Ihmiset tykkäävät samastua mitä ihmeellisimpiin asioihin. Itse esimerkiksi olen viime päivinä pelannut uutta Senran Kaguraa ja olen prosessissa huomannut että on aavistuksen merkityksellistä lokeroida itseä ja muita suhteessa nakuilevien ninjatyttöjen kouluihin. (Hurraa Homura Gurentai!)
Tämä on tietenkin hoopoa koska koko sarja (animeineen ja peleineen) on läpikotaisen absurdi ja hölmö. Ja uusimmassa pelissä suurin osa aseista ja ominaisuuksista on vain heitettävissä hahmolta toiselle ja tätä kautta hahmoissa ainut uniikki ominaisuus on ääni ja ulkonäkö. Joka sekin on täysin modifioitavissa pelin sisällä. Toisin sanoen hahmot ovat menettäneet vahvasti uniikkiuttaan peliteknisien ratkaisujen kautta. Ja silti hahmot ja koulut tuntuvat merkityksellisiltä. Tämän voisi selittää tarinalla jota tässä pelissä hädin tuskin on. Tämä alleviivaa sitä miten samastumiskokemuksia saa omituisistakin paikoista. Jos minä saan jotain fiiliksiä tästä, suurin osa kokee varmasti syvemmin.
Tässä on tietenkin oleellinen suhde itsereflektioon. Ja tässäkin asiat ovat jännittäviä. Sillä monesti ajatellaan että itsereflektiolla olisi jotain arvoa sellaisenaan. Että ihmiset samastumisen ja kasvamisen kautta tunnistavat ja tehostavat erilaisia piirteitä itsessään.
Asioiden varmistaminen itsereflektiolla on tietenkin vaikeaa koska jo horoskooppienkin kautta tiedetään että horoskooppeihin uskovat Forer efektin voimalla ajattelevat että menetelmien lopputulokset puhuvat puolestaan. Jopa arvotut ominaisuuslistat tuntuvat osuvilta jos niiden tuotantotapaa jotenkin personalisoidaan. Vaikka personalisointi ei tosiasiassa vaikuttaisi lopputulokseen oikeasti. Mielikuva tästä riittää.
Tämä on syytä muistaa kun mietitään miten pitkään älykkäitä ja fiksuja ihmisiä viehätti esimerkiksi humoraalioppi. Tai miten modernina aikana MBTI -mittari herää suurta luottamusta myös sellaisten ihmisten parissa joilla ei ole koulutusta, osaamista tai kiinnostusta psykologisten testien luotettavuuden arviointimenetelmien sisällöstä saati soveltamisesta käytäntöön. Näitä taitoja ei tarvita luottamuksen syntymiseen.
Usein ajatellaan että kysymisen tavalla ja itsereflektion sisällöllä on vähäinen merkitys. Eli joko ajattelee että itsereflektio toimii tai sitten se ei toimi. Todellisuus on usein jossain tässä välissä. Ja tämä ero on tärkeä kun mietitään miten jokin persoonallisuustesti toimii ja toinen ei. Vaikka ne muuten olisivatkin arkijärjen ja kielen tasolla kovin toisiaan muistuttavia, toinen testi voi olla hyvä ja toinen huono. Niiden reliabiliteetti ja validiteetti voivat olla hyvin erilaisia.
Tähän liittyen onkin hauskana välipalana ottaa oikeaa psykologista tutkimusta jota on tehty niinkin omituisesta aiheesta kuin fiktionaalisen maailman Harry Potterin kouluista. Harry Potterilla on tietenkin paljon faneja ja heille on käynyt sama kuin minulle Senran Kagurassa. Joten tutkimukseen löytyy riittävää otoskokoa ja muuta miellyttävää. "Harry Potter and the measures of personality: Extraverted Gryffindors, agreeable Hufflepuffs, clever Ravenclaws, and manipulative Slytherins" Tutkimuksen kohteena olivat Harry Potter fanien aktiivit. Eli ihmiset joille tämä kirjasarja oli erityisen merkityksellinen.
Tutkimuksessa yhdistettiin itsereflektiota, kouluihin samastumista ja Big Five -persoonallisuustestiä sekä "Dark Triad" -testiä. Näitä verrattiin toisiinsa. Tätä kautta saatiin esiin erilaisia yhteyksiä. Ja kuten arvata saattaa yhteydet eivät toimi samalla tavalla. Vaikka Harry Potterin tuvat ovat kaikki aivan yhtä fiktionaalisia lokerointimenetelmiä, osa niistä korreloi ja toiset eivät. Ja joskus korrelaatit olivat omituisia.
1: Luihusiin liitetään arkijärjessäkin se, että tarkoitys pyhittää keinot. Tässä koulussa on sisällä pahoja ihmisiä vaikka tämä ei teknisesti ottaen ole mikään pahuuden luokkakunta. Henkilöt joilla oli vahvoja Dark Triadin piirteitä (psykopaattisuutta, narsismia ja machiavellististä opportunismia) samastuivat luihusiin. Tätä kautta itsereflektio todella korreloi näiden piirteiden kanssa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus koska usein meille kerrotaan että narsistien tunnuspiirteenä olisi jokin jalo tietämättömyys jossa he eivät voi tietää tilaansa. Toki aika yleisesti on ajateltu että narsismi myös korreloisi oman narsistisuuden tietämisen ja sen avoimen tunnustamisen kanssakin. Tässä mielessä tämä tutkimus tukee selvästi tätä jälkimmäistä yleistä ajatusta.
2: Tutkijat olivat odottaneet löytävänsä ulospäinsuuntautuneisuudesta korrelaation Rohkelikkojen tuvan kanssa. Mutta tutkimus ei näyttänyt tätä. Toisin sanoen oma pelkuruus ei vähennä rohkeuden tai sosiaalisen avoimuuden arvostamista tai sellaiseksi samastumista. Kenties tämä johtuu siitä että rohkeus ja sosiaaliset taidot ovat positiivisia luonteenpiirteitä ja ihmiset tuppaavat kehumaan itseään itselleen. Lake Wobegon -efektin vuoksi suurin osa ihmisistä tuntee olevansa keskivertoista parempia käytännössä millä tahansa mittarilla.
3: Toisaalta älykkyys on positiivinen piirre ja se korreloi Korpinkynnen älykkäiden ihmisten koulun kanssa. Yhteyttä oli tosin myös arvostuksen haluamisen kanssa. Tämä herättää mietteitä siitä miksi niin moni netissä haluaa esittää olevansa MBTI -mittarilla INTJ. Osa on oikeasti fiksuja ja netti on heille ehkä ainut viestintäkanava. Osa heistä voi sitten olla ihan älyllisesti normaaleja tyyppejä joilla on halu päteä ja he kehuvat itseään itselleen.
Tämä muistuttaa siitä että itsereflektio toimii vain joskus. Itsereflektio voi heijastaa haluja ja kuvitelmia. Itsetietoisuuselementti taas on jotain joka on siitä vaikeasti mitattava asia että me kaikki kai luulemme että meillä on hyvä sellainen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste psykologia. Näytä kaikki tekstit
tiistai 3. lokakuuta 2017
sunnuntai 16. heinäkuuta 2017
Psykologiset syyt rationaalisuuden ja Totuudellisuuden välillä veivaamiselle...
C. S. Lewis esitti, että totuutta JA vastapuolen kritisoimista olisi lähestyttävä järkeilemällä, eikä esittämällä röyhkeitä väitteitä vastustajan psykologisesta tilasta. Toisin sanoen hän erotti ideologian psykologiset hyödyt ja ideologian järkevyyden. Tätä Lewis esitti etenkin siinä yhteydessä, että turvallisuudentunne voi olla hyvä selitys sille, miksi joku uskoo Jumalaan, mutta siihen on lupa vedota vasta sitten, kun on ensin muilla keinoin osoitettu, että Jumalaan uskominen ei ole järkevää.
Tämä on hieno asenne. Uskomuksen psykologisen syyn olemassaolo ei ole sama kuin asian todenperäisyys. Samoin se, että jonkin asian puolesta on esitetty typerä argumentti ei tarkoita että sille ei olisi rationaalisia argumentteja. Se, että vääristä syistä voisi intoutua mukaan ei tarkoita että mukaan ei voisi tulla oikeista syistä ja intoutua sitten niistä muistakin asioista.
Ja tätä kautta Lewis varmasti noudattaa tässä ihanteita. Ja asenne on järkevä sitäkin kautta että psykologiset syyt ovat usein lisäetuja ; Jos ateistin esimerkiksi kerrotaan olevan ateisti koska hänellä on vaikea isäsuhde -kuten Paul Vitz on esittänyt – ja tämä helpottaa hänen oloaan, niin jos Jumalaa ei ole olemassa ja ateisti saa näkemyksestään vielä psykologista etua päälle. Samoin jos Jumala on olemassa, ja siitä saa toivoa jolla kestää vaikka läheisten kuolema tai takaa itselle taivaspaikan niin ne ovat etu eikä moite. Jos uskomus on rationaalinen, ei psykologiasta ole yleensä haittaa.
Uskomisen lopputulokseen liittyvät syyt on analysoitava. Järkevä ihminen ei välitä ensin psykologisista syistä vaan katsoo onko ihmisellä tarjota järkeviä argumentteja vai ei. Ja vasta jos järkeviä argumentteja ei ole, on syytä viitata psykologisiin syihin jotka selittävät miksi ihminen uskoo tästä huolimatta.
Lewis itsekin unohti usein ihanteensa moittiessaan ateisteja. Hänhän esittää että ateistit eivät tosiasiassa ole uskomatta Jumalaan vaan tosiasiassa vihaavat Häntä. Tätä painotetaan sillä että ateisti haluaa mennä Jumalan paikalle. Asenne on toki tuttu muutenkin. Yleisesti ajatellaan että ateistit eivät pidä kyylääjistä tai haluavat olla itsekkäitä. Nämä ovat psykologisiin syihin viittaamisia. Tämä taasen nojaa siihen että Totuus ja uskomusten oikeuttaminen on se joka on tärkeintä. Tämä selittääkin ison määrän siitä asenteesta missä jos uskovainen uskoo hän ei joudu käymään erityistä testimassaa jossa osoittaa riittävän eksegetiikan uskomisensa. ; Tällöin henkenä on se, että uskomus on Tosi ja se riittää. Ateisti joutuu sen sijaan vastaamaan ties mihin haasteisiin ja kyseenalaistuksiin ja käännyttely-yrityksiin. Koska tällöin on tärkeää katsoa millä tavalla johtopäätös on saatu.
Tässä on takana temppu; Keskustelussa toisinaan puhutaan siitä ovatko uskomukset oikeutettuja rationaalisesti vai psykologisesti. Ja toisaalla sitten sanotaan että Uskomuksen Totuus ei riipu siitä millä keinoin lopputulokseen on päädytty.
Jos asiaan päädytään väärin keinoin, asia on kuitenkin totta samalla tavalla. Tässä mielessä on helppoa puolustaa ajatusta siitä että nämä uskovaiset olisivat oikeassa ja heidän uskomuksensa olisi Tosi. Ja että menetelmä jolla lopputulos on saatu ei merkitse mitään, vaan se lopputulos. Kristityillä nämä argumentit paistavat poissaolossaan silloin kun he esimerkiksi puhuvat ”naturalismista” jossa joku päätyy ei-uskomaan. Silloin on tärkeää korostaa että käytetty keino – kuten naturalistinen ajattelu – on jotain joka itsessään osoittaa asian olevan väärin.
Onkin kiinnostavaa huomata miten ihmisiä kohdellaan eri tavalla. Uskon kohdalla ei ole väliä millä keinoin tieto on saatu. On kiinnitettävä huomiota siihen miten puhutaan uskon totuudesta ja milloin uskon perusteista. Koska näiden välillä heijaamalla saadaan se, että eri vakaumuksia ei käsitellä samalla tavalla ; Kun on päätetty a priori että Jumala on Tosi voidaan käsitellä uskovaisia kristittyjä siten että puhutaan vain siitä että uskomus on Tosi. Ja ateistien kohdalla on sitten tentattava että ovatko ne perusteet naurettavia tai järkeviä.
Tässä kohden ongelmana onkin se, että C. S. Lewis ja heidän seuraajansa itse asiassa kulkevat kahta eri perustelutapaa käyttäen eri konteksteissa. Ensinnä on se, että on tärkeää korostaa että kritiikissä ja perusteluissa on katsottava metodia. Tällöin on tärkeää katsoa ovatko argumentit psykologisia vai rationaalisia. Puhutaanko asiasta vai ihmisistä.
Sitten toisaalta onkin niin että ei olisikaan merkitystä uskovatko ihmiset tai alkoivatko ihmiset alun perin uskoa Jumalaan pelätessään luonnonvoimia, tarvitessaan lohtua, kaivatessaan kuolemanjälkeistä elämää, etsiessään oikeutusta valtapyrkimyksilleen vai tutkiessaan todistusaineistoa. Ajatellaan että mikään näistä ei koske Jumalan olemassaoloa koska Jumala on tai ei ole riippumatta siitä mitä tai miten ihmiset ajattelevat Hänestä.
Kaltaiselleni epistemologille jännitteet on purettavissa; Ei pidä katsoa ollenkaan siihen mikä on Totta ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Sen sijaan Todeksi otetaan se jolle on todisteet. ”Rationaalisia syitä” ovat ne jotka osoittavat Jumalan olemassaolon. Totuus ihmisille on yksinkertaisesti paras sen hetken rationaalinen selitys. Tämä, toisin kuin kristittyjen nojaama Totuus, voi muuttua ajan mittaan.
Tässä keskustelu menee tietenkin relevanssikysymyksiin. Esimerkiksi minun silmissäni eksegetiikka ja tekstikritiikki voi selvittää Raamatun historiallisuuden ja että sen ajan rautakautiset ihmiset ovat todella uskoneet tähän silloin ja että siinä esiintyy tosia henkilöitä ja paikkoja, mutta että seassa on asioita joihin ihmiset ovat uskoneet ja mahdollisesti propagandaakin. Ja että näiden ihmisten uskominen ei tarkoita samaa kuin että uskomuksen kohde on olemassa, siinä kun mahdollisesti mennään psykologisiin syihin joissa keskustellaan vaikka siitä miten psykologinen profilointi selittää että Pyhä Pietari käyttäytyy tällä tavalla rohkeasti koska on vakuuttunut Jeesuksen olemassaolosta. Moni uskovainen taas korostaa että ateisti voi olla rationaalinen ateisti vasta tutustuttuaan tekstikriittisesti Uuteen Testamenttiin.
Itse näen että nykyään niin moni korostaa että kannanotto Jumalan olemassaoloon on uskonasia ja että tältä olisi naurettavaa vaatia tieteellisiä todisteita. Ja että Jumala on sellainen että todisteiden saaminen on mahdotonta ja kysymys on tieteen ja tietämisen ulkopuolella. Mikä itsessään osoittaa siihen suuntaan että jäljelle jää vain psykologisia syitä. EI pidä ihmetellä jos niihin sitten tartutaan. Tämän ainut vaihtoehto kun olisi se että ei suostuttaisi kuuntelemaan tai keskustelemaan uskovaisten kanssa koko aiheista ja kerrottaisiin että kaikki uskonasioiden ei-Jumalaa ensin empiirisesti todistavat lähestymisyritykset ovat pelkkää häiriköintiä ja vallankäyttöä.
Uskovaiset usein pitävät tätä loukkaavana. Heistä heidän tulee saada kertoa asioitsa omasta maailmankuvastaan käsin. Eikä miettiä käännyttämisessä sitä että lähestyy vastapuolen peruskäsitteistä ja todistaa Jumalan niiden kautta. He kieltäytyvät todistamasta Jumalaa sellaisin argumentein jotka ovat empiirisiä tai sellaisia että niiden premissit ovat sellaisia että ne olisi ateistinkin pakko hyväksyä. Tässä on toki ongelmia. Nimittäin konteksti ja näkökulma. Kun asioita lähestytään, on nimittäin tavallista että uskontoa puolustetaan rationaalisena argumentein jotka ovat psykologisia.
Kun joku argumentoi että usko antaa toivoa, pelastusta ja syntien anteeksiantoa, hän vetoaa psykologisiin hyötyihin. Samoin jos joku viittaa Pascalin vaakaan jossa usko on järkevä strateginen veto, hän vetoaa psykologisiin etuihin sen sijaan että hän puolustaisi Jumalan olemassaoloa. Toisaalta kun teologian kannattaja selittää että uskontoa tarvitaan jotta moraalilla olisi objektiivinen pelastus, hän vetoaa siihen että olisi toivottavaa että moraalilla olisi tämänlainen pohja. Itse asiassa uskonnon psykologiset puolet ovat uskovaisten useimmin käyttämiä argumentteja uskonsa puolesta. Tässä kontekstissa ajatus siitä että ”Jumala on kainalosauvat”. Se on suora vasta-argumentti käytettyihin argumentteihin. Ja jos niitä kutsuu turhiksi niin sitten se johtuu siitä että argumentit olivat epä-älyllisiä ja huonoja lähtökohtaisesti ja että niitä ääneen lausunutta krisittyä olisi siksi moitittava aikamme haaskaamisesta ei-rationaalisiin todisteluihin ja perusteluihin.
Tämä on hieno asenne. Uskomuksen psykologisen syyn olemassaolo ei ole sama kuin asian todenperäisyys. Samoin se, että jonkin asian puolesta on esitetty typerä argumentti ei tarkoita että sille ei olisi rationaalisia argumentteja. Se, että vääristä syistä voisi intoutua mukaan ei tarkoita että mukaan ei voisi tulla oikeista syistä ja intoutua sitten niistä muistakin asioista.
Ja tätä kautta Lewis varmasti noudattaa tässä ihanteita. Ja asenne on järkevä sitäkin kautta että psykologiset syyt ovat usein lisäetuja ; Jos ateistin esimerkiksi kerrotaan olevan ateisti koska hänellä on vaikea isäsuhde -kuten Paul Vitz on esittänyt – ja tämä helpottaa hänen oloaan, niin jos Jumalaa ei ole olemassa ja ateisti saa näkemyksestään vielä psykologista etua päälle. Samoin jos Jumala on olemassa, ja siitä saa toivoa jolla kestää vaikka läheisten kuolema tai takaa itselle taivaspaikan niin ne ovat etu eikä moite. Jos uskomus on rationaalinen, ei psykologiasta ole yleensä haittaa.
Uskomisen lopputulokseen liittyvät syyt on analysoitava. Järkevä ihminen ei välitä ensin psykologisista syistä vaan katsoo onko ihmisellä tarjota järkeviä argumentteja vai ei. Ja vasta jos järkeviä argumentteja ei ole, on syytä viitata psykologisiin syihin jotka selittävät miksi ihminen uskoo tästä huolimatta.
Lewis itsekin unohti usein ihanteensa moittiessaan ateisteja. Hänhän esittää että ateistit eivät tosiasiassa ole uskomatta Jumalaan vaan tosiasiassa vihaavat Häntä. Tätä painotetaan sillä että ateisti haluaa mennä Jumalan paikalle. Asenne on toki tuttu muutenkin. Yleisesti ajatellaan että ateistit eivät pidä kyylääjistä tai haluavat olla itsekkäitä. Nämä ovat psykologisiin syihin viittaamisia. Tämä taasen nojaa siihen että Totuus ja uskomusten oikeuttaminen on se joka on tärkeintä. Tämä selittääkin ison määrän siitä asenteesta missä jos uskovainen uskoo hän ei joudu käymään erityistä testimassaa jossa osoittaa riittävän eksegetiikan uskomisensa. ; Tällöin henkenä on se, että uskomus on Tosi ja se riittää. Ateisti joutuu sen sijaan vastaamaan ties mihin haasteisiin ja kyseenalaistuksiin ja käännyttely-yrityksiin. Koska tällöin on tärkeää katsoa millä tavalla johtopäätös on saatu.
Tässä on takana temppu; Keskustelussa toisinaan puhutaan siitä ovatko uskomukset oikeutettuja rationaalisesti vai psykologisesti. Ja toisaalla sitten sanotaan että Uskomuksen Totuus ei riipu siitä millä keinoin lopputulokseen on päädytty.
Jos asiaan päädytään väärin keinoin, asia on kuitenkin totta samalla tavalla. Tässä mielessä on helppoa puolustaa ajatusta siitä että nämä uskovaiset olisivat oikeassa ja heidän uskomuksensa olisi Tosi. Ja että menetelmä jolla lopputulos on saatu ei merkitse mitään, vaan se lopputulos. Kristityillä nämä argumentit paistavat poissaolossaan silloin kun he esimerkiksi puhuvat ”naturalismista” jossa joku päätyy ei-uskomaan. Silloin on tärkeää korostaa että käytetty keino – kuten naturalistinen ajattelu – on jotain joka itsessään osoittaa asian olevan väärin.
Onkin kiinnostavaa huomata miten ihmisiä kohdellaan eri tavalla. Uskon kohdalla ei ole väliä millä keinoin tieto on saatu. On kiinnitettävä huomiota siihen miten puhutaan uskon totuudesta ja milloin uskon perusteista. Koska näiden välillä heijaamalla saadaan se, että eri vakaumuksia ei käsitellä samalla tavalla ; Kun on päätetty a priori että Jumala on Tosi voidaan käsitellä uskovaisia kristittyjä siten että puhutaan vain siitä että uskomus on Tosi. Ja ateistien kohdalla on sitten tentattava että ovatko ne perusteet naurettavia tai järkeviä.
Tässä kohden ongelmana onkin se, että C. S. Lewis ja heidän seuraajansa itse asiassa kulkevat kahta eri perustelutapaa käyttäen eri konteksteissa. Ensinnä on se, että on tärkeää korostaa että kritiikissä ja perusteluissa on katsottava metodia. Tällöin on tärkeää katsoa ovatko argumentit psykologisia vai rationaalisia. Puhutaanko asiasta vai ihmisistä.
Sitten toisaalta onkin niin että ei olisikaan merkitystä uskovatko ihmiset tai alkoivatko ihmiset alun perin uskoa Jumalaan pelätessään luonnonvoimia, tarvitessaan lohtua, kaivatessaan kuolemanjälkeistä elämää, etsiessään oikeutusta valtapyrkimyksilleen vai tutkiessaan todistusaineistoa. Ajatellaan että mikään näistä ei koske Jumalan olemassaoloa koska Jumala on tai ei ole riippumatta siitä mitä tai miten ihmiset ajattelevat Hänestä.
Kaltaiselleni epistemologille jännitteet on purettavissa; Ei pidä katsoa ollenkaan siihen mikä on Totta ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Sen sijaan Todeksi otetaan se jolle on todisteet. ”Rationaalisia syitä” ovat ne jotka osoittavat Jumalan olemassaolon. Totuus ihmisille on yksinkertaisesti paras sen hetken rationaalinen selitys. Tämä, toisin kuin kristittyjen nojaama Totuus, voi muuttua ajan mittaan.
Tässä keskustelu menee tietenkin relevanssikysymyksiin. Esimerkiksi minun silmissäni eksegetiikka ja tekstikritiikki voi selvittää Raamatun historiallisuuden ja että sen ajan rautakautiset ihmiset ovat todella uskoneet tähän silloin ja että siinä esiintyy tosia henkilöitä ja paikkoja, mutta että seassa on asioita joihin ihmiset ovat uskoneet ja mahdollisesti propagandaakin. Ja että näiden ihmisten uskominen ei tarkoita samaa kuin että uskomuksen kohde on olemassa, siinä kun mahdollisesti mennään psykologisiin syihin joissa keskustellaan vaikka siitä miten psykologinen profilointi selittää että Pyhä Pietari käyttäytyy tällä tavalla rohkeasti koska on vakuuttunut Jeesuksen olemassaolosta. Moni uskovainen taas korostaa että ateisti voi olla rationaalinen ateisti vasta tutustuttuaan tekstikriittisesti Uuteen Testamenttiin.
Itse näen että nykyään niin moni korostaa että kannanotto Jumalan olemassaoloon on uskonasia ja että tältä olisi naurettavaa vaatia tieteellisiä todisteita. Ja että Jumala on sellainen että todisteiden saaminen on mahdotonta ja kysymys on tieteen ja tietämisen ulkopuolella. Mikä itsessään osoittaa siihen suuntaan että jäljelle jää vain psykologisia syitä. EI pidä ihmetellä jos niihin sitten tartutaan. Tämän ainut vaihtoehto kun olisi se että ei suostuttaisi kuuntelemaan tai keskustelemaan uskovaisten kanssa koko aiheista ja kerrottaisiin että kaikki uskonasioiden ei-Jumalaa ensin empiirisesti todistavat lähestymisyritykset ovat pelkkää häiriköintiä ja vallankäyttöä.
Uskovaiset usein pitävät tätä loukkaavana. Heistä heidän tulee saada kertoa asioitsa omasta maailmankuvastaan käsin. Eikä miettiä käännyttämisessä sitä että lähestyy vastapuolen peruskäsitteistä ja todistaa Jumalan niiden kautta. He kieltäytyvät todistamasta Jumalaa sellaisin argumentein jotka ovat empiirisiä tai sellaisia että niiden premissit ovat sellaisia että ne olisi ateistinkin pakko hyväksyä. Tässä on toki ongelmia. Nimittäin konteksti ja näkökulma. Kun asioita lähestytään, on nimittäin tavallista että uskontoa puolustetaan rationaalisena argumentein jotka ovat psykologisia.
Kun joku argumentoi että usko antaa toivoa, pelastusta ja syntien anteeksiantoa, hän vetoaa psykologisiin hyötyihin. Samoin jos joku viittaa Pascalin vaakaan jossa usko on järkevä strateginen veto, hän vetoaa psykologisiin etuihin sen sijaan että hän puolustaisi Jumalan olemassaoloa. Toisaalta kun teologian kannattaja selittää että uskontoa tarvitaan jotta moraalilla olisi objektiivinen pelastus, hän vetoaa siihen että olisi toivottavaa että moraalilla olisi tämänlainen pohja. Itse asiassa uskonnon psykologiset puolet ovat uskovaisten useimmin käyttämiä argumentteja uskonsa puolesta. Tässä kontekstissa ajatus siitä että ”Jumala on kainalosauvat”. Se on suora vasta-argumentti käytettyihin argumentteihin. Ja jos niitä kutsuu turhiksi niin sitten se johtuu siitä että argumentit olivat epä-älyllisiä ja huonoja lähtökohtaisesti ja että niitä ääneen lausunutta krisittyä olisi siksi moitittava aikamme haaskaamisesta ei-rationaalisiin todisteluihin ja perusteluihin.
lauantai 7. tammikuuta 2017
"Laastarisuhteet"
Netissä keskusteltiin siitä, onko tervettä tai normaalia vaihtaa pian uuteen suhteeseen edellisen parisuhdeen kariuduttua. Tässä moni korosti sitä että odottaminen olisi hyvin tärkeää. Tässä korostettiin surutyön merkitystä. Ideana on siis se, että eron jälkeen on "ryvettävä" asia läpi. Tässä saattaa esiintyä jopa arvioita joissa korostetaan että parisuhdetta suree puolet siitä ajasta mitä siinä on ollut.
Tässä kohden puhuttiin "selviytymissuhteista" ja "laastarisuhteista". Konsepti on tuttu. Mutta tosielämä näyttää tarjoavan yllättävän paljon Mika Sipuraa ; Hän kertoi positiivisia asioita parisuhteesta ja tämä nähtiin epäonnistuneena ja huonona surutyönä. "Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut." ... "Seisoin virallisen kierroksen jälkeen seinäruusuna, ja katselin kun muut lohduttivat toisiaan. Häpesin ajattelemattomuuttani. Olin saastuttanut vertaisteni surun. Olin epäonnistunut surutyössäni, vaikka se vei neljänneksen elopainostani, hiukset ja varpaankynnet." ... "Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun selviytymissuhteemme alkoi." ... "Voin suositella selviytymissuhdetta kaikille. Se on samanlainen kuin muut parisuhteet, parempi vain."
Kontrasti laastarisuhdekäsityksen yleisyyden ja oman elinpiirin välillä oli kova. Mutta oma elämänkokemukseni on tietenkin otoskoltaan riittämätön jotta voisin sen pohjalta kumota tämänlaista konseptia. (Tai luoda sitä.) Yritin googlata aiheesta psykologisia tutkimuksia. Tässä kohden ilmiötä ei löytynyt. Viittaukset tuntuvat olevan sellaista "arkipsykologiointia" jota löytyy sellaisilta osastoilta kuin "oma apu". Teoksista jotka ovat sellaisia että minäkin voisin kirjoittaa sellaisia, läimiä ISBN -tunnuksen kanteen ja myydä. (Jos kehtaisin.) Tämän tietenkin voi päätellä jo siitä että sitä kutsutaan "laastarisuhteeksi", joka viittaa enemmän siihen että on luotu konsepti joka toimii arkijärjen ja vertauksen enemmän kuin todellisuudenhavainnoinnin kautta.
Sen sijaan tilanne näyttää suunnilleen samalta mitä "Psychology Today":ssa kommentoitiin. "But as a therapist, I don't think there is a "too soon." I don't see the choice to get into a new relationship as one of timing at all. I see it as a matter of emotion and healing. Rather than quantify the space between relationships in amount of months or years, I'd like to see people focus more on how "healed" or "emotionally raw" or "in grief" someone is or isn't." Tämä on ymmärrettävää. Moni kituuttaa tylsässä suhteessa pitkään ennen sen kariutumista. Entistä ei tule ikävä. Joku taas voi räytyä vuosikausia. On katsottava sitä yrittääkö elää vanhaa suhdetta uuden suhteen kautta, vertaileeko entiseen suhteeseen ja kokee uuden suhteen varjona ja korvikkeena. Ei sitä onko suhteen loppumisesta viikko vai viisi vuotta. Itse asiassa näyttää jopa siltä että nopea uusi suhde nopeuttaa surutyötä. Ja vielä enemmän ; "Brumbaugh and Fraley (2014) also discovered that less time between a break-up and a new relationship generally predicts greater well-being, higher self-esteem, and more respect for a new partner. Further, contrary to what many people might predict, having less time between a break-up and a new relationship is linked to attachment security—which refers to habits of trusting, comfort with intimacy, and feelings of safety in relationships. In other words, individuals who tend to be emotionally stable were actually more likely to have a shorter amount of time between a relationship’s end and a new one’s beginning."
Rehellisimpiä taisivatkin olla ne jotka sanoivat että uuteen suhteeseen ei pidä mennä että ei saisi "helpon" tai "epätoivoisen" mainetta. Kysymys on moralismista. Kysymys on moralismista jolla rajoitetaan käytöstä. Keksitty kyökkipsykologia on tässä kätevää. Vähän kuin uusi uskonto. (Niiden kyseenalaistaminenkin näyttää muuten tuottavan samanlaisia kiukkureaktioita kuin uskovaisilla kun heidän dogmiaan raaputellaan.)
Tässä kohden puhuttiin "selviytymissuhteista" ja "laastarisuhteista". Konsepti on tuttu. Mutta tosielämä näyttää tarjoavan yllättävän paljon Mika Sipuraa ; Hän kertoi positiivisia asioita parisuhteesta ja tämä nähtiin epäonnistuneena ja huonona surutyönä. "Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut." ... "Seisoin virallisen kierroksen jälkeen seinäruusuna, ja katselin kun muut lohduttivat toisiaan. Häpesin ajattelemattomuuttani. Olin saastuttanut vertaisteni surun. Olin epäonnistunut surutyössäni, vaikka se vei neljänneksen elopainostani, hiukset ja varpaankynnet." ... "Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun selviytymissuhteemme alkoi." ... "Voin suositella selviytymissuhdetta kaikille. Se on samanlainen kuin muut parisuhteet, parempi vain."
Kontrasti laastarisuhdekäsityksen yleisyyden ja oman elinpiirin välillä oli kova. Mutta oma elämänkokemukseni on tietenkin otoskoltaan riittämätön jotta voisin sen pohjalta kumota tämänlaista konseptia. (Tai luoda sitä.) Yritin googlata aiheesta psykologisia tutkimuksia. Tässä kohden ilmiötä ei löytynyt. Viittaukset tuntuvat olevan sellaista "arkipsykologiointia" jota löytyy sellaisilta osastoilta kuin "oma apu". Teoksista jotka ovat sellaisia että minäkin voisin kirjoittaa sellaisia, läimiä ISBN -tunnuksen kanteen ja myydä. (Jos kehtaisin.) Tämän tietenkin voi päätellä jo siitä että sitä kutsutaan "laastarisuhteeksi", joka viittaa enemmän siihen että on luotu konsepti joka toimii arkijärjen ja vertauksen enemmän kuin todellisuudenhavainnoinnin kautta.
Sen sijaan tilanne näyttää suunnilleen samalta mitä "Psychology Today":ssa kommentoitiin. "But as a therapist, I don't think there is a "too soon." I don't see the choice to get into a new relationship as one of timing at all. I see it as a matter of emotion and healing. Rather than quantify the space between relationships in amount of months or years, I'd like to see people focus more on how "healed" or "emotionally raw" or "in grief" someone is or isn't." Tämä on ymmärrettävää. Moni kituuttaa tylsässä suhteessa pitkään ennen sen kariutumista. Entistä ei tule ikävä. Joku taas voi räytyä vuosikausia. On katsottava sitä yrittääkö elää vanhaa suhdetta uuden suhteen kautta, vertaileeko entiseen suhteeseen ja kokee uuden suhteen varjona ja korvikkeena. Ei sitä onko suhteen loppumisesta viikko vai viisi vuotta. Itse asiassa näyttää jopa siltä että nopea uusi suhde nopeuttaa surutyötä. Ja vielä enemmän ; "Brumbaugh and Fraley (2014) also discovered that less time between a break-up and a new relationship generally predicts greater well-being, higher self-esteem, and more respect for a new partner. Further, contrary to what many people might predict, having less time between a break-up and a new relationship is linked to attachment security—which refers to habits of trusting, comfort with intimacy, and feelings of safety in relationships. In other words, individuals who tend to be emotionally stable were actually more likely to have a shorter amount of time between a relationship’s end and a new one’s beginning."
Rehellisimpiä taisivatkin olla ne jotka sanoivat että uuteen suhteeseen ei pidä mennä että ei saisi "helpon" tai "epätoivoisen" mainetta. Kysymys on moralismista. Kysymys on moralismista jolla rajoitetaan käytöstä. Keksitty kyökkipsykologia on tässä kätevää. Vähän kuin uusi uskonto. (Niiden kyseenalaistaminenkin näyttää muuten tuottavan samanlaisia kiukkureaktioita kuin uskovaisilla kun heidän dogmiaan raaputellaan.)
maanantai 1. elokuuta 2016
"Saamisesta" ja siitä miten kaikille osapuolille kannattavampaa on olla ennemmin paskiainen kuin creepy paskiainen.
 |
| Sain leikkiä sievän nedin podpoilla. En ennen eilistä edes tiennyt että sellaisia on olemassa. (Tarkoitan podpoja, en sieviä neitoja.) Tämä oli ehkä siistein yksittäinen asia mitä tein. |
Päätin että en halua uusintaa tästä seurannutta elämäni kenties nolointa epämääräistä sössötystä. (Minä sössötin.) Opin näin esimerkiksi tukemaan miekan teräosaa omalla kädellä niin että kähmintää ei tapahdu. (Koska miekka on tällöin pystysuoremmassa selässä eikä vaapu aivan yhtä vaakatasoon, eli sivulle.) Asiaa ei auttanut se, että tiesin että sössötykseni oli varmasti lisäämässä minuun ns. "creepiyskertoimia".
Ja tässä kohden on syytä tiedostaa esimerkiksi Leanderin tutkimus siitä mitä tarkoittaa kun joku on nihkeä tai karmiva (creepy). Tunne liittyy hyvin tietynlaiseen tavoitteiden tunnistamiseen. Erityisesti tuntemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tätä on lisäksi pakko täydentää tässä tilanteessa oleellisella lisätwistillä ; Sara Koehnken mukaan miehet harvoin kokevat lähentelevää naista tai muuta naista karmivana. Mutta naisilla on melko usein se, että he kokevat samanlaiset asiat karmivina mitä miehetkin. Mutta tämän lisäksi he kokevat karmivina myös tietynlaiset miehet. Tämä johtaa siihen että on väärin ajatella tilannetta vain itsen kautta ja miettiä mikä ahdistaa vain itseä.
Koska nykyään tilannetta vaikeuttaa se, että monet normaaliolemukseltaan creepyt miehet ryhtyvät vetämään vivuista jotka vaikuttavat viattomilta, eli ryhtyvät pick-up -artisteiksi jotka yrittävät toimia tavalla jotka tehoaisivat naisiin, seuraa se että viattominkin toiminta voi muuntua ajatukseksi seksuaalisesta häirinnästä. Näin ollen on yhä vaikeampaa käyttäytyä tavalla joka ei tuntuisi naisista creepyltä. Eli ongelma laajenee kun naiset saavat ikäviä kokemuksia ja ei-creepyiltä vaikuttaneet paljastuivat sellaisiksi.
Sen vuoksi en päättänyt lähteä iskemään naisia. Tai miehiä. Tai ihmisiä. Sen sijaan kokeilin miten saan ihmiset antamaan minut tekemään asioita. Tämä liittyy osittain siihenkin että kävin ihan mielenkiintoisella projektinhallinnan luennolla jossa korostettiin sitä ettäepäonnistuminen ahdistaa joten on pilkottava onnistumistietä pieniin osiin. Joten en odota ikuista ystävyyttä vaan sitä että saan leikkiä toisten omistamilla leluilla.
Tässä näytti vaikuttavan se, että yleisenä kaavana ottaen ihmiset antavat tehdä aika ällistyttävän paljon ihan vain sillä että heiltä kysyy. Esimerkiksi discolarpissa pääsin leikkimään ennalta tuntemattoman ihmisen podpoilla ihan vaan sillä että seurasin kahta ohjetta. Nämä ovat ennen kaikkea tutkimuksista jotka koskevat asioita joita koetaan karmiviksi;
1: Ihmisiä ei stalkata mutta ei myöskään yllätetä. Toisin sanoen on syytä lähestyä edestä. Mutta ei odottaa edes minuuttia. On selvästi tuotava oma läsnäolo selväksi asemoimalla itsensä näkökenttään. Monessa kohden ahdistavuudessa on eräänlainen "kultakutrisääntö", jonka mukaan on syytä aloittaa katsekontaktilla ja muulla toiminnalla joka ei tapahdu liian nopeasti tai liian hitaasti. Liika tuppautuminen on "ystävyyden luottamusehtoja seuraavaa käytöstä joka otetaan käyttöön liian nopeasti" ja tämänlainen on karmivaa. Toisaalta kiertely ja kaartelu on sekin ahdistavaa.
2: Inkongruenssin (incongruence) välttäminen inkongruenssiteorian mukaan ahdistavuutta levittävät asiat joissa sanat ovat ristiriidassa tekojen ja vaikka eleiden kanssa. Toisesta kiinnostunutta teeskentelevä pick-up artisti voi vaikuttaa creepyltä juuri siksi, että hänen eleensä eivät tue tätä tarinaa. Ja tästä synty epävarmuuden oloja. Siksi pyrin olemaan "spontaani ja rehellinen". Josta seurasi se, että olin joidenkin nuorten naisten kanssa aavistuksen rivokielinenkin, mutta tavalla jossa ei selvästi ollut uhkaa tai edes koskettelua. Koska tavoitteeni koskivat ennen kaikkea leikkimistä oli tämä itse asiassa hyvin sujuvaa. Kun näin jotain kiinnostavaa, päätin että en kävele ohi vaan edes yritän sitä että saanko mahdollisuuden kokeilla asiaa. Ainakin omalla kohdallani tämä näytti olevan ratkaisevan tärkeää. Asiat sujuivat jos tätä ohjetta noudatti.
Itse asiassa tästä seurasi se, että en ole ollut yhtä "sosiaalisesti aktiivinen" ilman "mainittavia epäonnistumisia". Bonuksena on kenties sekin että en edes nuorempana ole ollut vastaavassa määrin sosiaalisessa kontaktissa sievien nuorten naisten kanssa. (Joka ei toki ollut päätavoite vaan sivutuote siitä että tein tätä tahallani ja paljon ja melko lailla indiskriminoimatta.) Minulta ei kielletty juuri mitään. (Oikeasti. Ihmiset suostuvat ällistyttävän vähällä tuntemisella yllättävän paljoon. Itse asiassa puolet aivan muutamista saamistani kieltäytymisistä tuli ihmisiltä jotka nimenomaan tunnen ja joiden "facebookystävinä" olen.)
Näistä ei-seksuaalisista kohtaamisista miesten, naisten ja lasten kanssa opin jotain. Jotain joka olisi kenties syytä takoa kaikkien mieleen. Ja ennen kaikkea alfaurosten ja pick-up -artistien mieleen. (En toki saanut tieteellistä otoskokoa. Mutta ne olivat kuitenkin samansuuntaisia tutkimusten sanomien kanssa joten kenties tässä on kuitenkin "jotain" sisältöä.) Hämmentävän suuri osa misten seksikkyyttä koskee "maskuliinisiksi koettuja piirteitä" ja sitä että attribuuttia joko edustaa tai ei. Tämä "alfaurosnäkökulma" koskee sitä että ihmiset jaetaan "alfauroksiin" ja "betauroksiin" joista "alfat" olisivat suosittuja ja "betat" eivät. Kuitenkin tosiasiassa asia on paljon tätä vaikeampi. Myös muskeleillaan leveilevät aggressiiviset "alfat" koetaan helposti creepyinä. Pick up -artistit voivat jopa vaikeuttaa hauskaa olemista ja tekemistä koska he eivät poista creepiyttään vaan yrittävät nimenomaan peitellä sitä tavoilla jotka vahvistavat inkongruenssia. Kun tilanne muuttuu manipulointipeliksi, unohdetaan että kysymys ei ole pelkästään siitä mitä kuvaa yrittää luoda vaan mukana on se miten tämä näytelty rooli ja narut joista vedellään sopii yhteen omien lyhytaikaisten ilmeiden ja vastaavien kanssa.
perjantai 10. kesäkuuta 2016
Ottaako Psyko Pattiin?
Suuri osa ihmisistä kuulee ties minkälaisia ns. "kyökkipsykologisia" selityksiä. Määritelmät viuhuvat. Tätä tekevät terävänäköiset kansanihmiset joilla ei ole psykologin pätevyyttä. Ja he tekevät sen nopeammin kuin alaan harjaantuneet ammattilaiset.
Itselleni tämänlaisesta kokemuksesta on jäänyt eräs tilanne jossa minua kuvattiin psykopaatiksi. Kyseessä oli eräs lyhytaikainen tyttöystäväni. Tulkinta on nähdäkseni varsin väärä. Ja tavallaan paradoksaalisesti. Kun kliinistä psykopaattia kuvaa tietynlainen karismaattisuus ja muilla ihmisillä pelaaminen niin elokuvissa he ovat jotenkin epämiellyttivä. Ja vastaankin varmaan jossain määrin näitä stereotypioita. Tämä osuvuus tekee minusta tavallaan harvinaisen huonosti psykopaatin.
Uskoisin että syynä on se, että henkilö oli aika pinnallisesti todella lukenut "Hare Psychopathy Checklistin". Jossa attribuutteja kuvataan luettelonomaisesti. Hän tuskin oli käynyt arvioimaan joka kohtaa objektiivisesti ja laskenut lopputulemaa tätä kautta, eli työläästi. Saati katsonut että arvio todella osuu niihin rasteihin uskottavasti mihin hän on ne laittanut. Enemmän listaa on luettu tunnetasolla läpi. Vahvistusharhalla on ollut varmasti vaikutusta asiaan. Luettelomainen esitysmuoto on tässä mielessä sellainen että se harhaanjohtaa ihmisiä enemmän kuin voisi luulla. Tämä korostaa sitä miten tärkeää kouluttautuminen on tälläisissä aiheissa.
1: Itsediagnoositilanteessa tämänlaisessa tilanteeessa on aivan tavallista törmätä ns. Forer -efektiin. Forer -efektin vuoksi ihmiset kokevat kuvauslistoja itseensä osuviksi. En ole itsekään immuuni tälle. Lääkärikirjojen lukeminen saa aina sen olon että minulla on rutto, sankkeri ja täitä. Horoskoopit elävät tällä. Samoin se "Sherlock Holmesin katse" -temppu jota teen joskus ihmisille. "Pika-analysoin" ihmisiä luettelemalla heille luettelon jossa on mukana tavallisia asioita ja asioita joissa on hieman ympäripyöreitä tai jännitteisiä kuvauksia. Se on temppu. En ymmärrä ihmisiä juurikaan. Tiedän että tuolla tasolla minun ei tarvitse.
Kyökkipsykologiointia on toki montaa tasoa. Minäkin tein aikani kuluksi "Levenson Self-Report Psychopathy Scalen". Itsetehtynä tälläinen on vähän kuin "mikä koirarotu olisit" -testit. Mutta on jotenkin tosi älyllisesti kunnioitettavampaa tehdä tuollaisia kuin selvittää mikä hahmo olisi jossain televisiosarjassa. Tosin myönnän, että ero ei ole kovin suuri. Internet "tutkimus" on hieno tapa leikkiä modernia horoskooppia ilman taikauskoiseksi leimautumisen pelkoa. Yritin kuitenkin olla huolellinen ja rehellinen. (Mikä on ironista koska psykopaatin yksi tunnusmerkeistä on epärehellisyys, valehtelu ja manipulatiivisuus ; Joten jos saan tulokseksi "ei psykopaatti" niin eikö se olisi juuri sellaista jota psykopaatti voisi tehdä?)
Ja jos ei muuta niin jo tuosta saa irti sen, että klassinen ajattelu "psykopatiasta" ei ole yksinkertainen. Itse asiassa jos oli väärässäolevaa tuomita minut psykopaatiksi niin puolustuspuheeni psykopaatista oli sekin aika heikko. Sillä kyseinen testi lähestyi psykopatiaa testipatteristossa jossa mitataan kahta keskenään hyvin erilaista ilmiötä. Jotka sitten kohtaavat aidoissa psykopaateissa. Näistä osista voi sanoa sen verran, että:
1: Primaari psykopatia (primary psychopathy), joka mittaa empatiakyvyttömyyttä. Tätä kuvaa liukaskielisyys, pinnallinen charmi, suuruuskuvitelmat, patologinen valehtelu, huiputtaminen ja manipulointi. Tämä on sitä puolta joka kuvaa itseäni harvinaisen huonosti. Tekemäni testin antaman viitteellisen tuloksen mukaan olen tässä psykopatiatasossa roimasti keskiverron alapuolella. Mikä on siitä merkittävää että testiä ei oltu "sukupuolieritelty" (pun intended). Olen siis empatiakykyinen, jopa sellaisessa mittakaavassa jossa naiset ovat mukana. Tämä voi yllättää jos tajuaa miten vaikeaa minun on olla ihmisten kanssa. Mutta tämä johtuu toteuttamisesta eikä motivvaatiosta. Kun katsoo miten turhauttavasti "välitän" asioista, voi nähdä mistä tämä tulee.
2: Sitten jos katsotaan sitä sekundaarista psykopatiaa (secondary psychopatya) niin se mittaa asioita joita usein luokitellaan luokkaan "antisosiaalisuus". Sain siinä korkeat lukemat. En koe motivoivaksi tavoitella pitkäjänteisesti asioita joita yhteisö ja muut ihmiset arvostavat. Sosiaalinen palkitseminen ja sääntöjen seuraaminen "ei innosta". Tästä seuraa taipumus laiskuuteen joka voi lähennellä loisivaa elämäntapaa.
On huomattavaa että tavallaan minusta paljastui (ainakin itselleni) aivan uusi psykopaattinen minä. (Kiitos Forer -efekti!) Tämä minun heikoin puoleni on kuitenkin sellainen että en ollut tässäkään vielä "aivan siellä pahimmassa päässä". Se ei riitä psykopaatiksi, ei vaikka oletettaisiin että se primaari psykopatia olisi minussa hyvin hyvin vahvana. Noin 1% ihmisistä on psykopaatteja. Minua antisosiaalisempia ihmisiä on keskimäärin kaksi kymmenestä.
Kyökkipsykologia valitettavasti tuntuu toimivan näin. Katsotaan ominaisuuksia. Otetaan ihmisen kaikista reunimmaiset alueet, jätetään kaikki normaali lattialle, ja lopputuloksesta kudotaan kasaan "jotain". Ja sitten tehdään prosessi jossa ihminen on pahimmat puolensa, ja sitten liioitellaan että tämä valikoitu osio mahtuisi stereotypiaan tai lokeroon. Kuten vaikka "psykopatiaan". (Eikä prosessissa tarvita pahaa tahtoa. Pelkkä naïvi puuhaaminen ns. hyväntahtoisesti ja kiinnostuneesti voi riittää.)
Ikävintä on että koska tämä on tehty joku virallinen psykopatia -tarkistuslista mielessä, nähdään että tämän analyysin on oltava luotettava koska testiä käyttävät aidot psykologit ja listan on laatinut joku nimekäs ja osaava psykologi. Tässä unohtuu se, että listaa ei ole käytetty psykologiatieteen mukaisesti eikä sitä tarkistuslistaakaan ole tehty sillä tavalla jolla sitä tulisi käyttää sen nimekkään psykologin mukaan. Millään tällä ei ole väliä. Koska on aina piristävää mennä selittämään miten "annoin bänät poikaystävälle koska se oli ihan selvä psykopaatti".
No, minkäs mahtaa. Bänätkin voivat tämän jälkeen näyttää todisteelta minun psykopatiastani koska psykopaatit tarkistuslistan mukaan
☑ Eivät kykene pitkiin ja kestäviin parisuhteisiin.
Itselleni tämänlaisesta kokemuksesta on jäänyt eräs tilanne jossa minua kuvattiin psykopaatiksi. Kyseessä oli eräs lyhytaikainen tyttöystäväni. Tulkinta on nähdäkseni varsin väärä. Ja tavallaan paradoksaalisesti. Kun kliinistä psykopaattia kuvaa tietynlainen karismaattisuus ja muilla ihmisillä pelaaminen niin elokuvissa he ovat jotenkin epämiellyttivä. Ja vastaankin varmaan jossain määrin näitä stereotypioita. Tämä osuvuus tekee minusta tavallaan harvinaisen huonosti psykopaatin.
Uskoisin että syynä on se, että henkilö oli aika pinnallisesti todella lukenut "Hare Psychopathy Checklistin". Jossa attribuutteja kuvataan luettelonomaisesti. Hän tuskin oli käynyt arvioimaan joka kohtaa objektiivisesti ja laskenut lopputulemaa tätä kautta, eli työläästi. Saati katsonut että arvio todella osuu niihin rasteihin uskottavasti mihin hän on ne laittanut. Enemmän listaa on luettu tunnetasolla läpi. Vahvistusharhalla on ollut varmasti vaikutusta asiaan. Luettelomainen esitysmuoto on tässä mielessä sellainen että se harhaanjohtaa ihmisiä enemmän kuin voisi luulla. Tämä korostaa sitä miten tärkeää kouluttautuminen on tälläisissä aiheissa.
1: Itsediagnoositilanteessa tämänlaisessa tilanteeessa on aivan tavallista törmätä ns. Forer -efektiin. Forer -efektin vuoksi ihmiset kokevat kuvauslistoja itseensä osuviksi. En ole itsekään immuuni tälle. Lääkärikirjojen lukeminen saa aina sen olon että minulla on rutto, sankkeri ja täitä. Horoskoopit elävät tällä. Samoin se "Sherlock Holmesin katse" -temppu jota teen joskus ihmisille. "Pika-analysoin" ihmisiä luettelemalla heille luettelon jossa on mukana tavallisia asioita ja asioita joissa on hieman ympäripyöreitä tai jännitteisiä kuvauksia. Se on temppu. En ymmärrä ihmisiä juurikaan. Tiedän että tuolla tasolla minun ei tarvitse.
Kyökkipsykologiointia on toki montaa tasoa. Minäkin tein aikani kuluksi "Levenson Self-Report Psychopathy Scalen". Itsetehtynä tälläinen on vähän kuin "mikä koirarotu olisit" -testit. Mutta on jotenkin tosi älyllisesti kunnioitettavampaa tehdä tuollaisia kuin selvittää mikä hahmo olisi jossain televisiosarjassa. Tosin myönnän, että ero ei ole kovin suuri. Internet "tutkimus" on hieno tapa leikkiä modernia horoskooppia ilman taikauskoiseksi leimautumisen pelkoa. Yritin kuitenkin olla huolellinen ja rehellinen. (Mikä on ironista koska psykopaatin yksi tunnusmerkeistä on epärehellisyys, valehtelu ja manipulatiivisuus ; Joten jos saan tulokseksi "ei psykopaatti" niin eikö se olisi juuri sellaista jota psykopaatti voisi tehdä?)
Ja jos ei muuta niin jo tuosta saa irti sen, että klassinen ajattelu "psykopatiasta" ei ole yksinkertainen. Itse asiassa jos oli väärässäolevaa tuomita minut psykopaatiksi niin puolustuspuheeni psykopaatista oli sekin aika heikko. Sillä kyseinen testi lähestyi psykopatiaa testipatteristossa jossa mitataan kahta keskenään hyvin erilaista ilmiötä. Jotka sitten kohtaavat aidoissa psykopaateissa. Näistä osista voi sanoa sen verran, että:
1: Primaari psykopatia (primary psychopathy), joka mittaa empatiakyvyttömyyttä. Tätä kuvaa liukaskielisyys, pinnallinen charmi, suuruuskuvitelmat, patologinen valehtelu, huiputtaminen ja manipulointi. Tämä on sitä puolta joka kuvaa itseäni harvinaisen huonosti. Tekemäni testin antaman viitteellisen tuloksen mukaan olen tässä psykopatiatasossa roimasti keskiverron alapuolella. Mikä on siitä merkittävää että testiä ei oltu "sukupuolieritelty" (pun intended). Olen siis empatiakykyinen, jopa sellaisessa mittakaavassa jossa naiset ovat mukana. Tämä voi yllättää jos tajuaa miten vaikeaa minun on olla ihmisten kanssa. Mutta tämä johtuu toteuttamisesta eikä motivvaatiosta. Kun katsoo miten turhauttavasti "välitän" asioista, voi nähdä mistä tämä tulee.
2: Sitten jos katsotaan sitä sekundaarista psykopatiaa (secondary psychopatya) niin se mittaa asioita joita usein luokitellaan luokkaan "antisosiaalisuus". Sain siinä korkeat lukemat. En koe motivoivaksi tavoitella pitkäjänteisesti asioita joita yhteisö ja muut ihmiset arvostavat. Sosiaalinen palkitseminen ja sääntöjen seuraaminen "ei innosta". Tästä seuraa taipumus laiskuuteen joka voi lähennellä loisivaa elämäntapaa.
On huomattavaa että tavallaan minusta paljastui (ainakin itselleni) aivan uusi psykopaattinen minä. (Kiitos Forer -efekti!) Tämä minun heikoin puoleni on kuitenkin sellainen että en ollut tässäkään vielä "aivan siellä pahimmassa päässä". Se ei riitä psykopaatiksi, ei vaikka oletettaisiin että se primaari psykopatia olisi minussa hyvin hyvin vahvana. Noin 1% ihmisistä on psykopaatteja. Minua antisosiaalisempia ihmisiä on keskimäärin kaksi kymmenestä.
Kyökkipsykologia valitettavasti tuntuu toimivan näin. Katsotaan ominaisuuksia. Otetaan ihmisen kaikista reunimmaiset alueet, jätetään kaikki normaali lattialle, ja lopputuloksesta kudotaan kasaan "jotain". Ja sitten tehdään prosessi jossa ihminen on pahimmat puolensa, ja sitten liioitellaan että tämä valikoitu osio mahtuisi stereotypiaan tai lokeroon. Kuten vaikka "psykopatiaan". (Eikä prosessissa tarvita pahaa tahtoa. Pelkkä naïvi puuhaaminen ns. hyväntahtoisesti ja kiinnostuneesti voi riittää.)
Ikävintä on että koska tämä on tehty joku virallinen psykopatia -tarkistuslista mielessä, nähdään että tämän analyysin on oltava luotettava koska testiä käyttävät aidot psykologit ja listan on laatinut joku nimekäs ja osaava psykologi. Tässä unohtuu se, että listaa ei ole käytetty psykologiatieteen mukaisesti eikä sitä tarkistuslistaakaan ole tehty sillä tavalla jolla sitä tulisi käyttää sen nimekkään psykologin mukaan. Millään tällä ei ole väliä. Koska on aina piristävää mennä selittämään miten "annoin bänät poikaystävälle koska se oli ihan selvä psykopaatti".
No, minkäs mahtaa. Bänätkin voivat tämän jälkeen näyttää todisteelta minun psykopatiastani koska psykopaatit tarkistuslistan mukaan
☑ Eivät kykene pitkiin ja kestäviin parisuhteisiin.
tiistai 17. toukokuuta 2016
Riitta Hanhi -ongelma
"Aku Ankassa" eräs kenties indikatorisimmista hahmoista on Riitta Hanhi. Hän on mielestäni hyvä mittari kun arvioidaan minkälaisia näkemyksiä naiseudesta ja rakkaudesta on kulttuurissa. Aku Ankka itsessään on hyvä mittari siinä mielessä että se edustaa sellaista populaarikulttuuria jota leimallisesti kuvaa poliittinen korrektius. Toisin sanoen se esittää asioita melko sovinnaisista näkökulmista. Aku Ankassa sallittu on laajasti sallittua muussakin yhteiskunnassa. Tämä tekee Riitta Hanhestakin tärkeän vaikka hän on aika harvinainen hahmo.
Toki Iines Ankka voi olla tärkeä naisten aseman ja asenteiden mittari. Tai tärkeämpi. Ja hän tulee ensimmäisenä mieleen. Hän kuitenkin käsittelee ihannenaiseutta, ja hänen kauttaan voidaan rakentaa kilpakosija-mustasukkaisuustilanteita Akun ja Hannun dynamiikalla. Ja tämä taatusti kertoo jotain asenteista naisia ja seurustelua kohtaan.
Mutta Riitta Hanhi on hahmona vakavampi. Vanhemmissa sarjoissa häntä kutsuttiin jopa "Hullu-Riitaksi". Hän on yksisuuntaisesti ihastunut Roope Ankkaan. Ja hän ei ole vain friend zonessa, vaan jotain pahempaa. Riitta Hanhi käsittelee rakkaudessa epäonnistumista ja obsessiivisuutta. Missä vaiheessa hyväksyttävä rakkaus muuttuu stalkeroinniksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi. On syytä miettiä kuka kärsii asiattomasti minkäkin tilanteen kanssa Roope Ankan ja Riitta Hanhen dynamiikassa.
Riitta Hanhi on oiva kohde kun mietitään sitä miksi rakkaus on perinteisesti muuttunut huonoksi jos se ei ole vastavuoroista ja kaksisuuntaista. Eli vaikka itse tunne olisi sama, niin ulkopuolinen maailma määrittää tämän uusiksi. ; Usein tässä kohden luodaan ajatus siitä että tämä rakkaus on jotenkin illusionaarista. Eli toisin sanoen koska suhde ei ole vastavuoroinen, rakkaus ei ole aitoa vaan jonkinlainen harhakuva. ; Tätä kautta syntyykin sitten teoria jossa harharakkaus kertoo ennen kaikkea tästä rakastajasta itsestään. Hän luo fantasian joka ei ole totta (kuten toki kaikki ihastuvat tekevät, mutta vastavuoroisessa suhteessa tätä valeluonnetta ei korosteta, ensisilmäykellä ihastuminen on sen sijaan täynnä merkitystä ja se ladataan täyteen jopa yliluonnollisia tuntemisperiaatteita).
Psykologiassa tämäntapaista tilannetta on määritelty limerenssin (~limerence) kautta. Käsitteen takana oleva ajatus on varmasti vanha ja sen perustyyppejä löytyy ritariromaanien ritarinrakkaudesta. Mutta se on tuossa muodossa nimetty vasta niinkin myöhään kuin 1979. Silloin asiaa käsitteli psykologi Dorothy Tennov, kirjassa "Love and Limerence: The Experience of Being in Love". Hän kuvasi sitä ennen kaikkea pakonomaisuuden kautta. Eli limerenssissä oleva ei välttämättä halua olla limerenssissä ; "an involuntary interpersonal state that involves intrusive, obsessive, and compulsive thoughts, feelings, and behaviors that are contingent on perceived emotional reciprocation from the object of interest." Kyseessä on siis obsessiosta. Siinä on toinenkin erikoinen yleinen piirre, se ei ole välttämättä edes seksuaalista. Pakkomielle kohdistuu enemmän romanttisiin tunteisiin. Mutta siinä on kuitenkin seksuaalinen elementti. "sexual attraction is an essential component of limerence ... the limerent is a potential sex partner." On mielenkiintoista, että sillä on yhteyksiä myös aivokemiaan. Tutkimus "Alteration of the platelet serotonin transporter in romantic love." (2000) liitti sen matalaan serotoniinitasoon ja toisaalta OCD:hen. Se on tätä kautta liitoksissa pakkomielteisiin ja/tai masentuneisiin ihmisiin. Tennovin mukaan limerenssi voikin uusiutua. Tosin hän korostaa että usein tilanne häviää ajan kanssa.
On kiinnostavaa ajatella, että perinteisen Hullu-Riitan maaninen into onkin aika huonosti osuvaa ; Hänet tulisi kuvata enemmän kaavamaistuvana tai depressiivisenä tai surumielisenä hahmona. Uudemmissa sarjakuvissa onkin havaittavissa ymmärtäväisempiä sävyjä. Silti tarinat ovat yhä romanttisen rakkauden ympärillä. Silloin Riitalle jää vain kaksi sallittua roolia. Joko hän on jotenkin harhautunut "Hullu-Riitta". Tai sitten hän on ovela älykäs nainen joka jotenkin onnistuu pehmittämään Roopen sydäntä niin että hän saa hetken vastavuoroista rakkautta tai sen tapaista. Epäonnistumisen terve kohtelu häneltä vielä kuitenkin puuttuu. Ja se kertoo meistä kaikista kulttuurina aika paljon.
Toki Iines Ankka voi olla tärkeä naisten aseman ja asenteiden mittari. Tai tärkeämpi. Ja hän tulee ensimmäisenä mieleen. Hän kuitenkin käsittelee ihannenaiseutta, ja hänen kauttaan voidaan rakentaa kilpakosija-mustasukkaisuustilanteita Akun ja Hannun dynamiikalla. Ja tämä taatusti kertoo jotain asenteista naisia ja seurustelua kohtaan.
Mutta Riitta Hanhi on hahmona vakavampi. Vanhemmissa sarjoissa häntä kutsuttiin jopa "Hullu-Riitaksi". Hän on yksisuuntaisesti ihastunut Roope Ankkaan. Ja hän ei ole vain friend zonessa, vaan jotain pahempaa. Riitta Hanhi käsittelee rakkaudessa epäonnistumista ja obsessiivisuutta. Missä vaiheessa hyväksyttävä rakkaus muuttuu stalkeroinniksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi. On syytä miettiä kuka kärsii asiattomasti minkäkin tilanteen kanssa Roope Ankan ja Riitta Hanhen dynamiikassa.
Riitta Hanhi on oiva kohde kun mietitään sitä miksi rakkaus on perinteisesti muuttunut huonoksi jos se ei ole vastavuoroista ja kaksisuuntaista. Eli vaikka itse tunne olisi sama, niin ulkopuolinen maailma määrittää tämän uusiksi. ; Usein tässä kohden luodaan ajatus siitä että tämä rakkaus on jotenkin illusionaarista. Eli toisin sanoen koska suhde ei ole vastavuoroinen, rakkaus ei ole aitoa vaan jonkinlainen harhakuva. ; Tätä kautta syntyykin sitten teoria jossa harharakkaus kertoo ennen kaikkea tästä rakastajasta itsestään. Hän luo fantasian joka ei ole totta (kuten toki kaikki ihastuvat tekevät, mutta vastavuoroisessa suhteessa tätä valeluonnetta ei korosteta, ensisilmäykellä ihastuminen on sen sijaan täynnä merkitystä ja se ladataan täyteen jopa yliluonnollisia tuntemisperiaatteita).
Psykologiassa tämäntapaista tilannetta on määritelty limerenssin (~limerence) kautta. Käsitteen takana oleva ajatus on varmasti vanha ja sen perustyyppejä löytyy ritariromaanien ritarinrakkaudesta. Mutta se on tuossa muodossa nimetty vasta niinkin myöhään kuin 1979. Silloin asiaa käsitteli psykologi Dorothy Tennov, kirjassa "Love and Limerence: The Experience of Being in Love". Hän kuvasi sitä ennen kaikkea pakonomaisuuden kautta. Eli limerenssissä oleva ei välttämättä halua olla limerenssissä ; "an involuntary interpersonal state that involves intrusive, obsessive, and compulsive thoughts, feelings, and behaviors that are contingent on perceived emotional reciprocation from the object of interest." Kyseessä on siis obsessiosta. Siinä on toinenkin erikoinen yleinen piirre, se ei ole välttämättä edes seksuaalista. Pakkomielle kohdistuu enemmän romanttisiin tunteisiin. Mutta siinä on kuitenkin seksuaalinen elementti. "sexual attraction is an essential component of limerence ... the limerent is a potential sex partner." On mielenkiintoista, että sillä on yhteyksiä myös aivokemiaan. Tutkimus "Alteration of the platelet serotonin transporter in romantic love." (2000) liitti sen matalaan serotoniinitasoon ja toisaalta OCD:hen. Se on tätä kautta liitoksissa pakkomielteisiin ja/tai masentuneisiin ihmisiin. Tennovin mukaan limerenssi voikin uusiutua. Tosin hän korostaa että usein tilanne häviää ajan kanssa.
On kiinnostavaa ajatella, että perinteisen Hullu-Riitan maaninen into onkin aika huonosti osuvaa ; Hänet tulisi kuvata enemmän kaavamaistuvana tai depressiivisenä tai surumielisenä hahmona. Uudemmissa sarjakuvissa onkin havaittavissa ymmärtäväisempiä sävyjä. Silti tarinat ovat yhä romanttisen rakkauden ympärillä. Silloin Riitalle jää vain kaksi sallittua roolia. Joko hän on jotenkin harhautunut "Hullu-Riitta". Tai sitten hän on ovela älykäs nainen joka jotenkin onnistuu pehmittämään Roopen sydäntä niin että hän saa hetken vastavuoroista rakkautta tai sen tapaista. Epäonnistumisen terve kohtelu häneltä vielä kuitenkin puuttuu. Ja se kertoo meistä kaikista kulttuurina aika paljon.
tiistai 10. toukokuuta 2016
Tästä seuraa?
Logiikka on siitä erikoinen asia, että sitä voidaan testata antamalla epäintuitiivisia tehtäviä. Koska johtopäätös ei ole se mitä tosimaailma ja tottumus kertovat, vaan se mitä seuraa annetuista premisseistä, on loogikon pakko ohittaa tunteet.
Joskus tästä voi tulla kuitenkin takapakkiakin. Jos ihmisille antaa monia logiikkatehtäviä, he saavat logiikkamoodin päälle. Ja silloin heitä voi hämmentää. Esimerkiksi seuraavalla tehtävällä;
P1: Kalat osaavat uida.
P2: Minä osaan uida.
J: Minä olen _______.
Jos tehtävä on muiden seassa vaikka aikarajoituksella, ihminen vastaa helposti että "Minä olen siis kala". Koska premissit ovat tosimaailmassa todet, siitä pitäisi siis seurata että olen kala. Toki tämä olo voi syntyä ilman stressiäkin, ihan siksi että ihmiset eivät ole kovin tottuneita loogiseen ajatteluun. Tai ajatteluun logiikan säännöillä. (Se mitä arkikielessä puhutaan loogisena on enemmänkin "uskottavaa" ja "järkevän tuntuista".)
Jos kysymykseen jumittuu, syntyy joillekuille helposti olo siitä että logiikkatehtävässä on jotain väärin mutta ei osaa sanoa mitä. Eli on tunne siitä että jos premissit ovat tuollaiset niin siitä seuraa tuo johtopäätös logiikan joskaan ei tosiasian perusteella. Heille tämä voi näyttäytyä ajatuksena että logiikka on rikki. Oikeasti rikki on vain se ajatus että voi olla vaikeaa nähdä että vastaus on "minä olen uimataidoltani kalojen kaltainen". (Tai vastaavat muunnelmat.) Logiikka on sitä mihin logiikan säännöt rajaavat ilman lisätulkintoja ja lisäyksiä. Ei sitä mitä lähtökohdista tulee intuitiivisesti mieleen. Ja tämä on se joka tekee logiikasta vaikean sekä silloin kun vastaukset ovat epäintuitiivisia että silloin kun premisseistä tekee mieli vetää omituisia vastauksia.
Joskus tästä voi tulla kuitenkin takapakkiakin. Jos ihmisille antaa monia logiikkatehtäviä, he saavat logiikkamoodin päälle. Ja silloin heitä voi hämmentää. Esimerkiksi seuraavalla tehtävällä;
P2: Minä osaan uida.
J: Minä olen _______.
Jos kysymykseen jumittuu, syntyy joillekuille helposti olo siitä että logiikkatehtävässä on jotain väärin mutta ei osaa sanoa mitä. Eli on tunne siitä että jos premissit ovat tuollaiset niin siitä seuraa tuo johtopäätös logiikan joskaan ei tosiasian perusteella. Heille tämä voi näyttäytyä ajatuksena että logiikka on rikki. Oikeasti rikki on vain se ajatus että voi olla vaikeaa nähdä että vastaus on "minä olen uimataidoltani kalojen kaltainen". (Tai vastaavat muunnelmat.) Logiikka on sitä mihin logiikan säännöt rajaavat ilman lisätulkintoja ja lisäyksiä. Ei sitä mitä lähtökohdista tulee intuitiivisesti mieleen. Ja tämä on se joka tekee logiikasta vaikean sekä silloin kun vastaukset ovat epäintuitiivisia että silloin kun premisseistä tekee mieli vetää omituisia vastauksia.
perjantai 22. huhtikuuta 2016
Ajattelun outouttamisesta
Nykyaikana urvaanissa yhteiskunnassa hipsterit ja nörtit ovat "jokseenkin muodikkaita" vaikka he ovatkin samalla "outoja". (Tosin he ovat cool vain niin kauan kuin he ovat undergroundissa. Sitten kun he ovat mainstreamia se muuttuu jotenkin pointless.) Tässä on jotain poikkeuksellista. Ei vain sitä kautta että vielä 1990 -luvulla nörttejä halveksittiin. Nimitys oli pilkkanimi eikä alakulttuurinimitys. Nörtit rakensivatkin itseironisia "Irti elämästä" -järjestöjä kuultuaan riittävän monta kertaa siitä että heidän tulisi hankkia elämä.
Mutta evoluutiopsykologisesti tilanne on erikoinen. Sillä menneisyydessä ihmiset ovat usein tehneet fyysistä työtä ja ihminen on saavuttanut menestystä olemalla hypersosiaalinen eläin. Nörtit taas ovat individualistisia ja usein "ei-fyysisiä" ja vailla "sosiaalisia taitoja". Tämä setti on ollut evolutiivisesti ei-kannattava. Evoluutio on siitä jännittävä, että se vaatii aikaa. On selvää että sukupolven aikana tapahtunut asennemuutos ei johdu siitä että yhteisön genomi olisi hyvin erilaista.
1: Kulttuurin muutokset ovat niin nopeita että geeniperäinen evoluutio on näiden muutosten rinnalla "jokseenkin merkityksetöntä" ; Onkin nähtävä että genotyyppi ja fenotyyppi ovat lähinnä liitoksissa toisiinsa. Kuten Matt Ridley on kirjoittanut toistuvasti, esimerkiksi "Perimä: Ihmisen historia 23 kappaleessa" ja "Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen" -kirjoissa ; Geenit tarjoavat usein enemmän mahdollisuuksia ja potentiaalia. Ja tästä seuraa se, että geenit eivät suinkaan ole vapautta vastaan. Vaikka monesti esimerkiksi ihmisten geenien määrän vähyyttä korostetaan jos halutaan kuvata että ihmiset ovat vapaita, ollaan tässä hieman harhateillä. Kysymys "nature vs. nurture" on siksi oikeastaan väärä kahtiajako. Hyvin usein on kysymys molemmista. Esimerkiksi ollakseen joustavasti älykäs tarvitsemme aivot jotka kykenevät tälläiseen. Ja tämän rakentamiseen tarvitaan geenejä ja niiden säätelyä.
Nykyisessä ympäristössä nörttiys on hyöty. Nörttydessä on etuja, koska yhteiskunta on teknologistunut. Ja tässä yhteydessä näihin liittyvät sosiaaliset hierarkiat ovat nekin muuttuneet. Tämä kuvaa ihmislajin joustavuutta. Ja tässä älykkyydellä on suuri merkitys. Kykenemme oppimaan ja tämä tekee meistä joustavan lajin. Tämä on toki melko selvää kun katsoo älykkyysosamäärää. Monissa maissa tunnetaan ns. Flynnin efekti. Ja se on niin nopea että muutosta ei voi selittää evoluutiolla. Toisin sanoen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat ilmiön takana.
Tämä joustavuus unohtuu usein kun käsitellään ihmisten toimintaa. Kun tutustuu vaikka Joe Henrichin tarkastelua siitä miten ihmisten ajattelutavat vaihtelevat eri paikoissa, voidaan huomata että ihmisten kognitiiviset tyylit vaihtelevat aikamoisen paljon. Osassa alueilla harrastetaan paljon useammin analyyttistä ajattelua, kun taas toisaalla ollaan intuitiivisempia. Intuitiivisuus on jossain määrin "luonnollisempaa" ajattelua. "Generally, humans are intuitive thinkers, and analytical thinking – which is far more energy-intensive and difficult than intuitive reasoning – is reserved for relatively rare situations. But Henrich’s work shows that certain societies value and reward analytical thinking more than others." Tällä on merkitystä uskonnollisuuden kannalta. "The difference is, in part, exemplified by the distinction between analytical and intuitive reasoning. Several studies in the past few years have demonstrated that analytical thinking – that is, thinking that overrides intuitive hunches and parses information finely in order to produce logical, but often counterintuitive, answers – is anti-correlated with religious belief. Intuitive thinkers tend to rely on gut feelings and intuitions, and also to be more religious. Analytical thinkers override hunches and intuitions, and tend to be less religious." Tämä ei toki ole mitenkään erityisen yllättävää; On esimerkiksi havaittu että konservatiivisuus liittyy melko vahvasti siihen että mietitään vähemmän analyyttisesti. Tämä ei toki tarkoita sitä että konservatiivit eivät ajattelisi lainkaan. He vain luottavat oleellisesti erilaiseen päättelyjärjestelmään ja ajattelutapaan. Ajatteluprosesseissa kun on erilaisia tyylejä. Daniel Kahneman on kuvannut näitä varsin hyvin "Thinking fast and slow" teoksessaan. Samaa teemaa korostavat myös esimerkiksi konservatiivien suosiossa oleva Jonathan Haidt (jota itsekin kyllä arvostan). Hän on esimerkiksi ollut mukana tutkimusprojektissa joka näytti että liberaalit ajattelevat analyyttisemmin kuin konservatiivit. (Mikä on varmasti osaltaan selittämässä miksi liberaalius ja uskonnottomuus näyttävät kulkevan yhdessä aivan kuten konservatiivius ja uskonnollisuus.) Tätä kautta liberaalit ovat ajatuksiltaan joustavampia ja vähemmän sitoutuneita. Abstraktiot ja niiden väliset suhteet voidaan rakentaa loogisesti eheiksi sellaisilla tavoilla jotka muuten olisivat arkijärjenvastaisia ja epäintuitiivisia.
Tämä vihjaa siihen että vaikka aika usein ateisteja ja uskovaisia rinnastetaan toisiinsa, niin yhteydet eivät välttämättä ole niin vahvoja tai perusteltuja. Jos heitetään että ateismi olisi vain yksi uskonto, ollaan kenties ohittamassa jotain oleellista. Ja kun korostetaan että homo religiosus -ihmiskuva on tosi ja ihminen on luontaisesti ja irrottamattomasti uskonnollinen ihminen, niin tässä esitetäänkin puolitotuus - jos sitäkään. ; Tässä unohtuu helposti se, että nörtit ja ateistit ja hipsterit ovat kokemuksena "outoja". Ja tämä johtunee siitä että he ajattelevat hyvinkin oleellisesti eri tavalla.
Mutta evoluutiopsykologisesti tilanne on erikoinen. Sillä menneisyydessä ihmiset ovat usein tehneet fyysistä työtä ja ihminen on saavuttanut menestystä olemalla hypersosiaalinen eläin. Nörtit taas ovat individualistisia ja usein "ei-fyysisiä" ja vailla "sosiaalisia taitoja". Tämä setti on ollut evolutiivisesti ei-kannattava. Evoluutio on siitä jännittävä, että se vaatii aikaa. On selvää että sukupolven aikana tapahtunut asennemuutos ei johdu siitä että yhteisön genomi olisi hyvin erilaista.
1: Kulttuurin muutokset ovat niin nopeita että geeniperäinen evoluutio on näiden muutosten rinnalla "jokseenkin merkityksetöntä" ; Onkin nähtävä että genotyyppi ja fenotyyppi ovat lähinnä liitoksissa toisiinsa. Kuten Matt Ridley on kirjoittanut toistuvasti, esimerkiksi "Perimä: Ihmisen historia 23 kappaleessa" ja "Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen" -kirjoissa ; Geenit tarjoavat usein enemmän mahdollisuuksia ja potentiaalia. Ja tästä seuraa se, että geenit eivät suinkaan ole vapautta vastaan. Vaikka monesti esimerkiksi ihmisten geenien määrän vähyyttä korostetaan jos halutaan kuvata että ihmiset ovat vapaita, ollaan tässä hieman harhateillä. Kysymys "nature vs. nurture" on siksi oikeastaan väärä kahtiajako. Hyvin usein on kysymys molemmista. Esimerkiksi ollakseen joustavasti älykäs tarvitsemme aivot jotka kykenevät tälläiseen. Ja tämän rakentamiseen tarvitaan geenejä ja niiden säätelyä.
Nykyisessä ympäristössä nörttiys on hyöty. Nörttydessä on etuja, koska yhteiskunta on teknologistunut. Ja tässä yhteydessä näihin liittyvät sosiaaliset hierarkiat ovat nekin muuttuneet. Tämä kuvaa ihmislajin joustavuutta. Ja tässä älykkyydellä on suuri merkitys. Kykenemme oppimaan ja tämä tekee meistä joustavan lajin. Tämä on toki melko selvää kun katsoo älykkyysosamäärää. Monissa maissa tunnetaan ns. Flynnin efekti. Ja se on niin nopea että muutosta ei voi selittää evoluutiolla. Toisin sanoen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat ilmiön takana.
Tämä joustavuus unohtuu usein kun käsitellään ihmisten toimintaa. Kun tutustuu vaikka Joe Henrichin tarkastelua siitä miten ihmisten ajattelutavat vaihtelevat eri paikoissa, voidaan huomata että ihmisten kognitiiviset tyylit vaihtelevat aikamoisen paljon. Osassa alueilla harrastetaan paljon useammin analyyttistä ajattelua, kun taas toisaalla ollaan intuitiivisempia. Intuitiivisuus on jossain määrin "luonnollisempaa" ajattelua. "Generally, humans are intuitive thinkers, and analytical thinking – which is far more energy-intensive and difficult than intuitive reasoning – is reserved for relatively rare situations. But Henrich’s work shows that certain societies value and reward analytical thinking more than others." Tällä on merkitystä uskonnollisuuden kannalta. "The difference is, in part, exemplified by the distinction between analytical and intuitive reasoning. Several studies in the past few years have demonstrated that analytical thinking – that is, thinking that overrides intuitive hunches and parses information finely in order to produce logical, but often counterintuitive, answers – is anti-correlated with religious belief. Intuitive thinkers tend to rely on gut feelings and intuitions, and also to be more religious. Analytical thinkers override hunches and intuitions, and tend to be less religious." Tämä ei toki ole mitenkään erityisen yllättävää; On esimerkiksi havaittu että konservatiivisuus liittyy melko vahvasti siihen että mietitään vähemmän analyyttisesti. Tämä ei toki tarkoita sitä että konservatiivit eivät ajattelisi lainkaan. He vain luottavat oleellisesti erilaiseen päättelyjärjestelmään ja ajattelutapaan. Ajatteluprosesseissa kun on erilaisia tyylejä. Daniel Kahneman on kuvannut näitä varsin hyvin "Thinking fast and slow" teoksessaan. Samaa teemaa korostavat myös esimerkiksi konservatiivien suosiossa oleva Jonathan Haidt (jota itsekin kyllä arvostan). Hän on esimerkiksi ollut mukana tutkimusprojektissa joka näytti että liberaalit ajattelevat analyyttisemmin kuin konservatiivit. (Mikä on varmasti osaltaan selittämässä miksi liberaalius ja uskonnottomuus näyttävät kulkevan yhdessä aivan kuten konservatiivius ja uskonnollisuus.) Tätä kautta liberaalit ovat ajatuksiltaan joustavampia ja vähemmän sitoutuneita. Abstraktiot ja niiden väliset suhteet voidaan rakentaa loogisesti eheiksi sellaisilla tavoilla jotka muuten olisivat arkijärjenvastaisia ja epäintuitiivisia.
Tämä vihjaa siihen että vaikka aika usein ateisteja ja uskovaisia rinnastetaan toisiinsa, niin yhteydet eivät välttämättä ole niin vahvoja tai perusteltuja. Jos heitetään että ateismi olisi vain yksi uskonto, ollaan kenties ohittamassa jotain oleellista. Ja kun korostetaan että homo religiosus -ihmiskuva on tosi ja ihminen on luontaisesti ja irrottamattomasti uskonnollinen ihminen, niin tässä esitetäänkin puolitotuus - jos sitäkään. ; Tässä unohtuu helposti se, että nörtit ja ateistit ja hipsterit ovat kokemuksena "outoja". Ja tämä johtunee siitä että he ajattelevat hyvinkin oleellisesti eri tavalla.
Dogmaattisista ateisteista ja suvaitsemattomista ateisteista
Melko usein kuulee että ateistit ovat kuin fundamentalistikristittyjä. Näkökulma on tietenkin melko leimaava. Ja yhtenä syynä siihen on varmasti se, että ateisteista näkyvät vain hyvin tietynlaiset tapaukset. Samoin kuin kristityistä omaa vakaumustaan esilletuovat hyvin tietynlaiset tapaukset. ; Nettimeemit ja vastaavat kierrättävätkin suositusti ideaa jossa ateisti, vegaani ja feministi menivät baariin ja kaikki tiesivät tämän koska he eivät osanneet pitää suutaan kiinni tästä. Tämä toki kertoo enemmän niistä jotka tuovat vakaumustaan ilmi heti alkuun kuin koko ideologisesta ryhmästä. Mutta hiljaisia osataan harvoin ottaa otokseen, joten kokemus on, sanotaanko, ymmärrettävä.
Ateistien dogmaattisuus on kuitenkin jotain jota voidaan tutkia ja jota kannattaa tutkia. Ja sitä onkin tutkittu. Malgozata Kossowska "ja kumppanit" tekivät tuoreesti julkaistun (2016) tutkimuksen "Many faces of dogmatism: Prejudice as a way of protecting certainty against value violators among dogmatic believers and atheists". Hän tutki vakaumusta ja dogmaattisuutta yliopisto-opiskelijoiden parissa. (13% oli ateisteja.) Ihmisiltä kysyttiin kysymyksiä joissa heidän dogmaattisuuttaan mitattiin erilaisin kysymyksin. Kyseltiin kuinka ehdottomia ja vahvoja näkemyksiä ihmisillä oli vakaumuksestaan. Ja näitä sitten vertailtiin siihen miten suvaitsemattomia he olivat eriuskoisia kohtaan.
Esimerkiksi ateisteilta kysyttiin sellaisia kysymyksiä kuin "onko uskonnollisuus merkki heikosta persoonallisuudesta" ja uskovaisilta tradition voimaan ja Jumalan suosion saamiseen liittyviä kannanottoja. Näistä saatiin selville kuinka vahvoja ja ehdottomia näkemyksiä ihmisillä oli uskonnostaan.
Tutkimuksessa selvisi kaksi asiaa. Dogmaattisuus on todelakin hieman eri asia kuin suvaitsemattomuus. Mutta ne olivat kuitenkin kytköksissä. Dogmaattisuus ei tarkoita suvaitsemattomuutta mutta ollakseen suvaitsematon täytyy olla dogmaattinen. (Mikä kyllä sopi ainakin minun arkijärkeni antamiin arvailuihin.)
Dogmaattisuus syntyi ihmisille joilla oli erittäin heikko epävarmuuden sieto. Eli ihmiset jotka arvostavat tietämistä ja varmuutta mutta eivät pidä epätietoisuudesta ja epävarmuudesta olivat taipuvaisempia sitoutumaan vahvasti näkemyksiinsä. Ja tämä toimi olivatpa he ateisteja tai kristittyjä.
Jos ympäristö lietsoi epävarmuutta tai oli hostiili ja loi stressiä dogmaatikolle, hänestä tulee helpommin suvaitsematon. Esimerkiski ihmiset jotka olivat kokeneet stressiä jonka vuoksi he eivät olleet saaneet unta yöllä, he olivat taipuvaisempia olemaan suvaitsemattomia. ; Arkikokemus tuntuu seurailevan myös tätä puolta tutkimuksesta ; Käännynnäisien kohdalla heitetään että dogmaattisista ateisteista tulee dogmaattisia kristittyjä. Tai dogmaattisista kristityistä tulee dogmaattisia ateisteja.
Voidaankin jopa kysyä että onko kokemus esimerkiksi uusateistejen militanttiudesta yhteydessä siihen että tässä suuntauksessa nostetaan usein esiin sitä että uskonto on epäreilu. Jos uskonnon ongelmista puhumisella on yhteysi itse koettuun epäreiluuteen ei olisi lainkaan mahdotonta että vihaisina koetut ateistit ovat vihaisia. Ja viha johtuu siitä että heidän ilmituomansa ilmiöt, ongelmat ja asiat ovat reaalisia ja todellisia.
Ateistien dogmaattisuus on kuitenkin jotain jota voidaan tutkia ja jota kannattaa tutkia. Ja sitä onkin tutkittu. Malgozata Kossowska "ja kumppanit" tekivät tuoreesti julkaistun (2016) tutkimuksen "Many faces of dogmatism: Prejudice as a way of protecting certainty against value violators among dogmatic believers and atheists". Hän tutki vakaumusta ja dogmaattisuutta yliopisto-opiskelijoiden parissa. (13% oli ateisteja.) Ihmisiltä kysyttiin kysymyksiä joissa heidän dogmaattisuuttaan mitattiin erilaisin kysymyksin. Kyseltiin kuinka ehdottomia ja vahvoja näkemyksiä ihmisillä oli vakaumuksestaan. Ja näitä sitten vertailtiin siihen miten suvaitsemattomia he olivat eriuskoisia kohtaan.
Esimerkiksi ateisteilta kysyttiin sellaisia kysymyksiä kuin "onko uskonnollisuus merkki heikosta persoonallisuudesta" ja uskovaisilta tradition voimaan ja Jumalan suosion saamiseen liittyviä kannanottoja. Näistä saatiin selville kuinka vahvoja ja ehdottomia näkemyksiä ihmisillä oli uskonnostaan.
Tutkimuksessa selvisi kaksi asiaa. Dogmaattisuus on todelakin hieman eri asia kuin suvaitsemattomuus. Mutta ne olivat kuitenkin kytköksissä. Dogmaattisuus ei tarkoita suvaitsemattomuutta mutta ollakseen suvaitsematon täytyy olla dogmaattinen. (Mikä kyllä sopi ainakin minun arkijärkeni antamiin arvailuihin.)
Dogmaattisuus syntyi ihmisille joilla oli erittäin heikko epävarmuuden sieto. Eli ihmiset jotka arvostavat tietämistä ja varmuutta mutta eivät pidä epätietoisuudesta ja epävarmuudesta olivat taipuvaisempia sitoutumaan vahvasti näkemyksiinsä. Ja tämä toimi olivatpa he ateisteja tai kristittyjä.
Jos ympäristö lietsoi epävarmuutta tai oli hostiili ja loi stressiä dogmaatikolle, hänestä tulee helpommin suvaitsematon. Esimerkiski ihmiset jotka olivat kokeneet stressiä jonka vuoksi he eivät olleet saaneet unta yöllä, he olivat taipuvaisempia olemaan suvaitsemattomia. ; Arkikokemus tuntuu seurailevan myös tätä puolta tutkimuksesta ; Käännynnäisien kohdalla heitetään että dogmaattisista ateisteista tulee dogmaattisia kristittyjä. Tai dogmaattisista kristityistä tulee dogmaattisia ateisteja.
Voidaankin jopa kysyä että onko kokemus esimerkiksi uusateistejen militanttiudesta yhteydessä siihen että tässä suuntauksessa nostetaan usein esiin sitä että uskonto on epäreilu. Jos uskonnon ongelmista puhumisella on yhteysi itse koettuun epäreiluuteen ei olisi lainkaan mahdotonta että vihaisina koetut ateistit ovat vihaisia. Ja viha johtuu siitä että heidän ilmituomansa ilmiöt, ongelmat ja asiat ovat reaalisia ja todellisia.
tiistai 8. maaliskuuta 2016
Reliabiliteetista
Psykometriassa keskitytään siihen minkälainen on hyvä tutkimus. Tämä on tarpeen esimerkiksi mielipidetutkimuksissa jossa yksittäisdata-aineistosta etsitään suuria ilmiöitä. Että vaikka erilaisten testien - kuten persoonallisuusluokitelmien ja älykkyystestien - tapaista jossa yleisestä teoriasta yritetään hakea yhteyttä yksittäistapaukseen eli tiettyyn ihmiseen.
Käytännössä alan perustoiminta voidaan tiivistää varsin karkeasti ideaan. Ideaan joka on ymmärrettävä.
Havaittu testitulos = oikea ilmiö + mittaamiseen liittyvä virhe.
Tätä kautta psykometriassa keskitytään validiteettiin eli siihen että testi mittaa mitä se sanoo mittaavansa. Ja reliabiliteettiin joka koskee enemmän sitä että tulokset ovat toistettavia ja konsistentteja. Nyrkkisääntönä onkin että hyvä psykometrinen testi tunnistetaan siitä että sillä on sekä sekä hyvä validiteetti että reliabiliteetti. Ja tavallaan tämän ulkopuolella on "hyvin vähän mitään".
Keskityn tässä blogauksessa reliabiliteettiin. Siihen miten sitä lähestytään.
Ensimmäiseksi on oleellista tiedostaa, että se ei ole sama kuin validiteetti. Esimerkiksi voidaan kuvitella että joku mittaa kangasta kuminauhamitalla. Sen kautta syntyy hajontaa koska eri mittaajat eri mittauskerroilla venyttävät nauhaa hieman eri määriä. Ja näin syntyy gaussin käyrä jossa reliabiliteetti on heikko mutta validiteetti on keskimäärin kuitenkin hyvä. Tämän vastineeksi voitaisiin laittaa mitta joka on tehty hyvin standardisoidusta kivisestä mitasta. Se mittaa aina samanmittaisen pätkän. Mutta valitettavasti tämä mitta on tehty siten että se on mitattu väärin. Lopputuloksessa validiteetti on heikko mutta sen reliabiliteetti vahva.
Tieteenfilosofiassa reliabiliteetin kaltainen konsepti tulee vastaan ennen kaikkea konsistenssin ja toistettavuuden kohdalla. Ideana on se, että hyvä koejärjestely voidaan toistaa ja se antaa samoja tuloksia.
Näin ollen yksinkertainen ja usein toistettu tapa testata reliabiliteettia on toistaa sama koejärjestely lyhyen ajan jälkeen (test-retest reliability). Esimerkiksi samaa kyselyä kysytään samoilta henkilöiltä uudestaan ja katsotaan miten samanlaiset tulokset tästä saadaan. Tämä on hyvin näpsäkkä tapa mitata asioita. Paitsi silloin kun mitattavat asiat muuttuvat. Tällöin voidaan joutua tilanteisiin joissa testin reliabiliteetti on itse asiassa hyvä mutta se näyttää huonolta koska itse testattava muuttuja on muuttunut. Tämä on toki erityisen tärkeää esimerkiksi niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin ... hurahtaneille joiden testimenettely tuottaa huonon toistettavuuden. He voivat sanoa että se johtuu siitä että ihmiset muuttuvat. Tämä selitys tosin kertoo lähinnä sen että test-retest -mallinen lähestyminen ei ole oikea. Se ei ole argumentti sen puolesta että testin reliabiliteetti olisi hyvä. Se on vain syy miksi juuri tämä yksi reliabiliteetti on väärä tapa mitata sen luotettavuutta.
Toinen tapa lähestyä ongelmaa onkin testata kysymyksiä hieman uusin sanoin (alternate form reliability/paraller form reliability). Tässä nojataan vahvasti synonyymien käyttöön ja järjestykseen. Esimerkiksi kyselystä voidaan käyttää kahta versiota ; Vaikka sellaista jossa kysymykseen on vastaukset niin että vaihtoehdoista ensin on usein ja viimeisenä harvoin. Ja toisessa lomakeversiossa nämä vastauslistat on vain käännetty niin että vaihtoehdoissa harvoin tapahtuvat ovat ensin ja usein tapahtuvat viimeisenä (reliability of response sets). Lisäksi voidaan muotoilla kysymyksiä muutenkin. Esimerkiksi "kerran viikossa" voidaan muuttaa "4 kerraksi kuukaudessa" (reliability of urinary function). Heilahtelut vastauksissa kertovat että testiin vaikuttaa virhelähde. Toisaalta myös itse kysymyksiä voidaan muuttaa synonyymejä käyttäen (reliability of equivalent rewording)
1: Toki tässä on syytä tiedostaa että sanavalintojen on oltava nimenomaan synonyymejä. Asenne-eroja ja sanavarastovaatimuksia yritetään välttää. Koska joskus sanat voidaan ladata asenteellisilla konnotaatioilla ja saada aikaan isoja muutoksia siinä miten ihmiset vastaavat. Mutta tämä ei ole reliabiliteettiongelma. Nämä ladatut käsitteet itse asiassa usein parantavat alternate form reliabilityä. Ladatut sanat tälläisessä tilanteessa heikentävät validiteettia. Tästä on mielestäni hyvä malliesimerkki siinä miten homojen avioliittoa vastustaneet tahot tekivät puhelinkyselyn jonka vastausmallit oli valikoitu asenteellisesti ja näin testi antoi vääristeleviä tuloksia. Tämä ei ollut reliabiliteettiongelma vaan ongelma sen kanssa mitä tämä testi mittasi. Eli onglema oli validiteetissa. Se on kuitenkin hyvin lähellä alternate form reliabilityä, ja jos alternate form reliabilityn toteuttaa huonosti niin se itse asiassa voi johtaa siihen että reliabiliteetti ja validiteetti menevät sekaisin...
Toki asiaa voidaan lähestyä sitenkin että otetaan monenlaisia lähestymistapoja samaan asiaan. Katsotaan miten hyvin samaa asiaa eri näkökulmista lähestyvät testit antavat toisiaan tukevia tuloksia (reliability of internal consistency). Datan luotettavuutta lisätään lisäämällä hieman toisistaan poikkeavilla testitavoilla. Tämä on hieman eri asia kuin katsoa pelkästään synonyymejä. Sitä lähestytään tilastotieteellisesti. Kyseessä on faktorianalyysi jolla haetaan tilastotieteellisesti Cronbachin alfa (Cronbach's α). Se katsoo yksinkertaisesti miten eri mittarit tukevat toisiaan. Miten hyvin ne sopivat yhteiseksi vaa-aksi. Nyrkkisääntönä on että tämän pitäisi olla yli 0.7 jotta mittari olisi reliabiliteetiltaan kelpo testi. Tämä voi olla vierasta niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin intoutuneille ... jotka ihmettelevät miksi tälläisiä testejä tehdään vaikka "meidän testimme ei olekaan sellainen".
1: Toki tätä yksinkertaisemminkin asiaa voi lähestyä. Etenkin kyselytestiä tulkitessa tai persoonallisuustestiä luodessa hyviä nyrkkisääntöjä saa ihan sillä että hajottaa kyselyaineiston jakamalla sen tuurilla kahtia. Ja katsomalla miten nämä eri puolet antavat keskenään yhteneviä tuloksia (split-half reliability). Toki tämä tarkoittaa sitä että puolikkaassa luotettavuus saa heilahtelua koska sen otoskoko on pienempi. Mutta ideana onkin katsoa että sopivatko pienet otoskoot yhteen. Matematiikka auttaa asiassa. (Spearman–Brown prediction formula.) Näitä puolikkaita koskee toki sekin että etenkin nykyinen taulukkolaskenta antaa mahdollisuuden pilkkoa aineisto kahtia monellakin eri tavalla ja katsoa miten hyvin nämä kaikki antavat yhteneviä tuloksia. Mutta kun tämä tehdään maksimaalisesti niin itse asiassa se mitä tehdään on se, että lasketaan Cronbachin alfa. Siitä sen kanssa on yksinkertaisesti kyse.
Joskus asiat eivät tietenkään ole sellaisia että ne voitaisiin kvantifioida erityisen hyvin. Tämän vuoksi usein joudutaan hankkimaan tietoa muuta kautta. Tällöin avuksi nousee asiantuntijoiden käyttö. Kun samaa aineistoa kerää ja/tai tulkitsee kaksi aivan eri asiantuntijaa voidaan saada tuloksia aineistosta josta tietoa on vielä vähän tai jonka analysointi vaatii vankkaa näkemystä (interobserver reliability).
1: On toki mielenkiintoista huomata että joskus on tilanteita jossa testijärjestelmän reliabiliteetti vaihtelee hirveästi jos tehdään test-retest -reliabilityä yksittäisillä asiantuntijoilla. Osa saa siis keskenään konsistentimpia tuloksia kuin joku toinen. On selvää että konsistentit tutkijat voivat saada hyvän tai huonon interobserver reliabilityn. ; Heillä voi olla oma lukkiutuma tai erilainen lähestymistapa. Toki voi olla myös niin, että molemmat ovat hyviä. Asiat on siis testatttava erikseen. Selvää tosin on että jos test-retest -reliabilityn taso vaihtuu hirveästi asiantuntijan mukaan niin jotkut interobserver reliabilityt ovat heikkoja ihan sen vuoksi että jos tarkan mittaajan tuloksia vertaiskokeileekin joku tumpula niin ei se ainakaan tuloksia paranna. Onkin hyvä katsoa mitataanko "kaikkia testaajia", "parhaita testaajia" vai mitä.
Käytännössä alan perustoiminta voidaan tiivistää varsin karkeasti ideaan. Ideaan joka on ymmärrettävä.
Tätä kautta psykometriassa keskitytään validiteettiin eli siihen että testi mittaa mitä se sanoo mittaavansa. Ja reliabiliteettiin joka koskee enemmän sitä että tulokset ovat toistettavia ja konsistentteja. Nyrkkisääntönä onkin että hyvä psykometrinen testi tunnistetaan siitä että sillä on sekä sekä hyvä validiteetti että reliabiliteetti. Ja tavallaan tämän ulkopuolella on "hyvin vähän mitään".
Keskityn tässä blogauksessa reliabiliteettiin. Siihen miten sitä lähestytään.
Ensimmäiseksi on oleellista tiedostaa, että se ei ole sama kuin validiteetti. Esimerkiksi voidaan kuvitella että joku mittaa kangasta kuminauhamitalla. Sen kautta syntyy hajontaa koska eri mittaajat eri mittauskerroilla venyttävät nauhaa hieman eri määriä. Ja näin syntyy gaussin käyrä jossa reliabiliteetti on heikko mutta validiteetti on keskimäärin kuitenkin hyvä. Tämän vastineeksi voitaisiin laittaa mitta joka on tehty hyvin standardisoidusta kivisestä mitasta. Se mittaa aina samanmittaisen pätkän. Mutta valitettavasti tämä mitta on tehty siten että se on mitattu väärin. Lopputuloksessa validiteetti on heikko mutta sen reliabiliteetti vahva.
Tieteenfilosofiassa reliabiliteetin kaltainen konsepti tulee vastaan ennen kaikkea konsistenssin ja toistettavuuden kohdalla. Ideana on se, että hyvä koejärjestely voidaan toistaa ja se antaa samoja tuloksia.
Näin ollen yksinkertainen ja usein toistettu tapa testata reliabiliteettia on toistaa sama koejärjestely lyhyen ajan jälkeen (test-retest reliability). Esimerkiksi samaa kyselyä kysytään samoilta henkilöiltä uudestaan ja katsotaan miten samanlaiset tulokset tästä saadaan. Tämä on hyvin näpsäkkä tapa mitata asioita. Paitsi silloin kun mitattavat asiat muuttuvat. Tällöin voidaan joutua tilanteisiin joissa testin reliabiliteetti on itse asiassa hyvä mutta se näyttää huonolta koska itse testattava muuttuja on muuttunut. Tämä on toki erityisen tärkeää esimerkiksi niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin ... hurahtaneille joiden testimenettely tuottaa huonon toistettavuuden. He voivat sanoa että se johtuu siitä että ihmiset muuttuvat. Tämä selitys tosin kertoo lähinnä sen että test-retest -mallinen lähestyminen ei ole oikea. Se ei ole argumentti sen puolesta että testin reliabiliteetti olisi hyvä. Se on vain syy miksi juuri tämä yksi reliabiliteetti on väärä tapa mitata sen luotettavuutta.
Toinen tapa lähestyä ongelmaa onkin testata kysymyksiä hieman uusin sanoin (alternate form reliability/paraller form reliability). Tässä nojataan vahvasti synonyymien käyttöön ja järjestykseen. Esimerkiksi kyselystä voidaan käyttää kahta versiota ; Vaikka sellaista jossa kysymykseen on vastaukset niin että vaihtoehdoista ensin on usein ja viimeisenä harvoin. Ja toisessa lomakeversiossa nämä vastauslistat on vain käännetty niin että vaihtoehdoissa harvoin tapahtuvat ovat ensin ja usein tapahtuvat viimeisenä (reliability of response sets). Lisäksi voidaan muotoilla kysymyksiä muutenkin. Esimerkiksi "kerran viikossa" voidaan muuttaa "4 kerraksi kuukaudessa" (reliability of urinary function). Heilahtelut vastauksissa kertovat että testiin vaikuttaa virhelähde. Toisaalta myös itse kysymyksiä voidaan muuttaa synonyymejä käyttäen (reliability of equivalent rewording)
1: Toki tässä on syytä tiedostaa että sanavalintojen on oltava nimenomaan synonyymejä. Asenne-eroja ja sanavarastovaatimuksia yritetään välttää. Koska joskus sanat voidaan ladata asenteellisilla konnotaatioilla ja saada aikaan isoja muutoksia siinä miten ihmiset vastaavat. Mutta tämä ei ole reliabiliteettiongelma. Nämä ladatut käsitteet itse asiassa usein parantavat alternate form reliabilityä. Ladatut sanat tälläisessä tilanteessa heikentävät validiteettia. Tästä on mielestäni hyvä malliesimerkki siinä miten homojen avioliittoa vastustaneet tahot tekivät puhelinkyselyn jonka vastausmallit oli valikoitu asenteellisesti ja näin testi antoi vääristeleviä tuloksia. Tämä ei ollut reliabiliteettiongelma vaan ongelma sen kanssa mitä tämä testi mittasi. Eli onglema oli validiteetissa. Se on kuitenkin hyvin lähellä alternate form reliabilityä, ja jos alternate form reliabilityn toteuttaa huonosti niin se itse asiassa voi johtaa siihen että reliabiliteetti ja validiteetti menevät sekaisin...
Toki asiaa voidaan lähestyä sitenkin että otetaan monenlaisia lähestymistapoja samaan asiaan. Katsotaan miten hyvin samaa asiaa eri näkökulmista lähestyvät testit antavat toisiaan tukevia tuloksia (reliability of internal consistency). Datan luotettavuutta lisätään lisäämällä hieman toisistaan poikkeavilla testitavoilla. Tämä on hieman eri asia kuin katsoa pelkästään synonyymejä. Sitä lähestytään tilastotieteellisesti. Kyseessä on faktorianalyysi jolla haetaan tilastotieteellisesti Cronbachin alfa (Cronbach's α). Se katsoo yksinkertaisesti miten eri mittarit tukevat toisiaan. Miten hyvin ne sopivat yhteiseksi vaa-aksi. Nyrkkisääntönä on että tämän pitäisi olla yli 0.7 jotta mittari olisi reliabiliteetiltaan kelpo testi. Tämä voi olla vierasta niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin intoutuneille ... jotka ihmettelevät miksi tälläisiä testejä tehdään vaikka "meidän testimme ei olekaan sellainen".
1: Toki tätä yksinkertaisemminkin asiaa voi lähestyä. Etenkin kyselytestiä tulkitessa tai persoonallisuustestiä luodessa hyviä nyrkkisääntöjä saa ihan sillä että hajottaa kyselyaineiston jakamalla sen tuurilla kahtia. Ja katsomalla miten nämä eri puolet antavat keskenään yhteneviä tuloksia (split-half reliability). Toki tämä tarkoittaa sitä että puolikkaassa luotettavuus saa heilahtelua koska sen otoskoko on pienempi. Mutta ideana onkin katsoa että sopivatko pienet otoskoot yhteen. Matematiikka auttaa asiassa. (Spearman–Brown prediction formula.) Näitä puolikkaita koskee toki sekin että etenkin nykyinen taulukkolaskenta antaa mahdollisuuden pilkkoa aineisto kahtia monellakin eri tavalla ja katsoa miten hyvin nämä kaikki antavat yhteneviä tuloksia. Mutta kun tämä tehdään maksimaalisesti niin itse asiassa se mitä tehdään on se, että lasketaan Cronbachin alfa. Siitä sen kanssa on yksinkertaisesti kyse.
Joskus asiat eivät tietenkään ole sellaisia että ne voitaisiin kvantifioida erityisen hyvin. Tämän vuoksi usein joudutaan hankkimaan tietoa muuta kautta. Tällöin avuksi nousee asiantuntijoiden käyttö. Kun samaa aineistoa kerää ja/tai tulkitsee kaksi aivan eri asiantuntijaa voidaan saada tuloksia aineistosta josta tietoa on vielä vähän tai jonka analysointi vaatii vankkaa näkemystä (interobserver reliability).
1: On toki mielenkiintoista huomata että joskus on tilanteita jossa testijärjestelmän reliabiliteetti vaihtelee hirveästi jos tehdään test-retest -reliabilityä yksittäisillä asiantuntijoilla. Osa saa siis keskenään konsistentimpia tuloksia kuin joku toinen. On selvää että konsistentit tutkijat voivat saada hyvän tai huonon interobserver reliabilityn. ; Heillä voi olla oma lukkiutuma tai erilainen lähestymistapa. Toki voi olla myös niin, että molemmat ovat hyviä. Asiat on siis testatttava erikseen. Selvää tosin on että jos test-retest -reliabilityn taso vaihtuu hirveästi asiantuntijan mukaan niin jotkut interobserver reliabilityt ovat heikkoja ihan sen vuoksi että jos tarkan mittaajan tuloksia vertaiskokeileekin joku tumpula niin ei se ainakaan tuloksia paranna. Onkin hyvä katsoa mitataanko "kaikkia testaajia", "parhaita testaajia" vai mitä.
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Pieni ajatus ; Vatun hyvä korvike
Ideastesia (ἰδέαἴσθησις) viittaa siihen että ihmiset aistivat erilaisia konsepteja ja määritelmiä. Kysymys on vahvimmillaan joissain synestesioissa. Mutta tavallisillakin ihmisillä on tähän viittaavia taipumuksia. Kirjaimien ja värien välille syntyy mielleyhtymiä jotka eivät ole täysin satunnaisia. Ehkä merkillepantavin piirre on bouba/kiki effect, joka koskee sanojen muotoa. Määritelmien sisältöjä ei ole kerrottu ja ne ovat tuntemattomia. Mutta silti ihmiset mielikuvissaan liittävät kiki -sanan teräväsärmäiseen muotoon ja bouban pyöreään.
Ideastesia on tärkeää. Sillä ostin kaupasta jäätelöä jossa oli makuna "rommi-rusina". Tämä toimii hyvänä kirosanana lasten läsnäollessa. Sana on vahva. Sorahtavia "ärriä" kuten omasa suosikissani. Suhahtava "ässä" kuten em. sanan suhahtavasti sähähtävässä synonyymissä. Etenkin jos jäätelön mallia tiivistää muotoon "rsn" siihen saa aggressiivisen sävähdyksen. Toimii siitä huolimatta että "rommi-rusina" tuskin on mikään kiertoilmaus "aikuisten kirosanoille". Se on tässä erilainen kuin vaikkapa "vattu".
Jäätelöpaketti sai itseni miettimään sitä mistä kiroilu saa voimansa. Toki en ole ainut joka on miettinyt tätä aihetta. (Jakamani linkki on hyvin opettavainen; "당신의 어머니는 일본어 전함을 충족하기 위해 밖으로 수영.") Ajatukseni oli tärkeä sillä olin ajatellut kiroilua hyvin yksinkertaisesti. Olin tehnyt sitä paljon ja ajattelin että kiroilu saa voimansa sanoista ja sisällöistä. Jos kiroilee pitää rikkoa jotain tabuja, kenties jopa manata tai tehdä jokin muu oman kulttuurin uskontoympäristön vastaista. (Viittaaminen sielunvihollisen moniin nimiin.) Viitata eritteisiin (uloon monet muodot) tai sinänsä miellyttäviin mutta julkisessa elämässä piilotettuihin sukupuolisiveellisyysasioihin (niin miehiset kuin naiselliset).
Kysymys ei ole vain sanoista ja niiden määritelmien nieltävyydestä ja muusta sanan koosta. Kyse on siitä miten niitä käyttää.
Ideastesia on tärkeää. Sillä ostin kaupasta jäätelöä jossa oli makuna "rommi-rusina". Tämä toimii hyvänä kirosanana lasten läsnäollessa. Sana on vahva. Sorahtavia "ärriä" kuten omasa suosikissani. Suhahtava "ässä" kuten em. sanan suhahtavasti sähähtävässä synonyymissä. Etenkin jos jäätelön mallia tiivistää muotoon "rsn" siihen saa aggressiivisen sävähdyksen. Toimii siitä huolimatta että "rommi-rusina" tuskin on mikään kiertoilmaus "aikuisten kirosanoille". Se on tässä erilainen kuin vaikkapa "vattu".
Jäätelöpaketti sai itseni miettimään sitä mistä kiroilu saa voimansa. Toki en ole ainut joka on miettinyt tätä aihetta. (Jakamani linkki on hyvin opettavainen; "당신의 어머니는 일본어 전함을 충족하기 위해 밖으로 수영.") Ajatukseni oli tärkeä sillä olin ajatellut kiroilua hyvin yksinkertaisesti. Olin tehnyt sitä paljon ja ajattelin että kiroilu saa voimansa sanoista ja sisällöistä. Jos kiroilee pitää rikkoa jotain tabuja, kenties jopa manata tai tehdä jokin muu oman kulttuurin uskontoympäristön vastaista. (Viittaaminen sielunvihollisen moniin nimiin.) Viitata eritteisiin (uloon monet muodot) tai sinänsä miellyttäviin mutta julkisessa elämässä piilotettuihin sukupuolisiveellisyysasioihin (niin miehiset kuin naiselliset).
Kysymys ei ole vain sanoista ja niiden määritelmien nieltävyydestä ja muusta sanan koosta. Kyse on siitä miten niitä käyttää.
maanantai 28. joulukuuta 2015
Gimme five, I give you Sieg Heil.
Takkiraudassa käsiteltiin Big Fiveä. Jota rinnastettiin MBTI -testiin. Argumentaatio muistutti sitä, että "Big Fiveä pidetään psykologien keskuudessa yhtenä parhaimpana persoonallisuustestinä, ja se on hyvin pitkälle vanha tuttumme Myers-Briggs täydennettynä viidennellä akselilla eli neuroottisuus-vakaus -akseli. Näin saadaan 25 tyypitystä eli 32 tyyppiä MBTI:n 16 tyypin sijaan. Samalla tavoin kuin MBTI:ssä, myös Big Fivessä sijoittuminen kullekin akselille noudattaa normaalijakaumaa ja useimmilla se sijoittuu akselin keskivälille."
Tämä on melko hauskaa, ottaen huomioon että sanavalinnat "apinanraivosta" johtunevat siitä että hän on lukenut tuoreen aikaisemman kirjoitukseni. Valitettavasti vastaukset esitettyihin haasteisiin ovat siinä jo ennalta vastattuina. On toki mielenkiintoista törmätä tieteelliseen keskusteluun jonka sisältö on sana "apinanraivo". Itse käytän tälläisiä termejä vasta sen jälkeen kun olen ensin demonstroinut miksi asia on typerä tai huonosti perusteltu. Tässä niitä käytetään argumenttien sijasta. (Koska MBTI -kulttilaiset eivät osaa paremminkaan argumentoida ja puolustaa asiaansa?)
Itse huomautan, että jopa nettitestinä ajatellen on selvästi huomattavissa, että Big Fivestä puuttuvat dikotomiat siinä muodossa missä ne MBTI:ssä ovat. Siinä ei tavalllaan mitata akseleita joiden ääripäässä on ominaisuuksia joita pidetään vastakohtina. Siinä mitataan yksittäisiä attribuutteja. Kysymyksien muotoilu on oleellisesti erilaista. Niiden kautta ilmiöt määrittyvät. Tätä kautta kysymykset ovat sellaisia että niiden viittaamat peruskäsitteet ovat vähemmän tulkinnanvaraisia. Tämä johtuu siitä, että niistä puuttuvat MBTI -testeille tyypilliset "kaksoiskysymykset", joissa kaksi mahdollisesti eri asiaa oletetaan saman akselin kääntöpuoliksi.
Onkin lähes mahdotonta, että (a) kategoriat edes vastaisivat 1:1 toisiaan. (b) Ja toisaalta on lähes mahdotonta, että luomalla enemmän kategorioita tarkemmin määritetyillä käsitteillä johtaisi siihen että lopputulos olisi tulkinnanvaraisempi ja epätarkempi. Itse olen esimerkiksi ollut MBTI -testeissä aina IN -alkuinen. Mutta kun introversiota lähestytäänkin sekä ekstroversion ja akkomodaation kautta, voidaan huomata että sosiaalisuutta lähestytään hyvinkin erilaisella tavalla. Sen vuoksi oma vastaavuustaulukkoni olisikin Ruukinmatruunan oman konversiotaulukon mukaan ENTP. Jota minun on kuitenkin lähes mahdotonta saada MBTI -testissä. Tämä on ymmärrettävissä juuri siksi, että akselit eivät tarkalleen ottaen ole "samat plus yksi lisää". Niissä on samansuuntaisia sävyjä. Mutta käsitteellistäminen on tehty jossain tapauksissa - kuten minun kohdallani - oleellisesti eri tavalla. (Käsitteellistäminen suoritetaan kysymyksien muotoilulla ja vastaavalla.)
Take Free Big Five Personality Test
Personality Test by SimilarMinds.com
Itse koen myös että Big Fiven kuvaus on itse asiassa hyödyllisempi omaisilleni ja ystävilleni kuin MBTI. He tavallaan ymmärtävät mikä on vialla ja millä tavalla. Juuri sen takia että MBTI:n tapa ei oikein osaa erottaa varautuneisuutta, itsekkyyttä ja seurallisuutta eri akseleiksi juuri sellaisella tavalla josta olisi hyötyä. Introversioon tuppaa menemään klimppiin monia vaihtoehtoisia tulkintoja ja painotuksia. Jotka voivat vaihtua ihmiseltä toiselle. Big Five käsitteellistää asioita eri tavalla ja siinä on vähemmän tilaa sille että yksilö määrittelee termin oman päänsä sisällä. Minä ymmärränkin tätä kautta aika konkreettisesti miksi MBTI ei ole ammattipsykologien parissa yhtä suosittu kuin "iso viitonen" (vaikka se onkin monien kyökkipsykologien parissa suositumpi kuin "iso kolmonen"). Vaihtoehdoksi taitaakin jäädä se, että maallikot vain pitävät itseään ammattilaisia parempina, ilman koulutusta alalle. Ja selittävät tiedemaailman erimielisyyden pois viitaten agendoihin ja apinanraivoihin. Tämänlaiselle anti-intellektuellille omahyväisyysasenteellekin on kategoria. Denialismi.
Jos MBTI -tyypit tekisivät älykkyystestejä, he kysyisivät ensin kertaa "tunnetko itsesi älykkäämmäksi kuin muut" ja sitten loisivat kaksi kategoriaa siihen missä on eniten hajontaa ja jossa suurin osa kohinasta on. Eli keskiarvon kohdalle. Ja sitten he antaisivat luokille nimeksi "nöyrät-välkyt". Ja pitäisivät tätä yhtenä attribuuttiakselina. Joka käytännössä tarkoittaisi sitä että kaikki kirjoittaisivat analyysiä siitä miten oleellisesti erilaisia "välkyt" ovat "nöyristä" ja miten tämä vastaa monien henkilökohtaista intuitiota siitä että järki ja tunteet ovat yhteensopimattomia vaihtoehtoja.
Tämä on melko hauskaa, ottaen huomioon että sanavalinnat "apinanraivosta" johtunevat siitä että hän on lukenut tuoreen aikaisemman kirjoitukseni. Valitettavasti vastaukset esitettyihin haasteisiin ovat siinä jo ennalta vastattuina. On toki mielenkiintoista törmätä tieteelliseen keskusteluun jonka sisältö on sana "apinanraivo". Itse käytän tälläisiä termejä vasta sen jälkeen kun olen ensin demonstroinut miksi asia on typerä tai huonosti perusteltu. Tässä niitä käytetään argumenttien sijasta. (Koska MBTI -kulttilaiset eivät osaa paremminkaan argumentoida ja puolustaa asiaansa?)
Itse huomautan, että jopa nettitestinä ajatellen on selvästi huomattavissa, että Big Fivestä puuttuvat dikotomiat siinä muodossa missä ne MBTI:ssä ovat. Siinä ei tavalllaan mitata akseleita joiden ääripäässä on ominaisuuksia joita pidetään vastakohtina. Siinä mitataan yksittäisiä attribuutteja. Kysymyksien muotoilu on oleellisesti erilaista. Niiden kautta ilmiöt määrittyvät. Tätä kautta kysymykset ovat sellaisia että niiden viittaamat peruskäsitteet ovat vähemmän tulkinnanvaraisia. Tämä johtuu siitä, että niistä puuttuvat MBTI -testeille tyypilliset "kaksoiskysymykset", joissa kaksi mahdollisesti eri asiaa oletetaan saman akselin kääntöpuoliksi.
Onkin lähes mahdotonta, että (a) kategoriat edes vastaisivat 1:1 toisiaan. (b) Ja toisaalta on lähes mahdotonta, että luomalla enemmän kategorioita tarkemmin määritetyillä käsitteillä johtaisi siihen että lopputulos olisi tulkinnanvaraisempi ja epätarkempi. Itse olen esimerkiksi ollut MBTI -testeissä aina IN -alkuinen. Mutta kun introversiota lähestytäänkin sekä ekstroversion ja akkomodaation kautta, voidaan huomata että sosiaalisuutta lähestytään hyvinkin erilaisella tavalla. Sen vuoksi oma vastaavuustaulukkoni olisikin Ruukinmatruunan oman konversiotaulukon mukaan ENTP. Jota minun on kuitenkin lähes mahdotonta saada MBTI -testissä. Tämä on ymmärrettävissä juuri siksi, että akselit eivät tarkalleen ottaen ole "samat plus yksi lisää". Niissä on samansuuntaisia sävyjä. Mutta käsitteellistäminen on tehty jossain tapauksissa - kuten minun kohdallani - oleellisesti eri tavalla. (Käsitteellistäminen suoritetaan kysymyksien muotoilulla ja vastaavalla.)
Big Five Test Results:
Your Global5/SLOAN type is SLUEI
Your Primary type is Inquisitive
|
| Extroversion (54%) medium which suggests you average somewhere in between being assertive and social and being withdrawn and solitary. Accommodation (40%) moderately low which suggests you are, at times, overly selfish, uncooperative, and difficult at the expense of the well being of others. Orderliness (46%) medium which suggests you are moderately organized, structured, and self controlled while still remaining flexible, varied, and fun. Emotional Stability (38%) moderately low which suggests you are worrying, insecure, emotional, and anxious. Inquisitiveness (80%) high which suggests you are very intellectual, curious, imaginative but possibly not very practical. |
Personality Test by SimilarMinds.com
Jos MBTI -tyypit tekisivät älykkyystestejä, he kysyisivät ensin kertaa "tunnetko itsesi älykkäämmäksi kuin muut" ja sitten loisivat kaksi kategoriaa siihen missä on eniten hajontaa ja jossa suurin osa kohinasta on. Eli keskiarvon kohdalle. Ja sitten he antaisivat luokille nimeksi "nöyrät-välkyt". Ja pitäisivät tätä yhtenä attribuuttiakselina. Joka käytännössä tarkoittaisi sitä että kaikki kirjoittaisivat analyysiä siitä miten oleellisesti erilaisia "välkyt" ovat "nöyristä" ja miten tämä vastaa monien henkilökohtaista intuitiota siitä että järki ja tunteet ovat yhteensopimattomia vaihtoehtoja.
perjantai 18. joulukuuta 2015
Sosioekonomia ja älykkyys
Usein, kun puhutaan älykkyydestä ja sosioekonomisesta statuksesta, keskitytään erilaisiin kategorioihin jotka ovat melkoisen pysyviä. Tämä voi tuottaa vaikeuksia koska esimerkiksi kuluneen vuoden aikana oma älykkyysosamääräni on pysynyt suunnilleen samana mutta sosioekonomiani on muuttunut. Jos "markkinatutkimusalalla toiminut" ja "ei päivääkään työttömänä ollut" muuntuu yhdentekeviä tekohauskoja tärkeilyjä väsäileväksi työttömäksi hyödyttömäksi tekoälyköksi nopeasti, on selvää että puhutaan tilastollisista yhteyksistä ja korrelaatioista eikä siitä että kategorialla on jokin determinoiva muuntumaton ominaisuus.
Älykkyys on siitä mielenkiintoinen piirre, että se on geneettinen. Mutta sitäkin käsitellään kuin se olisi jokin geenien determinoima ominaisuus. Ja tätä kautta esimerkiksi eri alueiden erot älykkyysosamäärissä tulkitaan rotujen ominaisuuksiksi hyvinkin suoraviivaisesti.
Kuitenkin genetiikassa periytyvyyttä lähestytään heritabiliteetin kautta. Ja heritabiliteetti on tunnetusti äärimmäisen epäintuitiivinen malli. Ja heritabiliteetti ei ole epäintuitiivinen sen vuoksi että se olisi virheellinen. Vaan sen takia että se mallintaa geenien toimintaa. Ja siihen "helppotajuisuus ihmisille" ei ole millään tavalla määräävä ominaisuus. ; Ihmiset yksinkertaiasesti hakevat kategorioita joissa "nature nurture" -teema on "nature vs. nurture" jossa mietitään asioita erikseen kulttuurisina ja geneettisinä piirteinä silloinkin kun asia vaatisi laadukkaampaa otetta.
Tästä hyvän esimerkin saa älykkyyden ja sosioekonomisen suhteen välisestä tutkimuksesta. Josta on tehty myös hyvä popularisointi. Kun eri maiden sosioekonomisia asemia ja älykkyyttä vertailtiin, huomattiin että köyhyys tyhmentää. Mutta lähinnä USA:ssa. Monissa muissa maissa näin ei käy. Tästä joku voisi tietenkin lietsoa helpon kuvauksen jossa syynä olisi se että USA on vapaan markkinatalouden vuoksi meritokratia. Eli jokainen nousisi hierarkiassa (kunnes olisi kyvyttömyytensä rajalla ja näin kaikki olisivat miltei inkompetentteja tehtäviinsä). Ja että kansanryhmät joista tulee rikkaita tulevat pysymään rikkaina meritokratiassa koska älykkyys on perinnöllistä.
Kuitenkin itse data kertoo enemmän siitä sekä ympäristö että perimä vaikuttavat. Ja ne vaikuttavat hyvin merkittävällä tavalla. Jos jostain resurssista on puutetta ja siitä on kilpailtava, sosioekonominen status vaikuttaa enemmän. Jos taas ravintoa ja muita resursseja on tarjolla, erot ovatkin pääasiassa geneettisiä. Tämä ilmiö on monille tuttu pituuden kohdalla. Jos ruokaa on vähän, ihmiset eivät kasva geneettiseen potentiaaliinsa vaan jäävät ympäristösyistä kitukasvuisiksi. Jolloin yläluokkaiset ovat keskimäärin pidempiä. Mutta jos yhteiskunnassa köyhätkin saavat syödäkseen, pituuserojen taustasyy on genetiikassa.
USA:n markkinatalous onkin nähtävissä jonain joka luo tuloeroja. Oikeisto korostaa insentiivien merkitystä. Ja insentiivien olemassaolo ja sen tunnustaminen kertoo että tuloerot tunnustetaankin olemassaolevaksi. (Niitä vain pidetään toivottavana.) Suomessa on esimerkiksi kouluruokailu ja yleinen kouluopetus jossa "kunnalliseen kouluun joutuminen" ei ole samanlainen ongelmatilanne kuin USA:ssa. Ja näin meillä sosioekonomia ei vaikuta yhtä vahvasti tulevaisuuden määräämisessä.
Onkin kiinnostavaa tiedostaa, että monien konservatiivien ihailema feodaalimaailma on liitettävissä ; Miekkailumanuaaleissa on tavallista korostaa että esimerkiksi maajussit ovat jotenkin aivan omanlaisensa luokka. Aateli, suvun kautta ansaittava status, jne olivat hyvin tärkeitä. Tämä sukuajattelu muistutti geneettistä ajattelua vaikka geenejä ei siihen aikaan edes tunnettu. Kun miekkailumanuaaleja ei haluttu jakaa ja niiden taitoja opettaa julmille ja alkeellisille kansanosille, syynä oli kenties elitismin lisäksi havainto. Luultavasti nälkää nähneiden ja karua ja yksinkertaista elämää eläneiden maajussien kognitiiviset kyvyt olivat silminnähden heikompia. Ja tämä tavallaan loi ja tuki sitä että tilanne ei tule muuttumaan. Sosioekonominen säätykierto onnistuikin vasta niihin aikoihin kun köyhien oloja oli parannettu.
Tässä kontekstissa ei voi kuin kauhistella nykyistä leikkauslinjaa. On selvää että järjestelmä jossa köyhien tuista, lääkekulusäästöistä ja koulutuksesta leikataan samalla kun koulujen oppilailta ottamat maksut nousevat entistä tärkeämmäksi, iskee vahvasti köyhiin. Ja rakentaa sääty-yhteiskuntaa jossa syntyperä painaa enemmän. Ei pelkän sukunimen ja statuksen vuoksi vaan sen kautta että eri ihmiset saavat omien ansioidensa ulkopuolelta apua. (Se, että valitsee vanhempansa ja isovanhempansa ei ole mikään oikea valinta tai ansio.) Tämä haittaa tietenkin siinäkin mielessä että jos mietitään älykkyyttä, voidaan muistaa mitä pituusasiassakin on muistettava. Jos pituuserot johtuvat pääosin ympäristötekijöistä, geneettinen erinomaisuus vaikuttaa vähän. Ja se johtuu siitä että geneettistä potentiaalia ei saavuteta. Joten sääty-yhteiskunnissa keskipituus on kaiken kaikkiaan huonompi kuin niissä joissa genetiikka jyrää. Toisin sanoen järjestelmä iskee myös älykkyyden keskiarvoon. Kenties Kokoomus onnistuukin katkaisemaan Flynnin efektin. (Joka muuten on mahdollinen vain siksi että älykkys ei ole vain geenien synnyttämää.) Kenties palaamme muutamassa sukupolvessa keskiaikaiseen feodaaliaikaan.
Älykkyys on siitä mielenkiintoinen piirre, että se on geneettinen. Mutta sitäkin käsitellään kuin se olisi jokin geenien determinoima ominaisuus. Ja tätä kautta esimerkiksi eri alueiden erot älykkyysosamäärissä tulkitaan rotujen ominaisuuksiksi hyvinkin suoraviivaisesti.
Kuitenkin genetiikassa periytyvyyttä lähestytään heritabiliteetin kautta. Ja heritabiliteetti on tunnetusti äärimmäisen epäintuitiivinen malli. Ja heritabiliteetti ei ole epäintuitiivinen sen vuoksi että se olisi virheellinen. Vaan sen takia että se mallintaa geenien toimintaa. Ja siihen "helppotajuisuus ihmisille" ei ole millään tavalla määräävä ominaisuus. ; Ihmiset yksinkertaiasesti hakevat kategorioita joissa "nature nurture" -teema on "nature vs. nurture" jossa mietitään asioita erikseen kulttuurisina ja geneettisinä piirteinä silloinkin kun asia vaatisi laadukkaampaa otetta.
Tästä hyvän esimerkin saa älykkyyden ja sosioekonomisen suhteen välisestä tutkimuksesta. Josta on tehty myös hyvä popularisointi. Kun eri maiden sosioekonomisia asemia ja älykkyyttä vertailtiin, huomattiin että köyhyys tyhmentää. Mutta lähinnä USA:ssa. Monissa muissa maissa näin ei käy. Tästä joku voisi tietenkin lietsoa helpon kuvauksen jossa syynä olisi se että USA on vapaan markkinatalouden vuoksi meritokratia. Eli jokainen nousisi hierarkiassa (kunnes olisi kyvyttömyytensä rajalla ja näin kaikki olisivat miltei inkompetentteja tehtäviinsä). Ja että kansanryhmät joista tulee rikkaita tulevat pysymään rikkaina meritokratiassa koska älykkyys on perinnöllistä.
Kuitenkin itse data kertoo enemmän siitä sekä ympäristö että perimä vaikuttavat. Ja ne vaikuttavat hyvin merkittävällä tavalla. Jos jostain resurssista on puutetta ja siitä on kilpailtava, sosioekonominen status vaikuttaa enemmän. Jos taas ravintoa ja muita resursseja on tarjolla, erot ovatkin pääasiassa geneettisiä. Tämä ilmiö on monille tuttu pituuden kohdalla. Jos ruokaa on vähän, ihmiset eivät kasva geneettiseen potentiaaliinsa vaan jäävät ympäristösyistä kitukasvuisiksi. Jolloin yläluokkaiset ovat keskimäärin pidempiä. Mutta jos yhteiskunnassa köyhätkin saavat syödäkseen, pituuserojen taustasyy on genetiikassa.
USA:n markkinatalous onkin nähtävissä jonain joka luo tuloeroja. Oikeisto korostaa insentiivien merkitystä. Ja insentiivien olemassaolo ja sen tunnustaminen kertoo että tuloerot tunnustetaankin olemassaolevaksi. (Niitä vain pidetään toivottavana.) Suomessa on esimerkiksi kouluruokailu ja yleinen kouluopetus jossa "kunnalliseen kouluun joutuminen" ei ole samanlainen ongelmatilanne kuin USA:ssa. Ja näin meillä sosioekonomia ei vaikuta yhtä vahvasti tulevaisuuden määräämisessä.
Onkin kiinnostavaa tiedostaa, että monien konservatiivien ihailema feodaalimaailma on liitettävissä ; Miekkailumanuaaleissa on tavallista korostaa että esimerkiksi maajussit ovat jotenkin aivan omanlaisensa luokka. Aateli, suvun kautta ansaittava status, jne olivat hyvin tärkeitä. Tämä sukuajattelu muistutti geneettistä ajattelua vaikka geenejä ei siihen aikaan edes tunnettu. Kun miekkailumanuaaleja ei haluttu jakaa ja niiden taitoja opettaa julmille ja alkeellisille kansanosille, syynä oli kenties elitismin lisäksi havainto. Luultavasti nälkää nähneiden ja karua ja yksinkertaista elämää eläneiden maajussien kognitiiviset kyvyt olivat silminnähden heikompia. Ja tämä tavallaan loi ja tuki sitä että tilanne ei tule muuttumaan. Sosioekonominen säätykierto onnistuikin vasta niihin aikoihin kun köyhien oloja oli parannettu.
Tässä kontekstissa ei voi kuin kauhistella nykyistä leikkauslinjaa. On selvää että järjestelmä jossa köyhien tuista, lääkekulusäästöistä ja koulutuksesta leikataan samalla kun koulujen oppilailta ottamat maksut nousevat entistä tärkeämmäksi, iskee vahvasti köyhiin. Ja rakentaa sääty-yhteiskuntaa jossa syntyperä painaa enemmän. Ei pelkän sukunimen ja statuksen vuoksi vaan sen kautta että eri ihmiset saavat omien ansioidensa ulkopuolelta apua. (Se, että valitsee vanhempansa ja isovanhempansa ei ole mikään oikea valinta tai ansio.) Tämä haittaa tietenkin siinäkin mielessä että jos mietitään älykkyyttä, voidaan muistaa mitä pituusasiassakin on muistettava. Jos pituuserot johtuvat pääosin ympäristötekijöistä, geneettinen erinomaisuus vaikuttaa vähän. Ja se johtuu siitä että geneettistä potentiaalia ei saavuteta. Joten sääty-yhteiskunnissa keskipituus on kaiken kaikkiaan huonompi kuin niissä joissa genetiikka jyrää. Toisin sanoen järjestelmä iskee myös älykkyyden keskiarvoon. Kenties Kokoomus onnistuukin katkaisemaan Flynnin efektin. (Joka muuten on mahdollinen vain siksi että älykkys ei ole vain geenien synnyttämää.) Kenties palaamme muutamassa sukupolvessa keskiaikaiseen feodaaliaikaan.
maanantai 23. marraskuuta 2015
Toisinajattelu sairautena
Mielenterveysongelmia on katalogisoitu (DSM-IV) ja tässä yhteydessä on ollut keskustelua siitä että toisinajattelusta tehtäisiin mielenterveysongelma. Olin sellaisella itseriittoisella tavalla huvittunut koska diagnoosi vaati tiettyjä tunnuspiirteitä. "the manual identifies a new mental illness called “oppositional defiant disorder” or ODD. Defined as an “ongoing pattern of disobedient, hostile and defiant behavior,” symptoms include questioning authority, negativity, defiance, argumentativeness, and being easily annoyed". Toisaalta ehdotuksia on ollut muihinkin sellaisiin piirteisiin joita pidetään enemmän "persoonallisuuden piirteinä" kuin ongelmina "...include arrogance, narcissism, above-average creativity, cynicism, and antisocial behavior. In the past, these were called “personality traits,” but now they’re diseases. And there are treatments available." Sama ilmiö koski myös sitä että uskonnollisesta fundamentalismista tehtäisiin sairaus.
Tässä kohden on syytä puhua medikalisaatiosta. Siitä miten erilaisille asioille annetaan määritelmä, sairauden piirre ja niihin sitten hoito. Jossain määrin mielenterveyden kohdalla onkin haasteena se, että mikä ylipäätään on sairaus.
Tavallisesti "hulluus" tulee arkikielisessä keskustelussa vastaan hieman erikoisissa yhteyksissä. Jopa Richard Dawkinsin tyyliset ihmiset väärinkäyttävät lääketieteen "deluusio" -sanaa yhteydessä joka on enemmän arkikielinen kuin tieteellinen. Tällöin usein korostuu se, että henkilöllä on epätosia uskomuksia. Esimerkiksi moni ateisti voi aivan suoraan naureskella että uskovainen on mielipiteensä vuoksi automaattisesti jotenkin "pihalla" ja "pöpi".
Kenties uskomukset ovat epätosia ja niiden todistaminen on äärimmäisen ei-argumentoitavissa. (Näin näyttää kovasti olevan.) Mutta tosiasiassa tämänlainen luokitus on usein enemmän maailmankuvallista. Se muistuttaa jossain määrin sitä kuinka kerettiläisiä on tuomittu. Tätä on tosin tehty avoimesti uskonnon nimissä eikä keksimällä tekosyitä. Toki tämä medikalisointi on nykyaikaa siinäkin mielessä, että ateismia tupataan psykologisoimaan vaikka puhumalla "erämaakausista" tai "äitihaavoista". Ja viittaamalla siihen miten ateismi johtuu Jumalavihasta tai autismista. Nämä ovat merkkejä siitä että uskonnollinen ja maailmankuvallinen vallankäyttö hakee kielensä siitä mikä nähdään vaikuttavaksi. Kuten lääketieteestä.
Medikalisointi tunnetaan toki myös kommunistien Venäjällä jossa usko siitä että kommunismi ei ole tosi luokiteltiin yhdeksi skitsofrenian alatyypiksi. Tämä on hyvä muistutus siitä että vaikka uskonto on usein tekosyy toisten tallaamiseen, tosiasiassa uskonto on syy tallaamiseen lähinnä siksi että uskonnoilla on ollut valtaa. Jos uskonto korvataan lääketieteellä niin sitten ihmiset tallaavat tämän avulla. Siksi psykologia ja lääketiede ovat korvanneet monin paikoin uskonnollisen tallaamisen niin että jopa uskonnollisten motiivien sävyttämä tallaaminen joudutaan kuvailemaan medikalisoidulla kielellä.
Tässä prosessissa usein korostuukin yllättävän vähän käytäntö. Se, joka taas valtaosin vaikuttaa psykologiassa. Psykoottinen deluusio näkyy siten että epätosi uskomus tai ajattelutapa estää elämän. Jos mieli on tilassa jossa henkilö ei kykene pitämään huolta itsestään, on häntä syytä auttaa. Ja tätä on syytä tehdä siitä huolimatta ovatko uskomukset tosia vai eivät.
Siksi onkin syytä huomata että kenties toisinajattelun takana on huomio siitä että se tekee elämisestä hyvin vaikeaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ellei peräti megasosiaalinen eläin. Ja antiautoritaarinen non-konformisti kärsii jossain määrin. Kysymys onkin siitä että mikä lasketaan merkittäväksi ongelmaksi ja mikä vähäpätöiseksi ja toissijaiseksi onglemaksi. ; Tästä hyvänä muistutuksena on se, että menneisyydessä homoseksuaalisuutta pidettiin mielenterveyden häiriönä ja tätä seurasi erikoinen vaihe jossa "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" oli ongelma. ; Ilman diagnoosia ei voi saada apua jos kokee elämänsä hankalaksi homoseksuaalisuutensta - tai vaikka nonkonformistisuutensa vuoksi.
Siksi onkin syytä katsoa sitä että onko ongelma potilaan itsensä elämässä selviämisen kannalta relevantti. Voidaanko ongelmaan puuttua ilman diagnoosia. Ja mitä hoito on. On eri asia lähettää "uudentyyppinen skitsofreenikko" lobotomiaan tai eheytymään Siperiaan kuin antaa tälle pilleri nautittavaksi pari kertaa päivässä jolla tämän luonne tasaantuu.
Onkin mielenkiintoista muistaa että se, että käytöstä voidaan muuttaa jollain lääkityksellä ei tarkoita että kyseessä on sairaus ja muutos on lääkettä. Mutta tämä on monessa kohdin perimmiltään eettinen kysymys jossa määritellään terve ja sairas. Esimerkiksi jos nonkonformismi määritellään sairaudeksi, on syytä miettiä (a) syntyykö siitä ongelmia normaalissa elämässä (b) voidaanko ongelmat korjata lääkityksellä ja (c) mitä tämä hoito on.
Mutta tämä on tietenkin vaikeaa koska oikeasti mielenterveysongelmissa on valtava stigma. Ja suuressa määrin suuttumus vaikka fundamentalismin mielenterveysongelmaistamisessa ei oikeasti ole siitä että onko nonkonformismi ongelma joka on parannettavissa. Vaan siinä että "hulluja halveksitaan yhteiskunnassa noin yleensä". Mielenterveysongelmat eivät ole hyviä työnsaannissa ja niistä voi tulla pakkokerrottava este joka häiritsee omaa elämää. Tai sitten jotain jota pitää salailla.
Tässä kohden on syytä puhua medikalisaatiosta. Siitä miten erilaisille asioille annetaan määritelmä, sairauden piirre ja niihin sitten hoito. Jossain määrin mielenterveyden kohdalla onkin haasteena se, että mikä ylipäätään on sairaus.
Tavallisesti "hulluus" tulee arkikielisessä keskustelussa vastaan hieman erikoisissa yhteyksissä. Jopa Richard Dawkinsin tyyliset ihmiset väärinkäyttävät lääketieteen "deluusio" -sanaa yhteydessä joka on enemmän arkikielinen kuin tieteellinen. Tällöin usein korostuu se, että henkilöllä on epätosia uskomuksia. Esimerkiksi moni ateisti voi aivan suoraan naureskella että uskovainen on mielipiteensä vuoksi automaattisesti jotenkin "pihalla" ja "pöpi".
Kenties uskomukset ovat epätosia ja niiden todistaminen on äärimmäisen ei-argumentoitavissa. (Näin näyttää kovasti olevan.) Mutta tosiasiassa tämänlainen luokitus on usein enemmän maailmankuvallista. Se muistuttaa jossain määrin sitä kuinka kerettiläisiä on tuomittu. Tätä on tosin tehty avoimesti uskonnon nimissä eikä keksimällä tekosyitä. Toki tämä medikalisointi on nykyaikaa siinäkin mielessä, että ateismia tupataan psykologisoimaan vaikka puhumalla "erämaakausista" tai "äitihaavoista". Ja viittaamalla siihen miten ateismi johtuu Jumalavihasta tai autismista. Nämä ovat merkkejä siitä että uskonnollinen ja maailmankuvallinen vallankäyttö hakee kielensä siitä mikä nähdään vaikuttavaksi. Kuten lääketieteestä.
Medikalisointi tunnetaan toki myös kommunistien Venäjällä jossa usko siitä että kommunismi ei ole tosi luokiteltiin yhdeksi skitsofrenian alatyypiksi. Tämä on hyvä muistutus siitä että vaikka uskonto on usein tekosyy toisten tallaamiseen, tosiasiassa uskonto on syy tallaamiseen lähinnä siksi että uskonnoilla on ollut valtaa. Jos uskonto korvataan lääketieteellä niin sitten ihmiset tallaavat tämän avulla. Siksi psykologia ja lääketiede ovat korvanneet monin paikoin uskonnollisen tallaamisen niin että jopa uskonnollisten motiivien sävyttämä tallaaminen joudutaan kuvailemaan medikalisoidulla kielellä.
Tässä prosessissa usein korostuukin yllättävän vähän käytäntö. Se, joka taas valtaosin vaikuttaa psykologiassa. Psykoottinen deluusio näkyy siten että epätosi uskomus tai ajattelutapa estää elämän. Jos mieli on tilassa jossa henkilö ei kykene pitämään huolta itsestään, on häntä syytä auttaa. Ja tätä on syytä tehdä siitä huolimatta ovatko uskomukset tosia vai eivät.
Siksi onkin syytä huomata että kenties toisinajattelun takana on huomio siitä että se tekee elämisestä hyvin vaikeaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ellei peräti megasosiaalinen eläin. Ja antiautoritaarinen non-konformisti kärsii jossain määrin. Kysymys onkin siitä että mikä lasketaan merkittäväksi ongelmaksi ja mikä vähäpätöiseksi ja toissijaiseksi onglemaksi. ; Tästä hyvänä muistutuksena on se, että menneisyydessä homoseksuaalisuutta pidettiin mielenterveyden häiriönä ja tätä seurasi erikoinen vaihe jossa "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" oli ongelma. ; Ilman diagnoosia ei voi saada apua jos kokee elämänsä hankalaksi homoseksuaalisuutensta - tai vaikka nonkonformistisuutensa vuoksi.
Siksi onkin syytä katsoa sitä että onko ongelma potilaan itsensä elämässä selviämisen kannalta relevantti. Voidaanko ongelmaan puuttua ilman diagnoosia. Ja mitä hoito on. On eri asia lähettää "uudentyyppinen skitsofreenikko" lobotomiaan tai eheytymään Siperiaan kuin antaa tälle pilleri nautittavaksi pari kertaa päivässä jolla tämän luonne tasaantuu.
Onkin mielenkiintoista muistaa että se, että käytöstä voidaan muuttaa jollain lääkityksellä ei tarkoita että kyseessä on sairaus ja muutos on lääkettä. Mutta tämä on monessa kohdin perimmiltään eettinen kysymys jossa määritellään terve ja sairas. Esimerkiksi jos nonkonformismi määritellään sairaudeksi, on syytä miettiä (a) syntyykö siitä ongelmia normaalissa elämässä (b) voidaanko ongelmat korjata lääkityksellä ja (c) mitä tämä hoito on.
Mutta tämä on tietenkin vaikeaa koska oikeasti mielenterveysongelmissa on valtava stigma. Ja suuressa määrin suuttumus vaikka fundamentalismin mielenterveysongelmaistamisessa ei oikeasti ole siitä että onko nonkonformismi ongelma joka on parannettavissa. Vaan siinä että "hulluja halveksitaan yhteiskunnassa noin yleensä". Mielenterveysongelmat eivät ole hyviä työnsaannissa ja niistä voi tulla pakkokerrottava este joka häiritsee omaa elämää. Tai sitten jotain jota pitää salailla.
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Ongelmana "yksimielisyys"
Moni pitää tietoisuuden tutkimista mahdottomana. Liikkeellä on iskulauseita siitä miten "objektiivinen ei voi tutkia subjektiivista". Tämä nojaa yleensä jonkinlaiseen temppuun jossa viitataan siihen miten tietoisuuden tutkiminen ei tiivisty klassiseen deduktioon tai tuota metafysiikatonta tiedettä. (Induktion ongelma, Wittgensteinin ajattelussa havaitut aukot, Gödelin epätäydellisyysteoreemaan viittaaminen...) Joka taas on enemmän "yleinen tieteen ongelma". On toki kiusallista että tällaisia on. Mutta yleensä ottaen niitä ei pidetä ongelmallisina kuin tietyissä aiheissa.
Itse olen sitä mieltä että tietoisuuden tutkimusta on. Kun aivoja sorkitaan ja käytetään erilaisia tutkimuksia joissa katsotaan mitkä neurologiset prosessit korreloivat tietoisuuden havaitsemiseen, vaikka haastattelu-sorkkimis -yhdistelmällä. (Tai jollain nokkelammalla mutta vaikeammin käsitettävällä.) Tästä huolimatta tietoisuudessa on haasteita. Ja se ei johdu siitä että asia ei tiivistyisi deduktioon. Kyseessä on enemmänkin siitä että tiede on enemmän induktiivista kuin deduktiivista. (Itse asiassa voidaan jopa sanoa että deduktiivisuus on rationalismia, koettelematon induktio on maailmankuvallistamista ja tiede on induktio joita koetellaan empiirisesti, johon liittyy jonkinlainen itsekriittisyyden, kenties jopa falsifioitavuuden, sävytys.) On itse asiassa hieman hämmentävää miksi mielenfilosofiakriitikot eivät viittaa tähän. Koska tämä minun kuvaamani ongelma vihjaa siihen että on olemassa ongelmia jotka koskettavat erityisesti mielen tutkimusta.
Tiede on induktiivista. Kuitenkin haasteena on se, että monissa harvinaisissa tapauksissa on tutkittu tapauksia jotka ovat hyvin ainutlaatuisia. ; Tämä toki osoittaa että erilaiset parapsykologisiin ilmiöihin luottavat ovat väärässä selittäessään että esimerkiksi taikavoimat torjutaan siksi että ne ovat niin harvinaisia. Selvästi kourallisella tapauksia voidaan saada aikaan jotain. Kuitenkin kun puhutaan siitä että aivojen tapaisia komplekseja elimiä lähestytään, on huomioitava että myös niiden tutkimus on kompleksisempaa. Tämä taas vaatii yleensä luotettavia otosmääriä. Joita ei voida saada koska tarvittavat aivovammat tai muut anomaliat jotka toimivat vertailuna verrokkeihin voivat olla harvinaisen spesifejä (eikä niitä saada tutkimuseettisistä syistä vain rakentaa keinotekoisesti vaikka jääpiikillä ja vasaralla). Riskinä onkin että näistä poikkeustapauksista syntyy enemmänkin "anekdootteja" joilla on voimaa ennen kaikkea myyttinä. Narratiivisuutta tukee sekin, että näistä poikkeustapauksista on myös kiinnostavaa lukea. En oikeasti tiedä onko Oliver Sacksin "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" suosittu siksi, että se opettaa maallikoille uusia asioita psykologiasta ja havaitsemisesta. Vai siksi että ne ovat "morbidista uteliaisuuden" tukemaa sosiaalipornoa jotka kertovat ihmeellisiä tarinoita.
Research Digestissä oli kirjoitus siitä, miten sosiaalipsykologiassa monista kokeista on tullut ikonisia. Tektsi keskittyy Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeeseen, jossa valekoehenkilölle annettiin sähköiskuja. Mutta tämä ei ole ainut : "...other classic studies in social psychology are also given biased treatment in introductory texts, including Zimbardo's Stanford Prison Experiment and Asch's conformity experiments. Griggs has also found that the classic case of Phineas Gage is also covered poorly in textbooks, and that the latest revelations about the classic case of Little Albert are too recent to feature in textbooks". Niihin kriittisesti suhtautuvia ja niiden sisältämää tietoa täsmentäviä kokeita ei opeteta. Niistä on tullut näppäriä narraatioita joilla jakaa tietoja. Yksittäisellä kokeella on voimakas rooli symbolina. Ja se varmasti osittain liittyy siihen, miten psykologiassa on ollut ns. toistettavuuskriisi.
Itse uskon että syynä on se, että psykologia on hyvin kompleksista. Jos ajatellaan asiaa "reduktion portaina", voidaan huomata että esimerkiksi ihmisen psykologia nojaa ihmisen ruumiillisuuteen, mm. aivoihin. Jotka taas redusoituvat biokemiaan ja vastaaviin. Jotka taas redusoituvat peruskemiaan. Joka taas redusoituu perusfysiikkaan. Jokainen "porras" lisää kompleksisuusasteita ja vaikeuttaa asian tutkimista. (Noin karkeistaen.) Olen huomannut että asioita vaikeuttaa toisaalta myös maailmankuvat. Ihmiset ovat hyvin vastahankaisia muuttamaan niitä. (Suhtaudun naureskellen, ellen peräti halveksivan vihamielisesti, niihin jotka uskovat että keskustelu on ratkaisu kaikkien konfliktien purkuun. Näen että ihmisille tyypillisin keskustelun ja olemisen tapa myös luo poteroita. Toki diplomatia auttaa monesti, mutta taikaluodiksi siitä ei ole.)
Psykologiassa on helposti kysymys ihmiskuvasta jota perustellaan "jälkikäteen". Näin esimerkiksi Milgramin tutkimus on miellyttävä vaikkapa itseni kaltaisille peruskyynisille ja negatiivisille auktoriteettiongelmaisellle ihmisille joka uskoo manipuloinnin ja käskyttämisen olevan pahuutta. Kuten myös perisyntiä korostaville luterilaisille. Ja niille joista ihmiset ovat kauheita ja ihmisten valta ei auta koska ihminen voi komentaa pahuuteen. Ja siksi ihmisten pahuutta pitää kontrolloida vaikka uskonnolla ja jollain God Command Theorylla. Ja kun tutkimus on kompleksista eikä suinkaan ilmiselvää, narraatiot vahvistuvat ja niitä tukevista tarinoista tulee helposti enemmänkin tieteenä myytäviä myyttejä. (Vaikka itse mainitut tutkimukset olisivatkin tehty aivan validisti. Ne ovat kuitenkin "vain yksi tutkimus". Jota on vaikeaa ymmärtää, koska perusteleva empiirinen induktio on ihmisille niin vaikea että tieteen vallankumous tapahtui niinkin myöhään kuin tapahtui.)
Itse olen sitä mieltä että tietoisuuden tutkimusta on. Kun aivoja sorkitaan ja käytetään erilaisia tutkimuksia joissa katsotaan mitkä neurologiset prosessit korreloivat tietoisuuden havaitsemiseen, vaikka haastattelu-sorkkimis -yhdistelmällä. (Tai jollain nokkelammalla mutta vaikeammin käsitettävällä.) Tästä huolimatta tietoisuudessa on haasteita. Ja se ei johdu siitä että asia ei tiivistyisi deduktioon. Kyseessä on enemmänkin siitä että tiede on enemmän induktiivista kuin deduktiivista. (Itse asiassa voidaan jopa sanoa että deduktiivisuus on rationalismia, koettelematon induktio on maailmankuvallistamista ja tiede on induktio joita koetellaan empiirisesti, johon liittyy jonkinlainen itsekriittisyyden, kenties jopa falsifioitavuuden, sävytys.) On itse asiassa hieman hämmentävää miksi mielenfilosofiakriitikot eivät viittaa tähän. Koska tämä minun kuvaamani ongelma vihjaa siihen että on olemassa ongelmia jotka koskettavat erityisesti mielen tutkimusta.
Tiede on induktiivista. Kuitenkin haasteena on se, että monissa harvinaisissa tapauksissa on tutkittu tapauksia jotka ovat hyvin ainutlaatuisia. ; Tämä toki osoittaa että erilaiset parapsykologisiin ilmiöihin luottavat ovat väärässä selittäessään että esimerkiksi taikavoimat torjutaan siksi että ne ovat niin harvinaisia. Selvästi kourallisella tapauksia voidaan saada aikaan jotain. Kuitenkin kun puhutaan siitä että aivojen tapaisia komplekseja elimiä lähestytään, on huomioitava että myös niiden tutkimus on kompleksisempaa. Tämä taas vaatii yleensä luotettavia otosmääriä. Joita ei voida saada koska tarvittavat aivovammat tai muut anomaliat jotka toimivat vertailuna verrokkeihin voivat olla harvinaisen spesifejä (eikä niitä saada tutkimuseettisistä syistä vain rakentaa keinotekoisesti vaikka jääpiikillä ja vasaralla). Riskinä onkin että näistä poikkeustapauksista syntyy enemmänkin "anekdootteja" joilla on voimaa ennen kaikkea myyttinä. Narratiivisuutta tukee sekin, että näistä poikkeustapauksista on myös kiinnostavaa lukea. En oikeasti tiedä onko Oliver Sacksin "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" suosittu siksi, että se opettaa maallikoille uusia asioita psykologiasta ja havaitsemisesta. Vai siksi että ne ovat "morbidista uteliaisuuden" tukemaa sosiaalipornoa jotka kertovat ihmeellisiä tarinoita.
Research Digestissä oli kirjoitus siitä, miten sosiaalipsykologiassa monista kokeista on tullut ikonisia. Tektsi keskittyy Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeeseen, jossa valekoehenkilölle annettiin sähköiskuja. Mutta tämä ei ole ainut : "...other classic studies in social psychology are also given biased treatment in introductory texts, including Zimbardo's Stanford Prison Experiment and Asch's conformity experiments. Griggs has also found that the classic case of Phineas Gage is also covered poorly in textbooks, and that the latest revelations about the classic case of Little Albert are too recent to feature in textbooks". Niihin kriittisesti suhtautuvia ja niiden sisältämää tietoa täsmentäviä kokeita ei opeteta. Niistä on tullut näppäriä narraatioita joilla jakaa tietoja. Yksittäisellä kokeella on voimakas rooli symbolina. Ja se varmasti osittain liittyy siihen, miten psykologiassa on ollut ns. toistettavuuskriisi.
Itse uskon että syynä on se, että psykologia on hyvin kompleksista. Jos ajatellaan asiaa "reduktion portaina", voidaan huomata että esimerkiksi ihmisen psykologia nojaa ihmisen ruumiillisuuteen, mm. aivoihin. Jotka taas redusoituvat biokemiaan ja vastaaviin. Jotka taas redusoituvat peruskemiaan. Joka taas redusoituu perusfysiikkaan. Jokainen "porras" lisää kompleksisuusasteita ja vaikeuttaa asian tutkimista. (Noin karkeistaen.) Olen huomannut että asioita vaikeuttaa toisaalta myös maailmankuvat. Ihmiset ovat hyvin vastahankaisia muuttamaan niitä. (Suhtaudun naureskellen, ellen peräti halveksivan vihamielisesti, niihin jotka uskovat että keskustelu on ratkaisu kaikkien konfliktien purkuun. Näen että ihmisille tyypillisin keskustelun ja olemisen tapa myös luo poteroita. Toki diplomatia auttaa monesti, mutta taikaluodiksi siitä ei ole.)
Psykologiassa on helposti kysymys ihmiskuvasta jota perustellaan "jälkikäteen". Näin esimerkiksi Milgramin tutkimus on miellyttävä vaikkapa itseni kaltaisille peruskyynisille ja negatiivisille auktoriteettiongelmaisellle ihmisille joka uskoo manipuloinnin ja käskyttämisen olevan pahuutta. Kuten myös perisyntiä korostaville luterilaisille. Ja niille joista ihmiset ovat kauheita ja ihmisten valta ei auta koska ihminen voi komentaa pahuuteen. Ja siksi ihmisten pahuutta pitää kontrolloida vaikka uskonnolla ja jollain God Command Theorylla. Ja kun tutkimus on kompleksista eikä suinkaan ilmiselvää, narraatiot vahvistuvat ja niitä tukevista tarinoista tulee helposti enemmänkin tieteenä myytäviä myyttejä. (Vaikka itse mainitut tutkimukset olisivatkin tehty aivan validisti. Ne ovat kuitenkin "vain yksi tutkimus". Jota on vaikeaa ymmärtää, koska perusteleva empiirinen induktio on ihmisille niin vaikea että tieteen vallankumous tapahtui niinkin myöhään kuin tapahtui.)
torstai 23. heinäkuuta 2015
Psykologia ja toistettavuuskriisi
Suuri osa ihmisistä on kuullut postmodernin filosofian kriisistä. Erityisesti se, että Sokal onnistui saamaan trollaavan artikkelin läpi vertaisarvioinnista on muuttunut kenties jopa tarpeettoman voimakkaaksi symboliksi tältä.
Mutta silti moni saattaa olla tietämätön psykologian, erityisesti sosiaalipsykologian, vaikeuksista. Huomasin tämän kun seurasin sivusta keskustelua jota käytiin Philip Zimbardon Stanfordin vankilakokeesta. Siinä oli erimielisyyksiä ja kannat olivat sekä lukkoonlyötyjä että niitä esitettiin ilmiselvyyksinä. Etenkin moni konservatiivi joka aivan oikein tietää postmodernin ajattelun ongelmat viittaa psykologiaan kuin se olisi jotain joka koostuisi vakiintuneista käsitteistä.
Psykologiassa (ja etenkin sosiaalipsykologiassa) haasteena on se, että siinä on hirveästi muuttujia. Tätä kautta niiden parissa on vaikeaa tehdä siistejä tutkimuksia jotka antavat ilmiselviä tuloksia. (Sen vuoksi on oireellista jos "eräät" floodaavat innoissaan paria tutkimusta kuin ne jotenkin ratkaisisivat asian lopullisesti.) Tässä ei tietenkään ole mitään uutta ja ihmeellistä. Donald Olding Hebb onkin kuuluisasti todennut että tiedon puoliintumisaika psykologiassa on viisi vuotta. Eli viiden vuoden sisällä puolet faktoista pitää hylätä tai korjata. Tämä on hyvää tieteen edistyvyydelle mutta huonoa sille että psykologian tuloksia voitaisiin käyttää kuin Jumalan sanaa.
Kriisi on kuitenkin syvempi. Haasteena on ollut toistettavuusongelma. On vaikeaa suhtautua edistymiseen jos vanhojen tutkimuksen tuloksia ei saada toistettua. Tämä on toki odotettavissa koska (a) muuttujia on paljon joten ensimmäisessä tutkimuksessa voi olla jokin muuttuja eri tavalla (b) moni kulttuurinen asia muuttuu. Ja vaikka ihmisaivot eivät muutu (hirveästi) niin tämä kontekstinmuutos voi tehdä oleellisen syviä muutoksia. Joten samat testiasetelmat eivät tuota samoja tuloksia koska ympäröivä kulttuuri muuttuu ajan mukaan. Ja tätä kautta kulttuurinmuutokset johtavat siihen, että tutkimuksen tekovuodet itsessään ovat muuttujia.
Tästä on tullut psykologian sisällä luottamuskriisi. Haasteena on juuri se, että miten toistettavuuden suhde koskettaa sen tyylisiä kysymyksiä kuin teorioiden falsifiointia. "... what does it mean if a replication attempt “fails”—does it mean that the original results, or the theory that predicted them, have been falsified? And how should “failed” replications affect our belief in the validity of the original research?" Kriisin ratkaisemiseksi on tietysti monenlaisia yrityksiä. Sillä ihmisten käytö on tärkeä tutkimuskohde (ja kaikesta huolimatta tutkimuskohteena olemassaoleva ilmiö).
Ihmisten tulisi kenties ymmärtää että kokeellinen psykologia ei ole samalla tavalla kokeellista kuin klassinen fysiikka.
Mutta silti moni saattaa olla tietämätön psykologian, erityisesti sosiaalipsykologian, vaikeuksista. Huomasin tämän kun seurasin sivusta keskustelua jota käytiin Philip Zimbardon Stanfordin vankilakokeesta. Siinä oli erimielisyyksiä ja kannat olivat sekä lukkoonlyötyjä että niitä esitettiin ilmiselvyyksinä. Etenkin moni konservatiivi joka aivan oikein tietää postmodernin ajattelun ongelmat viittaa psykologiaan kuin se olisi jotain joka koostuisi vakiintuneista käsitteistä.
Psykologiassa (ja etenkin sosiaalipsykologiassa) haasteena on se, että siinä on hirveästi muuttujia. Tätä kautta niiden parissa on vaikeaa tehdä siistejä tutkimuksia jotka antavat ilmiselviä tuloksia. (Sen vuoksi on oireellista jos "eräät" floodaavat innoissaan paria tutkimusta kuin ne jotenkin ratkaisisivat asian lopullisesti.) Tässä ei tietenkään ole mitään uutta ja ihmeellistä. Donald Olding Hebb onkin kuuluisasti todennut että tiedon puoliintumisaika psykologiassa on viisi vuotta. Eli viiden vuoden sisällä puolet faktoista pitää hylätä tai korjata. Tämä on hyvää tieteen edistyvyydelle mutta huonoa sille että psykologian tuloksia voitaisiin käyttää kuin Jumalan sanaa.
Kriisi on kuitenkin syvempi. Haasteena on ollut toistettavuusongelma. On vaikeaa suhtautua edistymiseen jos vanhojen tutkimuksen tuloksia ei saada toistettua. Tämä on toki odotettavissa koska (a) muuttujia on paljon joten ensimmäisessä tutkimuksessa voi olla jokin muuttuja eri tavalla (b) moni kulttuurinen asia muuttuu. Ja vaikka ihmisaivot eivät muutu (hirveästi) niin tämä kontekstinmuutos voi tehdä oleellisen syviä muutoksia. Joten samat testiasetelmat eivät tuota samoja tuloksia koska ympäröivä kulttuuri muuttuu ajan mukaan. Ja tätä kautta kulttuurinmuutokset johtavat siihen, että tutkimuksen tekovuodet itsessään ovat muuttujia.
Tästä on tullut psykologian sisällä luottamuskriisi. Haasteena on juuri se, että miten toistettavuuden suhde koskettaa sen tyylisiä kysymyksiä kuin teorioiden falsifiointia. "... what does it mean if a replication attempt “fails”—does it mean that the original results, or the theory that predicted them, have been falsified? And how should “failed” replications affect our belief in the validity of the original research?" Kriisin ratkaisemiseksi on tietysti monenlaisia yrityksiä. Sillä ihmisten käytö on tärkeä tutkimuskohde (ja kaikesta huolimatta tutkimuskohteena olemassaoleva ilmiö).
Ihmisten tulisi kenties ymmärtää että kokeellinen psykologia ei ole samalla tavalla kokeellista kuin klassinen fysiikka.
torstai 9. heinäkuuta 2015
Trollien "huumorista"
"You find ridiculousness on the internet, you send it to me, and I put it on a video. I am your host Rob, and I cry daily."
("Why Would You Put That On The Internet//70")
Olen pyrkinyt luomaan "humaanille huumorille" jonkinlaisen mittapuun. Jota en toki aina noudata. (Kysymys ei ole sensuurista vaan hyvien tapojen tunnistamisesta, jonkinlaisesta kohteliaasta hyvästä mausta.) Siinä ytimessä on se, että parasta olisi jos oltaisiin ylihumaaneja eikä loukattaisi ketään. Mutta usein nauru kuitenkin on ylenkatseellista naurua. Ja kun tämä tilanne tulee vastaan on syytä nauraa ylöspäin. Eli jos vitsi ivaa jotakuta, sen pitää kohdistua johonkin joka käyttää valtaa. Toisaalta jos vitsi on jotenkin banaali ja vaikka vammaisiin kohdistuva sen täytyy perimmiltään kohdistua vitsin kertojaan itseensä ja korostaa sitä miten kamala ihminen hän itse on kun sanoo sellaisia vammaisista.
Thomas Hobbesilla huumori ei ollut kovin kohteliasta ja hyvän maun mukaista. Hänestä huumori perustui nauruun joka oli sosiaalista ja koski vallan tunnistamista ; "nauramisen into on vain oman ylemmyydentunteen havaitsemisen ihanuutta, verrattuna muiden heikkouteen tai omaan menneeseen heikkouteen." Tässä mielessä nauru olisi tavallaan oman vallanpitämisen statuksen tunnistamista.
Jos katsotaan trollaamiseen liittyvää huumorintajua, se on ilmiselvästi Hobbesin tyylistä huumoria. LA Timesissä olikin tähän liittyen juttu trollien naurun valtarakenteista. Trollaamisessa on asteita "You have trolls engaging in, essentially, mischief, being playful and silly, all the way to tormenting the friends and family of young people who have killed themselves. The same troll can engage in all the permutations of trolling." Mutta niitä kaikkia yhdistää jonkinlainen epäsosiaalisuus - tai jopa antisosiaalisuus. "Trolls claim that they are motivated solely by "lulz," which is a corruption of "laugh out loud" — antagonistic laughter indicating the target has responded with strong negative emotion. Someone gets very angry, very sad, very scared — that's what trolls say they're after. The most problematic cases I describe, it's just about making somebody you don't know cry."
On kenties kiinnostavaa miettiä miksi trollaaminen koetaan kiusaamisena. Sillä LA Timesin artikkeli tietää kertoa että trollaamisessa ei itse asiassa ole mitään kovin poikkeavia keinoja. "Trolls are criticized for this antagonistic rhetorical style that's present in politics, in academia, in other spheres of culture, but trolling behaviors are the ones condemned as aberrant. Trolls' strategies for getting attention are similar to the strategies employed by sensationalist media outlets that can include blogs, Buzzfeed, the Daily Mail - the Daily Troll, as it's referred to - that deliberately try to get people to click on stories: knee-jerk, sensationalist, exploitative coverage of often tragic stories." Harjoittaako sensaatiojournalismi siis kiusaamista? Harva menisi näin pitkälle.
Trollien kohdalla tämä kiusaamisteema on ainakin osittain oleellinen. Sillä trolli ei hae rahaa. Ja vaikka tosiasiassa rahanhankinta ei estä kiusaamista, niin rahan hankinta ohjaa tavoitteita tekemään monia sellaisia asioita jotka eivät ole kiusaamista. Kysymys ei ole niinkään keinoista kuin kohdentamisesta. Monetaariset tavoitteet ohjaavat näitä menetelmiä "paremmille teille". Trolli joutuu motivoitumaan jostain sosiaalisesta. Trollaamisen liittyvät persoonallisuustyypit ovat "dark triadin" sävyttämiä. "Internet Trolls Are Narcissists, Psychopaths, and Sadists". Tämä selittää miksi näkökulma on se että trollaaminen on kiusaamista. Tai kiusaamisen synonyymi.
* On kuitenkin hyvä muistaa että jo tämä negatiivisen luonteenpiirteiden kautta lähestyminen nostaa esiin narsistitrollit. Narsisti ei nauti toisten kärsimyksestä vaan hakee itselleen statusta. Tässä mielessä heidän antagonistinen naurunsa on tuskin kuvatunlaista.
* Narsismin lisäksi muutkin synkät piirteet voivat korostua. Ja silloin on vilkaistava vaikka Timo Hännikäisen paheksuttavaa trollaamisyötä, hän kohdisti tahoihin jotka ärsyttivät häntä. Hän halusi saada sellaiset ihmiset itkemään joista hän ei pidä. Luokittelu ei perustunut henkilökohtaiseen tuntemiseen mutta silti hän tiesi trollattavista jotain. Häntä ärsytti feministit ja hän hyökkäsi feministisiksi kokemiinsa paikkoihin. Tämä ei ole jotain josta sanotaan että "joku jota et tiedä".
Itselläni "dark triad" pullustelee aivan muuta kuin narsismia. Ja olen trollina hyvin reaktiivinen. En yleensä lähde Hännikäisen tyylisille sotaretkille. Vaan sen sijaan pyrin valikoimaan kohteikseni vastenmielisiä ihmisiä. (Tätä ei tarvitse odottaa internetissä kauaa.) On toki tunnustettava että pahantahtoinen nauruni ei usein kohdistu aitoihin vallankäyttäjiin. Sitäkin useammin se kohdistuu niihin egoilijoihin joilla kommentointi pullistelee varmuutta ja jotka ilmaisevat itseään argumenttejen sijaan statementeilla.Nämä ihmiset ikään kuin yrittävät tehdä itsestään auktoriteetteja ja vallanpitäjiä. Ja sitten kohtelen heitä kuin he olisivat sellaisia. Tässäkin korostuu selvästi ylenkatseellinen nauru. Mutta se ei enää kovin oleellisesti riko hyviä tapoja vastaan. Jos trolli on kuin koulukiusaaja, niin minä olen koulukiusaaja joka kiusaa koulukiusaajia.
Trollaamiseen voi kannustaa myös turhautuminen. Turhautuminen siitä että asiallinen keskustelu ei onnistu. Sen jälkeen voi tietenkin lyödä läskiksi.
("Why Would You Put That On The Internet
Olen pyrkinyt luomaan "humaanille huumorille" jonkinlaisen mittapuun. Jota en toki aina noudata. (Kysymys ei ole sensuurista vaan hyvien tapojen tunnistamisesta, jonkinlaisesta kohteliaasta hyvästä mausta.) Siinä ytimessä on se, että parasta olisi jos oltaisiin ylihumaaneja eikä loukattaisi ketään. Mutta usein nauru kuitenkin on ylenkatseellista naurua. Ja kun tämä tilanne tulee vastaan on syytä nauraa ylöspäin. Eli jos vitsi ivaa jotakuta, sen pitää kohdistua johonkin joka käyttää valtaa. Toisaalta jos vitsi on jotenkin banaali ja vaikka vammaisiin kohdistuva sen täytyy perimmiltään kohdistua vitsin kertojaan itseensä ja korostaa sitä miten kamala ihminen hän itse on kun sanoo sellaisia vammaisista.
Thomas Hobbesilla huumori ei ollut kovin kohteliasta ja hyvän maun mukaista. Hänestä huumori perustui nauruun joka oli sosiaalista ja koski vallan tunnistamista ; "nauramisen into on vain oman ylemmyydentunteen havaitsemisen ihanuutta, verrattuna muiden heikkouteen tai omaan menneeseen heikkouteen." Tässä mielessä nauru olisi tavallaan oman vallanpitämisen statuksen tunnistamista.
Jos katsotaan trollaamiseen liittyvää huumorintajua, se on ilmiselvästi Hobbesin tyylistä huumoria. LA Timesissä olikin tähän liittyen juttu trollien naurun valtarakenteista. Trollaamisessa on asteita "You have trolls engaging in, essentially, mischief, being playful and silly, all the way to tormenting the friends and family of young people who have killed themselves. The same troll can engage in all the permutations of trolling." Mutta niitä kaikkia yhdistää jonkinlainen epäsosiaalisuus - tai jopa antisosiaalisuus. "Trolls claim that they are motivated solely by "lulz," which is a corruption of "laugh out loud" — antagonistic laughter indicating the target has responded with strong negative emotion. Someone gets very angry, very sad, very scared — that's what trolls say they're after. The most problematic cases I describe, it's just about making somebody you don't know cry."
On kenties kiinnostavaa miettiä miksi trollaaminen koetaan kiusaamisena. Sillä LA Timesin artikkeli tietää kertoa että trollaamisessa ei itse asiassa ole mitään kovin poikkeavia keinoja. "Trolls are criticized for this antagonistic rhetorical style that's present in politics, in academia, in other spheres of culture, but trolling behaviors are the ones condemned as aberrant. Trolls' strategies for getting attention are similar to the strategies employed by sensationalist media outlets that can include blogs, Buzzfeed, the Daily Mail - the Daily Troll, as it's referred to - that deliberately try to get people to click on stories: knee-jerk, sensationalist, exploitative coverage of often tragic stories." Harjoittaako sensaatiojournalismi siis kiusaamista? Harva menisi näin pitkälle.
Trollien kohdalla tämä kiusaamisteema on ainakin osittain oleellinen. Sillä trolli ei hae rahaa. Ja vaikka tosiasiassa rahanhankinta ei estä kiusaamista, niin rahan hankinta ohjaa tavoitteita tekemään monia sellaisia asioita jotka eivät ole kiusaamista. Kysymys ei ole niinkään keinoista kuin kohdentamisesta. Monetaariset tavoitteet ohjaavat näitä menetelmiä "paremmille teille". Trolli joutuu motivoitumaan jostain sosiaalisesta. Trollaamisen liittyvät persoonallisuustyypit ovat "dark triadin" sävyttämiä. "Internet Trolls Are Narcissists, Psychopaths, and Sadists". Tämä selittää miksi näkökulma on se että trollaaminen on kiusaamista. Tai kiusaamisen synonyymi.
* On kuitenkin hyvä muistaa että jo tämä negatiivisen luonteenpiirteiden kautta lähestyminen nostaa esiin narsistitrollit. Narsisti ei nauti toisten kärsimyksestä vaan hakee itselleen statusta. Tässä mielessä heidän antagonistinen naurunsa on tuskin kuvatunlaista.
* Narsismin lisäksi muutkin synkät piirteet voivat korostua. Ja silloin on vilkaistava vaikka Timo Hännikäisen paheksuttavaa trollaamisyötä, hän kohdisti tahoihin jotka ärsyttivät häntä. Hän halusi saada sellaiset ihmiset itkemään joista hän ei pidä. Luokittelu ei perustunut henkilökohtaiseen tuntemiseen mutta silti hän tiesi trollattavista jotain. Häntä ärsytti feministit ja hän hyökkäsi feministisiksi kokemiinsa paikkoihin. Tämä ei ole jotain josta sanotaan että "joku jota et tiedä".
Itselläni "dark triad" pullustelee aivan muuta kuin narsismia. Ja olen trollina hyvin reaktiivinen. En yleensä lähde Hännikäisen tyylisille sotaretkille. Vaan sen sijaan pyrin valikoimaan kohteikseni vastenmielisiä ihmisiä. (Tätä ei tarvitse odottaa internetissä kauaa.) On toki tunnustettava että pahantahtoinen nauruni ei usein kohdistu aitoihin vallankäyttäjiin. Sitäkin useammin se kohdistuu niihin egoilijoihin joilla kommentointi pullistelee varmuutta ja jotka ilmaisevat itseään argumenttejen sijaan statementeilla.Nämä ihmiset ikään kuin yrittävät tehdä itsestään auktoriteetteja ja vallanpitäjiä. Ja sitten kohtelen heitä kuin he olisivat sellaisia. Tässäkin korostuu selvästi ylenkatseellinen nauru. Mutta se ei enää kovin oleellisesti riko hyviä tapoja vastaan. Jos trolli on kuin koulukiusaaja, niin minä olen koulukiusaaja joka kiusaa koulukiusaajia.
Trollaamiseen voi kannustaa myös turhautuminen. Turhautuminen siitä että asiallinen keskustelu ei onnistu. Sen jälkeen voi tietenkin lyödä läskiksi.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Loman tarpeesta lomalla tarvitsemiseen
Olen ollut lomalla. Lomallaoleminen on ajatuksena mukavaa. Suurin osa ihmisistä ajattelee ja suunnittelee lomaa töissäollessaan. Loma on lähempänä kuin eläke. Nyt, ollessani lomalla, minulla on kuitenkin hankalaa. Työ tuo elämään jonkinlaista rytmiä. Vapaallaolo lähinnä tuhoaa valveillaolorytmini (sen vähän jota muutenkaan on). Saan jopa vähemmän aikaiseksi, kuin töissäollessani. Ja olen muutoinkin vähemmän luova. Kaiken lisäksi päässäni alkaa pyörimään kaikenlaista paskaa. Pysähtyminen ei ole hyvä vaihtoehto, ainakaan niille joiden mielenterveys ja oman itsen hallinta ja pään sisällön arvostus on yhtä omituisilla tolilla kuin minulla. (En liene hullu sanan täydessä mielessä, mutta ei sitä oikein miksikään terveydeksikään voi sanoa.) Lomalla en turhaudu, kuten töissä tai aktiivisessa muiden ihmisten kohtaamisessa voi helposti käydä. Lomalla kärsin toisesta ongelmastani, tylsistymisestä ja sen mukanaantuomasta tylsistymisen estämisestä omaan itseen ja oman pään sisäiseen maailmaan käpertymällä.
Loma kaipaa lisää raatamista.
Tätä voisi kuvata jopa lomallaolemisen paradoksiksi. Sitä voisi luulla että jos olemme vapaita valitsemaan sen miten käytämme aikamme - sen sijaan että joku määrittäisi työpaikan, projektin tai ainakin tekemiseen käytetyn ajan - voisimme vapaasti tavoitella sitä mikä tekee elämästä merkityksellistä ja onnellista. Jostain syystä asia ei kuitenkaan näytä olevan näin. Vapaalla degeneroidun katsomaan televisiota. Lomaminäni muuttuu jonkinlaiseksi zombieksi. Nopeasti. Tämän seurauksena minulla on tylsää. Se on jotenkin pahempaa kuin se, että töissä jokin asia ärsyttää tai kiireyttää.
Olen kenties äärimmäinen tapaus. Tunnen itseni sen verran hyvin että haluaisin tehdä töitä joulunakin. Mutta tosiasiassa Mihaly Csikszentmihalyi -niminen psykologi on tutkinut ihmisten onnellisuutta ja huomannut että ihminen tarvitsee keskittymistä ja haasteita saavuttaakseen flow -tilan. Ja näitä kokemuksia tarvitaan kokonaisonnellisuuden kannalta. Näin ollen ei ole yllättävää jos ihminen luulee tulevansa onnelliseksi vapaalla, mutta ei oikeasti tule. Csikszentmihalyi onkin tutkimuksissaan huomannut että työssä ollessaan ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin vapaa-ajallaan. Vaikka töissäollessaan he ajattelevat lomaa parannuksena. Hän on kutsunut tätä työn paradoksiksi. Se on hyvä esimerkki siitä mihin kognitiotieteilijät ovat tottuneet ; Väärintoivomme (miswanting) asioita. Se mitä luulemme haluavamme ei välttämättä johda siihen että olemme tyytyväisiä.
Jotta en liian vahvasti eläisi tätä todeksi, olenkin pakottanut itseni tekemään asioita. Olen järjestänyt itselleni distraktioita. Ja olen ymmärtänyt prosessissa sen verran, että tämä on kenties se syy miksi ihmiset hankkivat niitä lomamökkejä. Niillähän tehdään kaikkia melko kammottavia töitä. Puusee -järjestelyt ovat käytännössä kaikilta osa-alueiltaan epämiellyttävämpiä kuin arjessa koettu vesivessa. Mökeillä raadetaan yllättäviä määriä. Ja tämä kaikki hyttystensyötävänäoleminen on kauheaa. Mutta sitä tarvitaan koska jos loma olisi pelkkää ongennarun kastelua iltahämärässä, loma olisi psykologisessa mielessä liian haasteeton ja sitten loma menisi pilalle. Onneksi esimerkiksi filosofia tarjoaa minulle loppumattoman haasteen. (Ja mikä parasta : Sen voi ottaa kaikkialle mukaan, toisin kuin biologian kenttäkokeiden tekemisen.)
Raataminen on distraktio.
Olen tunnetusti tietyllä tavalla urautuva. Joku voisi sanoa että äkkipikaisen ailahtavuuteni tasapainoksi olen hankkinut niitä tasapainottavia ongelmia. Olen kaunainen, äärimmäisen kaunainen ja jossain määrin addiktoituva. Lisäksi vaikka en yleensä ole hyvä sitomaan merkitystä ihmissuhteisiin, silloin kun se onnistuu ne ovat valitettavankin pysyviä.
Kun mieleen jämähtää jokin, siitä on hyvin vaikeaa päästä irti. Tämä on ollut haasteena entisissä tyttöystävien kanssa. Ne kun ovat, ymmärrettävistä syistä, jotain jossa ei ole ns. toivoa. Jossain määrin sama koskee tietenkin kaikkia muitakin päähän pälkähtäviä pakkomielteitä. Potentiaalisesti kohdallani myös suisidaalisia ajatuksia, joita minulla silloin tällöin on. Niitä vastan taistelu on hyvin vaikeaa.
Psychology Todayssa oli tähän liittyen erikoinen artikkeli. Se käsitteli nimenomaan sitä miten (mahdollisimman) tehokkaasti lopettaa jonkun romanttinen tai seksuaalinen ajattelu. (Tämä on jotain jota höpöoptimistit eivät opeta. Opimme heiltä miten aina on toivoa. Ja miten rakkaista pitää pitää kiinni ja luottaa että asiat menevät paremmiksi. Tosimaailmassa joskus tämänlaisten harrastaminen tekee stalkeriksi joka ansaitsee korkeintaan lähestymiskiellon. Tai enemmän.) Artikkeli opettaa että normaali ajatus siitä että vain lopettaa ei toimi. Se on vain keino luoda "sinisilmäisiä jääkarhuja". "Just telling yourself to stop thinking about that person doesn’t help. Daniel Wegner and his colleagues have shown that attempted thought suppression actually has the opposite effect-you end up experiencing more of the thoughts you tried to suppress." Sen sijaan distraktio on hyödykästä "Instead of suppressing your thoughts, try changing their focus instead. The best advice is to actively focus your thoughts in a different direction". Olen elänyt tämän periaatteen todeksi. Erityisesti ajatuksen korvaaminen kilpailevalla ajattelulla on tehokasta "when they tried instead to change the focus of their thoughts—and, specifically, to think about their current romantic partner—the results were very different." ... "And which was better at stopping thoughts about an attractive other person? Thoughts about love. In other words, love was more powerful than sex."
Ainut ongelma
Kun distraktiomenettelyn aloittaa, siitä tulee helposti rutiini jota ei voi lopettaa. Moni taustaongelma voi unohtua ajan kanssa, mutta osa niistä on pysyviä. Kenties distraktio estää niiden kohdalla käsittelyn. Kaikkia asioita ei voi unohtaa. Toisaalta jos menettely tuo elämään haasteita, se tuo elämään onnellisuutta ja se poistaa negatiivisten asioiden tuomat ongelmat. Joten tavallaan asioiden käsittelemisen kohdalla kysymys onkin : Why bother? Elämäntaparatkaisuni päivittää loputonta tyhjänpäiväistä tekstivirtaa. Se on vähemmän huono kuin moni muu vaihtoehto.
Loma kaipaa lisää raatamista.
Tätä voisi kuvata jopa lomallaolemisen paradoksiksi. Sitä voisi luulla että jos olemme vapaita valitsemaan sen miten käytämme aikamme - sen sijaan että joku määrittäisi työpaikan, projektin tai ainakin tekemiseen käytetyn ajan - voisimme vapaasti tavoitella sitä mikä tekee elämästä merkityksellistä ja onnellista. Jostain syystä asia ei kuitenkaan näytä olevan näin. Vapaalla degeneroidun katsomaan televisiota. Lomaminäni muuttuu jonkinlaiseksi zombieksi. Nopeasti. Tämän seurauksena minulla on tylsää. Se on jotenkin pahempaa kuin se, että töissä jokin asia ärsyttää tai kiireyttää.
Olen kenties äärimmäinen tapaus. Tunnen itseni sen verran hyvin että haluaisin tehdä töitä joulunakin. Mutta tosiasiassa Mihaly Csikszentmihalyi -niminen psykologi on tutkinut ihmisten onnellisuutta ja huomannut että ihminen tarvitsee keskittymistä ja haasteita saavuttaakseen flow -tilan. Ja näitä kokemuksia tarvitaan kokonaisonnellisuuden kannalta. Näin ollen ei ole yllättävää jos ihminen luulee tulevansa onnelliseksi vapaalla, mutta ei oikeasti tule. Csikszentmihalyi onkin tutkimuksissaan huomannut että työssä ollessaan ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin vapaa-ajallaan. Vaikka töissäollessaan he ajattelevat lomaa parannuksena. Hän on kutsunut tätä työn paradoksiksi. Se on hyvä esimerkki siitä mihin kognitiotieteilijät ovat tottuneet ; Väärintoivomme (miswanting) asioita. Se mitä luulemme haluavamme ei välttämättä johda siihen että olemme tyytyväisiä.
Jotta en liian vahvasti eläisi tätä todeksi, olenkin pakottanut itseni tekemään asioita. Olen järjestänyt itselleni distraktioita. Ja olen ymmärtänyt prosessissa sen verran, että tämä on kenties se syy miksi ihmiset hankkivat niitä lomamökkejä. Niillähän tehdään kaikkia melko kammottavia töitä. Puusee -järjestelyt ovat käytännössä kaikilta osa-alueiltaan epämiellyttävämpiä kuin arjessa koettu vesivessa. Mökeillä raadetaan yllättäviä määriä. Ja tämä kaikki hyttystensyötävänäoleminen on kauheaa. Mutta sitä tarvitaan koska jos loma olisi pelkkää ongennarun kastelua iltahämärässä, loma olisi psykologisessa mielessä liian haasteeton ja sitten loma menisi pilalle. Onneksi esimerkiksi filosofia tarjoaa minulle loppumattoman haasteen. (Ja mikä parasta : Sen voi ottaa kaikkialle mukaan, toisin kuin biologian kenttäkokeiden tekemisen.)
Raataminen on distraktio.
Olen tunnetusti tietyllä tavalla urautuva. Joku voisi sanoa että äkkipikaisen ailahtavuuteni tasapainoksi olen hankkinut niitä tasapainottavia ongelmia. Olen kaunainen, äärimmäisen kaunainen ja jossain määrin addiktoituva. Lisäksi vaikka en yleensä ole hyvä sitomaan merkitystä ihmissuhteisiin, silloin kun se onnistuu ne ovat valitettavankin pysyviä.
Kun mieleen jämähtää jokin, siitä on hyvin vaikeaa päästä irti. Tämä on ollut haasteena entisissä tyttöystävien kanssa. Ne kun ovat, ymmärrettävistä syistä, jotain jossa ei ole ns. toivoa. Jossain määrin sama koskee tietenkin kaikkia muitakin päähän pälkähtäviä pakkomielteitä. Potentiaalisesti kohdallani myös suisidaalisia ajatuksia, joita minulla silloin tällöin on. Niitä vastan taistelu on hyvin vaikeaa.
Psychology Todayssa oli tähän liittyen erikoinen artikkeli. Se käsitteli nimenomaan sitä miten (mahdollisimman) tehokkaasti lopettaa jonkun romanttinen tai seksuaalinen ajattelu. (Tämä on jotain jota höpöoptimistit eivät opeta. Opimme heiltä miten aina on toivoa. Ja miten rakkaista pitää pitää kiinni ja luottaa että asiat menevät paremmiksi. Tosimaailmassa joskus tämänlaisten harrastaminen tekee stalkeriksi joka ansaitsee korkeintaan lähestymiskiellon. Tai enemmän.) Artikkeli opettaa että normaali ajatus siitä että vain lopettaa ei toimi. Se on vain keino luoda "sinisilmäisiä jääkarhuja". "Just telling yourself to stop thinking about that person doesn’t help. Daniel Wegner and his colleagues have shown that attempted thought suppression actually has the opposite effect-you end up experiencing more of the thoughts you tried to suppress." Sen sijaan distraktio on hyödykästä "Instead of suppressing your thoughts, try changing their focus instead. The best advice is to actively focus your thoughts in a different direction". Olen elänyt tämän periaatteen todeksi. Erityisesti ajatuksen korvaaminen kilpailevalla ajattelulla on tehokasta "when they tried instead to change the focus of their thoughts—and, specifically, to think about their current romantic partner—the results were very different." ... "And which was better at stopping thoughts about an attractive other person? Thoughts about love. In other words, love was more powerful than sex."
Ainut ongelma
Kun distraktiomenettelyn aloittaa, siitä tulee helposti rutiini jota ei voi lopettaa. Moni taustaongelma voi unohtua ajan kanssa, mutta osa niistä on pysyviä. Kenties distraktio estää niiden kohdalla käsittelyn. Kaikkia asioita ei voi unohtaa. Toisaalta jos menettely tuo elämään haasteita, se tuo elämään onnellisuutta ja se poistaa negatiivisten asioiden tuomat ongelmat. Joten tavallaan asioiden käsittelemisen kohdalla kysymys onkin : Why bother? Elämäntaparatkaisuni päivittää loputonta tyhjänpäiväistä tekstivirtaa. Se on vähemmän huono kuin moni muu vaihtoehto.
maanantai 25. toukokuuta 2015
Vippaa mulle viitonen
Tänään metroon mennessäni liukuportaissa oli neljän tai viiden teinipojan jono. Teinipojat olivat menossa liukuportaissa ylös. Viereisellä linjalla jono meni alas. Kaikki pojat ojensivat kättään ja huusivat "gimme five gimme five". Yllättäen kun yksi alas menevä oli ojentanut kättään, myös muut alaspäin menevät alkoivat tekemään samaa.
Se mitä ihmisten päätösprosesseista olen oppinut on se, että asiassa ei ole mitään yllättävää. Mutta että yhdelle pojalle tuskin kukaan olisi ojentanut kättään. Ja tuollainen kättelyautomaatio ei välttämättä käynnisty vielä poikien määrälläkään, mutta jos joku reagoi takaisin, viitosten vetelystä tulee helposti juuri sellainen että kaikki tulevat mukaan. Ilmiön käynnistäminen todennäköistyy tietyissä olosuhteissa ja kun ilmiö käynnistyy se on hyvinkin voimakas.
Olen itsekin esimerkiksi huvin vuoksi aloittanut jonoja huvipuistoissa jos jokin huvipuistokone ei ole näyttänyt suositulta. (En puhu laitteista vaan niistä pienillä maksuilla toimivista automaateista jotka ovat joskus aika häröjä.) Siihen tarvitaan vain "jonon alku", mielellään vähintään kolme tai neljä jonottajaa. Sen jälkeen ihmiset jonottavat. Asia on siitä kiinnostavaa että ihmiset eivät keskimäärin pidä jonottamisesta. Mutta jos johonkin asiaan jonotetaan tämä asia tuntuu sitten kiinnostavammalta. Ja siksi huvipuistolelu joka ei ilman jonoa ole vaivan arvoinen tai kiinnostava onkin innostava kun siihen joutuu jonottamaan. Vaikka lelu on sama ja jono on tylsä. (Markka-aikana ihmiset olivat valmiita vippaamaan vitosen kylmää käteistä masiinaan siksi että joku spontaanisti jonotti. Nykyään kyseessä ovat tietenkin eurot.)
Ihmiset yksinkertaisesti melko automaattisesti seuraavat muita. On vaikeaa saada suosiota liikkeelle mutta suosio rakentaa itselleen lisäsuosiota. Minäkin ojensin käteni pojille.
Se mitä ihmisten päätösprosesseista olen oppinut on se, että asiassa ei ole mitään yllättävää. Mutta että yhdelle pojalle tuskin kukaan olisi ojentanut kättään. Ja tuollainen kättelyautomaatio ei välttämättä käynnisty vielä poikien määrälläkään, mutta jos joku reagoi takaisin, viitosten vetelystä tulee helposti juuri sellainen että kaikki tulevat mukaan. Ilmiön käynnistäminen todennäköistyy tietyissä olosuhteissa ja kun ilmiö käynnistyy se on hyvinkin voimakas.
Olen itsekin esimerkiksi huvin vuoksi aloittanut jonoja huvipuistoissa jos jokin huvipuistokone ei ole näyttänyt suositulta. (En puhu laitteista vaan niistä pienillä maksuilla toimivista automaateista jotka ovat joskus aika häröjä.) Siihen tarvitaan vain "jonon alku", mielellään vähintään kolme tai neljä jonottajaa. Sen jälkeen ihmiset jonottavat. Asia on siitä kiinnostavaa että ihmiset eivät keskimäärin pidä jonottamisesta. Mutta jos johonkin asiaan jonotetaan tämä asia tuntuu sitten kiinnostavammalta. Ja siksi huvipuistolelu joka ei ilman jonoa ole vaivan arvoinen tai kiinnostava onkin innostava kun siihen joutuu jonottamaan. Vaikka lelu on sama ja jono on tylsä. (Markka-aikana ihmiset olivat valmiita vippaamaan vitosen kylmää käteistä masiinaan siksi että joku spontaanisti jonotti. Nykyään kyseessä ovat tietenkin eurot.)
Ihmiset yksinkertaisesti melko automaattisesti seuraavat muita. On vaikeaa saada suosiota liikkeelle mutta suosio rakentaa itselleen lisäsuosiota. Minäkin ojensin käteni pojille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)