Joskus tragediat ovat kohtalonuskoa korostavia. Niissä käy kuten "Oidipuksella", joka yrittää rimpuilla kohtaloaan vastaan, mutta tämä ei onnistu. Näissä lienee korostettu stoalaista henkeä: Kohtalo seuraa joka tapauksessa joten on kunniakkaampaa olla pyristelemättä sitä vastaan. Osa tragedioista on erilaisia. Niissä korostuu hamartia, eli traaginen erehdys. Traaginen erehdys on teko, jonka sankari suorittaa vapaaehtoisesti, ja loppu on sen virheen seurausta. Teosta tulee traaginen sen vuoksi, että toimintansa vapaaehtoisuudesta huolimatta sankari on olosuhteiden tai tietämättömyytensä armoilla.
Mielestäni hamartian idea saadaan tarinoista jotka varoittelevat tieteestä ja luonnolla leikkimisestä. Sellainen on esimerkiksi "Terminator" ja "Jurassic Park". Niissä hamartia on se, että ihminen joka on keksinyt jotain teknologiaa, jonka läpimurto hyökkää luontoa vastaan. Tällöin Jumalalliseen suunnitteluun puututaan ja tästä seuraa vaikeuksia.
Toisaalta ideologioita puolustetaan usein juuri sen keinotekoisuuden kautta. Luonnollisuuteen lankeaminen nähdään arvojen murenemisena, josta seuraa ihmisen taantuma petomaisuuteen. Tälläisen asetelman päälle rakennettu juoni dramatisoi lankeamisen luonnonolioksi. Oikean Ideologian jättäminen johtaa siihen että syntyy moraaliton eläin. (Rousseau on tietysti erimielinen, ja tämäkin on suosittu näkemys. Luonnollinen ihminen nähdään aitona ja rehellisenä. Jalona villinä.) Tätä kautta on ymmärrettävää miten luonnon ja jumalien tahdon taivutteleminen on ta vallista: Ideologian nimissä onkin normaalia suorittaa erilaisia uhrauksia, joilla jumalien tahtoa manipuloidaan ja tehdään maailmasta hallittu. Tällöin oikea ihminen tekee oikeaan aikaan oikeassa paikassa jotain. Rituaalin, alttarin ja uhrin muodostama kolmikanta toimii "luvallisena", itse asiassa siitä poikkeamisesta seuraa tragedia. Tässä luontoa ja luonnollisuutta kohdellaan kahdella eri tavallatavalla. Tiedevaroitteluissa skientistit edustavat siis suunnilleen samaa roolia mikä uskontojen tarinoissa on tarjottu väärien uskontojen palvojille.
Tietenkään tarinat eivät jää teattereihin:
Samankaltaisia teitä myös erilaisia tiedepelkoja kylvetään. Arkipuheessa identtinen tarina on esimerkiksi geeninsiirron tutkimuksessa. Se on vaarallista, jos ei tiedetyistä syistä niin sitten siksi että siihen liittyy "tuntemattomia riskejä". Toki ymmärrän jos tiedon puute hidastaa sovellusten tuottamista - siksihän lääketieteessäkin tarvitaan esimerkiksi rottakokeita - mutta että tämä estäisi ja kieltäisi jotenkin myös itse tutkimisen, on ilmassa. Vastaavaan törmää myös kantasolututkimuksessa ja vastaavissa. Tästä syntyy yksi perinteinen tapa rakentaa tragedia. Ihminen sotii luontoa ja jumalia vastaan, mutta luonto ja jumalat ovat suurempia ja tästä seuraa tuhoutuminen. Eli kun ihminen asettaa itsensä luontoa vastaan, ja tästä seuraa tuhoutuminen. Tragedian lait pakottavat liskot ja leivänpaahtimet vapaalle jalalle.
Tietenkin myös skientismiinkin liittyy tragediasävyisiä varoitustarinoita jossa oikeasta tieteen metodologiasta poikkeaminen on arvotonta hulluutta. Tämä "moderni tragiikka" on enemmän myyttisen vastaista. Monet nykyajaassa allitsevat myytit ovat luonnontieteiden "järkimyyttejä". Elokuvassa "Volcano" kukaan ei kuuntele tiedemiestä ja niin seurauksena on tuhoa.
Kaikki yllä mainituista vaikutuskeinoista voidaan tulkita varoituskertomuksina. Ei ole ihme että varoituksiin liittyy käytäntöä ja idealismia, ja nämä tasot rinnastetaan. (Karkeasti: Väärästä teosta saa salaman päähän. Väärä teko on moraaliton. Moraalittomuudesta saa salaman päähän.) Pahuuteen ryhtyminen johtaa tuhoon, josta vain sankarit selviävät -jos joku selviää. End of Story. Tarina on tätä kautta pahojen rankaisemisesta. - ja kenties hyvien palkitsemisesta. Ideana on varoittaa jostain teoista - ja mahdollisesti opettaa mitä muuta pitäisi tehdä. Tälläinen tragedia ymmärretään kompensaation kautta. Jumala tai luonto kostaa väärintekijälle. Tai paha seuraus vähintään nähdään ilmiselvänä seurauksena ylilyönnistä, joka on kyllä eräänlaista "kirouksen laimentamista".On kuitenkin muunkinlaista tapaa suhtautua tragiikkaan.
Nietzschestä jos tragedia tarkoittaisi kauhua ja sääliä, se olisi ali -ihmistävä elementti. Se olisi elämää vaarantava, masentavaa. Hänestä taiteen tulee sen sijaan toimia stimuloivana voimana. Tämä äärimmmilleen vietynä kun voisi johtaa siihen miten Schopenhauerin mielestä tragedia auttaisi luopumaan lauhkeasti onnesta, toivosta, tahdosta elämään. Nietzschestä tämän tyyppinen tarkoittaisi sitä että taide olisi tuhoavaa. Se ei pyrkisi kohti eteenpäin vaan alaspäin. Tragedia olisi tässä mielessä vain rappiota ja rappioon ajavaa taidetta. Nietzsche ei kuitenkaan pitänyt tragediaa pahana, vaan sen sijaan hän näki sen vahvistavana (tonicum). Hän siis oli sitä mieltä että alkuperäinen tulkinta oli väärä. Hänestä tragediaan liittyy olennaisesti komiikka. Gilles Deleuzen mielestä Nietzschellä itsellään oli kirjoituksissaan paljon mukana tämänkaltaisia elementtejä, joille nauramisesta syntyy vastakulttuuria, vallankumousta. Deleuze korostaa että tämä on "skitsonaurua", joka asettuu narsistista ahdistustamme ja syyllisyydentuntoamme vastaan. Näin tuskasta nousee jotain kaunista.
Samaan tapaan feministi Camille Paglian "Sexual Personae" kertoo että tragediassakin komediallisuudella on viimeinen sana, ja emme huomaa sitä koska viktoriaaninen ja protestanttinen vakavuus on heijastunut ylivahvasti tulkintaan, ja näin tragediaan sävyt nähdään pelkästään vakavina ja ikävinä. Hänestä hauskuus tulee satyyrisesta naurusta, jossa jokin on aina vetämässä mattoa mahtipontisten ideaaliemme ja utopioidemme alta. (Olipa se sitten moderni tai esimoderni tai peräti viktoriaaninen tai protestanttinen semi/pseudomoderni utopia.)
Yhden selityksen mukaan tragedian alkujuuret ovat Dionysoksen palvonnassa olevista tanssia ja laulua sisältäneistä dityrambeista, joiden esittäjät olivat pukeutuneet satyyrejä matkiakseen pukin nahkaan . Tragedian etymologia liittyy tähän tarinaan: τραγῳδία, tragōdía, tragodía kääntyy muotoon "pukkilaulu".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti