytön. Niitä tuli toki välttää. Menetelmässä on hyvää se, että eri teitä saatiin samoja tuloksia, ja keskustelu suunnattiin: argumentum ad technobabblehan on nykyäänkin leikillinen nimi sellaiselle päättelylle, jossa esitetään argumentti naamioituna sellaiseksi että keskustelun kohde ei sitä ymmärrä. Tällöin hän ei tietenkään voi vakuuttua argumentin hienoudesta, vaan ainoastaan siitä että se näyttää ja kuulostaa hienostuneelta.
2: Vetoaminen, joka on edellisestä löysempi muoto. Tämän ideana on se, että henkilö puolustaa näkemystään perustelemalla syitä sille miksi se on mahdollinen. Tämä taas on astetta heikompi kuin väittää että se on perusteltu. Syntyy rationalisointeja jotka ovat tyypillisesti arationaalisia (eivät irrationaalisia eivätkä rationaalisia. Oikea sana olisi kenties "epämääräinen".) Tällä perustelulla on kuitenkin paikkansa maailmankuvien ja metafysiikan kohdalla. Tosin nämä perustelut ovat sellaisia että ne eivät pakota toisia uskomaan perustelua, joten jos tämän puolesta lähtee argumentoimaan, päätyy vain "julistamaan jo pelastuneille."
___2.1: Erikoistapaus tästä voisi olla "kahden totuuden tie", joka korostui aikanaan libertinismissä: Hehän olivat julkisesti uskovaisia ja henkilökohtaisesti ateisteja. Ateismi oli eliitin näkemys ja esimerkiksi Paroni d'Holbach oli vakaasti sitä mieltä, että vaikka ateismi oli ehdottomasti totta, olisi vaarallista opettaa sitä kansalle, koska nämä olisivat niin yksinkertaisia että eivät ymmärtäisi ateismia oikein ja ryhtyisivät moraalittomiksi. Tämä on siis astetta enemmän kuin al-Fārābin versio, jossa kaikilla oli oikeus totuuteen, eri keinoilla.
3: Retoriikka taas sisältää erilaisia tunteisiin vetoavia argumentteja, joilla voidaan esimerkiksi taivutella tai jopa manipuloida. Ideana tässä on usein saada toinen hylkäämään näkemys muista syistä kuin loogisista syistä. Malliesimerkkinä tästä ovat sofistit, jotka olivat "enemmän lakimiehiä, kuin totuuden rakastajia". Tälläkin on paikkansa. Auktoriteetilla, arvovallalla ja ties millä ratkaistaan käytännön elämässä enemmän kiistoja, kuin muilla keskustelun keinoilla. Ainakin meillä siivoamisasiat perustellaan tälläisillä argumenteilla ja taivuttelulla. Samoin "aidosti tärkeät asiat" (siis mikäli käytännön asioiden hoito ja parisuhde ovat "aidosti tärkeitä", kuten uskon) hoidetaan nimen omaan riitelyllä(harvoin), kinaamisella(joskus) ja taivuttelulla(joskus) tai imartelulla ja vastapalveluksilla(usein). Ei niinkään tiukan formaaliin logiikkaan ja ehdottomaan havaintomaailmaan perustuvilla väitteillä. (Saisin kuulemma esimerkiksi "Kehittää monitaitoisuuttani esimerkiksi opettelemalla tiskaamisen suurmestariksi", kun olen aina joko kirjan tai miekan parissa..)

Tietosanakirjan nielleet.

"En puhu totuuksia niin paljon kuin voin, vaan siinä määrin kuin rohkenen."
(Michel de Montaigne)

Melko usein ajatellaan että 1700 -luvun valistus oli sivistyksen alkuharppaus. Tosiasiassa aivan samoja ajatuksia oli jo aikaisemmin esillä: 1600 -luvulla vaikuttivat libertiinit, jotka olivat 1600 -luvulla eläneitä oppineiden henkilöiden poliittisia ja sosiaalisia ryhmiä, jotka korostivat vapaa-ajattelua, joka ei kuitenkaan ollut välttämättä ateistista. Libertiinit sen sijaan uskalsivat kritisoida myös yleisiä näkemyksiä ja jopa uskonnollisia kannanottoja. Libertiinit eivät halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan. He eivät toimineet julkisesti. (He olivat eräänlainen oma sisäinen kerhonsa.) Syykin oli melkoisen päivänselvää: Niiden julkinen esittäminen olisi jopa hengenvaarallista, koska vapaa -ajattelussa uskallettiin arvostellla vakiintuneita instituutioita, auktoriteetteja ja uskontoja. Ensimmäisenä termiä käytti Jean Calvin eräästä 1500-luvulla vaikuttaneesta alankomaalaisesta anabaptistilahkosta, jota johti Ami Perrin. Tämä ryhmä ei jakanut Calvinin omia näkemyksiä ja vastusti monia perinteisiä näkemyksiä ja se muutoinkin hylkäsi monet yhteiskunnan vakiintuneet arvot. Se ei ollut kunnianimi. Nimi kuitenkin kelpasi. (Eli hieman kuten Big Bang -nimi teorialle, joka syntyi sen vastustajan aivoituksena, mutta siitä tuli sen virallinen nimi.)

Libertiinit eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. He olivat enemmän luonteeltaan okkultistisen sisäpiirin kaltaisia. Tieto kuului heille, ylimyksille. Monet libertiinit olivat korkeassa asemassa yhteiskunnassa, mutta pitivät kaikki "kielletyt" ajatuksensa ulkopuolisilta piilossa. Libertiinien motto kertoo aika paljon: "Intus ut libet, foris ut moris est", eli likimain "sisäisesti vapaa, ulkoisesti tapojen mukainen". Libertiinit esittivät tuohon aikaan radikaalit ajatuksensa kuvainnollisesti, rivien välissä. Vaikka monet heidän ajatuksistaan eivät olisi olleet sallittuja - virallinen sensuuri olisi kieltänyt ne - heillä oli kyseessä muutakin. Heillä oli mukana myös esoteerista omahyväisyyttä, eli he myös halusivat pitää tiedon pienen oppineen hienoston piirissä ja kaukana muiden likaisista näpeistä.

Libertiinit olivat yleisesti sitä mieltä, että vaikka uskonnot olivatkin huijausta, tätä ei sopinut kertoa rahvaalle, koska he voisivat kapinoida ja tuottaa ongelmia tavalla joka romahduttaisi yhteiskuntajärjestyksen.

He kuitenkin tuottivat kirjallisuutta, ns. klandeistista kirjallisuutta. Tämä materiaali oli laitonta, ja sen painaminen oli laitonta. Tämä tarkoitti sitä, että kirjoja joko painettiin laittomasti Ranskassa tai sitten niitä salakuljetettiin Sveitsistä ja Hollannista. Klandeistista kirjallisuutta jaettiin myös käsin kopioituina versioina; Ne kun eivät voineet jäädä kirjapainojen lainkuuliaisuuden seuraamisen tai muun kautta sensuurin kouriin. 1600 - 1700 -lukujen vaihteessa libertiineillä oli siis leviävää kirjallisuutta, joka oli vain valitulle eliitille tarkoitettua.

Poikkeuksen tästä teki ateisti ja materialisti Jean Méslier, joka ironista kyllä työskenteli pappina. Hän pyrki levittämään kansan pariin sanomaa, että uskonto oli järjesteömä, joka riistää ja huijaa köyhiä kansalaisia. Hän tuli kuuluisaksi sanonnasta, jossa toivoi että "kaikki maailman mahtavat ja kaikki ylimykset hirtettäisiin pappien suoliin." Kun sitten vaihdettiin vuosisataa ja alettiin pyörimään valistusajan hengessä, itse kritiikki ei siis ollut uusi asia. Uusi asia oli se, että tieto olisi kaikille vapaata.

1600 -lukulaisen Descartesin ajatukset siitä että järki on kaikille jaettu kyky, jonka puutteesta nirsoimmatkaan eivät valittele, saatiin valjastettua vasta nyt laajempaan käyttöön. Nyt järjen katsottiin kykenevän päättämään moraalista ja politiikasta. Ja järjen ajateltiin kuuluvan kaikille ihmisille. Tämä oli uutta, koska aikaisemmin aristokraattien -ja sekä katolisten että heidän kannoistaan eri mieltä olevat libertiinien- kanta oli se, että kansa oli järjetöntä ja että sitä oli hallittava auktoriteetilla tai mystisillä asioilla. Nyt taas esimerkiski Kant oli sitä mieltä että ihmiset eivät ole taikauskolla ohjattavia tylsimyksiä, vaan ihmisiä joilla olisi oikeus päättää omista asioistaan ilman että oppineet päättäisivät viisaudessaan heidän puolestaan. (Sanoipa Platonin "valtio" tai Machiavellin "Ruhtinas" siihen mitä tahansa.)

Uutta oli myös se, että järki oli enemmänkin keino löytää totuuksia, kuin sammio josta totuudet olivat. Lakattiin uskomasta siihen että järki olisi sitä että ihmisestä pumpattaisiin ulos tietoa(esim. anamnesiksen kautta), joka heissä jo oli valmiina. Sen sijaan uskottiin että järjellä voitiin löytää totuuksia. Tämä ajatus sai tässä vaiheessa jalansijaa, ja ero oli oikeastaan aika huikaiseva.

Tosin monet valistusmiehetkään eivät olleet Kantin tapaan optimistisia järjen suhteen. Esimerkiksi Julien Offray de La Mettrie oli sitä mieltä että ihmisten valtio oli keinotekoinen, ei luonnollinen, ja äly oli luonnon ymmärtämistä varten. Tämän vuoksi hänestä moraali ja valtio olivat sellaisia että niitä olisi ohjastettava muuta kautta. de La Mettrie päätyi myös erikoiseen sensuurin ajatukseen; Hänestä sai kirjoittaa aivan mitä tahansa, mutta julkisesti ei saanut sanoa mitä tahansa. Tässä oli taustalla tietysti elitismi: Tavalliset kansalaiset eivät osanneet yleisesti lukea, ja vaikka osaisivat, he eivät lukisi, ja jos lukisivat, eivät ymmärtäisi, ja jos ymmärtäisivät, eivät uskoisi. Häntä tosin moittivat monet muut valistusfilosofit, mutta toisaalta myös sellaiselta herralta kuin Voltaireltakin löytyy elitismiä tukevia ajatuksia. Ja esimerkiksi aktiivinen ateisti d'Holbach oli sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, se ei sopisi tavalliselle kansalle.

Kuitenkin trendi oli siihen suuntaan että ihmiset olisivat tasa -arvoisia. Esimerkiksi Claude Adrien Helvétius uskoi että ihmiset olivat syntyjään tasa -arvoisia, ja että koulutuksella ihmisistä saataisiin myös sellaisia. Hän halusi että säädökset tehtäisiin siten että hyve johtaa oman edun toteutumiseen, ei pahuudesta ole pelkoa. Kuuluisaksi tuli myös Rousseau, jonka mielestä kansasta pitäisi tehdä lainsäätäjä. Koulutus -uskoiset korostivat ihmisen "tabula rasa" -luonnetta. Heistä jokainen ihminen on sellainen että oikealla koulutuksella kenestä tahansa saa mitä tahansa.

Kuitenkin kansan valistamisen ajatus levisi sen verran, että syntyivät 1700 -luvun ensyklopedistit, jotka halusivat tehdä tiedosta julkista. Ryhdyttiin tekemään tietosanakirjoja. Ajatuksena tietosanakirjat olivat toki varhaisempia. "jo muinaiset roomalaiset" tavoittelivat eräänlaisen "yleistiedon" jakamista. Plinius vanhempi kirjoitti vanhimman säilyneen tietosanakirjan, "Naturalis Historiae", jo 100 luvulla eaa. Myös euroopan keskiajalla kokoomateoksia kirjoitettiin, tosin niiden tuloksien ajatuksena ei ollut jakaa tietoa kaikille. Itse kokoomateos ei siis ollut uusi keksintö, ainoastaan niiden jakaminen julkisesti oli. Valistushenkiset Ensyklopedioiden tekijät, kuten Voltaire, esittivät niissä myös vapaa-ajattelua, johon myös uskontokritiikki kuului, tosin piilotetusti eikä yhtä avoimesti kuin hänen näytelmissään. Tosin ensyklopedistit olivat useimmiten deistejä, tämä oli siis toki askel poispäin institutionaalisesta kaikille yhteisestä uskosta, mutta ei kuitenkaan sellaista ateismia, johon vapaa -ajattelu nykyään yhdistetään.

Kristilliset tahot vastustivat tietosanakirjaprojektia, koska ensyklopedistit ajoivat tiedemyönteisyyttä, kirkon ja valtion eroa, ja tukivat suvaitsevaisuutta, ja "sapere aude" -henkeä, jossa tuli hyväksyä avomielisyys ja rohkeus miettiä itse. Ja he halusivat jakaa tätä tietoa kaikille. Ja tätä perusteltiin sillä että kansalaisista tulisi paitsi viisaampia, myös onnellisempia. Tämä oikeastaan näytti suuresti pääasian: Kirkko ei kritisoinut itse asiaa, vaan sitä että ensyklopedisteille tyypillistä oli vankkumaton usko järkeen : Kaikkea pyrittiin tutkimaan tieteellisesti ja kaiken piti olla järjellä ymmärrettävää ; Järjen käytön ja tieteellisen tutkimuksen avulla ajateltiin voitavan parantaa etiikkaa, yhteiskuntaa, elinolosuhteita. Siis tekemään asioita joita uskonnot olivat aikaisemmin vain lupailleet tuonpuoleiseen.

Hidasteista huolimatta tietosanakirjat ja samalla tietysti myös valistusaate levisi kuitenkin Eurooppaan ja maailmalle, eikä kirkko pystynyt patoamaan myöskään tähän liittyvää uskonnottomuuden tulvaa. 1700-luvulla ihmiset käyttivät itsestään nimityksiä naturalisti, rationalisti ja vapaa-ajattelija. Kristityt kutsuivat heitä epäilijöiksi ja epäuskoisiksi. (Tämän lisäksi oli varmasti vähemmän kauniita nimiä. Tietysti molempiin suuntiin.)

Ensyklopedistit eivät saaneet esittää näkemyksiään valtion virallisten instituutoiden puitteissa. Tämä muuttui vasta 1800-luvun alkupuolella, jolloin vapaa -ajattelijat pääsivät esittämään ajatuksiaan sekä osallistumaan niiden poliittiseen toteuttamiseen.

Toisin sanoen:

Aikaisemmin tieto ja yhteiskunta oli ylimystön hallussa. Nykyisin niiden ajatellaan kuuluvan kaikille. Tämä ero on niin suuri, että tätä ei ole voitu tehdä kerralla. Asiat ovatkin tapahtuneet useassa välivaiheessa. Ehkä se on hyvä, sillä kertahyppynä yhteiskunta olisi voinut muuttua liikaa. Vähittäisessä muutoksessa asioihin on voitu keksiä ratkaisuja pitkin matkaa, kaikkea ei ole ollut pakko saada kerralla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei ole mitään yhtä tekijää, jotka ovat vaikuttaneet. Toki jokainen askel on silti myös tärkeä. Ja ehkä jarruillakin on ollut paikkansa. Jos ei muuten, niin ainakin heistä saa hyviä "huonoja esimerkkejä".