Skeptikon epäilys.

Skeptismillä - ja tietenkin samalla tähän ideologiaan sidotulla henkilöllä, skeptikolla - on tarkoitettu historian aikana monenlaisia asioita. Tässä aiheena on "Humenjälkeinen" skeptismi, jossa ajatellaan että jotta uskomus voidaan hyväksyä, sille pitää saadan siihen sopiva määrä tukevaa todistusaineistoa. Tämä liittyy lujasti Carl Saganin lausumaan "extraordinary claims require extraordinary evidence." Toisin sanoen tässä skeptikko hylkää tai hyväksyy todisteiden mukaan. He eivät ole Groucho Marxeja, jotka sanovat "Whatever it is, I’m against it!" Tämä ei toteudu, koska kun skeptikko puhuu ilmiöiden todistamisesta, puhuu hän eri vaihtoehdoista ja niiden uskottavuudesta.

Skeptismiin liittyy lujasti myös se, että hän hylkää useammin väitteen kuin hyväksyy sen. Joku voisi ajatella että kun joku väite joko on totta tai ei ole, se tarkoittaisi että skeptikon tulisi olla tasapuolinen ja hylätä ja hyväksyä asiat yhtä kevyesti. Valitettavasti asiat eivät ole näin kauniisti. Syynä on se, että riskinä päättelyssä on tehdä kahdenlaisia virheitä:
1: Tyypin I virhe on sellainen, jossa nollahypoteesi hylätään vaikka se on totta. Tähän liittyy esimerkiksi false positive. (Toki monia muita, mutta otin sen koska se viittaa yleensä jonkinlaiseen mittauksen virherajaan eikä toiminta tai ajatteluvirheeseen.) Esimerkiksi lääkärissä voidaan saada väärä diagnoosi. Näin voi käydä esimerkiksi silloin kun HI -testissä tulee virhe, ja saadaan tulos joka näyttää sairautta, vaikka niin ei olisikaan. Tällöin nollahypoteesi, terveys, kumotaan. Näin voi käydä vaikka lääkäri tekisi kaiken teknisesti oikein.
2: Tyypin II virhe taas on päinvastainen. Nollahypoteesi hyväksytään vaikka se onkin virheellinen. Tähän liittyy tietenkin false negative. Tämä tietenkin liittyy siihen jos HI -testi antaakin terveen paperit, vaikka ollaankin sairaita.

Tietenkin yksi ongelma on näiden kahden erottaminen toisistaan. Mutta näiden kahden kohdalla on kuitenkin selvää se, että ne ovat ristikkäisiä. Kun lisäät kriittisyyttä toisessa, päädyt kohti toista. Kriittisyys todisteiden elementeille tekee uusien löytöjen todistamisesta varmempaa, mutta myös hitaampaa ja joskus joku totuus voi jäädä huomaamatta koska olet niin kriittinen. Toisessa päässä taas ollaan helposti epäkriittisiä ja päädytään hyväksymään mitä ihmeellisempiä asioita.

Skeptisyys (modernissa, "Saganmuodossa") ei siis ole "epäilyä" vaan enemmänkin tasapainoilua näiden kahden ääripään välillä. Valitettavasti on selvää että nämä leirit eivät ole samanpainoisia. Sillä jos meillä on vain yksi todellisuus, väärien hypoteesien määrä kasvaa. Syynä on se, että todellisuus ei ole pelkkää "on olemassa-ei ole olemassa" -dikotomiaa. Sillä jos minulla joko on kahvikuppi tai ei ole edessä kahvikuppia, tässä kupissa voi olla lattea, cappuccinoa, tavallista kahvia, maustekahvia ... Se voi olla kylmää ... Se voi olla tyhjä tai täysi tai siltä väliltä. Niiden vaihtoehto on tietysti se, että minulla ei ole kahvikuppia. Tästä skeptikko voi melkoisen helposti johtaa todistuksen taakan. Ennen todisteita on todennäköisempää että väite on virheellinen.

Tässä määrittelyssä skeptikkous liittyy evidenssin analyysiin. Tässä skeptikko voidaan määrittää melko hyvin hänen mielipiteistään. Oikein tapa on tietysti katsoa mitä tietoa hänellä on. Joskus skeptisyydellä saadaan vääriä uskomuksia, koska tiedot ovat epätasaisesti hankittuja. Tämä on tietysti aika normatiivinen lähestymistapa. Sillä tosiasiassa näyttää siltä että ihmisillä on enemmänkin taipumus olla valikoivasti skeptisiä tai avomielisiä. Tällöin voidaankin päästä siihen että skeptismi voisi olla myös asenne. Tällöim ukaan pitää ottaa myös psykologiaa. Taustalla olevasta ihanteesta ei tarvitse välttämättä luopua, mutta sitä pitää tällöin katsoa hieman eri kulmista.

Skeptismissä on tällöin enemmän tasapuolisuudesta. Silloin kysymys ei ole siitä että skeptikko tavoittelee "yhtä heuristiikkaa", sen sijaan että pitäisivät tuplastandardeja hyväksymistä ja hylkäämistä. Sillä esimerkiksi salaliittoteorian ystävä voi olla erittäin kriittinen vaikka virallisen tieteen tutkijoihin (koska he ovat maksettuja, norsunluutornissa olevia...) ja olla hyvin suopea oman kantansa henkilöille (koska tämä on vainottu toisinajattelija, ja meidän tavallisten ihmisten puolella). Samoin salaliittojen epäilijä voi olla niin tiukka että oikeakaan salaliitto ei voisi mennä läpi. Hän voisi luottaa viralliseen propagandaan (koska se ei ole idealistista) ja olla luottamatta muihin (se on paranoidi). Tässä sama henkilö voi olla ylikriittinen tai yliavomielinen samanaikaisesti. Aihe vaihtuu, samoin suhtautumistapa.

Syynä eroihin on molemmissa suunnissa sama kognitiivisen dissonanssin välttely.

Tämän johdosta väärää asennetapaa ei voida välttämättä katsoa siitä onko henkilöllä "oikeat mielipiteet" vai ei - vaikka toki esimerkiksi salaliittoteorioilla sinällään voi olla vahvakin korrelaatio asian kanssa. (Ja onhan Oracillakin mielenkiintoinen tapa lähestyä asiaa. Epätieteen vankalla kannattamisella varsinaisten todisteiden puutteesta ja vastakkaisten todisteiden olemassaolosta huolimatta on oltava syy.) Tällöin, jos joku aiheuttaa ärtymystä, pitäisi katsoa mikä on syynä. Syy voi olla joko ulkoinen, tai sisäinen tai molempia. Jos saat tarkistettua että se on ulkoinen, voit lopettaa "leikkimisen heidän kanssaan". Jos se taas on sisäinen, asiaa kannattaa miettiä itseärsytyksellä ennen kuin leikkimistä jatkaa. Toisin sanoen kyseessä on assimilaation tarkkailu. Assimilaatiohan on psyykkinen "säilytysmenetelmä", joka pyrkii pitämään mielipiteitämme samankaltaisina. Se estää erehtymisen huomaamista. Tämän huomioimisessa ei painotu niinkään se, miten usein olemme väärässä ja miten usein oikeassa. Sen sijaan se ottaa huomioon tämän prosessin ylipainotuksen. Jos emme ole tarkkoina, päädymme ylläpitämään mielipiteitämme erilaisin rationalisoinnein vaikka se olisi kuinka evidenssitöntä tai jopa todisteiden vastaista. ~ Liian vähäinen assimilaatio ei ole käytännössä merkittävä tai todennäköinen ongelma. Sen varomiseen ei siis tarvitse keskittyä yhtä kovasti.

Tässä tapauksessa skeptismin määritelmä lähestyy esimerkiksi inferred justificationin välttelyksi, presuppositionismiksi. Selityksen termille saan kätevästi lainaamalla Oracin blogissa olevaa lainausta :
"Our interviews revealed an interesting and creative reasoning style that we call inferred justification: recursively inventing the causal links necessary to justify a favored politician's action. Inferred justification operates as a backward chain of reasoning that justifies the favored opinion by assuming the causal evidence that would support it. As with the situational heuristics described above, respondents begin with the situation and then ask themselves what must be true about the world for the situation to hold."

Karkeasti voisi sanoa että "psykologinen skeptismi" ei ole denialismia eikä pseudoskeptismiä. Se on sitä että "pidetään mieli avoimena, mutta ei niin avoimena että aivot valuvat korvista." Tämä on tietysti aika harvinainen ilmiö, koska mielemme on rakentunut siten että meidän on vaikeaa "huomata omia asennevammojamme". Siksi tässä korostuu varovaisuus (alertness). Sillä jos vain koemme olevamme kovinkin hienostuneita, tarkkoja ja oikeassa olevia, ajattelijoita, on todennäköistä että emme ole.