Nykyaikana eletään "infoähkyn aikakautta". Ennen tiedon määrä oli ratkaiseva elementti, kun taas nyt yhä tärkeämmässä asemassa on lähdekriittisyys. Nykyään kun voi valita auktoriteetteja joka lähtöön. Salaliittoteorioitakin riittää joka sormelle. Siksi asioissa mielipide muodostetaankin helposti "valitsemalla ensin auktoriteetit".
Loppu onkin esimerkiksi "luokituspaikkailua somethingelseismeillä" :
1: Tästä saa helpon esimerkin relativismia katsomalla. Siinähän ajatellaan että "Se, mikä on totta, on suhteellista kulttuuriin nähden." Se kuitenkin on itsessään väite joka esitetään universaalina, kaikkialla toimivana. Tätä kautta relativismin vastaesimerkki olisikin se itse. Se on oman väitteensä vastaesimerkki. Relativistit pelastavat tilanteen erottelemalla totuuden tarkoitukset siten, että on asioita jotka ovat "totta" ja suhteellisia kulttuuriin, ja sitten on "paikkaansapitävyyttä", joka sisältää vain tämän relativismin väitteen. Tästä väitteen ristiriita tietysti katoaa. Ainut perustelu tälle luokittelulle on kuitenkin se, että se pelastaa relativismin. Ulkopuolisesta tämä näyttää vain "pelastusmäärittelyltä", joka sanoo että "tuo on erilaista, jotain muuta."
2: Toinen vastaava on tietysti uskonnoissa käytetty immanentti-transsendentti -jako, jossa luomalla keinotekoinen määritelmä Jumala rokotetaan "joulupukkiargumentaatiolta". Ateismissahan usein käytetään tonttuja ja muita vastaavia esimerkkejä kuvaamaan todistamisen taakkaa, kuten sitä miten olemassaolottomuutta ei voi todistaa ja miten asioiden, ollakseen perusteltuja, olisi esitettävä itseään tukevaa todistusaineistoa. Uskovaisista Jumala ei kuitenkaan ole tälläinen "joulupukinkaltainen immanentti" vaan aivan erilainen, "transsendentti" olento. Transsendentti taas tarkoittaa tarkoitetaan "yleismääritelmässään" havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei voida saada järkitietoa. Transsendenttiä ei voi tutkia. Siihen vetoaminen ei lisää tietoa tai lisää tutkimusmateriaalia, itse asiassa emme tiedä onko se edes olemassa muuna kuin tuollaisena määriteltynä "todistamattomana mahdollisuutena". Sekin on vain "jotain muuta", johon uskotaan jotta alkuperäinen väittämä pysyisi luotettavana. Uskonnon sisältä katsoen se on järkevä määrittely, jolla systeemi pelastetaan.
Auktoriteetin valinta on kuitenkin tavallaan pakollista, koska sitä tavaraa riittää niin paljon että yleensä ihminen joutuu valikoimaan aika rankalla kädellä. Meiltä odotetaan tiettyä valveutuneistuutta työpaikalla, vapaa -ajalla, antaessamme ääntä, lukiessamme paikallislehtiä, ja etenkin osallstuessamme internetissä vellovaan kaaos "jutteluun".
Karstein Vollen "Käsi sydämellä - 100 tosiasiaa maailmalta" astuu tähän maailmaan, kritisoimaan tätä tilannetta. Sarjakuvan tyyli on persoonan pois rajaava. Sitä on kuvattu "pseudotieteitä mukailevaksi", mutta mielestäni se mukailee enemmänkin koko kulttuurimme läpäisemää muotoa jolla tietoa esitetään. Toki pseudotieteet käyttävät juuri samanlaisia piirteitä. Mutta niidenkin motiivina on muistuttaa mahdollisimman paljon "oikeita ja luotettavia tiedonjakajatahoja". Sarjakuvantekijä on minusta ymmärtänyt sen, että nykyajassa persoonan korostaminen ei tulisi kysymykseen tämänkaltaisessa satiirissa. Sen sijaan on syytä ottaa myös esitystyyli tarkkailun alle. Näin syntyy mm. tarinoita jossa vanheneminen yhdistetään tiedemiesten toimesta hapettumiseen, joka polttaa pois muun muassa kalkit luista ja järjen päästä. Lopulta ihmisestä tulee vain jauhetta. (Unohtamatta sitä että kehonrakentajat taas käyttävät jauhetta bodaamisessa.)
Sarja siis kritisoi mielestäni laajemmin koko kulttuuria, sen poliittista vellontaa. Sen esittämä maailma on hullu, mutta ei juurikaan hullumpi kuin se, mihin oikeasti törmää. Yksi vaikeimmista internet -taidoista onkin "taitava trollien erottaminen tosissaan olevista". Liika informaatio ja liiat pelastavat lisämäärittelyt tekevät maailmasta kompleksin. Luultavasti mutkikkaamman kuin sen muuten olisi. Ja me luulimme että lukemalla oppii hyödyllisiä taitoja. Ja että informaatio tekee elämästä helpompaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti