(Lauri Simonsuuri)
Kummituksia on käytetty tarinankerronnallisena elementtinä lähes kaikkialla. Shakespearen "Hamlet" alkaa isän haamulla, ja urbaanien legendojen hautausmaan kohdalla katoavat liftarit ovat nykyään törmättäviä juttuja. Televisiosta tulee tietysti tätä nykyä paljon kummituksia jahtaavien videoesittelyjä. (Koska niitä on loppujen lopuksi suhteellisen halpa tuottaa suhteellisen pienellä suunnittelulla ja niin saadaan suhteellisen kiinnostavia ohjelmia.)Kummitustarininat tunnistetaan yleensä kummitustarinoista siitä että niissä on aineettomia kalmoja. Zombie on ikään kuin "se toinen" mikä kuolleesta voisi jäädä. (Ruumiiton sielu ja sieluton ruumis.) Asiaa tietenkin mutkistaa se, että usein myös poltergeist -ilmiöt liitetään kummitustarinoihin. Niissä selitysmekanismit kuitenkin vaihtelevat: Tarinat taustoitetaan teinien henkisillä kyvyillä, kuolleilla kummituksilla, hengettömillä ja mielettömillä lähetetyillä mekanistisilla kirouksilla, ja ei kuolleeseen ihmiseen liittyvillä hengillä. Jos nämä otetaan huomioon, kummitustarinoissa on karkeasti selittämättömiä ilmiöitä, jotka voivat olla hajuja ja makuja, ääniä, ja näyttäytymisiä.
Kertomuksen henkilökohtaisuuden kautta se jakaantuu karkeasti kahtia. Niiden jonkilaiset yhdistelmät ovat kuitenkin yleisin tarinatyyppi.
1: Yliluonnollisuutta käsittelevät ns. "uskomustarinat". Näissä ytimessä on usein jonkinlainen opetus. Tarinoissa korostuu se, miten reaalimaailma kohtaa yliluonnollisen maailman. Fabulaateissa on fantasiaelementtejä, ja opetus ja varoitustarinoissa kerrotaan esimerkiksi kummituksen kostavan yhteisön normeja rikkovaa.
2: Historialliset ja paikallistarinat. Kummittelu liitetään joko itseen, tuttuun henkilöön tai paikkaan. Näissä on tietenkin tarinoita jotka sidotaan yleisesti tuttuihin paikkoihin ja nähtävyyksiin, sekä tietenkin paikkoihin jotka kertoja ja yleisö on tiennyt. Näissä on esimerkiksi memoraatteja, joissa muistellaan oman tai lähipiirin kohdalla tapahtuneita ilmiöitä. Tai tarina kerrotaan tästä näkökulmasta : Kummitustarinoilla on tapana siirtyä, ja mukautua niin että mukaan napataan tuttuja paikkoja. Monet urbaanejen legendojen kummitustarinat ovat tuttuja jo vanhoilta ajoilta, vain ympäristö on muutettu. Samoin kertoja on aina joko itse, tai sitten kokija on ollut vaikkapa "vaarini".
Kummitustarinoiden tyypillinen rakenne on lyhyt ja kertomuksen kaltainen. Toki on myös pitkiä kummitustarinaromaaneja, mutta yleisesti ottaen kummituskertomus on enemmänkin vitsin tai pakinan kaltainen. Se on lyhyt. Tätä kautta ne myös muistetaan helposti ja ne voidaan sovittaa muun jutustelun oheen.
Tarinoissa kummitukset ovat tavallisesti "vähemmän kuin - enemmän kuin" -hahmoja. Ne esitetään yksipuolisesti, vain muutaman piirteen kautta. Kummitustarinoissa on aina jokin "enemmän kuin" -kyky, joka tekee siitä yliluonnollisen. Esimerkiksi liftarin katoaminen liikkuvasta autosta on tämänkaltainen kyky. "Vähemmän kuin" taas korostaa aineettomuutta. Yleinen on esimerkiksi hiljaisuus. On otettu kyytiin naapurin mies, joka ei ole sanaakaan sanonut. Seuraavana päivänä sitten kuullaan että mies oli kuollut metsään, ja tietenkin siinä vaiheessa "oli asiaa kotiin". Kummitukset voivat olla joko aggressiivisia kostajia tai passiivisia ohikulkijoita. Erityisen usein tarinoissa kummitukset ovat myös avun kohteita. Heillä on jäänyt kesken jokin asia, tai he eivät muuten löydä tuonpuoleiseen. Näissä tarinan päähenkilö opettaa auttamisen kautta myös moraalia ja etiikkaa ja hyviä tapoja.
Niissä on lähes aina hyvinkin konkreettinen ympäristö, jossa tapahtuma tapahtuu. Olennot ja ilmiöt eivät ole tuttuja, mutta ne tapahtuvat jopa ylikonkretisoidussa ympäristössä. Tapahtumapaikka ei usein ole edes "eksentrikon" tai kylähullun tai poikkeavan paikka, vaikka sellainen voi tarinassa sivujuonteena esiintyä. Tarinoissa korostetaankin miten kohtaaja on juuri kuten "sinä ja minä" (eli kertoja ja yleisö). Tarinoissa kummitusta ympäröivän todellisuuden realistisuutta on kärjistetty. (Kummitushan on, vaikka vain varjomaiseksi hahmoksi kuvattuna, se keskeisin tapahtuma. Tosin se tapahtuu yleensä jollekin "Mattimeikäläiselle". Kummitus on karsittu ihminen, joka vertautuu miltei luonnonilmiöksi.)
Tarinoita voidaan tulkita montaa kautta. Tarinat ovat vanhoja, ja on hyvä muistaa että henkiolentoihin on uskottu aivan yleisesti. Niinpä tarinoissa ei selitetä kummittelua. Itse asiassa sen ajan ihmisille kummittelun puuttuminen olisi voinut vaatia selitystä. Tarina pikemminkin korostaa miten kuoleman jälkeen on luvassa elämää. Tässä kohden kummitustarinoissa oletetaan miltei aina implisiittisesti vitalismi ja sielu.
Tarinoita on käytetty myös huvituskeinona, opettamisen välineenä, puheenaiheen vaihtamisena, sekä tietysti lasten "pelotteluun". Itse asiassa tarinankerrontaperinne Suomestakin tuntee myös "skeptikkotarinoita", muun muassa sellaisen jossa piika kuulee askelia takaansa, ja lähtee juoksemaan. Askeleet seuraavat. Kun hän pysähtyy, ei kuulu mitään ja ketään ei näy eikä mitään kuulu. Kun piika taas lähti liikkeelle, kuuluu ääni jälleen. Lopulta paljastuu että hameenhelma on jäätynyt ja naputti kengän reunaan, mistä ääni. Tämä viittaa siihen että kummitustarinoita ei voida tulkita pelkäksi taikauskoksi. Niihin ei ole välttämättä uskottu edes "vanhoina taikauskon vuosina". Ja samakin tarina voi olla eri kertojilla erilaisessa käytössä.
Tosin monien tarinoiden sävy on sellainen, että niillä on selvästi myös perusteltu normeja ja sääntöjä. Väärä tuomio voi saada tuomitun kummittelemaan. Syntymässä tapettu vauva on jäänyt kummitukseksi, joka odottaa siunattuun maahan pääsyä ja niin edes päin. Tarina on kertonut vahvasti että miten rikkuria odottaa vakava rangaistus. Toisaalta tälläinenkin tarina voi olla myös lasten säikyttelyyn tarkoitettu "Hirmuinen Rölli": Siihen sitoutuminen että tarinalla olisi vain yksi "tarkoitus" kerrallaan käytössä ei ole lainkaan välttämätöntä. Esimerkiksi aihetta tutkinut Leea Virtanen on esittänyt että tarinat ovat kollektiivifantasioita, joissa sisältö heijastelee pelkoja, aggressioita ja ennakkoluuloja. Siksi vieraita kulttuureja ja normeja rikkovia käytetään tarinoissa usein henkimaailman koston oikeutettuina kohtaajina, eikä minään yliluonnollisen ja täysin järjen ulkopuolisen vihan viattomina uhreina. Kummitustarinoilla on tätä kautta myös toiseuttavia elementtejä. Voisi sanoa että se on tältä osin vanhan kunnon natsikortin kertomusmuotoinen esivastine.
Tämä juttu olisi pitänyt kirjoittaa puhtaaksi 14 kuukautta sitten. Kuvan pärstä on tietysti bloggaajan uljas oma, tosin rankasti editoituna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti