..."on tarkoitus tulla loistava, etten sanoisi, oivallinen. Sen on vedottava lukijan mielikuvitukseen, mutta tieteellisesti täysipainoisesti." ... "Tarkkuus ennen kaikkea. Mutta kultapohjalla. Sen on vedottava lukijaan, sen on saatava hänet tuntemaan että hän itse on läsnä, juuri sinä hetkenä jolloin koe suoritetaan. Ymmärrättekö? Tieteellisyys, realismi, tunne. On käytettävä tiedettä apuna ja vietävä lukija tapahtumien keskipisteeseen. Miten teatraalista, miten dramaattista"...
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 267)
Tiedeyhteisön autonomisuus on paljon korostettu asia. Se tarkoittaa sitä että tiedeyhteisö päättää sen sisällön, eikä esimerkiksi demokraattinen kansanäänestys voi päättää onko jokin näkemys tiedettä tai teoria vai ei.
Tiede kuitenkin toimii yhteiskunnassa, ja tämän kohdalla korostuu vähintään tiedeyhteisön tiedottava tehtävä. Sen sanaa kuunnellaan. Koska muut eivät ole asiantuntijoita, tarvitaan tieteen popularisointia.
Tämä on sinänsä mutkikas käsite, koska se on helpoin määrittää sitä kautta, mitä on "muu kuin popularisoitu tiede", ja lähteä erittelemään sitä tästä lähtien. Pääsyy tähän mutkikkuuteen on tietysti se, että tieteen popularisointia voidaan kohdistaa vain valtaapitäviin päättäjiin. Ja vaikka "kaikki" olisivat kohteena, tosiasiassa "rivikansalaiset" ovat hyvinkin erilaisissa ryhmissä. Esimerkiksi osa voi tietää joistain asioista melko paljon ja toiset vähän. Lisäksi tähtitieteestä kertominen samalla tavalla totaalisen "ulkopuoliselle" ja tähtitieteen harrastelijalle ei toimi, koska jos harrastaja tykkää, ummikko ei tajua mitään. Ja jos ummikko saadaan mukaan, harrastaja nukahtaa penkkiin.
Siksi onkin turvallisempaa korostaa että tiedemaailmassa sisäinen viestintä on tilassa, jossa perusasioita ei tarvitse selittää. Sen sijaan keskitytään omaan panokseen, siihen mitä uutta on tuonut siihen. Tieto on samanarvoisten piirissä tehtyä, eli tutkimuksen tekijä ei ole auktoriteettiasemassa, vaan jakaa tietoa kolleegojen kanssa.
Popularisointi tarkoittaa siis sitä että yleisölle selitetään tietyt perusasiat. Menetelmistä, keinoista ja tuloksista ei keskustella, vaan niistä tiedotetaan. Kertojalla on siis jonkinlainen ylemmyysasema. Lisäksi popularisoinnille pidetään kunniakkaana jos se edustaa nimen omaan koko tutkimusalaa. Tieteen popularisoinnissa voidaan lisäksi lisätä tieteen luottamusta, eli osallistua eräänlaiseen poliittiseen puheeseen. Tästä esimerkkeinä voi esimerkiksi olla tiedepopulaarisarjan juttelu avaruuden tai matemaattisten kaavojen kauneudesta. (Itseni, nuorena shakkikerholaisena, aikoinaan vakuutti mm. fraktaalimatematiikan estetiikka.) Joku voi korostaa tieteen jo tekemiä saavutuksia ja osa voi esittää että tiede on jopa hyväksi etiikalle. Tämä ei ole "varsinaista tiedettä", eikä varsinaisesti siitä kertomista. Sen ideana on tuoda tiedettä läheiseksi. (Fraktaalin kauneus ei kerro sen matematiikasta, mutta joku hupsu shakkikerholainen voi kiinnostua niistä sen kautta.)
Rue Goodell on tehnyt jaottelun, jonka mukaan ihanteellisella tieteen popularisoinnilla on seuraavat piirteet: Tuloksia julkistetaan yleisölle vasta kun ne on esitetty tiedeyhteisössä. Popularisoinnin on pysyttävä "vakaalla alueella", eli äärimmäisistä ja kiistanalainen aihe ei ole paras tapa. Popularisoija ei lisäksi saisi ylittää omaa asiantuntemustaan, ja popularisoinnin aika on vasta kun on hankkinut mainetta hyvänä tieteentekijänä. Lisäksi popularisointi sopii erityisesti emeritusprofessoreille, jotka ovat lopettaneet varsinaisen tutkimustyön. Popularisoinnin tulisi lisäksi tukea tieteen julkista kuvaa, eikä herättää sitä kohtaan epäilyksiä.
Tämä näkemys korostaa sitä että tiedeyhteisöön ei vaikuteta viestinnällä. Tiedotus on tieteelle alisteista, eikä popularisointi tarjoa tietä siihen että tieteen autonomisuusperiaate särkyy.
Ongelmana on tietenkin tiedelehdistö. Sekin toki esittää popularisoivansa, mutta sen pääasiallinen tavoite on kuitenkin myydä lehtiä. Näiden kahden välillä on jännite. Ja ainakin itselleni se on "suorastaan niin ilmiselvä, että hämmästyin kun huomasin sen". Nimittäin kun minäkin ostan läpyskän, olen kiinnostunut jos se esittää uusia asioita. Uutisarvo näissä lehdissä kasvaa, jos uutinen on tuore, kiistanalainen ja mullistava. Eikä haittaa jos mukana on huikeita spekulaatioita. Voidaan siis sanoa että "tiedepopulismilla" on aivan päinvastaiset tavoitteet, ja tiedettä popularisoiva lehti helposti ajautuu tämänkaltaiseen sen takia että lehden feedbackjärjestelmä - eli se, mistä tulee rahaa - kannustaa tähän.
Popularisointi ei tarvitse populismia ollakseen ongelmallista. Ensinnäkin se yksinkertaistaa : Niissä pyritään käyttämään arkikieltä. Tämän vuoksi käy helposti niin, että tekstin kokee ymmärtävänsä. Mutta itse ilmiö takana onkin väärin ymmärrettyä. "Liian helpon mutta väärän ymmärtämisen riski" johtaa esimerkiksi siihen että populaarikirjoja lukenut lähtee helposti "päihittämään professoreja". Tästä hauska esimerkki löytyy Pierre-Gilles de Genneksen kirjassa "Hauraat esineet". Siinä tieteentekijöiden löytämä ongelmallinen ilmiö voidaan esittää lukiolaisille, ja kertoa että siihen ei ole selitystä. Pian tämän jälkeen saadaan lukuisia perusfysiikan kautta tehtyjä (vääriä) selityksiä asialle. Henkilöt ovat kokeneet ratkaisseensa käden käänteessä peruskaavoilla ja nopeasti tämänkaltaiset ilmiöt. Tälle voi olla helppo nauraa, mutta se on riskinä pitkin matkaa. Toisaalta arkikieli voidaan korvata jargonilla, jolloin saadaan tekstille uskottavuutta. Mutta myös sanahirviöt voivat aikaansaada vääriä ymmärtämisiä. Ja ne ovat lisäksi tylsiä. Tai kuten Stephen Hawking kirjoitti : "Jokainen kaava puolittaa kirjan myynnin."
Usein popularisoinnissa käytetään apuvälineenä erilaisia tarinoita. Siksi esimerkiksi Galileon kokeista ja tuloksesta tehdyt asiat ja hänen elämänsä sidotaan yhteen, ja vieläpä kerrotaan ikään kuin kamppailukertomuksena, jossa mukana on tarinallisia elementtejä. Tarinat ovat siitä ongelmallisia, että ne tuovat tapahtumat lähelle, jolloin ne tuovat tehoja ja uskottavuutta myös eitieteellisiin asioihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti