Ihmiset ovat käyttäneet maalauksia kauan. Esimerkiksi luolamaalauksissa näkyy piirroksia eläimistä. Maalarimestarit myöhempinä aikoina maalasivat töitä. Taitoa vaati muun muassa tarkka yksityiskohtien piirtämistaito. Taidemaalarin ammattitaitoon kuuluu tätä kautta nykyäänkin myös "fyysisiä taitoja" kuten kykyä sekoitella värejä ja laittaa niitä kädellä oikeaan paikkaan maalausta.Valokuvaaminen on tietyllä tavalla muuttanut tätä. Ja teknologia muuttaa lisää. Vaikka esimerkiksi Mika Sipura valittelee perfektionismin rajamailla, on tekniikka tässä ihmeellistä. 1970 -luvulla nekin kuvat joita minä otan ötököistä olisivat vaatineet kalliita vehkeitä ja taitavaa käyttäjää. Nykyaikaan siirrettynä ne eivät tietenkään edusta mitään "ylen mahtavaa erikoislaatua". Tätä kautta tekninen osaaminen, ainakin tiettyyn tasoon pääsemiseen asti, on vähentynyt. Tätä kautta voisi ollakin tärkeää kiinnittää huomiota siihen mitä kuvaa.
Tosin voidaan sanoa että siinä missä taidemaalari harjoittaa fyysistä taiteentekoa - siis hieman kuten miekkailijat! - on valokuvaaja enemmän teknikko. Valokuvaaminenkin vaatii taitoa. Se taito on vain valokuvausapparaatin käsittelytaitoa. Eri toiminnot tietenkin helpottavat tätä prosessia, mutta yhä edelleen kuvaaminen vaatii tiettyä suorittamista.
Tästä pääsen Rauno Välimäen minulle esittämään asioihin. Taiteilijalta vaaditaan aina näkemystä.
Välimäki on ainakin minusta taitava ja kouliintunut valokuvaaja. (Hänen kuviaan on jopa myyty ja jopa imarreltu eli kuvia on otettu painoon asti käyttöön ilman lupia..) Ja hän kannattaa koulukuntaa, jossa kuva mietitään, otetaan yksi tai kaksi otosta, ja sitten kuva on valmis. Toinen tapahan on tietysti ottaa kuvia ja karsia rumat pois. Kuvia syntyy miettimällä tietenkin vähän. Toinen tärkeä asia, jota hän korostaa on ihmisten kuvaaminen. Hänestä ihmisiä kiinnostaa etupäässä lajitoverit. Hän kertoileekin valokuvauksen opettajastaan, joka on esimerkiksi kuvannut vankeja. Ei tirkistelevään tyyliin vaan siten että ne ovat hänen ystäviään. Hän on saanut kuviinsa kovan elämän kokemus ja ihminen sekä sen säilyminen tai miksei murtuminenkin, eikä mässäillä seiskamalliin. Kuvaa ei tietenkään pitäisi selittää liian auki, vaan katsojan pitäisi saada siitä jotain.
Itselleni ihmisen kuvaus taas on harvinaista. Samoin "näkemyskuvaus". Se joko on hetkessä tai ei. Harkinnan sijasta kyseessä on tuurista ja intuitiosta. (Jotka kummatkaan eivät minulla toimi hyvin.)
En pidä siitä että minua kuvataan enkä siitä että minä kuvaan ihmisiä. Osa pitää kuvaamista huomaavaisuutena. Tai kuten meri sen kiteytti Sipuran kuvausblogauksessa "kamera on ikään kuin lisenssi, lupalappu. monet ihmiset haluavat, että heihin kiinnitetään sen verran huomiota, ja se on ihan siisti tapa huomioksi."Valokuvaan saaminen on tietysti myös temppu. Esimerkiksi valokuvaajan kortin esittäminen, kuvausluvan kyseleminen ja sen jälkeen muiden kuvaaminen on Välimäen mukaan yksi hänen opettajansa käyttämiä temppuja. Vaikka kuvattavat muuten olisivatkin vastentahtoisia, tällä tavalla syntyy "sinä lupasit" -henkinen reaktio. Minusta, vaikka kuvat ovatkin hienoja, ihmisen valokuvaamisessa on jotain. Jotain, joka voi olla lainaa uskonnoista. Eräissä uskomuksissa valokuvaan ajateltiin tarttuvan sielun (samaan tapaan kuin luolamaalauksiin on ainakin eräiden tulkitsijoiden mukaan ajateltu vangitun eläimen essenssi), ja kuvainpalvonta on esimerkiksi Islamissa ollut kielletty asia. (Tekstinpalvontaa on sitten harrastettu sitäkin enemmän.)
Kamerassa, kuten kaikissa kuvissa on myös tunnevaltaa. Kamera on kenties vielä voimakkaampi, koska siihen liittyy helposti "editoimattomuuden fiilis". Tuntuu että maalari voi kaunistella kohdettaan, kamera ei. (Tosiasiassahan tietokoneen editointiohjelmat tekevät ihmeitä, mutta se ei riko illuusiota.) Kamera siis ikään kuin heijastaisi yhden hetken sellaisenaan. Siksi uutinen nälänhädästä ja tilastot ei saa ihmistä muuttamaan maailmaa. Mutta valokuva nälkäänäkevästä sen sijaan vaikuttaa. Tuntemattomankin kuvasta tuojottava katse tekee asiasta henkilökohtaisemman. (Ja kuten sisareni näyttää, henkilökohtaisuus on vakuuttaa ja konkreettisen tuntuista tekijälle. Sama "rahana hengettömänä" voi tehdä ihan yhtä paljon, mutta se ei tunnu samalta.) Sama koskee tietysti eläinten oikeuksia. Niissä argumentteja tehokkaampia tuntuvat olevan teurastettujen kanojen kuvat. Vaikka ne eivät kerro juurikaan mitään kanan elämästä ja kuolemasta, vaan siitä miltä ne näyttävät kuoleman jälkeen. Kuvat ovat tätä kautta valtakortti. Oikotie tunnemaailmaan.
Itse taas kuvaan kaikkea, kerään jonkinlaista muistisälpettä. Tästä seuraa tietysti se, että määrää riittää, ja kun sitä riittää on siellä keskihajonnan lain mukaan muutamia tuuriotoksia. Siis sellaisia jotka on hyviä. Karkeasti sanoen kuvaan kaikkea muuta paitsi ihmisiä. (Joita kuvaan vain hyvin satunnaisesti.) Aihepiirit heijastelevat jollain tavalla omia mieltymyksiäni. Näen sentään silmillä useampia kohteita kuin kuvaan.
Tietenkin kamera liittyy myös havaitsemisen näkemykseen. Tästä hyvä esimerkki on artikkeli
Camera Obscurasta. Camera Obscurahan on käytännössä vain reikä seinässä. (Ei. Siitä ei tunge läpi mitään japanilaisia.) Takana on seinä, jolle valo on piirtänyt kohteen ylösalaisin. Heijastefilmiä ei ole ollut, joten kuva on liikkunut. Jos mallit asettelee liikkumattomiksi, kuvan voi tietysti maalata vaikka takaseinälle laittamalle kankaalle. Craryn näkemys, jossa camera obscura on samanaikaisesti katsomisen väline että tarkastelun kohde. Crary näkee siinä yhteyksiä jopa Platonin luolavertaukseen, joka kieltämättä saa uusia sävyjä jos varjot ovatkin tosi hienoja ja värikkäitä varjoja. Craryn ajatuksissa jopa itse Descaretes olisi saanut vaikutteita tästä laitteesta ja siksi olisi eriyttänyt ajattelun ja ruumiin. Ajattelu ja tarkkailu kun ovat samanlainen mentaalinen toiminto. Sekä tietenkin seuraava: "Newtonille camera obscura oli samanaikaisesti väline empiiriseen observointiin, reflektioon ja itsetarkkailuun. Camera obscura estäisi tarkkailijaa samaistumasta tarkkailtavaan kohteeseen." Crarystä kuva oli parempi ja elävämpi kuin valokuvissa. Tämä ei ole tietenkään ihme, kun muistetaan mustavalkokuvat sekä kuvien tekninen laatu. Nykyinen videotekniikka on jo paljon joustavampi.
Tätä kautta maalaaminen, valokuvaus ja camera obscura ovatkin tavallaan olleet taiteilijan työkaluina ohjaavia. Niiden avulla voidaan esitättää jotain jota muilla välineillä on vaikea tuottaa. Tätä kautta väline, olipa Craryn tulkinta kuinka epäuskottava tahansa, on siinä suhteessa fiksu että väline on tarjonnut uuden tavan katsoa maailmaa ja tuottaa siitä toisintoja.
Valokuva kuitenkin siirtää välittömän hetken camera obscuralla tai sitä ilman maalaavaa tarkemmin. Tekninen taitovaatimus voi periaatteessa vapauttaa resursseja esimerkiksi kuvakulmien ja tilanteiden mietintään. Toisaalta maalaustaiteessa voidaan siirtyä "eiesittävämpään suuntaan". (Tai ehkä tähän on jopa paineita.) Muotokuvia tai maiseman kopiointeja ei aina tarvitse maalata. Ne voi myös kuvata, jos ei halua maalata. Tosin uskon että maisemataulut ja jopa maalatut muotokuvat ovat yhä yleisiä kodeissa. Että siihen suhteen hieman ylivedetty tulkinta minulta.
Ehkä muotokuvien ja maisemakuvien määrä vain on kasvanut kun niiden ottaminen ei vaadi eksperttiä ja aikaa. Ehkä laadukkaiden muutamien kuvien sijasta keskitytäänkin määrään ja saadaan vanhaa laatua tai vähän sitä heikompaa, mutta sitäkin suurempia määriä.
Ehkä tämä on se syy, minkä vuoksi televisiota ja elokuvia halveksutaan. Ne tuovat paljon kuvia. Ja ne eivät aina ole laadukkaita, vaan niitä vain tuotetaan paljon. Toinen syy voi tietysti olla halu välttää kuvainpalvontaa. Taide -intellektuelli eliitti voi jopa haluta korostaa älyllisyyttä. Ja tämä taas usein tuntuu korostavan tunteiden dumppaamista. (Mihin en näe syytä. Kyse on minuta enemmän siitä miten niitä tunteitaan käyttelee.) Tämä voi lisätä haluja välttää pakotetta tunnekontaktiin joka juuri kuvista helposti siirtyy (kun taas tekstistä tunteensiirto ei ole yhtä helppoa. Pelkkä adjektiivien luettelu ei auta tunnelman synnyttämisessä).
Kuva on tehty siten että ensin otin itsestäni valokuvan, jota käytin mallina piirustuksessa, jonka tein itse. Värimaailma on tietysti eivalokuvasta, otin väriskaalan absintista. Kaikki yhteydet valmistustekniikkaan ja itsereflektioon ovat tässä yhteydessä täysin itsetarkoituksellisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti