keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Etäisyys ja kärjen käyttö

Siinä missä italialaisessa miekkailussa keskitytään hyökkäyslinjan kanssa risteämiseen, saksalainen tyyli on aggressiivisempi. Joskus siinä hyökkäys on paras puolustus. Tietenkin myös siinä hyökkäyslinjan kanssa ristiin meneminen on tärkeää.

"Kärjen näyttäminen" on yksinkertainen tapa kuvata isohkoa joukkoa melko yksinkertaisia hyökkäyksiä. Ne kaikki perustuvat siihen että tiedetään etäisyys. Ja sitten huomataan että ollaan sellaisella etäisyydellä, että voidaan toimia, ja toinen ei. Koska miekka on pitkä ja etäisyys on mittaa, on tässä kohden luonteva tapa hyökätä kärkeä käyttäen. Ideana on yksinkertaisesti se, että etenkin pflugista ja ochsista saa tehtyä käteviä pistoja.

Tai itse asiassa samaa periaatetta voi soveltaa myös muista asennoista, mutta niiden tajuaminen on puolta astetta vaikeampi asia, enkä siksi vielä tuonut sitä tähän.

Pflugista pistetään yleensä päähän (alhaalta ylös) ja ochsista ruumiiseen (ylhäältä alas). Mutta ei tietenkään aina. Koska etäisyydet kärjen näyttötilanteessa ovat yleensä "niitä maksimietäisyyksiä", jota kauempaa toiminta on tehotonta, on pisto tietenkin luonteva tapa, se kun kohdistuu eteenpäin. Tämä on muutoin helppoa, eli mitään mahtavaa älyä tekniikan toimintaperiaatteesta eikä mitään akrobaattisuutta vaadita. Vain tilanteen saaminen, ja sen huomaaminen sekä etäisyyden oikea arviointi riittävän nopeasti ovat hankalia. (Mitä muita elementtejä siinä muka oli?)
1: Hyökkäys voidaan tehdä ennakolla, jolloin esimerkiksi alas lyövää lyödään käsien alta pistolla ennen kuin toinen ehtii lyödä, pisto myös pysäyttää kohteen. Tosin esimerkiksi Mairilla tässä suositellaan piston jälkeen asennon muuttaminen ochsiksi. Koska jos toisen käsi jatkaa alaspäinmenoaan, se tässä tapauksessa kohtaa ylöspäin nousevan terän. (Tämä on siis varovainen varmistus, varustaudutaan mahdollisuuteen joka ei aina tapahdu.) Sama vaihdon periaate toimii itse asiassa myös toisinpäin. Eli ochs -pistosta kannattaa vaihtaa pflug -asentoon, jos tilanne on vastaavankaltainen.
2: Hyökkäys voidaan tehdä heti jälkeen, jolloin esimerkiksi toinen iskee oikealle, mutta tämä väistetään ilman teräkontaktia ja tämän jälkeen jatketaan pistolla. Tällöin miekka ikään kuin "kiertää". Kun toinen sulkee odottamaansa linjaa, ja kontaktia ei tule, voidaan kiertää siihen linjaan joka on avautumassa (koska se toinen suunta on sulkeutumassa.)
3: Tämä voidaan liittää myös torjuntatilanteeseen. Karkeasti tämä tapahtuu siten että toisen miekka työnnetään syrjään, jolloin se ei ole hyökkäyslinjassa kanssasi, kun taas työntävä miekkasi päinvastoin siirtyy juuri sille. Ja syntyneeseen aukkoon laitetaan piston paikka. (Tämä näyttää edestakaiselta ja tuntuukin siltä.)
4: Lisäksi jos toinen on olberissa, tämän miekka on alhaalla, joten tätä on syytä rankaista geometrisesta ymmärtämättömyydestään.

Yleisesti kärjen näyttämisessä lähtökohtana on se, että miekka on tukevasti edessä. Se sopiikin aggressiivisuudestaan huolimatta erityisen hyvin perusasenteeltaan varovaisille henkilöille. Sellaisille jotka ovat tarkkoja, ja joiden etäisyyden hahmottaminen on hyvä. Kärjen näyttäminen pitää toista pakosti hieman kauempana. Riskinä on tietysti se, että toinen lyö miekan syrjään ja pääsee tätä kautta lähelle.
Kuvaesimerkeissä on tärkeää että kiinnittää huomiota siihen milloin on "ochs", miekka ikään kuin sarvena pään päällä, ja milloin "pflug", jossa miekka on sarjakuvien ritareiden kliseisessä seisonta -asennossa. Sen sijaan vasenkätisyydestä ei tarvitse välittää. Korostan valinnalla sitä, miten tämä idea on helposti ilman erillistä miettimistä sellainen että se toimi varsin täysin niin vasen- kuin oikeakätisiinkin.

Pieni ajatus vampyyreistä.

Vampyyrit ovat kuolleita, jotka eivät halua pysyä haudoissaan. Heillä on ihmeellisiä ominaisuuksia ja jotka imevät verta ja kaihtavat pyhiä esineitä. Vampyyri ei ole sieluton ruumis, kuten zombie eikä ruumiiton sielu, kuten kummitus. Sen sijaan se on ikään kuin ruumis, jonka sielu pitää elossa kuoleman jälkeen. Sillä on tietoisuus, se on jopa hyvin viisas ja sivistynyt.

Tarinankerronnallisesti tämä voi edustaa jotain muutakin, kuin pelkkää tosiasiaväitettä vertaimevästä hirviöstä. Kuvainnollisesti tarinasta voidaan löytää joitain muitakin tulkintoja. Otan esiin muutaman.
1: Tarinalla halutaan kuvata sitä miten ihminen voi saada paljon valtaa ja ikuista kunniaa ja tätä kautta "paikan ikuisuudessa", jos hän vain on valmis tuhoamaan ihmisiä tieltään. Esteet raivataan tällöin rajusti, joten voidaan puhua ihmisten verestä elämisestä. Ja että uskonnoissa tämänkaltaista toimintaa yleensä vastustetaan, joten ne kaihtavat pyhiä symboleja. Eivät siksi että ristissä olisi mystinen tuhovoima, vaan siksi että ne edustavat sääntöjä joita uskonto ajaa. Jos näihin sääntöihin uskoo, ei voi olla vampyyri.
2: Se voi olla tarina siitä, miten uskovaiset ovat asettaneet itsensä ylemmyysasemaan. Vampyyri on uskonnon ulkopuolinen peto, joka ei kunnioita pyhyyttä, kuten ristejä. Ja on siksi verenhimoinen. Ikuisuuteen, kunniaan, pyrkiminen on pyhää kaihtavan ainut innoke, ja he alistuvat alhaisille haluille ja nähdään tätä kautta perustarpeen, syömisen, kautta. Kukaan ei haluaisi tuoda tälläistä päivänvaloon, joten nämä pimeät puolet toimivat piilossa, kun ulospäin vääräuskoinen voi pitää kulissia.
3: Se voi olla tarina siitä miten käy kun ihminen alentaa itsensä. Itsevihassa alentuu - ehkä jopa eläimen tasolle. Tällöin syntyy kostonhimoa ja muuta, joka on tuhoisaa myös lähellä oleviin ystäviin. Tätä kautta ihmisestä voi tulla masentunut niin että hänen elämänsä on vain tekoelämää, onnetonta. Kristitty uskovainen tulkitsee tämän sinä että ei kykene ottamaa Jeesuksen armoa itseensä, ja on tätä kautta kaukana pyhistä symboleista. (Tämä on merkittävä tulkinta koska kristinuskolla on merkitys yhteiskunnassa. Vaikka lukija olisikin ateisti, kirjoittaja ja yhteiskunta voivat olla muuta.)
4: Kyseessä onkin rienaavaa kristinuskon pilkkaa, jota on tehty ikään kuin vastaiskun hengessä kristinuskoon kyllästyneiden toimesta. Jeesushan esitetään usein "ikuinen elämä veressä" -hengessä. Jeesus nousee kuolleista, kuten epäkuollut vampyyrikin nousee arkustaan. Jeesus on viisas ja karismaattinen, kuten glamourin sävyttämä ja usein sivistynyt vampyyrikin. Jeesus elää ikuisesti ja tällä on mahtavia voimia, aivan kuten vampyyreillakin. Hänen seuraajansa ovat hulluja, ja joskus jopa epäkuolleita. Jeesus itse elää valtakunnan verellä, koska miekalla uudet alueet on valloitettu. Vaikka nyt ei ehkä levitetä väkivaltaa, on hyvä muistaa että uskonto tarttuu etupäässä vanhemmilta lapsille. Siksi ilman uusien alueiden veristä valloitusta suosio voisi olla nykypäivänä aivan toinen. (Ainakin uskonnon rienaajan silmissä, johon tämä tulkintanäkökulma perustuu.) Vaikka ikuinen elämä tuntuu mukavalta, siinä voi olla likaisiakin puolia. Ikuisen elämän toivominen voi vaatia kovia uhrauksia, eikä mukava seuraus tarkoita välttämättä sitä että se saavutetaan eettisillä keinoilla. Ristiin asia voi liittyä vaikka siten, että on aika epäkohteliasta mennä Kennedyjen suvun kokoukseen kiikaritähtäimellä varustetulla korulla koristautuneena. Samoin Jeesuksella voi olla kokemuksellisia syitä kaihtaa ristejä. Ne edustavat hänen omaa kärsimystään.
5: Kyseessä voi olla tarinointi, jossa aiheena onkin oikea vampyyrilepakkolajin ominaisuuksien käyttö. Verta imeviä lepakoita on olemassa ja ehkä nämä olivat joskus imeneet ihmisestä verta. Tästä on syntynyt varoittelutarina. Tämä tapaus on voinut myytistyä ja sekoittua muihin tarinoihin, jolloin kompilaatio näyttää erilaiselta. Se on voinut sekoittua vaikka jonkun katalepsiaan, eli kauan kestävään tajuttomuustilaan, jolloin joku on haudattu elävältä ja tämä on noussut matalasta haudastaan. Tai sitten hautausmaalla oltiin nähty ruumisvarkaita. Porfyrian oireet taas sopivat melko hyvin vampyyrien piirteisiin, joten tämä voi olla kimmokkeena pelottelulle, sairaitahan ei aina kohdella reilusti, ainakaan jos nämä eristyvät auringosta. Tarinat ovat sekoittuneet ajan mittaan ja lopputulos ei ole yhden henkilön keksimä, vaan siihen tiivistyy laajemmin erilaisia kansanperinteitä.
6: Juttuja on vain keksitty lonkalta lämpimikseen. On haluttu säikytellä. Verta imevä salaperäinen sumua, lepakoita ja susia käyttävä olento on yksinkertaisesti voinut kertojasta siistimpi kuin esimerkiksi pelkkä aivoton vaeltava kalmo tai varjona katoava kummitus. Jutut on toimineet ja lapset on säikkyneet. Jutut on tämän vuoksi levinneet. No deeper meaning.

Nämä kaikki ovat "järkeviä tulkintoja". Tarina voidaan keksiä tai lukea esimerkiksi näissä tavoissa. Jos ajatellaan Derridan dekonstruktion kautta, kirjalla tai tarinalla ei ole yhtä kirjoittajaa, joten itse asiassa nämä kaikki voivat olla oikeita tulkintoja. Tältä pohjalta ei kuitenkaan ole fiksua uskoa vampyyreihin konkreettisina kaulanpurijoina, joita varten tulisi varustautua vaikka valkosipulilla. On kuitenkin hieman vaikeaa sanoa onko nämä tulkinnat "oikeita". Vaikeaa on myös sanoa mitä tämä kertoo tarinan kirjoittajasta, tämän motiiveista, ympäröivästä kulttuurista tai lukijasta.

Se voi jopa muuttua ajan mittaan, erilaisia trendejä vampyyreistähän on olemassa.

Minusta on itse asiassa jännittävää, miten alkuaikojen Dracula muistutti enemmän maagikkoa. Hoiteli asioitaan. Häntä ei suoraan tunnistettu pedoksi. Tämän lisäksi on tietysti eroottissävyisiä gentlemannivampyyrejä, jotka olivat sivistyneitä ja suhtautuivat ihmisiin ylenkatseella, mutta jotka ovat kuitenkin aina valmiita puremaan kauniiden värisevien naisten kauloja. Sitten on vampyyrejä jotka tunnistetaan suoraan pedoiksi, sellaisia joilla ei ole syvällisiä ajatuksia, vaan pelkkä verenhimo. Sitten on "Twilight" -tyyppisiä vampyyrejä jotka ovat vaihtaneet "goottityylin" "emoon". Joiden kaulan nuoleskeluun liittyvät muut asiat kuin väkivaltainen elämänriisto. Sehän hoidetaan veripankilla tai eläinten verellä. Näihin kaikkiin liittyy erilaisia tulkintoja. Niistä en heitä juttua nyt.

Kaikki tulkinnat ovat kuitenkin eräällä tavalla "mahdollisia". Sosiaalitieteiden kannalta niitä voi kutsua tiedoksi. Tieteelliseltä kannalta ne ovat "vain uskomuksia". Mutta ihminen elää tarinoista. Osa tekee niistä lisäksi todellisuutta. Ikään kuin sosiaalinen konstruktio olisi kaikilla tasoilla yhtä toimiva. Tätä minä hieman ihmettelen.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Troll problem

Moni varmaan onkin tietoinen, että eräs pitkäaikaisista kiinnostuksenkohteistani on ollut eräänlainen mysteeri. Se voi vaikuttaa ulkopuolisesta typerältä aiheelta, mutta käytännössä sillä on paljon sovellutuksia. : Aiheena on foorumikeskustelut. Niissä on sekä vitsailevia "trolleja" , että "crankejä", eli "asiansa vakavasti ottavia sekoilijoita". Näiden toisistaan erottaminen on joskus selvää, mutta tuntuu että tämäkin on enemmän "näkemyksen kautta syntyvä luokitus" kuin mikään systemaattinen järjestelmä. Joskus erottaminen on mahdotonta.

Tässä kaikessa pitää tietysti olla järki. Tätä kautta foorumeilla selviämiseen tarvitaan kaksi taitoa. Demarkaatio, jolla erotetaan tiede ja järkipohjaiset käsitykset muista, ja jonkinlainen erottaminen, jolla erotetaan parodia ja trollailu muunkaltaisista typeristä kirjoitteluista. Syitä on ollut muutama.
1: Osasyy tässä on ollut kunnioituksessa. Ihmisen vakavasti ottama uskomus on hänelle rakas, ja joka esittelee niitä jotta muut voisivat lukea ja ottaa niistä opikseen, on ihmiselle tärkeä. Ja niitä pitää kohdella eri tavalla kuin vitsejä, jotka tekijä on tehnyt pilkkamielessä, jopa haluten että niihin reagoidaan kielteisesti. Minulla on tiettyjä sympatiantunteita, vaikka en olisikaan samaa mieltä ja pitäisin ihmistä "typeränä". En rinnasta tätä pahuuteen tai halpamaisuuteen. En vihaa mielipiteitä, mutta tiettyjä asenteita kyllä. (Ja niiden välillä on kuitenkin tietty jännittävä korrelaatio.)
2: Toinen syy on siinä että pseudotieteen ja "pseudopseudotieteen" käsittely sisältää usein skeptikolle naurunpyrskähdyksiä aikaansaavia juttuja, joten tässä ollaan itse asiassa ylenkatseellisen huumorin ytimessä. Minä tunnustan julkisesti olevani arrogantti kusipää - ja nautin siitä.
3: Kolmas syy on siinä, että "vitsien" ja "toden" erottaminen on käytännössä se, jota vaaditaan. (Jos siis kirjoittelee foorumeilla kuten minä sattuneista syistä enää en.) Voimavarat voi keskittää siihen mitä pitää olennaisena. Pitipä sitten hauskanpitoa tai debattia tärkeämpänä, asiasta pitää tehdä jonkinlainen periaatepäätös.

Syvin ongelmana erottamisessa onkin se, että molemmat käyttävät provokaatiota koska he haluavat vastauksia ja reagointia. Molemmat käyttävät provokaatiota. Usea lähtee tälle tielle samalla tavalla kuin itsekin pitkään yritin. Ajattelin että ero on järjessä. Eli että pseudotieteilijöillä on sisäinen logiikka joka on trollauksissa vain pistetty massiivisiin mittasuhteisiin. Eli pseudotiede olisi johdonmukaista väärässäoloa, jossa virheet ovat ehkä vaikeasti nähtävissä. Ja trollaus sisältäisi sarkasmin ja ironian sävyjä.

Halpamaisen helppo tie olisi ottaa vanha aforismi "Uskonto on vitsi, joka ei naurata." Mutta vaikka se onkin ihan kelpo nyrkkisääntö, se kattaa liian kapean osan alasta. Ja huvittavuuskin vaihtelee persoonan mukaan. Lisäksi maailmassa ei tämän jälkeen olisi ainakaan minulle hirveän montaa pseudotiedettä - ja ne, jotka jäävät olisivat vaikutuksiltaan ja suuntauksiltaan sen verran halpamaisia, että vihapuheen ulkopuoliselle kommunikaatiolle ei olisi tarvetta. Siis viemäristä tämä halpamainen ratkaisu. Kuraojan sijasta olisi helppo ottaa jotain tienkaltaista.

Helposti mieleen tuleva tie.

Ensimmäisen ajatuksessa on - tai ainakin minulla oli - tunnistaa huono logiikka ja liioiteltu huono logiikka toisistaan. Tässä tiessä ytimenä on hioa virheenhavaitsemisjärjestelmä äärimmilleen. (Jota Econ kirjassa kutsutaan "Tetrapiloktomiaksi", jossa keskitytään siihen että irrelevanssintaju kehitetään äärimmilleen.) Virheitähän voi olla esimerkiksi (1) loogiset ristiriitaisuudet, jotka eivät voi olla logiikan mukaan mahdollisia missään olosuhteissa. Näitä ovat esimerkiksi oksymoronit, käsitteelliset ristiriidat. (2) tiedon kanssa ristiriidassa olevat asiat, jotka ehkä loogisesti olisivat mahdollisia, mutta joita "tieteen vakiintunut näkemys" ei pidä ylen uskottavana (kuten maakeskisyys). (3) syy -yhteyksiltään mahdottomat asiat, kuten anakronismit. (Kuten Antarktiksen vuoroviljelymenetelmät 1600 -luvulla.) Luokat ovat lomittaisia, ja ne voidaan jakaa kenties hieman paremmin yksinkertaisesti "loogisiin virheisiin" ja "empiirisiin virheisiin".

Helppo tie on kuitenkin väärä.

Onneksi luin Umberto Econ "Foucaultin heilurin". Jolla oli tietynlainen impakti, jonka suuruus on vielä tuntematon, koska luin sen hiljattain. Kahdesti. Siinä käsiteltiin itse asiassa samantapaista tilannetta. Omakustannekirjoja, unelmia, myyvät keksivät tehdä vitsillä esoteerisuutta. Se myy. Kun he vain tekevät parodisoivan kompilaation vitsillä ja huumorilla, syntyy jotain, jonka myymisen ohella voidaan olla omahyväisiä suhteessa muihin. Kuitenkin tämä otetaan todesta, näkemys saa seuraajia, ja silloin salaliitosta tulee "niin totta kuin voi", joskin ilman maanalaisia virtauksia ja mysteerisiä voimakenttiä.

Ero vakavasti tehdyn ja vitsin välissä on haettava muualta. Erona ei ole logiikka vaan intentio : Useinhan trollaus keskittyykin juuri siihen että se noudattaa ja mukailee ivaamaansa logiikankäyttöä ja muita käytänteitä. Ero ei ole rakenteessa vaan yksityiskohdissa. Looginen rakenne pitäisi voida analysoida erityisen tarkasti, ja vertailussa tarvittaisiin myös kirjoittajan tiedot ja taidot mukaan analyysiin, mikä ei yleensä foorumeilla ole käytännössä mahdollitsa. Fiksu kritisoiva vitsailu on hienovireistä, kun taas typerä mielipide johon uskotaan voi olla karkeaa, joten jatkumoa näiden välillä on. Liian paljon.

Eco lähestyy asiaa salaliittoteoreetikkojen ja mystikkojen ajattelun kautta. Kirja itse asiassa esittää kolmikohtaisen luettelon, jossa ovat merkittävimmät piirteet. Erot syntyvät juuri tätä kautta. Ideana on se, että "tosissaan ottavalle" tilanne muistuttaa ristisanatehtävää, joka on ratkaistava siten että kaikki sopii yhteen. Kun tämä tehdään käsitteillä ja asioilla, ristisanan saa täyttää vain tietyillä tavoilla. Muut tavat ovat vääriä. Ecolla on tässä kolme, erinomaista, palikkaa (sivulta 671), jotka ovat olennaisia jotta ajattelu sopisi näiden harjoittamaan taikauskoisia sävyjä sisältävään ajatteluun. (Ja tätä kautta sopivat crankyjen -tunnistusfiltteriksi):
1: Käsitteet liittyvät toisiinsa analogioiden kautta. Ei ole mitään hyvää sääntöä jolla etukäteen voidaan sanoa onko analogia hyvä vai huono. Omena ja päärynä yhdistyvät hedelmän kautta, omena ja käärme Raamatullisen yhteyden kautta, ja donitsi ja käärme muodon takia (kun käärme puree itseään häntään). Tämä on sitä samankaltaisuutta, jota ollaan tarkasteltu tähän asti. On logiikanrakentamisen periaate, jota ivataan. Siksi kaksi seuraavaa palasta ovatkin "uusia juttuja", ja ne olennaiset piirteet. Niissä nimittäin kerrotaan mitkä analogiat ovat "jälkeenpäin" hyviä ja huonoja.
2: Kun peli on pelattu oikein, kaikki liittyvät kaikkeen. Eli kun analogioissa jokin on keskeinen, niin että kaikki pyörii sen ympärillä, ja tästä rakennetaan ketjuja jotka lähtevät jostain ja päättyvät siihen samaan, koko analogiarakennelma ikään kuin tukee itseään. Näin siitä syntyy uskottava. Tätä kautta kriitikot voidaan tietenkin myös hukuttaa työhön. Jokainen yhteys on erikseen määriteltävä epäolennaiseksi. Ja kun kyseessä on analogiajärjestelmä, tämä ei usein onnistu ilman jonkinlaista analogian käyttöä. Analogiahan on oma, hieman erillinen systeemi, jonka hyvyys ja huonous ovat usein kiistanalaisia.
3: Keskeiset yhteydet eivät saa olla uusia. Niiden on toistettava perinnettä, koska Ikuinen Totuus ei ole ikuinen ilman Traditiota. Siksi analogioiden tulee olla sellaisia joita on ennen käytetty, niiden on viitattava ja tuettava sitä mitä muut ovat perinteessä ennen sanoneet. Se, keiden sanomiset ratkaisevat on tietenkin ideologiakohtaista. Kelttimystiikan varaan rakentelija käyttää erilaisia lähtökohtia kuin vaikka Islamilainen mystikko. Siksi kelteillä analogiat palaavat aina druideihin ja Islamilaisella Koraaniin. Tätä sen piirissä voi ehkä tulla uusia julkaisuja, mutta niissä on "tuttu ja aina samanlainen perusrakenne", jotta tradition seuraajat tunnistavat sen "oikeaoppiseksi". Kriitikko voisi kutsua tätä perinteisiin vetoamiseksi tai auktoriteettiin vetoamseiksi. (Perinne vanhuuden ja perinne johtohenkilöiden sanojen uskomisen kautta.) Ja syystä. Koska perinne ei kerro mitään oikeudesta, tämä kritiikki ei kuitenkaan kumoa ajattelua vääräksi. Tätä kautta on selvää että ajatuksen kannattaja ei siitä luovu. Ja kun tämä kolmikanta on käytännössä sitä, mitä tarjotaan, voidaan kinastelua jatkaa loputtomiin. Skeptikko selviää tässä kohden kuitenkin teoriassa helpolla : Perustelun kaikki osat ovat "arationaalisia", ne eivät kerro mitään totuusarvosta. Keskustelua perusteluista ei siksi tarvitse tehdä, koska ei ole mitään varsinaisia syitä ottaa niitä vakavasti.

Alkuperäinen tie ei siis ollutkaan väärä, vaan puutteellinen. Selvin näkyvä piirre oli niin voimakas että muut osat "jäivät piiloon". Se, mikä oli ehkä se lopullisin ero trollin ja uskovan sijassa on se, että vitsailija on vähemmän pakkomielteinen ja enemmän luova. Tämä persoonatyyppi onkin tullut tutuksi sivuharrastuksessani, eli "hikipedian" ylläpitämisessä. Siellä sitä luovaa hullutta - ja osin tuhoavaakin hulluutta - esiintyy. Lyhytjännitteinen luovuus johtaa anarkian ja liioittelun sävyttämiin juttuihin myös juttujen ulkopuolella.

Ongelmaksi syntyy tietysti se, jos uskoo että Markus Kajon esittämä "Pitkä sinnittelykoe itselle" olisi ihmislajille tyypillinen tapa toimia. Siinähän tarjotaan sinnittelyksi se, että ottaa jonkun täysin hoopon ja typerän näkemyksen joka on täysin järjetön ja oma, ja sitten hopottaa siitä kaikille koko loppuelämänsä. Se, että mielipide on keinotekoinen ei näy muille. Sitten voi kuollessaan juhlia sitä että on vedättänyt kaikkia, vienyt kuin kuoriämpäriä. Uskomiseen uskovaisethan on itse asiassa esitetty hieman tällä tavalla. He luottavat että "Uskonto Instituutiona", toteltuna ja seurattuna rituaalina pitäisi yhteisön pystyssä vaikka "Uskonnon Jumalaan" ei uskottaisikaan. Silloin uskonto nähdään ikään kuin vain suojaavina normeina jotka varmistavat yhteiskunnan selviämisen ja ihmisyksilön oman kelpoisuuden. En ota näitä kovin vakavasti. Sen takia että jos ei usko taustasyyhyn, into seurata logiikkaa sen nimissä pienenee. Ja ilman instituutiotakin samat säännöt olisivat useimmilla voimassa. Tunnistamisen kannalta tämä ei liene kovin suuri ongelma, koska ihmiset harvemmin sitoutuvat asiaan jota eivät pidä tärkeänä. Ja sitoutuvat voimakkaasti vääriinkin näkemyksiin jotka ovat heille tärkeitä. Ja jos vitsailija sitoutuu mukailemaan asiaa, siihen syntyy helposti viha-rakkaussuhde. He voivat parodian jatkuessa nähdä siinä järkeä. Siitä tulee tällöin toinen luonne. Vitsailussa on siis kääntymyksen siemen, kun ajattelutapa tulee tutuksi, siitä tulee helposti samalla oma. Tosin jos vinoilun takana on vahva ylenkatse ja ideologia, tämä riski tuskin realisoituu. Näissä vitseissä lienee kuitenkin ilkeämpi sävy ja ne voidaan tätä kautta erottaa ja tunnistaa.

Tässä menetelmässä on tietenkin pieniä ongelmia. Esimerkiksi se vaatii laajaa perinteiden ja auktoriteettien ja heidän sanomisiensa tuntemista. Uusien näkemysten kohdalla se kohtaa vaikeuksia. Toisekseen analogisuus perustuu aina positiiviseen todistusaineiston rakentamiseen omalle näkemykselle, eli jossa itse näkemys yritetään tehdä uskottavaksi. Kuitenkin valtava määrä pseudotieteistä on ns. denialismia, eli ne keskittyvät oman näkemyksen todistamisen sijasta vastustajien kritisoimiseen, ja tästä saaman ylenkatseen voimalla he katsovat olevansa voittajia, "vaihtoehtoinen selitysmalli", jota ei tarvitse todistaa mitenkään koska "se toinen on niin tyhmä". Skeptikkoa tietysti kiinnostaa se, että he eivät keskity oman näkemyksen todistamiseen, joten heillä ei itse asiassa ole mitään tutkimusohjelmaa, jota puolustaa. Econ tunnistusmetodi ei kuitenkaan sovi näihin, joten se vaatii vähintään tämän lisäluokituksen.
Otsikko viittaa tietysti trolley problemiin, eli etiikassa olevaan hieman ilkeitä sävyjä sisältävään testiin, jossa pitää valita ketkä jyrätään resiinalla ja ketkä jäävät eloon. Valinta tehdään vivulla. Murskis.

Uhripuhe.

"Se on kuin tuttu tarina vakoojasta: vakooja soluttautuu vihollisen salaiseen palveluun, opettelee ajattelemaan niin kuin vihollinen ajattelee, selviää hengissä jos oppii sen, ja siirtyy ajan mittaan vihollisen puolelle, siitä ilmiselvästä syystä, että se on nyt hänen omansa. Tai kuin ihminen, joka asuu yksin koiransa kanssa, puhuu sille päivittäin, yrittää ensin ymmärtää miten koira ajattelee, sitten alkaa uskoa, että koira ymmärtää häntä, se ujostelee, se on kateellinen, se on herkkätunteinen, ja hän alkaa kiusoitella koiraa, tulee mustasukkaiseksi, saa kohtauksia, kunnes on varma siitä että koira on samanlainen kuin hän itse, ja ajatellessaan tyytyväisenä inhimillistäneensä koiran hän onkin itse muuttunut koiraksi."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 511)

Arhi Kuittinen kirjoitteli perhestatuksesta. En ehkä ole ihan samaa mieltä kaikesta, mutta esiin nousi kuitenkin tärkeä asia : Uhripuhe. Tai Marttyyridiskurssi. Tälle toiseksi tukipisteeksi otan Jukka Hankamäen kirjoituksen siitä miten vihapuheessakin voi olla hyviä piirteitä. Eli miten uhridiskurssissa voi olla vapautumisen piirteitä. En ehkä ole hänenkään kanssaan ihan kaikesta samaa mieltä. Mutta molemmat näistä sopivat esitykseni "ääripäiksi" tai ehkä paremminkin "raameiksi" aika hyvin. (Molemmistahan armopuhe on tietyllä tavalla sairastuttava prosessi.) Tätä kautta he esittävät sen, mitä minä en itse osaa.

Pohjalla on se, että uhriudesta saadaan sankaruutta. Ei tietenkään mistä tahansa uhriudesta. Pitää lisäksi olla hyvä uhri, sellainen jonka uhrius on uhrautuvaisuutta, koska vain tätä kautta saadaan marttyyriasema. Esimerkiksi anteeksiantaminen, joka sinällään on hyve, asetetaan usein ennakkoehdoksi. Jos et anna anteeksi, olet huono uhri. Ja tämä taas tarkoittaa sitä että teko on vähemmän paha. Jos ei anna kiusaajille anteeksi, on "tapahtumassa rypevä". Jolloin keskiö siirtyy tapahtuneesta pahanteosta ja tekijästä siihen miten uhri on ollut huono uhri.

Tästä saa melko helpohkosti kuvan perheen kautta : On tavallista että perhearvojen kunnioituksen vuoksi ollaan avioliitossa, jossa toinen on esimerkiksi alkoholisti tai lyö. Uhripuheessa korostuu tietenkin se, että uhri kertoo kokemuksistaan, joka korostaa hänen kovien kokemuksiensa tuomaa asemaa. Hänestä tulee marttyyri, koska on kestänyt puolison lyömistä jo niin ja niin monta vuotta. Ja tätä kautta häntä ei päätellä typeräksi vaan sankariksi. Kenties siksi että hän on tilanteessa omasta vapaasta tahdostaan : Kaikki järki sanoo että olisi vähemmän riskialtista, viisaampaa, tehdä toisin. Jäljelle jääminen on rohkeutta, ei tyhmyyttä. Sankaruudessa niitä onkin tavallaan vaikeaa erottaa toisistaan. (Elokuvissakin se mitataan lähinnä onnistumisen kautta. Joko riski ei realisoidu tai se realisoituu.)

Marttyyridiskurssi kuitenkin sallii myös enemmän. Se mahdollistaa sen, että uhri ottaakin uuden rikoksentekijän sijan. Roolit vaihtavat paikkaa. Joko vaatimalla ylipaljon kompensaatiota jolloin voidaan puhua ylikostamisesta. Mutta tämä voidaan tehdä pelkällä määrittelyllä. Asiat kuvataan tietyssä valossa, joten mitään ei tarvitse muuttaa. Rikosta ei edes tarvitse tapahtua, jotta uhrista saataisiin marttyyri. Tai sitten rikokseen pakotetaan.

Kuittinen kuvaa viimeisintä tilannetta sillä että "Kuitenkin tosiasiassa marttyyripuoliso saa itselleen sitä suuremman vallan ja lasten ihailun mitä enemmän antaa häirikön jatkaa toimintaansa. Hän saa osakseen marttyyrin kruunun ollessaan kärsijä ja lasten ainoa turva, "ymmärtäjä", vaikka tosiasiassa tukee ja mahdollistaa mm. alkoholistin ja narsistin vuosien vapaan terrorin lapsia kohtaan. Kuninkaan/kuningattaren viitan kantaja saa makoisia muruja pöydältä. Useinmiten kuitenkin lapset ovat toimineet alkoholistin tai moralistin marttyyripuolison kilpenä, suurimpien (henkisten) iskujen vastaanottajina. Marttyyri voi järjestää jopa suloisen asetelman, jossa voi kokea lasten rakkautta lasten puolustaessa häntä fyysisesti." Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos perheriitatilanteita jatketaan viikkokaupalla niin että ainut tie ulos perheriidasta on lyöminen, on selvää että tilanne eskaloituu joko loputtomaksi mekastukseksi tai lyömiseksi. Kun marttyyristatuksesta halutaan pitää kiinni, ei eroaminen tule kysymykseenkään. Sehän kertoisi epäonnistumisesta, marttyyristatus menetettäisiin. Siksi on uhrauduttava lasten puolesta, jotta heillä olisi sekä isä ja äiti. Jos erotilanteessa lapsi tietenkin syyttää itseään, tässä tapauksessa hän tietää olevansa syyllinen perheriitaan, jonka pohjimmainen syy on vanhempien "vääränlaisessa ja samanaikaisessa läsnäolossa".

Kun lapset houkutellaan puolustamaan vanhempia, saadaan lapsillekin sankaristatusta, ja itselle kokemus siitä miten koko perhe puolustaa. Tässä tilanteessa on vaikeaa sanoa onko lapsen lyöminen kenen vika. : Peräti lapsen oman typeryyden, onhan tulos ennalta –arvattava, ja voittajakin selvillä. Jos ei muuten, niin toistuvuuden tuoman kokemuksen kautta.

Tämä tekee myös koulukiusaamisesta vaikean ilmiön opettajalle. Kiusattuhan voi vaikka ärsyttää. Tai jotenkinhan hän ärsyttää. Mutta syyt voivat olla monenlaisia. Ilkeä ja teräväkielinen koululainen voi olla verbaalisesti voittamaton, joten häntä lyödään koska sitä hän ei osaa. Lisäksi on vaikeaa tietää kuka on "lyönyt ensin takaisin", joskus vaikka olisi ollut paikan päälläkin, saati jos on ollut sivummalla.

Uhristatus voidaan myös rakentaa. Tässä ideana on sekä samastumisen että toisentamisen hyväksikäyttö. Tällöin ei tarvita rikosta jotta voitaisiin olla uhreja. Tämä perustuu yleensä sille että eriytetään "me" ja "muut" vahvasti toisistaan. Tämä tarkoittaa sitä että niiden välille vedetään kuilua. Osoitetaan että ryhmien välillä on epäanalogisuutta, ja että toisella puolella ei haluta olla. Tämän vuoksi toiset nähdään hahmoina, joihin ei pinnallisesti katsoen samastuta. Siksi näitä voidaan syyttää teoista, joita ei voi itse kuvitellakaan tekevänsä.
1: Helppo - ja ehkä hieman halpakin - esimerkki tästä on ottaa kristitty fundamentalisti, joka esittää että usko kieltää tappamisen, vihjaa että ateistit voisivat tappaa muita koska heiltä puuttuu tämä este. Kuitenkin tässä ei onnistu aivan mikä tahansa perustelu. Sillä teon täytyy olla jotenkin sellainen, että sen haluaminen on uskottavaa. Fundamentalisteilla on aggressiviisia tuntemuksia, kuten kaikilla ihmisillä. Tätä kautta ateistit ikään kuin omien halujen kautta. Tätä kautta on vaikeaa sanoa onko kyseessä enemmän omien syntien näkeminen muissa, projektio, vai se että toista ei ymmärretä lainkaan samanlaisena kuin itseä, ja samastumisen puutteen kautta syntyy epäymmärrystä ja syyttelyä.

Vielä pidemmälle tämän vievät tietenkin salaliittoteoreetikot. Niissä kun voidaan hakea syitä "omien virheille" ulkopuolelta. Näin esimerkiksi pörssiromahdus, joka johtuu siitä että syntyy tapahtuma joka saa kaikki tekemään saman virheen, ja tämä virhe ruokkii ihmisiä lisää tekemään saman virheen. (Eli kaikki haluavat myydä mutta kukaan ei halua ostaa, jolloin tarjonta kasvaa ja kysyntä pienenee. Kupla puhkeaa.) Salaliittoteoreetikolle virheidenteko ja siihen meneminen eivät ole selitys, koska se vaatisi sen tunnustamista että "meidän systeemissä" on suuri vika, joka tuottaa riskejä joista osa realisoituu silloin tällöin. Siksi pankkijärjestelmää ohjaamaan onkin hyvä kuvitella vaikkapa avaruusolennot tai "Illuminati" (You just name it.) Kun salaliitosta haetaan merkkejä kaikesta, saadaan tilanteelle "ymmärrystä", joka on emotionaalisesti erittäin palkitsevaa. Koska silloin vika on joidenkin "muiden", ja pörssinotkahduksen aikaansaamista yleisistä aikaansaamisista kärsivän kulttuurin edustaja voikin olla syyllisen sijasta uhri. Peiliin katsomisen ja häpeämisen sekä virheistä oppimisen sijasta saadaankin vihata jotain muuta - samalla kun saadaan itselle vahva tunne asioiden paremmasta ymmärtämisestä, joka on niin suurta että "muut ei kykene nousemaan sen nerouden tasolle".

Lisäksi uhristatuksessa on ei -ihailtava puoli. Se on joskus ihan asiallisessa mittasuhteissakin kuitenkin rooli. Tämä tuli esiin kun katsoin jotain "Big Brother" -talon poistoäänestyksen jälkeistä haastattelua. Siinä oli henkilöitä joiden nimiä en - kunniakseni - tiedä. Siellä oli haastattelussa henkilö, joka oli ilmeisesti talossa koko ajan pyydellyt anteeksi olemassaoloaan. Hän tiesi olevansa ärsyttävä, ja osittain hän olikin luonteeltaan provosoiva. Hän oli sitä mistä häntä syytettiin. Tunnistin tässä paljon itseäni. Se on kuitenkin rooli, ja tätä kautta sinulla on sija yhteisössä. Sekin on parempi kuin täydellinen ignoraatio. Statuksesta on vaikeaa päästä irti. Kun mukaan liitetään se, että uhrina olemisella saa sympatiaa ja arvostusta, on siitä irtipääseminen mahdotonta. Sitä ollaan "ulkoisesti ohjatusti mutta sisäisesti seuratuksi" anteeksiantamisen mutta juoruilussa toistamisen kierteessä. Teoista kerrotaan toistuvasti, jolloin niissä rypemällä osoitetaan oma uhrin asema, ja teot anteeksi antamalla saadaan korostettua omaa erinomaisuutta ja laupeutta. Elämästä tulee tätä kautta esitettynä tietysti jännittävää melodraamaa.

Vaikeaksi asian tekee se, että asian käsittely vaatii asioista puhumista. Tai kuten Hankamäki sen aika hyvin ilmaisee: "Vihaaminen tarjoaa hyvän ratkaisun epäoikeudenmukaisuuksiin, sillä se vapauttaa vahinkoa kärsineet osapuolet täydelliseen piittaamattomuuteen toisesta osapuolesta: yhtä täydelliseen, millä heitä itseään on kohdeltu. Lisäksi se antaa asioihin moraalisesti siedettävän ratkaisun: jos itseä ei hyväksytä, itsen ei tarvitse myöskään sietää muita. Päätös on totaalinen, mutta se tasapainottaa tilanteen. Avoin vihaaminen vapauttaa vahinkoa kärsineet myös niistä tuskista, joita huonoon asemaan alistuminen tuottaisi. Vihaaminen on siis alisteisuudesta vapautumisen muoto ja ensi askel tiellä sovituksen hakuun eli kostoon. Vihassa on paljon voimaa. Huikeimpiin inhimillisiin ponnistuksiin on ylletty vihan vallassa. Vihaamalla on päästy olojen oikeudenmukaistamiseen. Vihalla onkin merkillepantavan usein pystytty edistämään oikeudenmukaisuutta. Toisaalta tämä saattaa johtua "vihaajiksi" leimaamisen yleisyydestä: melkein jokainen ihminen, joka kieltäytyy alistumasta mielivaltaan, leimataan vihaajaksi, vaikka hän olisi järjen tai jonkin muun tärkeän asian puolustaja."

Kaiken kaikkiaan tilanteen purkamista, tapahtumasta vapautumista, on etenkin ulkopuolisen lähes mahdotonta erottaa "asiassa rypemisestä", joka ei perustu vapautumiseen vaan roolin ylläpitämiseen. "Perinteestä vapautuminen" ja "perinteen seuraaminen" näyttävät tässä kohdalla hyvin samanlaisilta. Tämän eron mukana syntyy tietysti uusi valtadiskurssi, jossa uhrista tehdään "marttyyrikompleksin" edustaja, säälittävä rypijä. Näiden erottelua ei kuitenkaan yleensä tehdä. Siksi vastkkain viuhuukin uhrin ja syyllisen leimaus. Jos uhrista ei pidetä, tästä tulee säälittävä rypijä joka ei osaa päästää irti, henkisesti huono ihminen. Jos taas tekijästä, on helppo heittää "narsismista". Ja kaikki ovat tietenkin egoisteja. (Mikä on tietenkin totta. Mutta kyse onkin tavallaan egoismin määrästä ja laadusta.)

maanantai 28. syyskuuta 2009

Asennot ja askellus.

Saksalaiset miekkailutekstit eivät keskity kovinkaan suuresti askelluksen kuvaamiseen. (Minä sen sijaan olen kirjoitellut siitä aikaisemminkin..) Asjekkys on kuitenkin aika olennainen asia, kun puhutaan mistä tahansa itsepuolustuslajista, ja miekkailija joutuu joka tapauksessa kävelemään jotenkin.

Eri lajeissa ei ole mitään universaalia ja samanlaista askellustapaa. Esimerkiksi muuten ulkoisest aika samoilta näyttävässä savatessa ja taekwondossa. Savatessa puolenvaihtoa pidetään aikaa vievänä ja useimmiten turhana manööverinä, kun taas taekwondossa sitä käytetään aika paljonkin. Eli on paljon erilaisia kävelyjä eri tarkoituksiin.

Ratkaisua voidaan onneksi hakea perusasentojan (stancejen) kautta. Ja niiden kuvaukseen on käytetty paljon voimavaroja manuaaleissa. Kuvia löytyy useista manuaaleista. Niiden kautta asiaa voidaan lähestyä jonkin verran, toki joitain arvioita joudutaan tekemään.

Yleisesti hyvässä asennossa jalat ovat noin hartian leveydellä haarallaan. Tästä astutaan eteenpäin, siten että edessä oleva jalka osoittaa suoraan eteenpäin. Taaempana oleva jalka taas on noin neljänkymmenenviiden asteen kulmassa. Tämä on havaittavissa kaikista stanceista, ja se antaa tasapainoa eteenpäin, taaksepäin ja sivuillekin. Sen sijaan se, miten pitkä askel eteen tai sivulle on, vaihtelee manuaalista toiseen. Tässä takana on luultavasti maastossa. Jos jalassa on tukevat kengät, ja maasto on tasaista ja tarjoaa hyvän pidon, asennon on hyvä olla leveä, askeleella saadaan paljon liikettä. Sen sijaan epätasainen ja liukas alusta pistää lyhyemmän. Pääasia on että asento on rento. Millään maastolla ei pitäisi tehdä valtavia spagaatteja.

Tukijalkaa on hyvä taivuttaa, koska se tekee liikkumisen helpommaksi ja kepeämmäksi. Asennon olisi oltava rento. Myös hartioiden pitäisi olla rentoina. Jäykkyys ei ole voimaa, vaan hitautta. Tosin jäykkyys on myös hyvin helppoa ja sen välttäminen vaikeaa.
1: Tosin jalkaa voi taivuttaa ja olla silti jäykkä, mikä ei ole tavoite. Siksi monissa potkukeskittyvissä lajeissa rentoutetaan kädet, ne jopa roikkuvat sivuilla kun etäisyys toiseen on melko pitkä. Jäykät kädet hidastavat jalkoja. Ne ehtii jännittää sitten kun toinen on lyömisetäisyydellä. Samoin wing-chun kung -fussa seisotaan niin että jalat ovat ventona, koska se maksimoi lajin nopean pyörittelyn käsillä. Jäykät jalat johtaisivat jäykkiin käsiinkin.

Kun tästä asennosta lähdetään tekemään kävelyä, siirrytään asennosta toiseen. Esimerkiksi eteenpäin astuminen johtaa siihen että takana oleva jalka siirretään eteen niin että se osoittaa suoraan ja toinen on linjaan kohden 45 asteen kulmassa. Vastaava idea toimii myös sivusuunnissa, ja eri jalat voivat olla johtavina ja liike voi olla 8 suuntaan. (Perusaskelia ei siis itse asiassa ole tajutonta lukumäärää.)

Tietenkin stanceissa on mukana myös miekan pitely. Yleisesti hyvä asento on se, että vahvempi käsi on "ohjaamassa", eli lähellä väistiä. Toinen käsi taas on väistillä. Tässä kohden eri manuaalit antavat eri ohjeita. Osan mielestä on syytä pitää kädet vain pommelin lähellä kahvalla, kun taas jotkut ovat sitä mieltä että paras paikka kädellä on jopa pommelin perukoilla. Fiksu ohje on tietysti tehdä sitä mikä tuntuu luontevalta - tai mitä kirjaa ollaan harjoittamassa - tai mitä kouluttaja haluaa.

Tietenkin askelluksessa on hyvä muistaa myös se, että eri asennoilla on erilaisia ominaisuuksia, ja kun saksalainen perinne korostaa liikkumista, se tarkoittaa sitä että myös ne ominaisuudet joita sinulla on suhteessa vastustajaasi muuttuvat koko ajan (sekä hänen että omasta toimestasi.)
1: Pflug: Miekka on vyötärölinjan alapuolella ja kärki osoittaa eteen ja ylös kohti vastustajan naamaa. Jos käytetään peukaloa, se on sillä puolella miekkaa joka on itseä päin. On tärkeää pitää miekkaa niin että kahva on aina takana olevan jalan puolella (paitsi jos kyseessä on isommat kahdenkäden miekat.) Asento suojaa torsoa ja antaa mahdollisuuden tehdä postoja alhaalta päin.
2: Ochs: Tässä asennossa kädet ovat ylhäällä ja miekka on takajalan puolella edessä. Terä osoittaa eteenpäin ja hieman alaspäin. Jos vaihdetaan jalkaa sama kääntyy nurinpäin. Toisella puolella kädet ovat suorana ja toisella puolella ne ovat ristissä. Peukalo on "sisäpuolella", eli sillä puolella joka on lähempänä vatsaasi. Tästä asennosta voidaan puolustautua alhaalta tulevia hyökkäyksiä vastaan ja se antaa mahdollisuuden tehdä nopeita pistoja ylhäältä.
3: Vom Tag: Tässä on kahdenlaista tapaa. Toinen on pitää miekkaa hartioiden tasolla, kun taas toisessa miekkaa pidetään reteästi pään yläpuolella. Terä osoittaa ylös ja hieman taakse päin. (Toisissa manuaaleissa asento on niin että miekan terä on miltei pystysuorassa, osassa se taipuu hieman enemmän taaksepäin. Missään ne eivät kuitenkaan ole vaakasuoraan taakse päin.) Jos miekka on olalla ja ylöspäin, se on takimmaisen jalan puolella. Jos se taas on ylhäällä, ei ole mitään väliä kumpi jalka on edessäpäin, miekan on vain oltava keskellä. Tämä asento ei puutu vastaantuleviin hyökkäyksiin, vaan se on asentona offensiivisempi. Se sallii erityisen nopeat ja voimakkaat iskut.
4: Olber: Tässä asennossa miekka on edessä ja kärki osoittaa vinosti alaspäin. Miekka on niin että "true edge" on alaspäin. (Mikä on aika normaali asento. true edgehän on se terä, joka osoittaa eteenpäin kun pidät miekkaa kädessä edessäsi.) Se näyttää siltä että olet avoin hyökkäyksille. Kuitenkin tästä asennosta voidaan esimerkiksi nostaa terä pistoon tai astua sivuun ja lyödä ylhäältä tulevia iskuja vastaan.

Tosin näissäkin on mielenkiintoista se, että tapa katsoa lähtökohtaa asennosta on vain yksi tapa katsoa asentojen sisältöä. Toinen tapa on katsoa sitä mitä siihen siirtyminen tekee. Tässä on huomioitava myös mistä siihen tullaan. Yleisesti voisi sanoa että esimerkiksi Tagiin siirtyminen, kunhan vain leikkaa toisen hyökkäyslinjan, suojaa päähän kohdistuvilta iskuilta. Olber/Alber taas torjuisi ainoastaan jalkoihin kohdistuvia hyökkäyksiä, mutta kun niissä tilanteissa hyökkäyslinja päähän on sekä avoin että lähempänä, olisi syytä astua hieman taaksepäin, ulos toisen iskun ulottuvilta, ja lyödä tätä päähän, koska siihen vielä ylettää. Eli siihen siirtyminen ei käytännössä torju mitään.

Informaatio ja merkitys.

Usein, kun puhutaan siitä miten jossakin on informaatiota, tarkoitetaan että siinä on paljon merkitystä. Kuitenkin informaatioteoria keskittyy rakenteeseen. Tässä on itse asiassa melko suuri ero. Sillä esimerkiksi satunnainen merkkijono on sellainen, että sen koostamiseen tarvitaan pitkä merkkijono, sillä on paljon rakennetta. Sillä kuitenkaan ei välttämättä ole yhtään mitään merkitystä.

Siksi kun matematiikassa puhutaan informaatiosta, kysymyksessä on jonkinlainen kvantifikaatio : Niissä mitataan merkkijonosta sen rakenteeseen liittyvien piirteiden määrää : Tämä voi olla vaikkapa todennäköisyys sille, miten tämä saataisiin sattumalta tai miten sen voisi kuvata mahdollisimman pienesti. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että informaatioteoriat ovat kiinnostuneita vain siitä kuinka paljon informaatiota merkkijonossa on, ja tähän ei liity se minkälaisia asioita se tarkoittaa arkielämässä.

Ero on oikeastaan aika olennainen, ja tavallaan selvä. Esimerkiksi jos meillä on symboli, joka on rakenteeltaan ympyrä, jonka päällä on risti tai nurinpäin käännetty naaraan merkki, meillä on maan symboli (♁) Kuitenkaan ei ole mitään selvää syytä, miksi tuo merkki viittaisi yhtään mihinkään. Se, että merkki on maan symboli on sopimuskysymys. Siksi sen tarkoitusta ei voi mitata katsomalla sen sisältöä. Toisaalta sama merkkikin voi tarkoittaa eri konteksteissa eri asioita, joten se on erittäin mutkikasta ellei mahdotonta. Tämän viittauksen ja merkityksen mutkikkuudesta saa ehkä arkijärjellä käsitystä lukemalla Terry Pratchettin "Carpe Jugulum" -kirjan : Siinä vampyyrit opettelevat sietämään pyhiä symboleja analysoimalla että niissä on viivoja ja ympyröitä. Tällöin niiden pyhyys katoaa, ne ovat vain kuvioita. Lopulta ongelmaksi koituu se, että tässä opitaan tunnistamaan geometrisiä kuvioita, ja jokaisella uskonnolla on omansa. Tätä kautta vampyyrit kohtaavat valtavan määrän pyhyyttä: Analysoimalla ympäristöä he löytävät geometrisia symboleja kaikkialla. Pyhä on tässä ikään kuin placebo ja nocebo : Se toimii vaikka ei ole tottakaan, koska se nähdään niin. Merkitys, sisältö, kuten pyhyys ei ole pelkkä muodon kombinaatio vaan se on sen lisäksi sopimus- ja näkemyskysymys.

Itse asiassa melko lailla tällä tavalla Denotationaalisen semantiikan kautta haetaan merkityksen määrittelyä. Otetaan esimerkiksi symboli, joka voi olla tietenkin vaikkapa minun nimeni tai vaikka kuva stonehengestä, tai matemaattinen numero "13" on loppupeleissä merkitystä vain ja ainoastaan sopimuksen kautta. Sopimuksessa rakennetaan syntaktinen rakenne, ja merkitys syntyy sitä kautta että rakennetaan ikään kuin kartta, joka kertoo kohteet ja toiminnat joihin ollaan viittaamassa. Ja tämän jälkeen "Kissa" viittaakin johonkin nurkissa pyörivään karvaolentoon (Joka on kuvaus ja sinällään kasa samanlaisia tälläisiä saman sopimusjärjestelmän elementtejä, jotka viittaavat niiden ulkopuolelle.) Ilman sopimusta ei ole mitään absoluuttista syytä että se viittaisi juuri tuohon sisältöön. Sama sopii tietenkin lukuihinkin.

Numerojono voi toimia tietokoneessa ohjeena, tai olla toisessa kontekstissa numero (harva kuitenkaan kertoo bittikarttakuvia keskenään, se kun vaatisi sopimuskontekstin vaihtamista.) Ja eri kontekstit valiten sille saadaan erilainen määrä merkitystä. Tätä kautta se voi vaatia enemmän tai vähemmän merkitystä. Osassa merkitystä on, toisissa ei. Ja merkitykset ovat erilaisia. ("Kissa" on merkkijonona sellainen että se voidaan esittää biteissä. Mutta sen merkitys asiana on jotain muuta. On vaikeaa sanoa onko asia "kissa" enemmän merkitystä sisältävä kuin asia "maapallo" tai asia "Näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen".)

Merkitys on siis oikeastaan vain sitä että informaatio on jossakin juuri tietyssä kontekstissa eikä jossain muussa. Tämä taas viittaa itse merkkijonon ulkopuolelle, siihen sopimusrakenteeseen joka sen on tuottanut ja joihin se viittaa. Informaatioteoriassa taas ollaan kiinnostuneita itse merkkijonoista, eikä siitä mihin ne viittaavat.

Tästä päästäänkin hauskaan asiaan. Jos ei ole mitään kontekstia, miten arvioida sen informaation määrä? Itse asiassa ilman jotain kontekstia ei voida arvioida mitään. Ratkaisuna onkin minimaalisen kontekstin hakeminen. Ja tätä kautta algoritmisessa kompleksisuudessa arvioidaan merkkijonon informaatio. Se perustuu kuvaukseen. Informaatio joka jossain merkkijonossa on lyhin kuvaus joka uniikisti tuottaa juuri sen merkkijonon. Eli kysessä on rakenne. Mutta ei mikä tahansa rakenne, vaan lyhin rakenne joka voi tuottaa sen merkkijonon. (Mikä on eri asia kuin se, että onko jonolla merkitystä. Kuten aiemmin toistettu : Satunnainen ja mielivaltainen merkkijono vaatii pitkän ohjelman, koska siinä on paljon rakennetta.) Ymmärtämistä ei tarvita, koska se mistä ollaan kiinnostuneita on merkkijonon toisintaminen. On vain keksittävä tapa, jolla se voidaan kuvata lyhyesti : Jotta voit toistaa merkkijonon 10 ei tarvitse tietää että se viittaa lukuun kymmenen ja binaarinumeroissa lukuun 2. Kaikki mitä informaatioteoria tarvitsee on tietää että se on sarja symboleita.

Tämä määrittelytapa tuntuu vähän hassulta. "Informaation määrä" = "lyhimmän rakenteen kuvauksen pituus". Jonkun asian kuvaileminen ilman että siihen liitetään tietoa, tuntuu oudolta. Ero on komputaatiossa : Ensin määritellään tietynlainen kalkulaatioita tekevä kone (minimal universal computing device), jossa luvaus on ohjelma joka tuottaa tämän merkkijonon.1 Lyhin kuvaus on lyhin ohjelma, joka ilman ulkopuolisia väliintuloja (inputteja) tuottaa juuri tuon merkkijonon. Ongelmana tässä on tietysti se, että laskentajärjestelmiä on useita. Niiden tulokset eivät ole aivan samoja. Onneksi tässä kohden on tehty mielenkiintoinen löytö. Kun otetaan mikä tahansa pari erilaisia laskentakoneita, lyhin ohjelma joka tuottaa tietyn merkkijonon ei eroa toisistaan kovin paljoa. Eksaktin mitan sijasta saadaan siis hyviä arvioita.

Karkeasti voidaan sanoa että informaatioteoria ei käsittele ollenkaan merkitystä. Jos merkitys astuu mukaan kuvioihin, ollaan tekemisissä jonkun muun merkkijonon käsittelytavan kanssa kuin informaation.
1 Esim. minimal viittaa "tosi karkeasti" siihen että mitään "taikaesittelyjä ei asenneta". Eli jokainen kuvaus tuottaa yhden tietyn rakenteen, eli yhdellä symbolilla saadaan korkeintaan yksi kuvaus. Aihe on paljon mutkikkaampi, enkä sitä osaa niin hyvin että uskaltaisin. Eikä onneksi tarvitakaan. Tämähän ei ole mitään "rajua matikkaa". Vaan simppelisti yritelmä kuvata sanallisesti matemaattisia ilmiöitä.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Pieni asia keskiajan aserajoituksista.

Monet tuntevat yllättävän hyvin Japanissa olleet aseidenkantorajoitukset. Vain Samurai sai kantaa katanaa. Muut joutuivat tyytymään lyhyempään aseistukseen. Harvempi kuitenkin tuntee euroopan rajoituksia.

Ne tietenkin vaihtelivat eri aikoina. Ja paikassa. Kun muistetaan että eurooppa oli melko pieninä palasina maailmalla, ja kaupungeilla oli omia valtoja ja lakeja, joita ei oltu standardisoitu mihinkään "EU -malliin", oli variaatiota tässä kohden aika paljon. Mitään japanin kaltaista yleistä sääntöä ei ollut. Jotain kuitenkin voidaan sanoa tästäkin aiheesta. Karkeasti : aateliset saivat kantaa pitkää miekkaa. Sen sijaan maajussit saivat kantaa veistä tai tikaria. Tässä kohden on hyvä muistaa että "standardiarmeijoita" ei ollut. Usein puolustus ulkoistettiin, eli kaupungit hankkivat suojakseen "mercenaryjä", palkkasotureita. Näitä tarvittiin aika paljon, kyseessä oli iso bisnes. Ja kaikkia sotureita ei suinkaan aateloitu.

Windsor kertoi "Realities in Steel" -luennolla miten osassa paikoista sodista tuli erikoisia, ne ikään kuin ritualisoitiin. Eli kumpikin puoli esitteli armejansa, ja sitten ei taisteltu. Osassa paikoista tästä tuli sen tason perinne, että sitä järkytyttiin että taistelusta pitäisi tehdä sellaista että siinä voitaisiin kuolla. Brassailuunkin tarvittiin tietysti rahaa, ja pukuihin sonnustautuneillekin on maksettava. Eli palkkasoturien rooli oli jo tuona aikana paikoin muutakin kuin veristä kuolemankylvämistä. Tämä on tietysti luonteva jatkumo esimerkiksi nykyisin Paavia vahtiviin värikäspukuisiin hilparimiehiin. Varren päässä oleva kirves ei liene nykyään enää yhtä valtava sotilasetu, kuin vaikkapa pistooli. (Toki niitäkin lienee Vatikaania puolustamassa.)

Tämän vuoksi tämä merkittävä puolustusvoima joutui aika usein järjestäytymään leiriin kaupungin ulkopuolelle. Sinne sotilaat jättivät suuremmat aseet. Toki he kävivät sitten tikareilla varustautuneina kaupungissa esimerkiksi hankkimassa viiniä, ruokaa, juomista ja joitelemassa "muita miesten elintärkeitä asioita". Tietenkin aseita vartioitiin, joten kaikki soturit eivät päässeet kaupunkiin samanaikaisesti, oli vuoroteltava. (Kaupunkiin otetuista aseista huvittava piirre on se, miten kaupunkien maksimipituusrajoista tuli standardi. Eli Kaikilla oli juuri niin pitkä veitsi että sitä ei laskettu vielä miekaksi.)

Tosin jos puolustus oli tilattu kaupunkiin, silloin heidät tietenkin päästettiin sisään. Asiaa tosin mutkisti se, että joskus palkaamiseen kuului sotilaiden varustaminen, jolloin sotilaiden omia aseita voitiin kohdella eri tavoin. Kuitenkin melko yleinen käytäntö on se että palkkasotilaalla oli omasta takaa hankitut aseet. ("Kolme Muskettisoturia" -kirjassakin tämä pulma tunnetaan : Aseidenhankintamurehdunta oli yksi vaihe ensimmäisestä kirjasta.)

Kuitenkin on hyvä tietää että euroopassakin orjat ja matalammat luokat oli rajoitettu tietystä aseista. (Toki esimerkiksi miekat olivat niin kalliita, että mitään varsinaista rajoitetta ei välttämättä tarvita. Orja tuskin saa valuuttaa kasaan sellaisen tienaamiseen.) Jos näitä aseita kantoi yhteiskunta -asemansa ulkopuolella, oli lainrikkoja tai bandiitti.
Kuva: Daniel Hopfer, kuvassa landsknechtejä.

Kuolleen roolisuoritus.

"Olen saattanut todeta, miten hartaasti ja vakavasti sellaiset vanhukset kertovat tarinaa, jotka itse uskoivat yliluonnollisten olentojen olemassaoloon. Nuoremman polven esittämänä samat tarinat taasen muuttuvat luonteeltaan ajanvietetarinoiksi, niitä kerrotaan ikään kuin huvittavia kaskuja."
(Lauri Simonsuuri)

Kummituksia on käytetty tarinankerronnallisena elementtinä lähes kaikkialla. Shakespearen "Hamlet" alkaa isän haamulla, ja urbaanien legendojen hautausmaan kohdalla katoavat liftarit ovat nykyään törmättäviä juttuja. Televisiosta tulee tietysti tätä nykyä paljon kummituksia jahtaavien videoesittelyjä. (Koska niitä on loppujen lopuksi suhteellisen halpa tuottaa suhteellisen pienellä suunnittelulla ja niin saadaan suhteellisen kiinnostavia ohjelmia.)

Kummitustarininat tunnistetaan yleensä kummitustarinoista siitä että niissä on aineettomia kalmoja. Zombie on ikään kuin "se toinen" mikä kuolleesta voisi jäädä. (Ruumiiton sielu ja sieluton ruumis.) Asiaa tietenkin mutkistaa se, että usein myös poltergeist -ilmiöt liitetään kummitustarinoihin. Niissä selitysmekanismit kuitenkin vaihtelevat: Tarinat taustoitetaan teinien henkisillä kyvyillä, kuolleilla kummituksilla, hengettömillä ja mielettömillä lähetetyillä mekanistisilla kirouksilla, ja ei kuolleeseen ihmiseen liittyvillä hengillä. Jos nämä otetaan huomioon, kummitustarinoissa on karkeasti selittämättömiä ilmiöitä, jotka voivat olla hajuja ja makuja, ääniä, ja näyttäytymisiä.

Kertomuksen henkilökohtaisuuden kautta se jakaantuu karkeasti kahtia. Niiden jonkilaiset yhdistelmät ovat kuitenkin yleisin tarinatyyppi.
1: Yliluonnollisuutta käsittelevät ns. "uskomustarinat". Näissä ytimessä on usein jonkinlainen opetus. Tarinoissa korostuu se, miten reaalimaailma kohtaa yliluonnollisen maailman. Fabulaateissa on fantasiaelementtejä, ja opetus ja varoitustarinoissa kerrotaan esimerkiksi kummituksen kostavan yhteisön normeja rikkovaa.
2: Historialliset ja paikallistarinat. Kummittelu liitetään joko itseen, tuttuun henkilöön tai paikkaan. Näissä on tietenkin tarinoita jotka sidotaan yleisesti tuttuihin paikkoihin ja nähtävyyksiin, sekä tietenkin paikkoihin jotka kertoja ja yleisö on tiennyt. Näissä on esimerkiksi memoraatteja, joissa muistellaan oman tai lähipiirin kohdalla tapahtuneita ilmiöitä. Tai tarina kerrotaan tästä näkökulmasta : Kummitustarinoilla on tapana siirtyä, ja mukautua niin että mukaan napataan tuttuja paikkoja. Monet urbaanejen legendojen kummitustarinat ovat tuttuja jo vanhoilta ajoilta, vain ympäristö on muutettu. Samoin kertoja on aina joko itse, tai sitten kokija on ollut vaikkapa "vaarini".

Kummitustarinoiden tyypillinen rakenne on lyhyt ja kertomuksen kaltainen. Toki on myös pitkiä kummitustarinaromaaneja, mutta yleisesti ottaen kummituskertomus on enemmänkin vitsin tai pakinan kaltainen. Se on lyhyt. Tätä kautta ne myös muistetaan helposti ja ne voidaan sovittaa muun jutustelun oheen.

Tarinoissa kummitukset ovat tavallisesti "vähemmän kuin - enemmän kuin" -hahmoja. Ne esitetään yksipuolisesti, vain muutaman piirteen kautta. Kummitustarinoissa on aina jokin "enemmän kuin" -kyky, joka tekee siitä yliluonnollisen. Esimerkiksi liftarin katoaminen liikkuvasta autosta on tämänkaltainen kyky. "Vähemmän kuin" taas korostaa aineettomuutta. Yleinen on esimerkiksi hiljaisuus. On otettu kyytiin naapurin mies, joka ei ole sanaakaan sanonut. Seuraavana päivänä sitten kuullaan että mies oli kuollut metsään, ja tietenkin siinä vaiheessa "oli asiaa kotiin". Kummitukset voivat olla joko aggressiivisia kostajia tai passiivisia ohikulkijoita. Erityisen usein tarinoissa kummitukset ovat myös avun kohteita. Heillä on jäänyt kesken jokin asia, tai he eivät muuten löydä tuonpuoleiseen. Näissä tarinan päähenkilö opettaa auttamisen kautta myös moraalia ja etiikkaa ja hyviä tapoja.

Niissä on lähes aina hyvinkin konkreettinen ympäristö, jossa tapahtuma tapahtuu. Olennot ja ilmiöt eivät ole tuttuja, mutta ne tapahtuvat jopa ylikonkretisoidussa ympäristössä. Tapahtumapaikka ei usein ole edes "eksentrikon" tai kylähullun tai poikkeavan paikka, vaikka sellainen voi tarinassa sivujuonteena esiintyä. Tarinoissa korostetaankin miten kohtaaja on juuri kuten "sinä ja minä" (eli kertoja ja yleisö). Tarinoissa kummitusta ympäröivän todellisuuden realistisuutta on kärjistetty. (Kummitushan on, vaikka vain varjomaiseksi hahmoksi kuvattuna, se keskeisin tapahtuma. Tosin se tapahtuu yleensä jollekin "Mattimeikäläiselle". Kummitus on karsittu ihminen, joka vertautuu miltei luonnonilmiöksi.)

Tarinoita voidaan tulkita montaa kautta. Tarinat ovat vanhoja, ja on hyvä muistaa että henkiolentoihin on uskottu aivan yleisesti. Niinpä tarinoissa ei selitetä kummittelua. Itse asiassa sen ajan ihmisille kummittelun puuttuminen olisi voinut vaatia selitystä. Tarina pikemminkin korostaa miten kuoleman jälkeen on luvassa elämää. Tässä kohden kummitustarinoissa oletetaan miltei aina implisiittisesti vitalismi ja sielu.

Tarinoita on käytetty myös huvituskeinona, opettamisen välineenä, puheenaiheen vaihtamisena, sekä tietysti lasten "pelotteluun". Itse asiassa tarinankerrontaperinne Suomestakin tuntee myös "skeptikkotarinoita", muun muassa sellaisen jossa piika kuulee askelia takaansa, ja lähtee juoksemaan. Askeleet seuraavat. Kun hän pysähtyy, ei kuulu mitään ja ketään ei näy eikä mitään kuulu. Kun piika taas lähti liikkeelle, kuuluu ääni jälleen. Lopulta paljastuu että hameenhelma on jäätynyt ja naputti kengän reunaan, mistä ääni. Tämä viittaa siihen että kummitustarinoita ei voida tulkita pelkäksi taikauskoksi. Niihin ei ole välttämättä uskottu edes "vanhoina taikauskon vuosina". Ja samakin tarina voi olla eri kertojilla erilaisessa käytössä.

Tosin monien tarinoiden sävy on sellainen, että niillä on selvästi myös perusteltu normeja ja sääntöjä. Väärä tuomio voi saada tuomitun kummittelemaan. Syntymässä tapettu vauva on jäänyt kummitukseksi, joka odottaa siunattuun maahan pääsyä ja niin edes päin. Tarina on kertonut vahvasti että miten rikkuria odottaa vakava rangaistus. Toisaalta tälläinenkin tarina voi olla myös lasten säikyttelyyn tarkoitettu "Hirmuinen Rölli": Siihen sitoutuminen että tarinalla olisi vain yksi "tarkoitus" kerrallaan käytössä ei ole lainkaan välttämätöntä. Esimerkiksi aihetta tutkinut Leea Virtanen on esittänyt että tarinat ovat kollektiivifantasioita, joissa sisältö heijastelee pelkoja, aggressioita ja ennakkoluuloja. Siksi vieraita kulttuureja ja normeja rikkovia käytetään tarinoissa usein henkimaailman koston oikeutettuina kohtaajina, eikä minään yliluonnollisen ja täysin järjen ulkopuolisen vihan viattomina uhreina. Kummitustarinoilla on tätä kautta myös toiseuttavia elementtejä. Voisi sanoa että se on tältä osin vanhan kunnon natsikortin kertomusmuotoinen esivastine.
Tämä juttu olisi pitänyt kirjoittaa puhtaaksi 14 kuukautta sitten. Kuvan pärstä on tietysti bloggaajan uljas oma, tosin rankasti editoituna.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Päivän oksymoroni : "itsepuolustusaseet".

Aseiden kantamista suosivia tahoja on etenkin USA:ssa, ja jonkin verran Suomessakin. Heistä lupa aseiden keräilyyn ja käyttöön vaikkapa ampumaradoilla ja metsästäessä ei riitä. Heistä niitä pitää saada myös kantaa mukana julkisesti. He esittävät säännönmukaisesti, että kun rikollisilla on aseita, jäljellä olevia käytetään itsepuolustukseen. Asiassa korostetaan myös ennaltaehkäisyä.

Aseen käyttö itsepuolustuksessa on kuitenkin melko epäuskottava skenaario. Normaali ihminen ei jengitoimintaan kuulumisen ulkopuolella juurikaan kohtaa sellaista tilannetta, jossa hän edes ehtisi käyttää asetta. Todellisuudessa väkivalta on nopeaa ja yllättävää. Siihen varustautuminen aseilla voi antaa psyykkisen näennäisturvallisuuden tunteen silloin kun väkivaltaa ei ole läsnä.

Itse asiassa tämä on helppoa todeta.
1: Yllätyshyökkäyksen edessä puolustusase ei toimi, koska toinen ehtii keskimäärin juosta ja lyödä toista seitsemän metrin etäisyydeltä ennen kuin keskivertoisesti ehditään reagoida ja vetää ase esiin.
2: Jos joutuu aseella, vaikka "vain" puukolla tuliaseen sijasta, ryöstön uhriksi, olisi oman aseen esiin vetäminen on typerin asia, jonka tehdä. Siinä vaiheessa kun käsi menee vyölle, ehtisi jo itse tehdä nivellukon. Ja tosiasiassahan veitsellä uhkailija tuskin odottelee rauhassa paikallaan seisten että toinen saa vedettyä aseen esiin. Kun olen joskus demonstroinut tämän vaikutusta koejärjestelyllä, joka on tehty rauhassa, ja aseenpitäjällä on ollut tavallinen muovikuula -ase, on tulos aina ollut järkytys. Asetta ei ehdi vetää ennen kuin on saanut pari kolme kertaa puukosta. Huomaamaton turvaliivi on tässä kautta fiksumpi varuste. (Jos sen näkee, voi yksinkertaisesti tähdätä päähän)
3: Jos toisella on ampuma -ase, ja olet hyökkäyksen kohde, se on luultavasti kuolema. Ihminen ei väistele luoteja, ainakaan jos ei tiedä tilanteesta ennalla.
4: Ennaltaehkäisevässä väkivallassa kohde ammutaan ennen rikosta. Nämä näyttävät ulospäin murhilta ja kouluammuskeluilta.
5: Jos tilanne on uhittelua kyse ei ole väkivallasta vaan jostain muusta. Jos joku uhittelee, se on enemmän reviirikäyttäytymistä. Silloin siitä on luontevaa erota ilman tappelua. Se on silloin myös mahdollista koska se ei ole sitä mitä väkivallantekijä haluaa. Ryöstötilanne voi helposti eskaloitua väkivallaksi, jos "itsepuolustusta" aletaan soveltamaan. Ja valitettavasti voittaja ei ole edes puolessa tapauksista se joka alkaa "itsepuolustamaan".

Olen esimerkiksi voinut esitellä täysin vaaratta tikarilla tehtävää kampailua. Syy on yksinkertaisesti se, että konkreettisesti tilanne, jossa toisella on veitsi ja sinulla on veitsi ei toteudu. Veitsillä käyty kamppailu on käytännössä vain jännää macho -bullshittiä. Syy on se, että vaikka kannat veistä vyöllä, on hyökkääjällä se jo kädessään. Ryöstöhän ei mene siten että esiin astuu tyyppi jolla on veitsi vyöllä, ja joka ilmoittaa että tämä on ryöstö, antaa uhrille sekunnin reagoimisaikaa ja vasta tämän jälkeen alkaa vetämään tuota vyöllään olevaa veistä esiin. Ritariaikana kaksintaistelu ja muu tilanne sen sijaan saattoi johtaa niiden käyttötarpeeseen. Nykyään ei sovita ennalta että "näillä mennään tässä paikassa".

Tosiasiassa aseitaan hapuileva muuttuu ryöstäjän edessä vaaralliseksi, mahdollisesti jopa tappavaksi uhaksi. Ja siihen reagoidaan sen mukaan. Jos siis joku uhkaa sinua puukolla ja lähdet vetämään asettasi vyöltä, älä ihmettele jos sinä hetkenä kun käsi on vyöllä, vasta tavoittelemassa asetta, on toisen puukko jo mahassa. Siinä vaiheessa kun aseen saa eteensä, toinen ehtii lyödä vielä kerran. (Huvittavinta on se, että tämän jälkeen nopea ja taitava teoriassa ehtii peräti disarmaamaan sen käsiaseen, jonka jälkeen ryöstäjällä on ryöstetyn ase. Toki kaikki ryöstäjät eivät osaa esimerkiksi Kraw Magan tuliaseenriistotekniikoita. Mutta jotkut osaavat.)

Yleensä on vain fiksumpaa antaa se lompakko. Koska se on se, mitä se ryöstäjä haluaa. Hengellä on arvoa vain itselle. ("Mutkalla" on arvoa vain jos sanoo erikseen ryöstäjälle että "hei, tässä mun vyöllä on Teille lisää ryöstösaalista, jonka voit helposti realisoida rahaksi "teidän piireissä".)

Ennaltaehkäisyn teho ei ole kovinkaan uskottava. USA:n ghetoissa jokaisella "niggagangstalla" on "mutka". Se ei ole mitenkään rauhoittanut asujaimistoa, siellä ei tapahdu mitenkään "erityisen vähän" rikoksia. USA:ssa rikas oikeisto välttyy tältä väkivallalta pääasiassa asumalla eri alueilla ja ajamalla autolla paikasta toiseen. Sekä sillä että hankkii aitoja, turvakameroita ja muita vastaavia välineitä. Varsinainen rikkaan perheen hyökkääjää vastaan puolustautuminen ei ole kovin yleinen. Ainakaan jos vertaa mustien ghettojen tilanteeseen. Ghetossa aseet näyttävät isompaa roolia.

Ennaltaehkäisy onkin tässä kohden normaali argumentti aseiden kannon ystäviltä. Tosiasiassa he eivät mieti väkivallan todellista luonnetta. Se on heille sankarillista ja seikkailullista televisioväkivaltaa. Osanaan tätä mielikuvaa voi ajaa myös lehdistö. Sehän uutisoi usein kuvottavistakin rikoksista. Mutta ne ovat itse asiassa yllättävän kliinisiä. Väkivalta on niissä ulkoistettua ja viileää, tunteistaan ja tuskastaan eristettyä. Lisäksi USA:ssa vaikuttaa tietysti lehmipoikamyytti, joka sekin tosin on suurelta osin elokuvateollisuuden kautta opittua.

Tosiasiassahan ryöstämisen lähtökohtana voi olla vaikkapa se, että ihminen tarvitsee rahaa huumeisiin. Vartijana kohtasin myös huumeidenkäyttäjiä. He ovat siitä erikoista sakkia, että he kuolevat ennemmin kuin joutuvat elämään ilman huumetta.(Tai ainakin toimivat siten kuin näin olisi.) Eli kun on vaikka otettu tavaraa hieman liikaa tai epäpuhtaana ja ambulanssia ollaan soittamassa miltei tajuttomalle, he ovat pari sekuntia "tikkana", että "ei olisi tarvetta". Mitä siis tekee tämänkaltainen ihminen, josta on uskottavaa että toisella ei ole asetta? Hän ottaa puukon. Entä jos hän olettaa että toisella on pesäpallomaila, no sitten hommataan mutka. Että saadaan kamaa. Jos toisella on ase, sitten otetaan mukaan kaverikin. Varustautumiseen on siis helppoa ja luontevaa vastata varustautumalla. Itse asiassa jokainen, jolla on atominkaan verran "streetwisea" tietää tämän. Varustautuminen on luonteva reaktio myös rikollisille. Itse asiassa jopa USA:n ja Suomen aseenkannon ystävien oma reaktio on juuri tällainen varustautumisreaktio. Ihmettelenkin miten he olettavat että muilla ei ole sitä. He ilmeisesti ajattelevat että ryöstäjät eivät miettisi sitä vaihtoehtoa että uhri pistäisi vastaan. Tosiasiassahan jo veitsellä varustautuminen ryöstäjän toimesta on juuri sitä että toinen oletetaan kyvykkääksi puolustamaan itseään. He miettivät. Ja siksi ryöstötilanne harvemmin perustuu reilun tai kaksintaisteluun rinnastettavan tilanteen rakentamiseen, se on käytännössä aina epäreilu. Aloitteen tekijällä on aina vahva etuasema. Uhrille rikos on yllätys.

Itse asiassa jokainen pahoinpidellyksi joutunut tietää tämän. Tilanteen nopeus, suoraviivaisuus, ja se että uhri tuskin edes saa mitään aloitteentekomahdollisuutta, on yllätys.

Tosiasiassa ainut tapa jolla esimerkiksi pistooli on ase, on hyökkäysase. Itsepuolustusase on myytti, levinnyt legenda. Sen kohdalla on muistettava se, miten itsepuolustuksen ja itsensä kuolemaan provosoinnin välillä on ero. Ja se ero on se ero mikä tulee kun katselee väkivaltaisia sankarimyyttejä ja kuvittelee itsensä niiden sijaan tosielämässä. Ja sen välissä mitä todellisuus on. Siksi on erityisen tärkeää huomata, että näissä itsepuolustusaseita ihannoivat tarinat esitettyine skenaarioineen eivät ole käytännön katuväkivallan kohtaamisen kautta syntyneitä ja sen koettelemia. Ne ovat kuvitelmia, jotka perustuvat väkivaltaa kokemattomien "kermaperseiden" (asian kohdalla pumpulissa eläneiden) näkemykseen väkivallasta, jonka sisältö tulee suuresti viihteestä ja omasta suuruudenhulluudesta ja sankaruuden ja mestariuden ylistyksestä. Ne toki hivelevät egoa, kuten sankarikuvitelmat ylipäätään. Ne eivät vain ole käytännössä kovinkaan uskottavia.
1: Ehkä siksi niitä kannattavatkin myös USA:n rikkaat, jotka tuskin kohtaavat väkivaltaa päivittäin muualla kuin televisiossa. Se, mikä heillä on realistista on se, että joskus sitä joutuu rikoksen uhriksi. Poliisi ja laki ja ambulanssi auttaa jälkeenpäin, ei rikoksen aikana. Rikoksetonta yhteiskuntaa ei ole.

On turhaa luulla että väkivalta poistuu valistuksella.

Tosin myös aseita rajoittavien toimet ovat outoja. USA:n ghettoja ei saada puhdistettua aseista sillä että ne kiellettäisiin. Se, joka luopuu aseesta ei ole siellä fiksu, ainakaan jos kuuluu jengiin, joiden välienselvittelyssä on joskus sellaisia tilanteita että molemmilla puolilla on reagointiaikaa. On ryhmä, jota ei kokonaan saada yllätettyä kerralla ja ammuttua saman tien alas, ja reviirikiistat ovat jopa sovittuja kokoontumisia. (Joka muuttaa tilanteen dynamiikan täysin.) Jos väkisin halutaan keksiä pistoolin käytölle sovellutus, se on jokin autoryöstö tai muu vastaava, jossa ryöstäjä haluaa auton. Siinä on aikaa reagoida. Ongelmana tässäkin on se, että jos tämä tilanne tulee kohdalle, kyseessä on todennäköisesti se että auto halutaan. Sitä ei haluta rei’itettynä eikä verisenä. Silloin hengellä ei ole vaaraa. Ampumisen aloittamisen jälkeen on parasta osua, koska sen jälkeen se on ihan mahdollista. (Autoahan ei juurikaan ryöstetä veitsellä. Kun ovi on kiinni, siitä ei ole riskiä. Vain ovesta tulemalla veitsimiehestä on riskiä. Ampuma -ase on sen sijaan relevantti uhka aina.)

Yllätys kaikille. Suomessakin rikollisilla on aseita. Eikä ne roiku kotona seinillä koristeena. Eikä niitä ole hankittu laillisia kanaviakaan pitkin, kuten keräilijät tekevät. Valistus siitä mitä aseet tekevät eivät vaikuta. He tietävät kyllä. Ja yllätys! Juuri sen vuoksi he niitä kantavat mukanaan.

Suosittelen ihmisiä tutustumaankin aiheeseen, esimerkiksi "No nonsense self -defence" -sivustoon, jonka ideana on konfliktien hallinta, johon liittyy olennaisesti reaalielämän väkivalta niin perheessä kuin ulkonakin. Sen kannanotoissa se on muutakin kuin perinteistä tekniikkavetoista "skenaariopohjaista turpaanvetämistä" : "What you say and do has a major influence on finding yourself involved in violence. This fact does not magically disappear because you are upset, angry or arguing. When you are emotionally caught up in a conflict, it is easy to not only provoke an attack from someone else, but it is appalling easy for you initiate the physical violence." ... "Because so much violence arises from conflict, it seriously complicates the subject of self-defense. If you participated in the creation, escalation and mutual physicality of the situation, that isn't self-defense. It's a fight."

Koska aihe on oikeasti tärkeä, ei voida hyssytellä ja pehmopiilotella ongelmaa. Mutta samalla riskejä ei saisi liioitella, suurin osa aseintoilijoista ei ole kokenut kovinkaan rajua elämää. Hyvä jos on naamassakaan yhtään arpea, vaikka maailman vaarallisuudesta kovasti puhuvat. Rikoksia tapahtuu tietenkin, ja niiden ratkaisuksi ei saisi ehdottaa mitään seikkailufantasioita. (Ei vaikka länsimainen miesihanne onkin sidottu soturi -ihanteisiinkin viihteen ja perinteiden kautta. Minusta ei vaikka olen peräti ensimmäisen persoonan tasolla juuri tämän soturi -ihanteen harjoittaja.) Harva ihminen toimii käytännössä kuvitelmiensa mukaan. Mutta he kuvittelevat toimivansa niin ja olevansa sellaisia. Tästä löytyy esimerkiksi harjoitteleva vartija, joka ensimmäisen konfliktitilanteen kohdalla "katosi", eli juoksi karkuun. Reagointi on luonnollinen, ja jotain jota hän itse ei odottanut. Kuvitelma on kuvitelmaa, eikä niillä ratkaista todellisia ongelmia. Niillä rakennetaan vain päänsisäisiä utopioita.

Jos laki sallisi, kirjoittaja pitäisi aina mukanaan miekkaa. Luultavasti kukaan ei kuitenkaan koskaan kuolisi. Se olisi nimittäin symboli, ikään kuin kristityn risti.

Kuninkaan miehet.

Kaikki ajattelevat olevansa nykyaikaisia, ja että monet asiat ovat jääneet menneisyyteen, pimeälle keskiajalle. Jos puhutaan noitarovioista, niin näin onkin. Mutta osa asioista pyörii mukana. En puhu suurista kysymyksistä, tällä kertaa. Sen sijaan otan modernismi - esimodernismi -jännitteitä. Siihen liittyvä kiista elää lujasti. Ja maahanmuuton myötä tarve siihen tulee luultavasti voimistumaan.

Esimodernissa maailmankuvassa ajateltiin että arvot on tultava ulkoa, normien kautta. Eli ihmiset ovat luonnostaan perisynnin saastuttamia ja läpeensä pahoja. Tämän vuoksi tarvittiin kuningasta ja voimakasta hallintoa, joka suojasi kansaa sen omalta tyhmyydeltä. Tietenkin tämä näkyy Raamatussa. Kun valitaan ensimmäistä kuningasta, Saulia, on aiemmin maata johtanut demokratian sijasta tuomareiden päätösvalta. Saul toimii vastoin papiston tahtoa ja muun muassa ottaa papiston oikeuksia itselleen ja uhraa. Tämä ei jää Raamatussa huomaamatta ja reagoimatta. Tämä korostaa sitä miten kuninkaan on oltava alamainen laille. On objektiivinen moraali. Pysymätön ja muuttumaton ideaali, johon asioita verrataan.

Modernissa ajattelussa ensimmäisiä ja ehkä tärkeimpiä vaikuttajia olivat humanismi ja valistus.
Valistuksessa luotettiin että ihminen on riittävän fiksu ja hyväntahtoinen toimiakseen älykkäästi. Kun ihminen ottaa selvää ja saa tietoa, hänestä tulee myös hyveellinen. Moni valistuksen kannattajakin kannatti ainakin jonkinlaista ylimysten valtaa, ja ylimysmäinen asenne rahvaaseen kansaan ei suinkaan kadonnut valistuksen myötä. Mutta humanismiin sekoittuneena se kuitenkin toimi pohjana nykyisenkaltaiselle demokratialle. (Joka oli kreikkalaisten, ei edes juutalaisten keksintö. Tosin ei kreikkalaisetkaan niin tasa -arvoisia olleet. Äänestystoimintaa harjoittivat vapaat kreikkalaiset miehet.)

Esimoderni näkemys on perinteisesti puolustanut itseään siten että se on "asettanut vastakkain" asioita. Se on tietenkin tehnyt sen omasta näkökulmastaan. Idean voi tiivistää seuraavaan kaavaan:

"Objektiivinen moraalinormistomme antaa elämälle tarkoituksen ja huolehtii yhteisöstä. Taustaselityksemme asettaa ihmisen erityiseen asemaan, antaa tyydytystä ja antaa elämälle sisältöä. Näkemyksemme antaa vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Järjestyksemme siis yhdistää ja rakentaa, kokoaa yhteen. Sen sijaan että kyselisi, kyseenalaistaisi ja herättäisi hajaannusta. Se tuo turvan yhteisölle, sekä antaa toivoa tulevaisuuteen. Se poistaa mielivaltaiset tuomiot koska kaikille on samasta rikoksesta sama tuomio. Toiset puhuvat rakentamisesta ja yhteydestä, toiset tuhoamisesta ja kyseenalaistamisesta. Toiset järjestyksestä ja toiset kaaoksesta."

Mitä valistus sitten tuo tilalle? Juuri kyselyn ja keskustelun. Tähän liittyy ajattelunvapaus ja sananvapaus. Vapaus miettiä ja kritisoidakin valtarakenteita. Sitä ennen korostettiin tottelemista. Tämän asian tärkeyden selittämisessä toiset uskonnot auttavat hyvin. Nimittäin jos meillä olisi vastakkain islamilainen ja kristitty. Heillä on molemmilla objektiivinen moraalinormisto. Molemmista se on sidottu absoluuttiseen auktoriteettiin, joten totta on. Niiden ongelma on tietenkin siinä että ne ovat keskenään erilaisia. Tästä lähtökohdasta on "odotettavissa ongelmia." Kun mukaan tuodaan valistuksen kyseenalaistus, johtaa se esiihen että kristityn ja islamilaisen näkemyksen arvot otetaan molemmat esiin kriittiseen tarkasteluun. Siinä käydään esimerkiksi sitä onko normi joka käskee kivittää teosta X oikeasti hyvä vai ei. Samoin keskustellaan siitä onko normi joka suojelee heikkoja hyvä vai huono. Näin uskonnoiden kokonaisina hyväksymisen ja niiden auktoriteetin seuraamisen sijasta niistäkin voidaan ottaa hyvät asiat ja hylätä huonot.

Mutta valistuskaan ei tietenkään ole mikään taikaluoti. Valistuksen suuria ongelmia on sen egoistisuus. Tietenkin myös kuninkaaksi voitiin päätyä vallanhalun ja itsekkyyden kautta, ja yksinvaltius vähintään ruokkii itsevaltiaan egoa. Sulttaaneilla on tämän vuoksi hassuja nimiä jopa "Ahmed Ahneessa", eikä tämä itsevaltiaan ylistys tietenkään jää sarjakuvamaailmaan. Kuitenkin kun otetaan huomioon keskiarvo, yksinvaltius hivelee vain yhden egoa, kun taas valistus jakaa egoboostin tasaisemmin useammalle. Valistukseen liittyy tätä kautta mielipiteen ja sanomisen vapaus, sekä mutkan kautta äänioikeus. Ihmiset pitävät vapauksista, joten vaikka valistus olisi kuinka väärä, he mielellään pitäisivät siitä kiinni. (Mikä ei tietenkään tarkoita että se olisi väärä. Sen suosio vaan selittyy joka tapauksessa.)

Esimodernissa ongelmana on se, että se vaatii "itsensä kieltämistä". Siinä yksilö ei paina mitään yhteisön edessä. Tässä on kaikkien ideologioiden ja uskontojen riskielementti. Ei tarvitse kuin katsella vaikka kommunistista Neuvostoliittoa, kansallissosialistista Saksaa, tai luterilaisia noitavainoja, tiedetään mistä puhutaan. Länsimaissa perisynti ja muu, joka korostaa ideologian tärkeyttä, perustuu tietysti (ajatuksissa tehtyyn) vertailuun elämästä ilman ideologiaa ja sen kanssa. Mitä tärkeämpi ideologiasta saadaan, sitä enemmän se tarkoittaa myös sitä että ihminen, myös ideologiaan uskova ihminen itse, on läpeensä huono. (Mitä tarpeellisempi ideologia, sitä enemmän henkilön on uskottava olevansa paskaa ja arvokas vain ideologian kautta.) Esimodernismi perustuu huonolle itsetunnolle, syyllisyydelle jolle ainut paikkaus on kuuliaisuus ja totteleminen. Esimodernismin ongelmana on tietysti se, että sen piirissä ollaan pakotetusti idealisteja. Keskustelu ja toimeen tuleminen erilailla ajattelevien kanssa on vaikeutunut. Tämän suosion yhtenä syynä on tietenkin sen tarjoama mielenrauha. Tämä tuo mukanaan onnellisuutta, koska ideologia tarjoaa turva -alueen. Sen kautta erimielisiä voidaan katsoa kuin esimerkkeinä siitä "mihin äly ja logiikkaleikki johtaa ilman viisautta". Jos jollakulla on eri lähtökohdat, ne ovat väärät, koska kohteella on väärä ideologia. Esimoderniin maailmaan liittyy kuitenkin sellaisia piirteitä, kuten vastauksien ja tätä kautta varmuuden tunteita, jotka peräti usein liitetään myös kuolemanjälkeiseen palkkio-rangaistus -järjestelmään. Tietenkin mukana on myös egoa hyväilevää statusta kunhan vain kuuluu "sisäpiiriin". Ideologia antaa oikeassa olemisen sekä moraalisen että tiedollisen ylivertaisen aseman muihin verrattuna. Nämä antavat sellaisia asioita että ei ole ihme, että siihen uskottaisiin vaikka se olisikin täysin väärässä. (Sulut kuten aiemmin.)

Valistus, joka perustuu ajatteluun ja vaihtoehtojen harkintaan ja tätä kautta kriittisyyteen ei tarjoa "oikein toteutettuna" tätä. Ongelmana tässä on tietenkin se, että "valistuksen nimissä" esitetään myös erittäin epäkriittisiä kannanottoja, kuten sellaisia joissa uskonnot demonisoidaan. Silloin valistusihminen valmistaa itselleen oman turva –alueen. Tätä kautta on hyvä miettiä miten valistuksen määrittelee. Tilanne on juuri sama kuin uskonnoissa on. Jos uskonto määritellään uskonnon kirjatun rakenteen kautta on järkevää erotella "oikeauskoiset" ja "nimiuskovaiset", mutta jos uskonto määritellään "niiksi jotka kutsuvat itseään uskovaisiksi" saadaan tietenkin eri tulos. Kumpikin luokittelutapa on tavallaan järkevä, niiden ristiinkäyttö johtaa vain ekvivokaatio -argumenttivirheeseen, synonyyminvaihtoon. (Eri asioista puhutaan samoina asioina, ja tätä ei huomata kovin helposti koska ne ehkä ovat osittain päällekkäisiä.)

Eli liikkeellä on sellaista valistusta (tai sen nimissä kulkevaa) joka on puhdasta egoismia, mutta on unohtanut valistuksen ainoan ideaalin, kyseenalaistamisen. Tämä näkyy esimerkiksi niissä joiden mielestä uskonnoissa ei ole mitään hyvää. (He ovat "sisällön kautta luokitelmallisesti" esimodernisteja aivan samaan tapaan kuin niissä jotka eivät suostu kyseenalaistamaan mitään uskontonsa sisältöjä.)

Avainkysymykseksi tässä kohden nouseekin juuri kannanotot perisyntiin:
1: Jos olet esimoderni, sinun täytyy uskoa että säännöt tulevat esimerkiksi Jumalallisesta tahosta. Että ilman niitä on vain Hobbeslainen kaaos, jossa kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa, ja siksi tarvitaan Kuningasta valvomaan laeilla kaikkien parasta. Uskonto ylläpitää ihmiselämää ja yhteiskuntaa ja kaikkea hyvää, ilman niitä on vain petoja joista fiksuimmat keksii että aseilla voi tappaa.
2: Valistuspuolella taas uskotaan että uskonnot ovat ottaneet norminsa ihmisiltä. Eli ihminen on ensin jotain mieltä, ja saa tälle tuen uskonnosta jälkikäteen. Auktoriteetti hyväksytään koska se on valmiiksi samaa mieltä..

Tässä valistusihmiset ovat paremmilla jäljillä. Uskovaiset pitävät seksuaalisuutta itsekkäänä himojen tyydyttämisenä. Ja vasta Jumalan käsky sitoutua perheeseen ajaa pitämään huolta lapsista, ja muuttaa tämän tarvehalun vastavuoroiseksi symbioosiksi. Kuitenkin tässä on mielenkiintoista etenkin se, miten pissistäkin harmittaa hylätyksi tuleminen. Vaikka yhteiskunnassa "avioliiton sakramentti" onkin esimerkiksi vasemmistopiireissä vastustettu instituutio, heilläkin ollaan mustasukkaisia puolison vieraissa käymisestä. Ja pissis itkee kun jätetään.
1: Tässä otetaan avuksi hieman biologiaa. Ihminen on lajityypillisesti K -strategikko. Meillä on pitkä lapsuusaika, eikä jälkeläisiä pyöräytellä hiirien tapaan koko aikaa ja runsaita määriä. (Hiiriin verrattuna jopa haaremin omistavilla miehillä on vähän jälkeläisiä.) Pieni määrä jälkeläisiä ja pitkä kasvatusaika viittaa yleisesti ottaen siihen että jälkeläisistä kannetaan huolta. Riskejä korostavan "biologistin" vasta -argumenttina tässä voisi olla, tai ainakin tietojeni mukaan on jopa käytetty, sitä että miesten kivesten koko ruumiiseen verrattuna kertoo että miehillä esiintyy spermakilpailua enemmän kuin gorilloilla ja vähemmän kuin simpanseilla. Eli naiset käyvät vieraissa, ja mies joutuu kisaamaan usean muun miehen kanssa samasta "hedelmällisestä ajasta". Ihmisten luontainen käytös voi toki ajaa naiset etsimään useampia miehiä ja koota miehet keräämään haaremeita. Tämä voi pitää paikkaansa, mutta tässä unohdetaan se, että Ihmislaji on selvinnyt hengissä niin että muutokset ovat kiveksissä havaittavissa, eli valinta on ollut päällä ja vaikuttamassa. Laji ei silti ole tuhoutunut. Naiset käyvät vieraissa. Vasta –argumentissa sekoitetaan seksi ja hoitaminen. Toki tästä on luvassa konflikteja. Mutta niitä on kokemusteni mukaan luvassa myös niissä perheissä, joissa avioeroa odotetaan "siihen että lapset muuttaa pois kotoa". Erotilanteessa on toki varmaan niin, että lapsi epäilee että vanhempien onnettomuus ja ero on hänen syytään. Mutta konfliktiavioliitossa joka on ja pysyy, lapsi tasan tarkkaan tietää että vanhempien onnettomuus on juuri hänen vikansa. (BTDT)
___1.1: Lisää erikoisuutta syntyy tietysti siitä, että institutionaalisen tiedon oletetaan jalostavan ihmisistä hyviä. Kun mietitään tunteita ja järkeä, minusta on itse asiassa melko selvää että tieto ei automaattisesti johda hyveeseen. Tätä kautta tieto kristinuskon totuuksista ja niiden olettaminen ei johtaisi juuri mihinkään. Tämä näkyy itse asiassa tilastoissa. Mitä uskonnollisempi alue, sitä enemmän siellä on teiniraskauksia. Vaikka siveyteen kehotetaankin. Ihminen ei toimi lajinmukaista käytöstään vastaan. Uskovaiset suuttuvat ja ovat ahneita, kuten muutkin. Se on sitä, mitä he kutsuvat "erehtyväksi ihmiseksi". Se on mukana koko ajan. Ennen laillisia abortteja kerrottiin kummitustarinoita vastasyntyneinä tapetuista lapsista jotka olivat vaikka piian ja isännän synnin hedelminä syntyneitä äpäriä, ja salaa pyhittämättömään maahan haudattuja. Ja henkariabortteja tehtiin.

Moraalin sisäsyntyisyyteen vetoaminen taas viittaa siihen että esimodernistit eivät ole sitä konsistentisti ja kaikkialla: Tämä on itse asiassa aivan selvää, kun kuuntelee uskovaisten julistustoimintaa. Niissähän vedotaan että "jos olet aidosti ateisti, olet sitä mieltä että saat tappaa keitä vain." Tätä ei ole fiksua vetää esiin, jos ei usko että ateisti ei oikeasti usko haluavansa tappaa ketään. Tätä kautta valistuksen hengelle onkin perusteita. Uskovainen selittää tätä tietenkin omatunnolla, joka välittää Jumalan tahtoa. Mutta silloin koko puhe uskontojen ideologian korostamisen tärkeydestä valahtaa viemäristä. Kun Jumala vaikuttaa ateistissakin, ei valistuksessa ole vaaraa. Siksi perisyntikin muuttuu hieman kummalliseksi. Ihminen on siis haluiltaan paha, sisäinen äänemme kuitenkin tekee meistä samanaikaisesti hyviä.

Itse en usko että ihmiset muuttuvat hyviksi pelkästään tiedolla. Syynä on tietenkin se, että ihmiset liikkuvat vain "turva –alueellaan" tai ainakin sen ulkopuolella vain rajattuja määriä. Ihmiset eivät muuta mielipiteitään helposti. Assimilaatio on sääntö eikä poikkeus: Jos tieto ei sovi omaan maailmankuvaan, on "lähde väärä". Ja tutkimme mielellämme niitä joiden tiedämme olevan asioista jotain mieltä, sellaista josta pidämme. Me olemme kaikki omalla tavallamme siis "esimoderneja Kuninkaan miehiä". Oma kannanottoni on se, että valistuksen hengessä on yksi olennainen kohta. Jos annat ihmisille ajattelunvapauden, älä ihmettele jos he päätyvät eri johtopäätöksiin. Jos annat ihmisille uskonnonvapauden, älä ihmettele jos he kaikki eivät valitse samaa uskontoa kuin sinä. Jos annat ihmisille äänioikeuden, älä ihmettele jos kaikki eivät äänestä samaa ihmistä.

Eniten minua ihmetyttävät uskovaiset, jotka huusivat "Sapere aude", ja ihmettelivät sen jälkeen että kirkko, joka oli sitä ennen valtaisa hegemoninen laitos, joka sitoi kaiken yhteiskunnassa yhteen, alkoi menettämään vaikutusvaltaansa. Ilmeisesti he jotenkin odottivat että 110% ihmisistä olisi siirtynyt sen helmoihin. Ajatuksenvapaus johtaa aina jonkinlaista monikulttuurisuuteen. Siitä, miten paljon tätä tulee sallia, onkin sitten sekin keskustelukysymys.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Liian vanha, liian huono.

Jaana Hallamaa esitti "Usko, Järki ja ihminen" -kirjoituksessaan erikoisen analogian uskonnosta ja musiikista. Lainaan sen tähän : "Monet ihmiset voivat kertoa, kuinka heidät on pienenä pakotettu soittotunneille. Siitä huolimatta, että harjoittelu ei maistunut eikä tunneilla käyminen miellyttänyt, kun kaverit samaan aikaan tekivät jotain hauskempaa, vuosi toisensa jälkeen kului musiikin parissa. Joidenkin haluttomuus muuttui vastenmielisyydeksi niin, että he jättivät musiikin opinnot. Toiset pääsivät kuivan kauden yli ja jatkoivat välillä halukkaammin toisinaan penseämmin opintojaan. Joistakuista sellaisista, jotka vanhemmat lapsen omaa tahtoa kyselemättä ovat pakottaneet soittamaan, on sittemmin tullut huomattavia muusikoita. En ole kuullut kenenkään vanhemman sanovan: "Emme ole tahtoneet panna lastamme soittotunneille, koska olemme halunneet antaa hänelle mahdollisuuden itse päättää, haluaako hän oppia soittamaan sitten, kun hän on tarpeeksi valmis tekemään tämän päätöksen." Kun lapsi on tarpeeksi vanha tekemään päätöksen siitä, haluaako hän oppia soittamaan, hänen on jo liian myöhäistä oppia soittamaan.

Uskonnollisen uskon mahdollisuuteen kasvamisessa on jotain samaa kuin soittamisen, musiikista nauttimiseen ja sen ymmärtämiseen oppimisessa. Niissä on tietysti myös paljon erojakin. Soittotunneille pakotetut eivät useinkaan ole myöhemmin katkeria vanhemmilleen, mutta ahtaassa uskonnollisessa ympäristössä kasvaneet voivat olla. He rinnastavat saamansa kasvatuksen henkiseen väkivaltaan. On kuitenkin paljon myös sellaisia, jotka ovat irtautuneet uskonnollisesta yhteisöstä mutta jotka pitävät silti kasvamistaan uskonnolliseen perinteeseen suuressa arvossa, luovuttamattomana osana itseään."


Tämä on mielestäni melko erikoinen tapa lähestyä uskontoa. Olen toki samaa mieltä siitä että uskonnoissa kasvaneet ateistitkin voivat katsoa elämää uskonnollisessa perheessä hyvänä. Esimerkiksi itse en ole erityisen katkera, vaikka olenkin vuosia ollut kirkkokuorossa. Itse asiassa jos osaisin laulaa, voisin vaikka mennäkin. Toki en ole ateisti, mutta vahvasti uskontojen ja etenkin järjestäytyneiden ulkopuolelle minut on selvästi asetettava. En ole niinkään "vastustaja" kuin "sivustaseuraaja".

Sen sijaan en ole koskaan ymmärtänyt miten uskonto voisi olla jokin musiikin soittamiseen liittyvä asia. Ainakaan minä en koskaan ole törmännyt siihen että kirkossa kiellettäisiin jonkun uuden jäsenen ottaminen vain siksi että hän on vaikkapa yli 75 vuotias. Että "liian vanha, et ehdi harjoitella riittävän hyvää ammattitaitoa". Tämänkaltainen ajatus herättää mielessäni hieman huvitusta.
1: Haluaisin nyt rinnastaa uskonnon miekkailuun. Se ehkä osoittaa miten järjetöntä olisi suosia uskonnonopetusta jotenkin erityisesti : Nimittäin jos lapsi haluaa aikuisena vaikkapa ammattilaismiekkailijaksi, on siinäkin taitoa kannattanut hankkia lapsena. Siinä on sama kuin musiikissakin : Taito vaatii harjoittelutunteja. Aikuisena vapaita tunteja on vaikeampi nyhtää. On työtä ja kotityötä ja puolisotöitä eri malliin kuin lapsella. Tämä ei tarkoita että vanhanakin ei voisi ahkerasti harjoitella vaikka ammattitasoiseksikin muusikoksi. Kuitenkin jos ajattelen että miekkailu ja musiikki ovat rinnastettavissa - ovathan ne, ne ovat taitoja joiden hankkiminen vaatii harjoitustunteja ja tarkkuutta, ja molemmissa kannattaa ehdottomasti olla opettaja. Tätä kautta olisi varmaan hyvä suositella että on hyvä opettaa lapsille miekkailua. Jos ne vaikka aikuisena haluavat.
___1.1: Sitten kun miekkailu on mukana kuvioissa, pitää miettiä mitä kaikkea lapsi voi aikuisena haluta. Tässä vaiheessa huomataan, että tässä pitäisi lapselle opettaa miljardi harrastusta vain "jos hän vaikka haluaa". Uskonto ja siihen liittyvä tunne, usko, asetetaan usein erikoisasemaan, mutta tähän ei ole mitään pakottavaa syytä. Valitettavasti vanhemmat eivät voi varmistaa että lapsi ei aikuisena pety. (Se tosin on tässä universumissa mahdotonta joka tapauksessa.) Kaikille vanhemmille pitäisikin muistaa että "Teidän armas lapsenne pettyy joskus. Sitä pilkataan nimillä ja se saa rukkaset treffeille. Siitä ei tulekaan rekkamiestä ja astronauttia, ainakaan molempia. Joskus kahvikin loppuu kaupasta, ja jos käy huono mäihä, niin iskee kuppa ja meteoriitti." Ja että "Tekin tulette pettymään. Jos ette siitä että siitä ei tulekaan koulutettua tai ahkeraa työntekijää, ja se vaikka polttelee dullaa. Tai jos ei muuten niin petytte siihen että se armas silmäterä pettyy."
_____1.1.1: Siksi asiaa pitää ajatella enemmänkin sitä kautta että vanhemmat joka tapauksessa aivopesevät lapsiaan jotenkin. Minäkin olen soittoharjoitteluja soittanut, joskus aivan pakotettunakin. Olihan harrastus erityisen kallis, varsinkin vanhempieni rahan vähyys huomioon ottaen.

Kuitenkin olen sitä mieltä että "liian myöhäistä" ei ole. Toki uskon että jos perheessä ei ole oltu uskonnollisia, uskonto näyttää ulospäin todella kummalliselta toiminnalta. Silloin ongelmana ei olekaan se että "jos lapsi haluaa, on liian myöhäistä". Se on pikemminkin se, että uskonnot siirtyvät perinteisesti indoktrinaationa vanhemilta lapsille. Jos vanhemmat eivät siirry, se ei siirry. Uskovaisen kannalta tämä on tietenkin "vakavampi asia". Kun opettamatta jättäminen tarkoittaa sitä että lapsi ei taatusti halua.

Tosin olen jonkin verran törmännyt siihen, miten uskovaiset vaativat isoja opiskelumääriä. Mutta nämä eivät ole uskovaisten vaatimuksia. Nämä vaatimukset asetetaan aina muille. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä että ihmisen pitäisi olla lukenut Raamattua alkuperäiskielellä voidakseen olla ateisti. Esimerkiksi T I M antakoon esimerkin tästä: "Olet siis vakuuttunut kristinuskon ei-totuudesta sen perusteella, että olet "lukenut Raamatun kerran läpi joskus teini-iässä". Anteeksi nyt, mutta minusta tuntuu että suurin syy, miksi et voi käsittää miksi jotkut ottavat Raamatun yliluonnolliset aspektit todesta on yksinkertaisesti se, ettet tunne Raamattua ja sen tutkimusta." Itse suhtaudun näihin haasteisiin siten, että otan esille ymmärtämisen määritelmän ja sen suhteen opetteluun. Jos asia täytyy ymmärtää ennen kuin siihen voi joko uskoa tai epäuskoa, molemmat vaativat saman määrän tietoa. Tätä kautta ihminen ei todellakaan voisi edes liittyä uskontoon ennen kuin osaa Raamatun ja sen tutkimuksen erityisen hyvin. Tätä vaatimusta ei koskaan esitetä näin päin, ja vaikuttaakin että ilman perustietoja saa olla uskova. Miksipä ei siis ateistikin.
1: Itse en tosin ymmärrä miksi minun tulisi lukea hindujen kirjoja alkukielellä ennen kuin voisin naureskella heidän oudoille tavoilleen. Kritiikki voi olla osuvaa, kunhan tiedot asiasta ovat oleellisia. Niitä ei tarvitse olla niin paljon, jos ne ovat argumentin kannalta juuri oikeita. En tietenkään vastusta asioista selvää ottamista ja tiedon kautta toimimista. En vain jaksa uskoa että usko olisi oikeasti "niin vaikea asia".

Mutta sain tästä hienon uuden argumentin, johon viitaten vetoan kaikkiin uskonnostaan kertoviin. Anteeksi, olen jo niin vanha että en kerkiä mitenkään oppimaan teidän uskontoanne. Sen jälkeen pitää tietenkin jatkaa että ei voi uskoa jumalaan koska on niin tyhmä, ettei paraskaan selitys missään voisi tehdä siitä tajuttua. Siitä vasta hupia syntyy. Jotenkin tuntuu että odotettavissa olisi "ei se ole vaikeaa, ydin on" ja kaksi kolme lausetta. Ja ironista kyllä, juuri tämä "kadullatoimijan käytännön järki", joka esittää ytimekkäästi muutaman lauseen, on tässä kohden itselle arvostetumpi. Tosin jos tilanne tulee tehtyä (mikä riippuu siitä saanko lappua kouraan vasten tahtoa milloin seuraavaksi ja mikä mielijohde silloin sattuu päähän) ja vastaus on odotettu, olen tietysti referoimassa että en ole keksinyt omasta päästäni. Ja kehun vuolaasti miten järkeviä kirjoittajia he ovat.

Sametinpehmeä paketti.

"Mutta sametinpehmeä / on kylki kuolon kolean / mutta sametinpehmeä / on kahva veitsen, aseen / ja sametinpehmeä on silkkivaippa valkea / ja sametinpehmeät on Samaelin huulet."
(CMX, "Sametinpehmeä")

Jos ajatellaan rikosta ja siihen liittyvää rankaisua, on takana usein jonkinlainen velkaan tai velallisuuteen perustuva perustelutarina. (Tai metafora, jonka kautta se on helppo ymmärtää.) Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on ikään kuin tehnyt toiminnan, josta hän kompensoi siihen sopivan hinnan. Tässä siis rikollinen ikään kuin maksaa rikoksensa pois. Vastaava ajattelu on tietysti kostossa. Pahalla teolla on arvo, jonka kostaja kerää pahantekijältä kuin verottajan karhuaja. Ehkä erikoisin kompensaation muoto on kuitenkin ollut seppuku, joka oli samanaikaisesti suorite jolla maksettiin velat yhteisölle, että kasvojen pelastus, että sen näyttäminen että oli "ihan oikeasti tosi tosi pahoillaan". Se edustakoot äärimmäistä velkametaforan ilmenemistä. (Ettei joku vaikka luule että olen jokin japanifiilikko ja aina vain moittimassa kristittyjä eurooppalaisia.)

Toinen tapa lähestyä anteeksi saamista voisikin perustua velan sijasta lahjaa käsittelevään perustelumetaforaan. Tämähän eroaa melko voimakkaasti, koska anteeksianto ei ole samalla tavalla sidottu suorittamiseen. Tässä näkemyksessä anteeksiantoa ei voi ostaa. Ei edes ansaita. Koska lahjan ideana on se, että se ei ole ostosuorite. Lahjan antamisessa ei välttämättä edes vaadita vastalahjaa.

Tämän kautta pahanteko voidaan jakaa kahteen osaan. Rikos on ikään kuin kaksiosainen. Uhreina on sekä yhteisö että rikoksen uhri. Tätä kautta rangaistus voi olla jonkinlainen yhteisesti sovittu sanktio joka tyynnyttää yhteisön vihat. Tämä ajattelu nousee tietysti vahvasti esiin siitä miten joku vankilassa istunut on "hyvittänyt velkansa yhteiskunnalle". Koska yhteisö ei ole yksittäinen henkilö, tämä rankaisu on jonkinlainen kollektiivin tuomio. Tästä syntyy systematisoitua byrokratiaa, kirjattua lakia. Tällä lailla on kaksi tehtävää:
1: Vankilatuomiossa tai kuolemantuomiossa ja muissa vastaavissa suojellaan muuta yhteisöä siitä että toinen ei pääse toistamaan tekoaan.
2: Lisäksi kaikki rangaistukset toimivat varoittavina esimerkkeinä siitä mitä ei kannata tehdä.

Tässä takana on tietenkin se, että lain on oltava reilu, eli samanlainen kaikille. Että samasta teosta ei saada eri tuomioita. Muutenhan yhteiskuntaa voitaisiin käyttää johonkin muuhun kuin yhteisön hyvään.

Sitten on tietysti yksilö. Anteeksiannon kannalta rikos on uhrille (joka voi olla myös murhatun omainen) aina asianomistajarikos. Jos lakituvan tuomio tyynnyttää hänet, se tekee sen. Jos ei, niin ei. Uhri voi antaa rikoksen tekijälle anteeksi jos haluaa tai jättää antamatta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta antaa anteeksi vaikka poliisi käskisi.
1: Tämä voidaan ymmärtää sitä kautta, että esimerkiksi kun koulussa opettaja käskee kiusattua antamaan kiusaajalle anteeksi, hän vaatii jotain johon hänellä ei ole oikeutta vaatia.
2: Tämä onkin tavallaan ymmärrettävää. Onhan rikollinen ylittänyt lain suomat rajat tehdessään rikoksen. Siksi olisi erikoista että uhri pakotettaisiin noudattamaan tätä. Tässäkin on eräänlaista kompensaatioajattelua taustalla : Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on toiminut kuten toivoo muiden kohtelevan häntä. Tästäkin saa helposti kokemuksia. Olen ihmetellyt sitä, että jos joku aloittaa lyömisen vaikka humalassa ja tämän sitten heittää nivellukon kautta kadulle, tämä alkaa muistuttamaan siitä mitä laki sallii tuossa tilanteessa tehdä. Eihän se laillisuus sekuntia paria aikaisemmin kiinnostanut häntä itseään, kun ei ollut altavastaavana. Uhrille rikoksen kohteeksi joutuminen voi johtua omasta tyhmyydestä, esimerkiksi väärässä paikassa olemista väärään kellonaikaan, mutta uhriksi joutuminen ei ole ihmisen päätettävissä.

Tämä ei tarkoita että anteeksianto olisi arvoton asia. Päin vastoin, se kuten lahjakin on hyvä asia. Sen saa antaa, ja lahjan saajakin siitä varmasti pitää. Vapaaehtoisuus lisää lahjaan autenttisuuden, ja itse asiassa myös lopullisuuden, joka velvoitetulta korvausrituaalilta puuttuu. (Se, kun instituutio alkaa imitoimaan sosiaalisia suhteita, toiminta muuttuu aina jotenkin kummalliseksi.)

Itse en anna anteeksi. En kuitenkaan tavoittele kyynisyyttä ja asian märehtimistä. Mennyttä ei voi muuttaa, joten se on olotila. Siitä ei saa tehdä ongelmaa. Eikä myöskään lakaista maton alle. Lahjan mielessä anteeksianto nollaisi teon niin että tekijä ei olisi uhriin negatiivisessa suhteessa. Mikä ei tarkoita että se tekisi siitä hyväksyttävää, eikä unohdettuakaan. Mutta en halua sitä.

Tapani suhtautua asiaan on se, että uhristatuksessaan pyörivät tekevät olotilasta ongelman. He ovat ikään kuin ihmisiä, jotka kerran toisensa jälkeen yllättyvät että maailma ei ole tasapuolinen tai reilu. Tämä tuottaa heille shokin. Kun tämän todellisuuden luonteen sisäistää, se ei enää masenna samalla tavalla. Tilanne ei ole shokki, ja kaikki positiivinen on mukavaa yllätystä. Siinä vaiheessa sitä saa toistuvasti mukavia yllätyksiä. Silloin uhrius on jokin asia johon ei ole ratkaisua, vaan jonka kanssa on opittu elämään. Mutta että anteeksi. Sehän rikkoisi koko työllä rakennetun kyynisen optimismin maailmankuvan.

Monia voi kenties yllättää, mutta tämä ehkä pahalta kuulostava näkemys on melko suoraa sukua eräille kristinuskon tulkinnoille. Peräti Luterilaisille sellaisille. Katolinen kirkkohan oli armobisneksessä anekauppoineen ja rippeineen eräänlaista institutionalisoitunutta kompensaatiota ja korvausrituaaleja toimittava taho. Luterilaisuudessa taas ajateltiin että pelastus ei tule korvaussuoritteilla vaan lahjana ja armona. Se on tietenkin saanut erikoisia sävyjä, kun uskovan pitääkin toimia rituaalinomaisesti ja toimia tietyllä tavalla. Jolloin lahjan vastaanottamiseen liittyy velvoite muuttua ihmisenä.
1: Itse en kuitenkaan näe että mitä rikollinen muka voisi tehdä uhrin eteen, paitsi pysyä poissa. Minun armossani ei ole rikollisen toiminnan muuttavaa elementtiä. Se on lahja, eikä siksi sisällä mitään odotuksia. Siksi se on immuuni manipulaatiosta. Ja siksi se on niin vaikeaa antaa.

Moni voisi ajatella että tämän astinen olisi uskontoa tukevaa. Siinähän tarjotaan Jumalan armoa, lahjaa, jota ei ole ansaittu. Tässä ongelmana on kuitenkin ihmisagenttius : Ensinnäkin mukaan voidaan ottaa tekoelementit, jotka tekevät lahjasta mainontaa. Tämä on järkevää koska uskonnoissa on aina kasa ihmisiä, jotka paitsi uskovat, pitävät mukana ideologisia kannanottoja siitä mitä Jumala on ja mitä tämä haluaa. Tätä kautta lahjassa on ehtoja, jotka ajavat ideologisia tavoitteita. Toinen, minusta suurempi, asia on kuitenkin se, että anteeksiantolahja on minulle vahvasti "asiaomistajarikokseen liittyvä asia". Uskontoa pelastuksella ja armolla ja lahjalla markkinoivalla ihmisellä ei ole osaa eikä arpaa koko pelastuksessa, se ei ole hänen oikeutensa piirissä. Uskovainen voi vain lupailla, joka on sama kuin hän myisi lomaosakkeita paikkaan johon hänellä ei ole vuokraus eikä omistusoikeutta. Ja jonne hän ei varmasti edes tiedä pääsevänsä varmemmin kuin se, jolle hän osaketta kauppaa.