Sametinpehmeä paketti.

"Mutta sametinpehmeä / on kylki kuolon kolean / mutta sametinpehmeä / on kahva veitsen, aseen / ja sametinpehmeä on silkkivaippa valkea / ja sametinpehmeät on Samaelin huulet."
(CMX, "Sametinpehmeä")

Jos ajatellaan rikosta ja siihen liittyvää rankaisua, on takana usein jonkinlainen velkaan tai velallisuuteen perustuva perustelutarina. (Tai metafora, jonka kautta se on helppo ymmärtää.) Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on ikään kuin tehnyt toiminnan, josta hän kompensoi siihen sopivan hinnan. Tässä siis rikollinen ikään kuin maksaa rikoksensa pois. Vastaava ajattelu on tietysti kostossa. Pahalla teolla on arvo, jonka kostaja kerää pahantekijältä kuin verottajan karhuaja. Ehkä erikoisin kompensaation muoto on kuitenkin ollut seppuku, joka oli samanaikaisesti suorite jolla maksettiin velat yhteisölle, että kasvojen pelastus, että sen näyttäminen että oli "ihan oikeasti tosi tosi pahoillaan". Se edustakoot äärimmäistä velkametaforan ilmenemistä. (Ettei joku vaikka luule että olen jokin japanifiilikko ja aina vain moittimassa kristittyjä eurooppalaisia.)

Toinen tapa lähestyä anteeksi saamista voisikin perustua velan sijasta lahjaa käsittelevään perustelumetaforaan. Tämähän eroaa melko voimakkaasti, koska anteeksianto ei ole samalla tavalla sidottu suorittamiseen. Tässä näkemyksessä anteeksiantoa ei voi ostaa. Ei edes ansaita. Koska lahjan ideana on se, että se ei ole ostosuorite. Lahjan antamisessa ei välttämättä edes vaadita vastalahjaa.

Tämän kautta pahanteko voidaan jakaa kahteen osaan. Rikos on ikään kuin kaksiosainen. Uhreina on sekä yhteisö että rikoksen uhri. Tätä kautta rangaistus voi olla jonkinlainen yhteisesti sovittu sanktio joka tyynnyttää yhteisön vihat. Tämä ajattelu nousee tietysti vahvasti esiin siitä miten joku vankilassa istunut on "hyvittänyt velkansa yhteiskunnalle". Koska yhteisö ei ole yksittäinen henkilö, tämä rankaisu on jonkinlainen kollektiivin tuomio. Tästä syntyy systematisoitua byrokratiaa, kirjattua lakia. Tällä lailla on kaksi tehtävää:
1: Vankilatuomiossa tai kuolemantuomiossa ja muissa vastaavissa suojellaan muuta yhteisöä siitä että toinen ei pääse toistamaan tekoaan.
2: Lisäksi kaikki rangaistukset toimivat varoittavina esimerkkeinä siitä mitä ei kannata tehdä.

Tässä takana on tietenkin se, että lain on oltava reilu, eli samanlainen kaikille. Että samasta teosta ei saada eri tuomioita. Muutenhan yhteiskuntaa voitaisiin käyttää johonkin muuhun kuin yhteisön hyvään.

Sitten on tietysti yksilö. Anteeksiannon kannalta rikos on uhrille (joka voi olla myös murhatun omainen) aina asianomistajarikos. Jos lakituvan tuomio tyynnyttää hänet, se tekee sen. Jos ei, niin ei. Uhri voi antaa rikoksen tekijälle anteeksi jos haluaa tai jättää antamatta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta antaa anteeksi vaikka poliisi käskisi.
1: Tämä voidaan ymmärtää sitä kautta, että esimerkiksi kun koulussa opettaja käskee kiusattua antamaan kiusaajalle anteeksi, hän vaatii jotain johon hänellä ei ole oikeutta vaatia.
2: Tämä onkin tavallaan ymmärrettävää. Onhan rikollinen ylittänyt lain suomat rajat tehdessään rikoksen. Siksi olisi erikoista että uhri pakotettaisiin noudattamaan tätä. Tässäkin on eräänlaista kompensaatioajattelua taustalla : Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on toiminut kuten toivoo muiden kohtelevan häntä. Tästäkin saa helposti kokemuksia. Olen ihmetellyt sitä, että jos joku aloittaa lyömisen vaikka humalassa ja tämän sitten heittää nivellukon kautta kadulle, tämä alkaa muistuttamaan siitä mitä laki sallii tuossa tilanteessa tehdä. Eihän se laillisuus sekuntia paria aikaisemmin kiinnostanut häntä itseään, kun ei ollut altavastaavana. Uhrille rikoksen kohteeksi joutuminen voi johtua omasta tyhmyydestä, esimerkiksi väärässä paikassa olemista väärään kellonaikaan, mutta uhriksi joutuminen ei ole ihmisen päätettävissä.

Tämä ei tarkoita että anteeksianto olisi arvoton asia. Päin vastoin, se kuten lahjakin on hyvä asia. Sen saa antaa, ja lahjan saajakin siitä varmasti pitää. Vapaaehtoisuus lisää lahjaan autenttisuuden, ja itse asiassa myös lopullisuuden, joka velvoitetulta korvausrituaalilta puuttuu. (Se, kun instituutio alkaa imitoimaan sosiaalisia suhteita, toiminta muuttuu aina jotenkin kummalliseksi.)

Itse en anna anteeksi. En kuitenkaan tavoittele kyynisyyttä ja asian märehtimistä. Mennyttä ei voi muuttaa, joten se on olotila. Siitä ei saa tehdä ongelmaa. Eikä myöskään lakaista maton alle. Lahjan mielessä anteeksianto nollaisi teon niin että tekijä ei olisi uhriin negatiivisessa suhteessa. Mikä ei tarkoita että se tekisi siitä hyväksyttävää, eikä unohdettuakaan. Mutta en halua sitä.

Tapani suhtautua asiaan on se, että uhristatuksessaan pyörivät tekevät olotilasta ongelman. He ovat ikään kuin ihmisiä, jotka kerran toisensa jälkeen yllättyvät että maailma ei ole tasapuolinen tai reilu. Tämä tuottaa heille shokin. Kun tämän todellisuuden luonteen sisäistää, se ei enää masenna samalla tavalla. Tilanne ei ole shokki, ja kaikki positiivinen on mukavaa yllätystä. Siinä vaiheessa sitä saa toistuvasti mukavia yllätyksiä. Silloin uhrius on jokin asia johon ei ole ratkaisua, vaan jonka kanssa on opittu elämään. Mutta että anteeksi. Sehän rikkoisi koko työllä rakennetun kyynisen optimismin maailmankuvan.

Monia voi kenties yllättää, mutta tämä ehkä pahalta kuulostava näkemys on melko suoraa sukua eräille kristinuskon tulkinnoille. Peräti Luterilaisille sellaisille. Katolinen kirkkohan oli armobisneksessä anekauppoineen ja rippeineen eräänlaista institutionalisoitunutta kompensaatiota ja korvausrituaaleja toimittava taho. Luterilaisuudessa taas ajateltiin että pelastus ei tule korvaussuoritteilla vaan lahjana ja armona. Se on tietenkin saanut erikoisia sävyjä, kun uskovan pitääkin toimia rituaalinomaisesti ja toimia tietyllä tavalla. Jolloin lahjan vastaanottamiseen liittyy velvoite muuttua ihmisenä.
1: Itse en kuitenkaan näe että mitä rikollinen muka voisi tehdä uhrin eteen, paitsi pysyä poissa. Minun armossani ei ole rikollisen toiminnan muuttavaa elementtiä. Se on lahja, eikä siksi sisällä mitään odotuksia. Siksi se on immuuni manipulaatiosta. Ja siksi se on niin vaikeaa antaa.

Moni voisi ajatella että tämän astinen olisi uskontoa tukevaa. Siinähän tarjotaan Jumalan armoa, lahjaa, jota ei ole ansaittu. Tässä ongelmana on kuitenkin ihmisagenttius : Ensinnäkin mukaan voidaan ottaa tekoelementit, jotka tekevät lahjasta mainontaa. Tämä on järkevää koska uskonnoissa on aina kasa ihmisiä, jotka paitsi uskovat, pitävät mukana ideologisia kannanottoja siitä mitä Jumala on ja mitä tämä haluaa. Tätä kautta lahjassa on ehtoja, jotka ajavat ideologisia tavoitteita. Toinen, minusta suurempi, asia on kuitenkin se, että anteeksiantolahja on minulle vahvasti "asiaomistajarikokseen liittyvä asia". Uskontoa pelastuksella ja armolla ja lahjalla markkinoivalla ihmisellä ei ole osaa eikä arpaa koko pelastuksessa, se ei ole hänen oikeutensa piirissä. Uskovainen voi vain lupailla, joka on sama kuin hän myisi lomaosakkeita paikkaan johon hänellä ei ole vuokraus eikä omistusoikeutta. Ja jonne hän ei varmasti edes tiedä pääsevänsä varmemmin kuin se, jolle hän osaketta kauppaa.