Tämä on jonkinasteinen reagointi Norjan eläinlääkäreiden ohjeeseen kieltää turkistarhaus. Syynä on se, että "turkiseläinten hyvinvoinnissa on jatkuvasti suuria ongelmia kasvattajien hyvistä aikomuksista huolimatta." Tämä on aikaansaanut keskustelua.
Tarhakettujen elämää säätelevät ennen kaikkea eläinsuojelulaki sekä eläinsuojeluasetus. Nämä lait määräävät yleisellä tasolla, miten eläimiä tulisi kohdella. Esimerkiksi eläinten ravinnontarpeet on otettava huomioon. Jos näitä ei noudata, rikkoo lakia, on normirikkuri. Kun normeja säädetään, argumentit kertovat että niiden avulla pyritään korostamaan eettisyyttä. Joskus lakeja kirjoitetaan uusiksi. Esimerkiksi tänään lakikirja voi esittää että turkiseläinten lopettamismenetelmäksi sallitaan vaikkapa sähkö, pulttipistooli ja ampuminen, hiilidioksidi ja hiilimonoksidi. Tämän rikkomisesta tulee tietysti rangaistus. Mutta voi olla että laki muuttuu.
Tämänkaltainen idea on funktionalistinen normikäsitys. Tämä eroaa perinteisestä ajattelutavasta, jossa normi on itseoikeus. Lakia seurataan. Sitä ei perustella, vaan pikemminkin etiikka nojaa niiden varaan ; Tämän valaisemiseksi voisi ottaa vaikka esiin fundamentalistin jonka mielestä homoseksuaalisuus on paha asia. Se on paha, koska siitä on normi Raamatussa. Etiikka on tällöin alisteinen laille. Funktionaalinen näkemys eroaa tässä, ja jos nähdään ristiriita normin ja käytännön etiikan välillä, voidaankin tehdä muutos normiin.
Funktionaalisen käsityksen mukaan normit syntyvät käytänteiden kautta. Nyky -yhteiskunnassa, joka on demokraattinen, se tarkoittaa käytännössä yhteisöä. Toki diktatuurimaissakin konventiot ratkaisevat paljon, mutta siellä painavat kuitenkin suuressa määrin ennen kaikkea "Rakastetun Johtajan" näkemykset. Demokratiassa normit syntyvät joskus erimielistenkin tahojen taistelusta, kinastelusta ja muusta ikävästä joka "Rikkoo sovun ja kansan sisäisen eheyden". Käytännössä tästä seuraa se, että normit pitää perustella erimielisillekin. Tällöin normeilla pyritään kohti etiikkaa. Itsen hyvänä pitämä normi voidaan siis tuomita joskus ideologiseksi, huonoksi, epäeettiseksi. Lakeja säädetään, puretaan ja muokataan. Meillä on oikein ammattiryhmä tekemään tätä.
Tietyssä määrin voidaan sanoa että "lakiin kirjattu etiikka" on tässä kohdin aina hieman jälkijunassa. Ihmisen on ensin kehitettävä varjotalo ja turkisteollisuus, jotta eetikko tai norminsäätäjä voisi miettiä onko se oikein. Ongelma on tietenkin lainsäädännöllinen, voidaan sanoa että ne ilmaisevat vain kirjoitetut säännöt. Funktionaaliseen normikäsitykseen voidaan kuitenkin katsoa myös kirjoittamattomat säännöt. Ne ovat mukana elämässä. Ne vaikuttavat elämässämme paljon, ja niiden kirjoittamattoman luonteen vuoksi niitä vain harvoin kyseenalaistetaan.
Ne tulevat usein esiin erilaisten rikkomusten kautta. Jos joku esimerkiksi perustaa turkistarhan, ja tätä pidetään järin epäeettisenä, tästä seuraa helposti sanktioita. Vaikka sitä ei ole kirjattu lakiin, jotkut voivat pitää sitä pahana. Tätä kautta vasta normin rikkominen tuo tarpeen esiin. Tietenkin tilanne voi olla myös palkitseva, jos yhteisön kirjoittamattomat säännöt sanovat että toiminta on oikein. (Normit ovat siis paitsi kieltoja, ne voivat olla myös pyyntöjä.) Kun kyse on kirjoittamattomasta säännöstä, siitä voi olla jonkinlainen ennakkoaavistus. Mutta ainakin syntynyt äläkkä tai hymistely kertoo yhteisön kirjoittamattomat säännöt käytännössä.
Sitten syntyy tietysti vaikeita kysymyksiä. Eläinoikeusfilosofia on sellainen ala. Siitä useimmilla on selkeät mielipiteet. Tämä näkemys jakaa leirit. Useimmat pitävät siihen liittyviä asioita tärkeinä, niillä on siis vahvat normit. Ne vain ovat vahvasti erilaisia. Ja eri lähestymistavat johtavat siihen, että keskustelusta syntyy usein innokasta, veristä ja mihinkään johtamatonta.
Karkeasti voidaan sanoa että erot saadaan esiin etenkin analogisen kielenkäytön kautta: Molemmat puolet nimittäin käyttävät analogia -argumenttia, että sen kaveria "epäanalogia -argumenttia": Voidaan sanoa että kulkee päättelysääntö:
1: Ihmisillä on oikeuksia.
2: Eläin on ihmisen kaltainen.
= Eläimillä on oikeuksia.
Suunnilleen tuon verran kaikki hyväksyvät. Kuitenkin tarhaeläimen pidon laillisuuden kohdalla kysymys on kyse määrästä. Ketuilla on paljon yhteisiä piirteitä ihmisten kanssa. Tätä kautta moni ajattelee että kettujen oikeudet ovat lähellä ihmisten oikeutta. Toinen puoli taas näkee aivan aktuaaliset erot ja korostaa että tämä tarkoittaa sitä että ihmisten oikeudet eivät ole välttämättä nekään siirrettävissä. (Tämä on analogioiden kohdalla aivan normaalia. Ne ovat eräänlaista "esipäättelyä", johon turvaudutaan silloin usein kun "kunnon päättely" ei toimi. Sekään ei aina toimi, mutta jokainen sentään saa sen vastauksen jota haluaa.)
Sama tulee esiin, hieman vaikeammassa muodossa, Peter Singerin argumentissa. Hän lähtee utilitarismista ja on sitä mieltä että perimmäinen arvo on nautinto. Tästä näkökannasta eläintuotanto on mahdollista jos se takaa eläimelle hyvän elämän. Kun Singer sitten määrittelee hyvän elämän omilla ehdoillaan, eläinten pitäminen esimerkiksi lemmikkeinä ei enää olisi mahdollista, koska kaikessa on eläimen välineellistämistä: Ratsastan hevosella koska saan siitä iloa, minulla on rotta koska saan niistä hupia... Tämä on mielenkiintoista, koska tilastojen mukaan kettutytöt ovat useimmiten kaupunkilaisia, naisia, ja heillä on kotonaan lemmikki. Itse asiasa jopa Singer itse sallii itselleen poikkeuksen pitää kissaa. Tässä hän rikkoo yhtä etiikan yleensä perussääntönä pidettyä sääntöä, yhdenmukaisuusperiaatetta, kohtaan. Sen mukaan kaksoisstandardit eivät ole kannatettavia, vaan jos teko on Matin tekemänä rikos, se on myös Villen tekemänä rikos.
Samoin eri arvojen painotus on erityinen: Vaikka kettu ei selviäisi luonnossa hengissä, sen vapauttaminen on tarhaiskuja tekevien mielestä eettinen, koska vapaus on äärettömän arvokas arvo. Hetken vapaus on niin arvokas, että vaikka kettu kuolisi häkistä seuraavalla tiellä, tämä lyhyt hetki vapautta olisi kuoleman arvoista.
Leena Vilkan argumentaatiossa on esitetty että yksilö saa suojaa yhteisöä vastaan. Tätä kautta suojelemme esimerkiksi lapsia, ja jos olemme sovinisteja, annamme naisten pelastua ensin uppoavasta laivasta. Heikompia tulee suojella. (Avuttomuuden periaate.) Ja koska eläimet eivät osaa suojella itseään, Vilkka ehdottaa että eläinsuojeluyhdistyksille annetaan valtaa niiden holhoojina. Tämä tarkoittaisi sitä että pieni määrä ihmisiä määräisi yleiset normit. Tämä tarkoittaa että eläin ei päättäisi niitä. Tätä kautta päätäntävallan jako on eräänlainen valtapelikysymys. Vilkka tuskin pitäisi siitä että turkistarhaajien liitto pitäisi eläimistään huolta (kuten vaikka beaglenomistajien kohdalla pidämme normaalina.) Samoin turkistarhaajat tuskin pitävät siitä että he joutuisivat toimimaan kettutyttöjen ehdoilla. Selvää on, että argumentissa on kyse oman etiikan puolustamisesta sekä valtapelistä jolla saataisiin vaikutusvalta sen täysimääräiseen toteutukseen ilman soraääniä.
Toisaalta vaihtoehdossa määrää myös ihminen. Suuret massat syövät lihaa, käyttävät nahkavaatteita, nahkalaukkuja... Jotkut jopa nahkahousuja ja nahkamerimieslakkeja. Samoin he käyttävät eläinkokeissa valmistettuja lääkkeitä ja meikkejä. Tällöin eläineettinen näkemys tiivistyy John Websterin näkemykseen "Ensimmäiset puoli vuotta talonpoika ruokkii sikaa, seuraavat puoli vuotta sika ruokkii talonpoikaa."
Onneksi itselläni on tässä asiassa yksi etu. Minulla on demokraatin ja virkamiehen asenne. Eli normit ovat kirjoitettuja sääntöjä, ja olemme antaneet niille tukea joko suoraan äänestyksessä tai välillisesti äänestämiemme vallanpitäjien kautta. Kirjoittamattomat säännöt sen sijaan vain ovat. Emme edes tiedä niiden kaikkia sisältöjä, saati että olisimme miettineet niiden eettisyyttä. Emmekä tiedä ovatko ne kattavia: Voi olla että ne ovat vain pienen ryhmän konventioita. (Silloin olisi kaiken muun lisäksi mietittävä miksi niiden olisi koskettava muitakin.)
Tämä tarkoittaa sitä että nykylain mukaan turkistarhaus on laillista. Turkistarhaiskut sen sijaan ovat laittomia. Turkistarhaiskut tehdään yksilön mielipiteen ja mahdollisesti kirjoittamattoman säännön mukaan. Sen vuoksi oikea tapa on vaikuttaa lainsäädäntöön. Laki ei kiellä esimerkiksi mielenosoituksia ja itse tehtyjä boikotteja tai suosituksia. Jos laki on väärässä, on suostuteltava muuttamaan lakia. Sitten kun se on muutettu, sitä joutuu noudattamaan. Rikkurit joutuvat joka tapauksessa putkaan. Tai jotain.
Muu toiminta näyttää minun silmään pahasti "uskonnollissävytteiseltä politisoinnilta" ; Alussa on valmiit normit ja niistä eroaminen nähdään vikana. Eettisyys on suora tila siitä seuraako niitä vai ei. Tässähän alkutila on se, että ollaan oikeassa ja sitten vain yritetään perustella kaikin keinoin miksi. Johtopäätös on ensin ja sitten sovitetaan premissejä joka tuottaisi sen. Jostain syystä uskon enemmän neuvotteluun ja demokratiaan. Ehkä se tekee normeista byrokratiaa. Ja ehkä se tekee sen, että "aina uuden tilanteen tullen pitäisi jopa miettiä", koska esille on tullut jotain jota "lakiin kirjattu etiikka" ei vielä tunne. Ehkä se johtaa viiveeseen ja pahimmillaan jälkijunassa olemiseen. Päättely ja asioiden käsittely ja miettiminen nyt vain valitettavan usein johtavat siihen.
Siksi Norjan eläinlääkärien toimintatapa on oikea. Heillä on asiantuntemusta, ja heidän näkemystään kuunnellaan. He myös näkevät että kasvattajilla on hyvää tahtoa, joka tarkoittaa sitä että (1) kasvattajia ei demonisoida, ja toisaalta (2) kun hyvä tahtokaan ei riitä, on syytä olla huolestunut. Toki demokratiassa pelkkä eläinlääkärien ryhmä ei voi yksinään tehdä tätä päätöstä. Mutta heillä on oikeus sanoa sanomansa.
Alaviitteeksi voisi laittaa "loppukaneetin", johon näkemystäni voi verrata. Kun minulta tyhjättiin tili, ja kävin tekemässä siitä rikosilmoituksen, kysyin että mikä on rikosnimike. Vastaus oli "maksuvälinepetos". Sanoin että "kuulostaa vakavalta", ja poliisi vastasi "En kommentoi. Se on vain rikoksen tekninen nimi, joka kertoo mitä on tapahtunut." Fiksu poliisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti