Surrealistinen tapa löytää ja toteuttaa ideoita perustuu automatismiin. Siinä korostetaan sitä miten sattuma määritellä lopputuloksesta suuren määrän. Tähän liittyy sattuma, sekä sen alitajuinen mietiskely, erilaisten analogioiden kehitteleminen ja improvisaatio. Tätä hyväksikäyttöä on esimerkiksi "Praedor" -roolipelin lisäosa "Efemeroksen" pelikerran tapahtumien luomisessa oleva taulukko. Siinä sattuma voi arpoa vaikkapa että nuori nainen uhrina liittyy tilanteeseen. Sitten pelin pitäjä vain miettii onko nainen esitapahtuma, jotain joka tapahtuu ennen kuin hahmot tulevat paikalle. Voi olla että he näkevät sen, ja tästä auttamisesta tilanne eskaloituu johonkin suuntaan. Tai sitten he ovat itse piinaajia. Tai yksi heistä on uhri.... (Koska taulukoista heitetään monella nopalla, vaihtoehtoja on paljon eikä sama tulos aina tuota läheskään samanlaista tarinaa.)
Voidaan sanoa että surrealistilla on eräänlainen sankarimuoto, tai ainakin ihanne. (Se ei ole välttämättä kirahvi ajamassa polkupyörällä, vaikka se tietysti teille tulikin ensimmäisenä mieleen.) Tätä on kutsuttu nimellä flâneur. Hänenlaisekseen voidaan kutsua toimijaa, jonka pääpiirteet tiivistyvät ehkä parhaiten aktiiviseksi maleksimiseksi. Esimerkiksi Durozoi korostaa kuinka satunnainen harhailu johtaa siihen että henkilö harhailee esimerkiksi kaupungin kaduilla tai kirjastossa. Pelkkä sattumille aktivoituminen ei tietysti riitä. Todellisuuden ylittävä Todellisuus löytyy kun merkityksettömät yhteensattumat yhdistää. Itse asiassa tästä voi seurata jotain hyvinkin rationaalista. Esimerkiksi yhteensattumat voivat näyttää jonkun asian, joka ei ole tullut muille mieleen ja tätä ideaa voi sitten seurata. Tuloksena voi olla vaikka miten järkeviä oivalluksia. Tai jos ei, niin saamme ainakin nauttia valtavan suuresta ja värikkäästä kolmimetrisestä opossumista, joka kaukaa katsoen muistuttaa erehdyttävästi penistä.
Tästä malliesimerkki löytyy kirjallisuudesta. Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto" ja "Sielun pitkä ja pimeä teehetki" kun pitävät sisällään hahmon nimeltä Dirk Gently. Hän esimerkiksi ratkaisee rikosta siten että hän alkaa seuraamaan satunnaista autoa, ja vaikka hän ei päädy sinne paikkaan minne hän haluaa päästä saamaan keinoja päästä tutkimuksissa eteenpäin, hän kuitenkin törmää asioihin jotka ovat itse ongelman ratkaisun kannalta olennaisia, ja joiden ansiosta sitä välipysäkkiä ei edes tarjota.
Tosielämässä tässä ei tietenkään käy näin isoa tuuria kovin usein. Usein ei saavuteta mitä on tarpeen, vaan jotain muuta. Ja minne tahansa menetkin, siellä olet.
Kirjoitin tämän tänään, koska tänään minä en ole vaeltanut aktiivisesti. Mutta maailma sen sijaan on. Olen heittänyt juttua kolmessa vaiheessa yhteensä viiden aivan ventovieraan ihmisen kanssa. (Mikä on ollut heille kaikille outo kokemus, koska kuten monet tietävät, en ole varsinaisesti hyvä ihmisten kanssa. En lue ilmeitä tai ymmärrä toimintakonteksteja kovin hyvin. Kuitenkin tuntuu että saan monista irti parhaat asiat. Paitsi uskovaisista irroitan jostain syystä sen kaikista pahimman.) Kaikilta heiltä olen napannut jotain hyviä ideoita, ja ennen kaikkea niitä yhdistämällä ja säätämällä voidaan saada ihan uusia ideoita. Silloin ikään kuin kaksi ihmistä jotka eivät ole kohdanneet keskustelevat, tosin se olen silti koko ajan minä.
Tätä kautta voisin tämän päivän pohjalla tehdä juttua "yrittäjien kuulustelumenetelmistä". Sillä opin markkinoinnin liiketoimintasuunnitelmista sen että niitä tehdään pääsääntöisesti puutteellisella informaatiolla. Ja sekin mikä saadaan on aika usein turhan epämääräistä. Siksi taito ei olekaan osata tehdä ratkaisuja, vaan ohjata yrittäjä selventämään. Markkinasuunnitelman tunkemisen ja markkinatalouden lakien pänttäämisen sijaan toiminnassa korostuukin haastattelu- ja kuulustelumetodien käyttö. Näin keskiössä onkin se, miten yrittäjistä saadaan pumpattua tietoa ilman että heidän suuhunsa tungetaan sanoja (tai jotain muuta johonkin muualle).
Erilaisia yhteensattumiakin tapahtui, ja niitä yhdistämällä syntyi jotain alustavia ideoita, joista kirjoittanen seuraavan viikon verran. Joku voisi kutsua näitä sattumia johdatukseksi, ja siltä ne voivat tietysti tuntuakin.
Syynä lienee kuitenkin se, että elämäntapani maksimoivat sattumien kohtaamiseni, suhtautumistapani maksimoivat niiden luonteen havaitsemisen, ja niiden kelailu auttaa siinä prosessoinnissa. En vain vaeltele. Päin vastoin, tapani maksimoida kohtaamiset on melko passiivinen. Ehkä se juontuu lukioajoista, jolloin asemoiduin tiettyyn paikkaan ja katsoin kun maailma vuosi ohitse kaaoottisena massana. Silloin tosin tarkkailin sitä kuka oli kenenkin kanssa ja milloin ja missä. En ottanut sisäisestä toiminnasta tolkkua, joten pyrin hallitsemaan sitä tätä kautta.
Se oli outoa aikaa. Mutta arvokasta. Koska pelasin roolipelejä ja mietin tyttöjä. Opin myös irrottautumaan uskonnoista, mikä on luonnollisesti keskiössä ihmisenä kasvamisessani. Ironista on että "ajatteluni kehittymisestä" alettiin lukiossa kehumaan vasta sen jälkeen. Ja kehuja oli uskonnon ope.
Opin tietysti myös koodaamaan ja pelaamaan pelejä, jotka olivat ennen tätä aivan vieraita. Löysin jo tuolloin ihmisistä usein erikoisia seikkoja. Kun ihmisiä tarkkaillaan silloin kun he eivät koe että heitä tarkkaillaan, voi julkisesti kuivakosta paljastua esimerkiksi piiloleikkijä, sateenvarjolla tasapainoilija, joka muuttaa koko kuvan tuosta ihmisestä. Usein puolet olivat tietysti "niitä pimeitä", koska valoisat puolemme me pyrimme pitämään esillä. Niitä ei tarvitse paljastaa, kun ne ovat ylikorostuneesti esillä.
Tietenkin kaikesta jäljelle jää vain tämän kaltaista kuivahkoa tekstiä. Syynä on se, että pyrin vaihtamaan haihattelusta rationaaliselle linjalle (ja takaisin). On hengitettävä ulos ja sisään. Ei voi tehdä pitkään vaan toista. Valitettavasti vain puhallus näkyy, se miten henkeä on vedetty sisään mitä ihmeellisimmissä loukoissa ei helposti näy. Sisäänhengityksen isoin merkki taitaa olla kirjoitustahti. Tänne tulee puhkuttua sellaisia määriä, että on selvää että jossain vaiheessa on pitänyt harjoittaa isoa sisäänhengitystä.
Sinänsä ikävää, koska puolet hauskasta jää tavallaan näkymättömiin. Esimerkiksi harhailu kirjastossa, siten että selailet muutamia miltei satunnaisia kirjoja, ilman että etukäteen tiedät mitä luet kotimatkalla junassa, synnyttää usein erilaisia mielleyhtymiä, jotka joko ovat järkeviä, hauskoja tai huonoja. (Arviointi onnistuu tietysti vasta jälkeenpäin.) Tätä kautta huumorin, taiteen ja filosofisten hypoteesien muodostaminen ovat ainakin minulle hyvinkin samanlainen asia. Ehkä siksi että en ole hirveän hyvä missään niistä.
Mutta tarvitseeko sitä olla paras, jos on innokkain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti