"The Truth is Out There"
("X -Files")
Dekonstruktio on Jacques Derridan kehittämä lukutapa. Tapa tulkita esimerkiksi kirjallisuutta. Se rakentuu siihen, että
1: Tuodaan esiin käsityksissä ja käsitteissä piilossa olevia ristiriitaisuuksia. Siinä keskitytään usein vastapareihin, jotka ensin nostetaan esiin ja sitten yritetään osoittaa ne yhteenkietoutuneiksi. Tätä kautta esimerkiksi miehekkyys ja naisekkuus sekoittuvat, ja sankari ja riivaaja sekoittuvat toisiinsa. Dekonstruktio tuo tätä kautta esiin useita tulkintoja jotka on jätetty huomiota perinteisessä tavassa lukea.
2: Teos ei ole yksiselitteisesti yhden tekijän yksiselitteistä viestiä kommunikoiva teksti, vaan pikemminkin joukko konflikteja tietyssä kulttuurissa tai maailmankuvassa. Tätä kautta dekonstruktio tuo esiin erilaisia ideologioita.
Tämä lukutapa on tärkeää postmodernismissa. Se, kuten mikään "post-" ei ole tyhjiössä edeltäjäänsä nähden. Postmoderni näkemys eroaa modernista näkemyksestä siten, että tietyt objektiivisuuden ja lopullisen tietämisen teemat murtuivat. Se ei kuitenkaan ole välttämättä mitään relativismia, jossa koko tiedon käsite heitettäisiin roskakoriin. Onhan Derrida itsekin sanonut että "Il Faut la Vérité", meillä on oltava totuus.
Dekonstruktio ei suinkaan itseisarvoisesti tavoittele mitään relativismia tai nihilismiä - vaikka tätäkin näkemystä kannatetaan. Siinä lähtökohdaksi otettiin (1) luennan kontingenssin selvittäminen, eli vallitsevan tulkinnan ennakko -oletuksien löytäminen. (2) Temaattis -operationaliset rakenteet, jossa korostuvat auktoriteetin tavoitteet. (3) Hegemonian asemaan pyrkivän näkemyksen pyrkimyksien sisällöt.
Tässä siis otetaan esiin tulkintoja ja katsotaan mitä oletuksia ja ideologioita niiden takana on. Sama tehdään sekä suosiossa että suosioon pyrkivissä puolissa. Tästä lähtökohdasta saadaan tietää mitä oletuksia takana on. Ja tämä on taatusti hyödyllistä ja valaisevaa.
Tulkintani mukaan esimerkiksi Zizekistä tilanne on juuri näin: Hänestä postmodernin ideologiakritiikin tehtävä on löytää vallitsevan yhteiskunnallisen järjestelmän sisäisiä merkkejä siitä että nämä kertomusten ja fiktion kautta näyttävät vaihtoehtoisten järjestelmien tuhoisaa sisältöä. Eli esittävät kilpailevia mahdollisia näkemyksiä niiden epäonnistuneiden utopioiden kautta. Kun nämä huomataa ideologisiksi tarinoiksi, se jo huomiona vieraannuttaa meidät siitä tunteesta, jossa koemme nykyjärjestelmän itsestäänselvyydeksi koska se on vakiintunut, "kaikkien muidenkin kannattama".
Tämä ei tietenkään riitä. Zizekinkin mukaan oli otettava huomioon se, että on mahdollista luiskahtaa toiseen ideologiaan ideologioista ulos astumisen nimissä. Eli kun jokin pyrkimys osoitetaan ideologiseksi, ei se tarkoita että sitä vastustava olisi ideologioiden ulkopuolella. Ja piilevät ideologiat ne vasta vaikeita ovatkin, ne ovat hegemonioita, jotka ovat niin vahvoja ideologioita että ne otetaan itsestäänselvyyksinä. Niiden vaihtoehtoja ei edes mietitä. Ja siksi ne eivät tunnu ideologioilta. Mikä vertautuu siihen että jos Suomessa olisi vain kristittyjä eikä missään koskaan edes lauseen puolikkaassa mainittaisi että ateismia tai hindulaisuutta edes on olemassa. Tuskin tämä vaihtoehto silloin tulisi kenenkään mieleen.
Zizekistä molempien huomioiminen johtaa helposti myös siihen että kaikki oletetaan vain symboliseksi fiktioksi, diskursiiviseksi maailmojen paljoudeksi, joissa ei ksokaan ole "todellisuutta". Hänestä tälläinen ratkaisu on kuitenkin "ideologiaa par excellence". Kaikki on kiinni tässä relativistisessa ideologisessa näkökannassa. Toisin sanoen postmodernistitkin kannattavat tietoa, ja tavoittelevat sitä. Zizekin mielestä postmodernismissa jopa ylikorostuu se, mitä Lacan korostaa kun hän puhuu "The Realista". Tämä on käsitys mielen rakenteesta, jossa on symbolista ja imaginääristä järjestystä. Postmodernin ideologian löytäminenhän pyrkii peittämään aukkoja ja pyrkii "selittämään kaiken". Postmodernisti ikään kuin vaatii tietoa liikaa ja liian ehdottomasti, ja siksi lopputuloksena on relativismin uhka.
Tätä kautta dekonstruktio ja postmodernistinen lähestymistapa on hieman hankala väline. Se toimii erinomaisesti siinä, mihin kontekstiin se on rakennettu. Se toimii taiteentulkinnassa. Se toimii poliittisessa puheessa. Mutta siinä on hankaluuksia:
1: Ensinnäkin ideologisuudessa korostuu helposti se, että asia olisi väärin. Tämä ei tietenkään ole näin. Jos alan paatuneeksi gravitationistiksi, se tarkoittaa toki sitä että voisin kannattaa gravitaatiota vaikka se olisi huono teoria. (Newtonin teoriastahan ei aluksi pidetty koska siinä oli naurettavina pidettyjä kaukovaikutuksia.) Mutta jos gravitaatio olisi hyvä teoria, niin kannattaisin sitä silti.
2: Toinen ongelma on siinä että yhteyksiä voidaan rakennella melko erikoisillakin tavoilla. Ainakin elokuvien tulkinnan soveltaminen tosimaailmassa on ikäänkuin juuri "se tapa", jolla salaliittoteorioita rakennetaan. Esimerkiksi elokuvissahan tarkennetaan tärkeisiin kohtiin, ja yksityiskohdat ovat mietittyjä, jollain tavalla relevantteja. Elokuvissa on siksi harvoin "huomattuja yhteyksiä jotka olisivat irrelevantteja". Tosielämässä näitä on paljon. Tämä johtaa siihen että elokuvia pitäisi tulkita erilaisella tavalla kuin muuta todellisuutta. Siksi elokuvantulkinnan ja taiteen arvojen ja ideologioiden selittäminen ei toimi joka paikassa. Toki jossain asioissa se voi toimia.
Taide ei tavallaan toteutuksen tavalla jäljittele totuutta. Se päin vastoin korostaa. Taiteentekijä korostaa sekä valikoituja yksityiskohtia, yhteensattumien merkitystä, sisäistä sanomaa. Samoin arkijärjen mukaiset ja jännittävät asiat korostuvat. (Nämäkin huomiot ovat kuitenkin eräänlaisen dekonstruktion kautta haettuja.) Eli vaikka taide ehkä jäljitteleekin todellisuutta, ei todellisuus välttämättä ole taidetta. Kuitenkin uskon, että varovaisesti käytettynä dekonstruktiosta on hyötyä. Se vain muuttuu liian helposti ideologian vastustamisen tai oman ideologian puolustamisen välikappale, tai sitten se esittää liioiteltuja, taiteenkaltaisia, väitteitä todellisuudesta.
Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että psykoanalyysin ja perinteisen - jopa taikauskoisen - symboliikan tulkitsemistavat toimivat elokuvissa hyvin. (Tai ainakin jotenkin.) Eikä välttämättä siksi, että ne toimisivat todellisuudessa, vaan siksi että elokuvien ja kirjojen tekijät pitävät niiden käytöstä. Tätä kautta taiteentekijöiden mieltymykset heijastuvat ja on helppoa ottaa niihin sopivat lukutavat osaksi kaikkea muutakin.
Otan tästä esimerkin. Numerologisia yhteyksiä etsivä pirunpaljastin kun selvitti että "Swashbuckling" on Saatanan salajuoni. "Kullekin kirjaimelle annetaan numeerinen arvo aakkosjärjestyksen mukaan. A = 1, B = 2, C = 3 jne. "swashbuckling" saa arvot 19, 23, 1, 19, 8, 2, 21, 3, 11, 12, 9, 14, 7. Lasketaan sanan "swashbuckling" vokaalien summa, saadaan 31. Lasketaan sanan "swashbuckling" konsonanttien summa, saadaan 118. Vokaalien summa 31 käännetään ympäri luvuksi 13, koska hepreaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Vokaalien pistemäärä 13 kerrotaan luvulla 24, koska Luukkaan evankeliumissa on 24 lukua. Tuloksi saadaan 312. Konsonanttien pistemäärä 118 kerrotaan luvulla 3, koska luku 3 on Jumalan täydellisyyden ja ylösnousemuksen luku. Tuloksi saadaan 354. Konsonanttien pistemäärä 354 ja vokaalien pistemäärä 312 lasketaan yhteen. Summaksi saadaan 666. Luku 666 on Pedon luku Johanneksen Ilmestyskirjan mukaan. "Swashbuckling" on Peto." Yhteydet ovat usein "siellä", ne on vain löydettävä.
Moni voi ajatella suoralta kädeltä että antikristukseen viittaaminen olisi typerää. Mutta dekonstruktionisti viittaa että tämä voi johtua ajallemme tyypillisestä skientismistä ja yliluonnollisen kiistosta, joka korostaa yksilön vastuuta tottelemisen sijaan, joka on jo sinällään ideologia. Tätä kautta kiistävä henkilö voikin vain haluta pitää väen vängällä itsemääräämisoikeudestaan kiinni. Toisaalta sama koskee myös niihin jotka tulkitsevat asian hengellisesti. (Se, että yhteyksiä löytyy lähes kaikesta voi johtua siitä miten Saatana mellastaa maan päällä hieman joka asiassa.) Hekin ovat sitoutuneet ideologiaan, jossa uskotaan yliluonnollisen olemassaoloon. Nämä henkilöt voivat olla sitoutuneet haluun pelastua kuoleman jälkeen. Yhteys on, ja sen merkittäväksi tai merkityksettömäksi tulkitseminen riippuu molemmilla tahoilla tietyistä maailmankuvallis -ideologisista ennakkopäätöksistä.
Kuten huomattua, kaikki näyttää sisältävän ideologiaa ja alkuoletuksia. Siksi pinnallisesti noinkin yksinkertainen asia näyttää erittäin relativistiselta ja näkemysten loputtomalta pluralismilta.
Ehkä karkea tapani suhtautua dekonsrtuktioon on se, että se ei yksinkertaisesti ole mikään lopullinen ratkaisija. Se ei painota vaihtoehtoja. Se on enemmänkin keskustelun ja ongelmien synnyttämiskone, kuin vastauskone. Se siis enemmänkin nostaa asioita käsiteltäväksi, eikä ratkaise ongelmia. Se ei määrää kuka on oikeassa ja kuka on väärässä. Mutta se näyttää että asioissa on jännitteitä, ja että jännitteet ovat usein yhteenkietoutuneita. Näiden purkaminen ei edes ole sen tehtävä. Dekonstruktio ei osoita mitään oikeaksi tai vääräksi : Sehän etsii jännitteitä, joten ei pidä hämmästyä kun se myös lisää ongelmakohtia sen sijaan että purkaisi niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti