Kiinnostaa kiviäkin

"Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään. Heillä ei ole enää palkkaa saatavana, ja heidän muistonsa on unohdettu."
(Saarnaaja 9:5)

Uncommon Descent, joka on eräänlainen Intelligent Designin pää-äänenkannattelija, esitti haasteen. "If the physical states exhibited by brains, but absent in rocks, don’t account for human dreams (contemplation, etc.) then you’ve no basis for claiming rocks are devoid of dreams – at least not on the basis of the physical states present in brains and absent in rocks. Given that, on what basis do you claim that rocks don’t dream?" Eli argumenttina oli se, että jos ollaan "naturalisteja" ja älykkyys ja tietoisuus on pelkästään luonnonlakien seurausta, niin tästä seuraa se, että emme voi suoraan sanoa että kivet eivät tiedä mitään. Ehkä kivet nukkuvat. Ehkä ne huutavat tuskasta huonojen argumenttien äärellä.

Jossain mielessä ID -väki
saattaa olla oikeassakin.
Nimittäin heidän järkeilynsä
taso pakottaa ainakin minut
harkitsemaan sitäkin vaihtoehtoa
että kuvassa oleva kivi kykenee
heitä parempaan tieteelliseen
päättelyyn ja argumentointiin.

Argumentti muuttuu tietysti hyvin vähemmän vakuuttavaksi kun tajuaa että se tekee absoluuttiseksi jotain joka ei sellaista ole. Käsittelin aikaisemmin vastaavaa lähestymistapaa kun katsoin miten teismissä suhtaudutaan ateismiin siten että jotain otetaan pois, ja että jotain pitäisi antaa tilallekin. Argumentaatio muistuttaakin tässä sitä jos joku sanoisi että koska vesi on fysikaalista ja märkää niin sitten myös graniitin, joka on fysikaalista, pitäisi olla märkää. Fysikaalisilla asioilla on ominaisuuksia. Ja ne eivät ole keskenään identtisiä. Itse asiassa tiedämme tämän jo siitä että jos meillä on kaksi identtistä kohdetta, niin siltikin ne ovat eri kohteita jos ne ovat eri paikassa. Ja tämä on epäanalogia. Se vihjaa että argumentissa on jotain hyvin syvästi väärässä.

Toisaalta meillä todellakin on hauska filosofinen mielenfilosofian koulukunta joka kannattaa sitä että kivet todella ovat tietoisia. Olen itse asiassa jopa kannattanut itsekin tätä näkemystä joskus. Sen nimi on panpsykismi. Panpsyykokot ovat toki fiksussa seurassa. Näkemystä on kannattanut esimerkiksi Niels Bohr, jolle kvantti-ilmiöt muistuttivat tietoisen kokemuksen piirteitä. Ja Bohm on selittänyt että kvanttitasolla alkeishiukkaset vuorovaikuttavat toisiinsa ; Kvanttiaalto leviää laajalle ja vaikuttaa johonkin muuhun. Jolloin hiukkanen tavallaan ”tietää”, mitä sen ympäristössä tapahtuu. Bohmin mukaan on periaatteessa mahdollista, että tämä tieto johtaa tietoisuuteen. Tämänlaisessa ajattelussa taustalla on on mielenfilosofia jota ei oikeastaan voi osoittaa vääräksi tai todeksi. Se jäsentää todellisuutta ja havaintoja. (Joka tekee siitä mielestäni sen verran älyllisesti laiskan että en itse enää nykyisin kannata sitä. Ja panpsykismin kohdalla se olikin kenties tärkein opetus jota siitä sain. Että älä vain koherentisoi, ajaudut hulluuden spiraaliin.) Ja tästä voidaan ajatella että jokainen atomikin on tietoinen. Joten kyllä sitä riittää kivelle asti.

Toki panpsykismi on jossain määrin liennytettynä osa ajatteluani nykyäänkin. Jos otetaan vaikka aikaisempi tekstini. (Teksti, jonka käsimetaforan rakenteesta olen, luvalla sanoen, harvinaisen ylpeä. Puhumattakaan siitä että muutenkin tunnuin onnistuvan nivomaan asioita yhteen kivasti.) Viittasin siinä alaviitteessä Kakuun jonka mielestä tietoisuuden alayksikkö on reseptori. Ja tämä reseptoriajattelu taas on ollut pohjana toisessa aikaisemmassa tekstissäni, jossa mietitään matojen ja ihmisten tietoisuutta, jossa kokoonpanojen kompleksisuusastekysymys ja emergenssi antavat mahdollisen ratkaisun aiheeseen oleellisesti liittyvään filosofiseen ongelmaan. (Joten jotain kaikuja panpsykismistä on selvästi jäljellä. Tosin ei kvanttifysiikka -termistön ylikäyttönä. Mutta kuitenkin. Se on se ero jonka vuoksi tietokone saattaa joskus olla tietoinen, vaikka nykyisin tässä ei onnistutakaan.)

Se missä vaiheessa se, että asia A aikaansaa asian B muuttuu pelkästä reagoimisesta reseptoriksi on tietysti mutkikas asia. Mutta eivät ne välttämättä aivan sama asiakaan ole. Ja tätä kautta päädytään tietysti puhumaan toimintayksikköjen sijasta kokoonpanoista, järjestyksestä. Ja tämä johtaa huomion siihen mikä usein unohtuu kun fysiikkaa lainataan hautajaispuheissa. Niissäkin usein ajatellaan että fysiikka tuo lohtua, jos siinä viitataan aineen ja energian säilymislakiin. Sen voidaan ajatella pysyvyyttä ja ikuisuutta. Ja totta onkin että kyseisen ihmisen sisältämä aine ei katoa mihinkään. Eikä energiakaan. (Vaikka niitä voikin jossain määrin vaihtaa toisikseen.) Mutta kokoonpanot voivat muuttua. Hiili voi olla osa muurahaista. Ja energian kanssa jakauman kanssa käy samoin. Jos tietoisuus ymmärretään kokoonpanokysymykseksi, kysymys on toimintaperiaatteista. Ja tässä särkyminen ja tuhoutuminen on nimenomaan se jota voidaan odottaa tapahtuvaksi maailmassa jossa entropian lait toimivat miten toimivat. Ja jossa ikiliikkujat ovat mahdottomia. Tässä maailmassa kivet eivät nuku. Ja kuolleet eivät tiedä mitään.

Kuinka monta enkeliä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

"If the angels will be taking turns praising God forever, then the number of future praises must be the same as the number of past praises given the assumption that they have been taking turns praising God for an eternity. Craig insists that the number in the latter case is actually infinite. But if that’s right, then he cannot deny that the number in the former case is actually infinite as well, since the past praises and the future praises can be put in a one-to-one correspondence. Craig’s insistence that the future praises are not real is irrelevant, since past events aren’t real either on the presentist view."
(Landon Hedrick, "Heartbreak at Hilbert's Hotel")

Skolastikkojen klassinen mietelmä oli kysymys siitä, kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulanpäähän. Nämä liittyivät äärettömyyksiin. Kysymys on sittemmin redusoitunut lähinnä vertaukseksi jostakin jossa kysellään tarpeettomia ja turhan spekulatiivisia. Skolastiikallakaan ei tunnu oikein olevan mitään positiivista mainetta edes teologien tai uskonmiesten parissa. Mietin että jos minut jotenkin valikoitaisiin teologian käsittelijäksi, kysymykset todennäköisesti siirtyisivät pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin "kuinka monta enkeliä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?" Ja tottakai myös tämänlaisiin kysymyksiin voi liittää saivartelua.

Ensinnäkin on hyvä miettiä enkeleitä. Kuvastoissa enkelit ovat varsin kookkaita. Niiden nähdään liitelevän ja lentävän. Kuitenkin ne on itse asiassa kuvattu aineettomina, jotka ikään kuin materialisoituvat maailmaan. Aineettomuus selittää enkelien sukupuolettomuuden. Että sen että niitä mahtuu tanssimaan useampi nuppineulan päähän. Tuomas Akvinolaisella oli jopa jonkinlainen pakkomielle sepustaa enkeleistä kaikenlaista - hän sai tästä kiitokseksi erityisen doctor angelus arvonimen - ja hän selitti että enkelit eivät siirty paikasta A paikkaan B reittiä joka kulkee näiden kahden pisteen välissä olevasta paikasta, vaan teleportautuvat suoraan kohteeseensa. Kun angelos itsessään viittaa sanansaattajuuteen, teleportaatiota voidaan pitää kätevänä ominaisuutena. Se on lisäksi jotenkin scifimpi kuin klassisten uskontojen ajatus jumalten sanansaattjina jotka kiitävät matkoja ylipäätään jotain vauhtia. Akvinolainen selitti myös, että enkelit eivät tosiasiassa koostu aineesta vaan tiivistävät ilmaa siinä paikassa mihin ovatkin siirtyneet. Enkelit ovat siis tiivistettyä ilmaa.

Itse olen tosin viehättyneempi ajatukseen jossa enkelit ovat jonkinlaisia valo-olentoja. Yleensä ottaen siksi että valo on helppoa nähdä jonain ominaisuutena ja vaikeaa nähdä jonain substanssina. Kantilainen filosofioineen jossa aineen ilmeneminen ja aineen olemassaolo on erotettu, ja jako jossa asia on itsessään olemassa ja ilmenee maailmassa erilaisin ominaisuuksin, attribuutein, on korostanut jo kauan sitä että ominaisuus ja asia erotetaan toisistaan. Siksi enkelin kuvaaminen valo-olentona voisi tuntua yhtä järkevältä kuin sanoa että jokin koostuu vaikkapa vihreydestä. Kuitenkin kuten fysiikasta tiedämme, fotonit ovat varsin aineellisia. Tosin fotoneilla on myös nopeus, valolla on peräti nopeus joka on vakio! Tämänlainen erikoisuus jaksaa ilahduttaa niitä jotka pitävät tälläisestä.

Kuitenkin, puhutaanpa fotoneista tai aineen tiivistymisestä, on selvää että enkelit vaikuttavat materiaan ja vaikuttavat aineen ja energian säilymislakiin. Enkeli joka teleportautuu ja tiivistää ilmaa vaikuttaa ilmamolekyyleihin tavalla joka näyttäytyy empiirisissä laitteissa samana kuin se, että ilmamassaan kohdistettaisiin energiaa joka paineistaisi sitä. Ainemäärä pysyy kenties vakiona, mutta energiassa tapahtuu muutosta. Tämänlaisesta pitäisi jäädä merkki. Esimerkiksi jos enkeli sitten tekee jotain, kuten ilmoittaa sanoman äänivärähtelyllä - tai vaihtaa hehkulampun - tästä pitäisi jäädä merkki säilymislakeihin.

Sama pätee tietysti jos enkelit koostuisivat fotoneista (Akvinolaisen malli on vain helpompi esitellä arkitajuisesti.) Enkelit olisivat ikiliikkujien lähteillä : Ne tuottavat vähintään lyhytaikaisesti tilanteita joissa perinteinen ajatus koneiden hyötysuhteista ei toimisi. Termodynamiikka kun heittäisi häränpyllyä ja tätä kautta kaikki se mekaniikka joka on sidoksissa termodynamiikkaan muuttaisi koko olemuksensa.

Enkelien hehkulamput ja ID

Tästä päästään Intelligent Design -staran, Michael Behen, "*POOF*" -lausuntoon. Kun häneltä on kysytty ID:n toimintaa, hän on tiivistänyt aiheen tuohon sanaan. Siitä on revitty mediajulkisuutta ja se on diskreditoinut ID:tä runsaasti. En jaksa toistaa tähän liittyviä aukkojen Jumala -huomioita, koska ne eivät ole mitenkään uusia tai yllättäviä. Niiden esillletuominen on nähdäkseni vähemmän merkitystä kuin seuraava:

Howard Van Till on huomioinut että Intelligent Designin tulisi koostua sekä mielellisistä ("mind-like") ja fysikaalisista ("hand-like") aktioista. Keskustelu on usein korostanut sitä että suunnittelu olisi ikäänkuin puhdasta logosta, pelkää sanaa ja ideaa. Siksi onkin hyvä huomata että maailman Luojan täytyy olla paitsi insinööri, myös koneenrakejtaja. Vaaditaan jotain joka toimii "kädenkaltaisesti" ja järjestelee ainetta ja energiaa. ID on tähän asti ohittanut tämän kysymyksen ja selittänyt vain että "emme ota kantaa".  Kuitenkin tosiasiassa tämä puoli on oleellinen ja ylittämätön osa ID:tä. Voidaankin sanoa että tämä yksittäinen kysymys on suurin jarru sen välillä että ID voisi olla aidosti tiedettä, että se voisi tehdä testattavia hypoteeseja sen sijaan että se vain presuppositionistisesti olettaisi että maailmassa on Suunnittelija ja yrittäisi sovittaa todellisuuden siihen.

Voidaan nähdä että Akvinolaisessa prosessissakin enkelien toiminnassa on kaksi vaihetta, on mielellinen "Think" ja tekemisen "Poof". On teleportaatio ja se kun enkeli tiivistää itselleen vaikutusvälineen ilmasta. Teleportaatio ei tietysti ole fysikaalista sanan vahvassa mielessä, mutta periaatteessa tällä ei ole väliä. Jos enkeli vaihtaa hehkulampun maan päällä tiettyyn aikaan ja alle sekunnin kuluttua vaihtaa hehkulampun valovuoden päästä, ihmiset voisivat vuoden päästä tietää että enkeli todella kykenee tälläiseen teleportaatiotoimintaan ajassa ja paikassa. Ja tämä tekisi enkeleistä periaateessa aivan empiriisiä olentoja. Kenties perimmäinen olemus olisi salattu, mutta tosiasiassa ihmisillä ei olisi yhtään mitään järkevää syytä uskoa enkeleihin jos niillä ei olisi sitä ruumiillista muotoa jolla esimerkiksi kommunikoitaisiin ihmisten kanssa. Näin enkelit voisivat olla ontologisesti olemassa, mutta ihminen joka väittäisi niistä mitään ei olisi tiedollisesti ollenkaan vahvoilla.

Tämä huomautus selittäneekin miksi ID:ssä olisi syytä siirtyä insinöörinäkökulmasta asentajanäkökulmaan - paitsi tietysti jos tavoitteena on vain saada kreationismia edes jossain muodossa kouluopetukseen, jolloin kysymys on poliittinen ja silloin kenties kannattaa välttää riskejä, joita tieteen tutkimus tuo. Tiedehän voisi vaikka olla antamatta vakuuttavia todisteita tästä asentelupuolesta.

Voidaankin sanoa että ID ei ole saavuttanut Behen Poofia Se on pelkkä ajatustasolle jäänyt. Kuitenkin ilman Poof -tason materialisointia tai aineen manipulointia ei mikään interaktioi aineen tai energian kanssa, jolloin kohdeo n havaitsemisen ulkopuolella eikä sitä itse asiassa edes voida pitää minkään aiheuttajana universumissamme. (Joko aineen, energian tai molempien määrä muuttuu.) ; Siksi jos meidän pitää selittää jokin asia Suunnittelulla, tarvitaan Ajatus, ja Teko. Ja kun Ajatus ja Teko kohtaavat, tapahtuu jonkinlainen POOF, joka sitten tuottaa asian. Jos siis halutaan osoittaa että jonkin takana on POOF, on osoitettava sille toimija joka on kyvykäs Ajatukseen ja jolla on resurssit Tekoon. Ilman Suunnittelijaa, tämän Tavoitteita ja  Toimintamalleja tätä ei tietysti voida kuvailla.

 Ajatus on kenties ajaton, ja sellainen kuin ID:läiset sitä kuvaavat. Mutta se ei yksinään voi selittää yhtään mitään universumissamme. Ei kompleksisuutta, eikä CSI -informaatiota jonka tunnistaminen ja mittaaminen on ID;ltä jäänyt jostain syystä toistaiseksi väitetasolle jossa CSI ilmenee maailmassa koska ID:läiset väittävät että sitä on jossain. Jos Selitettävä on yhtä abstrakti kuin Ajatus, sitä ei voida pitää kovin relevanttina. Yleensä tieteessä on jokin yleisesti tunnettu ongelma, jonka selittäminen on ongelmallista ja johon liittyy anomalioita. ID jostain syystä on niin puhtaan logoksen pauloissa, että se on keskittynyt enemmänkin ongelman (CSI:n olemassaolon) väittämiseen kuin sen synnyn ratkaisuun.

Toivottavasti jossain on enkeli joka vaihtaa abstrakteja idealamppuja ID:läisten aivoissa. Sillä ainakin minä olen varsin tympääntynyt tähän heidän uudelleenlämmittelyynsä jota tällä hetkellä tapahtuu. Uudelleenlämmittelyyn jossa näyttää olevan täsmälleen samat argumentit ja ydinteesit kuin esimerkiksi vuonna 2004 - edellisen vakavan kreationistisuuden nostoyritelmän - aikaan.

Äärettömien enkelten tanssi ja Craig.

William Lane Craigin alkusyyhyn keskittyvä argumentaatio ei ole klassista kreationismia. Nostan sen esiin tässä yhteydessä kaikesta huolimatta. Ihan siksi, että universumin luomisessa aineen ja energian määrä muuttuvat. Ja siksi, että äärettömyysaihe on kiinnostanut skolastikkojakin enkeleitä ja nuppineulanpäitä miettiessään. Olen toki usein ennenkin kritisoinut miehen sanomisia, mutta tässä kohden aihetta on siirrettävä kulmiin joita en aikaisemmin ole pitänyt relevantteina tai kiinnostavina. Ne ovat vähän haihattelevia ollakseen minun silmääni vakuuttavia. Moni kokee ne kuitenkin vetoaviksi. Enkeliaihe jotenkin välitti tätä vetoa minun kylmään sydämeeni asti.

Tässä yhteydessä on katsottava Craigia kokonaisuutena. Tyypilisesti Craig esittää argumenttinsa neljän argumentin kasana, jossa on kaksi tieteellistä ja kaksi filosofista argumenttia jotka ikään kuin toimivat yhdessä. Koska nykyiset fysiikan mallit ovat enemmän mahdollisuuksia kun aktuaalisesti todistettua kovaa tiedettä, niihin vetoaminen on varsin vajaata. On vaikeaa keksiä rajoitteita ja kieltoja universumille jonka luonnetta ei täysin tunneta. Siksi valtaosa ajatteleekin taatusti että filosofiset argumentit suorittavat valtaosan Craigin argumentaation voimakkuudesta. Ja tämä tekee Craigista valtaosan silmissä aika irrelevantin. Hän kokoaa argumentteja joissa on tietyt premissit, ja jos niistä on erimielinen ei voi tehdä paljon asian edestä suuntaan tai toiseen.

Silti Craigin tematiikka voidaan nostaa oleellisesti esiin. Sillä jos mietimme mistä universumin synty koostuu, voidaan nähdä että se on muutos aineen ja energian määrässä. Itse asiassa tämä ominaisuus on juuri se, jota pidetään alkusynnyssä haasteena fysikalismille. Jos ainemäärä pysyisi vain samana, voitaisiin ajatella että kaikki olisi seurausta jostain muusta. Ja tästä päädyttäisiin äärettömään regressioon jossa aineellisia reaktioita olisi pohjaan asti.

Craig toki kieltää tämän vaihtoehdon. Ja tämän tehdäkseen hänen on torjuttava äärettömyys. Tarkalleen ottaen siten että aktuaalista äärettömyyttä ei ole. Ääretön ei siis ilmene fysikaalisessa todellisuudessa. Tässä kohden hänen pääargumenttinsa on matemaattinen. Hän esitettelee äärettömyyden toimintaa Hilbertin hotellin kautta. Ja esittää että tälläinen ajatus tosimaailmassa on absurdi. Arkijärkeen se ei itse asiassa sovikaan ; Ideahan on se, että on hotelli jossa on ääretön määrä huoneita. Hotelli on täynnä, mutta sinne haluaa vielä yksi asiakas. Häntä ei voida laittaa hotelliin koska hotelli on täysi. Siksi jokaisen hotellissa olevan on siirryttävä yksi huone isompaan huoneeseen. Näin voidaan tehdä, koska numeroita on aina olemassa yksi suurempi. Näin asiakas sopii ensimmäiseen huoneeseen. Craigin mukaan tälläinen hotelli todellisuudessa olisi absurdi. Hän ei tässä teknisesti ottaen falsifioi äärettömyyttä vaan vetoaa siihen että se ei ole arkijärjen mukainen. ; Craig korostaa tätä esimerkiksi kuvittelemalla ajatusleikissä äärettömiä kirjastoja jotka toimisivat Hilbertin hotellin tavoin. Hän siis korostaa että tämä rajoite koskee kaikkea aineellista todellisuutta.

Moni on moittinut tätä lähestymistapaa ja esimerkiksi Hedrickillä on tähän mielenkiintoinen vasta-argumentti. Koska Craig rakentaa filosofisen Kalam -argumenttinsa erityisen vahvasti tiettyyn ajan teoriaan, sillä on erikoisia yhteisvaikutuksia myös Hilbertin hotelliin. Hänen argumenttinsa keskittyy siihen että tosiasiassa todellisuudessa tapahtumia ei voida siirtää eteenpäin "seuravaan huoneeseen" eli tuottaa alkupuolelta tilaa. Ilman tälläistä lokaationvaihtoa analogia Hilbertin hotellin ja äärettömyyden välillä ei päde. ; Joko Hilbertin hotellin absurdius on irrelevanttia koska se on epäanaloginen unviersumin kanssa. Tai sitten äärettömien manipulointiin liittyvät rajoitteet joita Craig käyttää eivät päde. Molemmissa tapauksissa Craigin argumentaatiossa on ristiriita joka pitäisi ratkaista. Argumentaatio on kiinnostavaa ja "Philosophical Disquicitions" -blogi on purkanut sitä helppotajuiseksi ja valaisevaksi kahdessa eri blogauksessa.

Itse olen kyhäillyt hieman toisenlaisen lähestymistavan - joka on kuitenkin jollain omituisella tavalla juuri Hedrickin inspiroima, se ikään kuin putkahti mieleen hänen juttuaan lukiessa - Se ei ole erityisen elegantti - se on enemmänkin kirves kalloon tyylistä lähestymistä. Se antaa hyvän syyn olla ottamatta asioita liian vakavasti. ;Koska Craigin argmentti nojaa siihen että universumi on selitettävä, hän on vaikeassa tilanteessa. Tosiasiassahan klassinen ajatus alkusyystä nimittäin vaatii huomion siitä että jos asioilla on syy, niin joko päädytään äärettömään tapahtumaketjuun tai sitten on jokin syy jolla ei ole syytä. Eli on yksi asia jota ei tarvitse selittää toisilla asioilla. Jostain syystä Craig nojaa että tämän syyn olisi pakko olla Jumala. Päästäkseen edes tähän asti, hän fiksuna miehenä eliminoi äärettömyyttä korostamalla että aktuaalisia äärettömiä asioita ei ole, ja koska ikuinen sarja tapahtumia vaatisi äärettömän sarjan asioita, joten sitä ei tapahdu. Tähän Hilbertin hotelliargumentti on tarkoitettu.

Korostan aktuaalista äärettömyyttä juuri samasta syystä miksi Craigkin sitä käyttää. Koska se on oleellista hänelle. Ja koska se on oleellista vasta-argumentihkolleni. Craig nojaa aktuaaliseen ja potentiaaliseen varsin klassisesti. Hänellä ei ole mitään potentiaalista ääretöntä vastaan. Eli että maailmassa on potentiaalisesti tapahtumia jotka voivat jatkua ikuisesti niin että on aina seuraava tapahtuma. Menneisyyteen on kuitenkin aina vain rajallinen aika. Universumissa selitystä vaatii vain se että jokin potentiaalinen aktualisoi. Jumala taas on pelkkää aktuaalisuutta. Siksi potentiaalinen ääretön ei ole ongelma. (Samoin matematiikka on abstraktio, joten matematiikassa äärettömyydet eivät ole samalla tavalla rajoitettuja. Ne eivät ole olemassa "oikealla tavalla" ollakseen relevantteja Craigille.)

Kuitenkin voidaan nähdä selvä kuilu aktuaalisen äärettömän ja Kalamin välillä. Sillä jos mietitään tarkasti, voidaan huomata, että tosiasiassa se, että jollain asialla ei ole mitään syytä ei tarkoita että sen takana olisi jotain aktuaalista. Voidaan jopa sanoa että se, millä Craig rakentaa tilaa Jumalalle on sitä että hän ottaa universumin koko olemassaolemisketjun - joka voi olla ääretön koska Craig ei kiistä mahdollisuutta että universumissa tapahtumia olisi edessä ikuisesti tulevaisuuteen. Hän katkaisee sen alkupäästään, ja määrittelee että koko tapahtumaketjua siirretään eteenpäin yhdellä pykälällä ja tähän pykälään määritellään Jumala. Ensimmäinen syy ei siis ole ensimmäinen fysikaalinen tapahtuma, vaan Jumala.

Toisaalta on erikoista olla puhumatta aktuaalisesta alkusyystä ja mainita Craigin pahan ongelman vastustamisen kohdalla puolustama kaikkihyvä ja kaikkitietävä Jumala. Jos Jumala on täysin aktuaalinen, kaikkitietävä ja kaikkivoipa, en tiedä että jos tämä ei ole aktuaalinen ääretön, niin mikä on!

Voi tietysti olla että Jumala on erikoistapaus, koska se ei ole universumin normaalissa vaikutuskentässä. Mutta jos tälläisiä poikkeuksia ruvetaan tilaamaan, niitä voidaan oletella muuallekin. Näin esimerkiksi ensimmäinen fysikaalinen tapahtuma on jokin jota ei tarvitse selittää samalla mallilla kuin toista fysikaalista mallia, koska ensimmäisellä tapahtumalla ei ole syytä kun taas toisella on.

Maxwellin enkeli.

Maxwellin demoni on tärkeä fysikaalinen ajatuskoe, joka on esitelty vuonna 1867 ; Siinä kuvitellaan demoni, jolla on hallussaan seinä johon hän voi avata ja sulkea portteja. Molemmilla puolilla liikkuu hiukkasia. Kun nopea hiukkanen lähestyy toiselta puolelta, se päästää sen portista läpi. Toisella puolella hidas hiukkanen päästetään läpi. Hiukkasiin ei kosketa missään vaiheessa, joten niiden liikemäärä ei muutu. Kuitenkin toisesta puolesta tulee kuuma ja toisesta kylmä, joten systeemin lämpötilaero nousisi. Ja tätä kautta termodynamiikan toinen päänsääntö rikkoutuisi ; Se, että molekyylit kasautuisivat lämpötilaeron mukaan on mahdollista mutta niin epätodennäköistä, että demoni kykenisi tekemään hyvin epätodennäköisen asian tavalliseksi.

Moni pitäisi tätä hyvänä esimerkkinä siitä, että älyä ei sido luonnonlakien rajoitukset, eli että henki voisi tätä kautta rikkoa energian säilymislakia. Huomio toki on siitä mielenkiintoinen, että tätä kautta voidaan saada argumentti, jonka mukaan esimerkiksi eifysikaalinen mieli voitaisiin osoittaa ; Jos ihmisessä on henki tai sielu joka olisi muuta kuin aivotoimintaa ja muuta fysikaalista toimintaa, se näkyisi helposti aineen ja energian säilymislain rikkoutumisena.
1: Tätä kautta Maxwellin demoni mahdollistaisi esimerkiksi ikiliikkujan tekemisen - jotain, jota pidetään nykytieteen pohjalta mahdottomana. Jos demoni voi rikkoa termodynamiikan toista pääsääntöä, ei universuminkaan tarvitsisi välttämättä ajautua kaaokseen. Tämä herättää mielessä tietysti toisenlaisia mielikuvia "ikuisista valtakunnista".

Tämänlaiselle demonille löytyi kuitenkin eksorsisteja ; Szilard kehitti tähän työkalun vuonna 1929. Hänestä demoni joutuisi jotenkin havaitsemaan hiukkaset jotta se osaisi toimia oikein. Tämä mittaustilanne vaatisi jotain joka itsessään kuluttaisi energiaa. Demoni tarvitsisi aistinelimen, joka toimisi esimerkiksi lähettämällä fotoneja. Näiden fotonien synnyttäminen vaatii tietysti energiaa, joille tarvitaan voimanlähde. Kun näiden entropia otetaan mukaan, kokonaisentropia kasvaisi.
1: Mielenkiintoinen yksityiskohta olisi myös muistuttaa demonin mittaustilanteen mahdottomuudesta ; Voidakseen avata portin sen täytyisi osata arvioida hiukkasen nopeus ja sijainti samanaikaisesti, joten Heisenberkin epätarkkuusperiaate rikkoutuisi jotta demoni voisi toimia. Tämä aihe ei kuitenkaan ole suoraan termodynamiikkaa ja veisi siksi syrjään itse aiheesta..

Yllä olevan argumentin kiersi Landauer. Hän lähestyi asiaa informaationkäsittelyn kannalta. He havaitsivat että hyvin monet asiat voitiin tehdä reversiibilisti ; Reversiibelissä prosessissa asiat voivat tapahtua myös päinvastaiseen suuntaan, ja asioita saadaan syntymään ilman että sillä on vaikutusta entropiaan. Landauer ajatteli että tälläistä prosessia käyttämällä demoni voisikin tehdä jotain ilman että tekee tähän työtä. Tämän jälkeen onkin mahdollista että demoni tekee mittauksen ja lajittelun ilman että toiminta kuluttaa energiaa ja vaikutta entropiaan. Se vain vaatisi sen, että informaatioteoria otettaisiin mukaan kuvioihin. Lajittelutilanteen mahdollistaminen vaatisi sen, että kerättyä informaatiota kerättäisiin eikä hävitettäisi. Toisin sanoen hiukkasen nopeutta katsoessaan demonin olisi tallennettava tieto mittaamastaan nopeudesta. Jos tietoa ei hävitettäisi, se lisäisi informaatioteoreettisesti tietoa saman verran kuin demoni lajittelee molekyylejä termodynaamisessa mielessä. Tallentamattomuus hävittäisi informaation, jolloin systeemi olisi mahdollinen.
1: Tämä vaatisi demonille kaiken kaikkiaan äärettömän tallennuskapasiteetin. Moni pitäisi tätä ongelmana, paitsi tietysti ne teologisesti suuntautuneet jotka pitävät äärettömistä tietoisuuksista. Tämä tietysti eräällä tavalla sinetöi Maxwellin demonin epäfysikaalisen essenssin... Ja itse asiassa yhdistää sen ajan kanssa toiseen ajatuskokeeseen, Laplacen demoniin, joka tietää jokaisen hiukkasen paikan ja nopeuden ja osaa tätä kautta tietää kaiken mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Earman ja Norton ovat kuitenkin huomauttaneet että Szilardin ja Landauerin laskelmat nojaavatkin molemmat siihen että termodynamiikan pätevyys oletetaan pitäväksi, näin ne ovat pohjimmiltaan kehäpäätelmiä - melko mutkikkaita ja vaikeita, mutta kehäpäätelmiä yhtä kaikki.

Lakien pysyvyys,

Luonnonlakien pysyvyydellä ja energian säilymisellä on havaittu olevan mielenkiintoinen yhteys. Asiaa voi selittää symmetrian kautta. Kaksiulotteisista kappaleista ympyrällä on maksimaalinen symmetria, koska sitä voi kääntää, heijastaa ja pyörittää vapaasti keskikohtansa kautta ja se pysyy muuttumattomana. Neliömäisilläkin on vahva symmetria, koska niitä voi heijastaa ja peilata ja pyörittää monella tavalla. Mutta huomattavasti vähemmillä kuin ympyrää.

Fysiikan laeilla on takanaan eräänlainen symmetrian ajatus. Esimerkiksi biljardipallot kimpoavat tietyssä kulmassa. Kulmat ovat riippuvaisia pallosta, eikä vaikuta onko kulmaa katsottu pohjoisesta vai idästä. Laeilla on myös symmetriaa ajassa : Jos koetta tehdään monta kertaa, on tulos samankaltainen. Tämä ominaisuus johtaa siihen että luonnonlait eivät muutu, eivät olit missä paikassa tai ajassa tahansa.
1: Lokaatio ja aika vaikuttaa vain sitä kautta että elementit ympäristössä muuttuvat. Kuun pinnalla kappaleen putoamisnopeus on eri kuin maassa, mutta massan takana oleva sääntö kuussa ja maassa on sama.

Noether tekikin tärkeän huomion symmetrisyyteen liittyen. Hän huomasi, että jos lakejen pysyvyys oletetaan, aineen ja energian säilymislait tulevat väistämättömänä lopputuloksena. Tietyistä symmetrioista seurasi tietyt säilymislait ; Esimerkiksi aikasymmetriasta on seurauksena se, että energia säilyy. Tätä kautta väittämällä että enegia säilyy, esittää myös että fysikan lait ovat samat nyt kuin menneisyydessä. Ja että ne ovat sitä myös tulevaisuudessa.

Toisaalta tästä seuraa myös se, että jos energian säilymislaki osoittautuu vääräksi, myös fysiikan lakien pysyvyys kumoutuu. Induktiivinen päättely nykyfysiikassa taas vaatii lähestymistapansa vuoksi oletuksen pysyvistä luonnonlaiesta jotka pysyvät nyt ja eilen ja huomenna. Väitteelle luonnonlakien pysyvyydestä saadaan siis empiirinen testi.

Tämä on hyvin tärkeä asia silloin kun puhutaan yliluonnollisesta. Useinhan ihmeitä lähestytään siten että ne olisivat anomalioita luonnonlaeista. Eli jos luonnonlaki selittää jonkin ilmiön, sen takana ei ole ihmettä. Taikuuden ydin on siksi siinä että luonnonlait rikkoutuvat joskus. Tätä kautta sen pitäisi jättää jälkiä ; Energian säilymislain rikkoutuminen on "välttämätön mutta ei riittävä ehto" jotta tälläinen yliluonnollinen ihme voisi tapahtua. Jos maailmaan manifestoituu jotain ulkopuolelta, se tarkoittaa sitä että joko (1) olemassaolevaa ainetta järjestöityy joka vaatii energiaa tai (2) syntyy uutta ainetta joka on Einsteinin oivalluksen mukaan energiaa. (Tämän vuoksi aineen ja energian säilymislain pitäisi olla jokaisen yliluonnollisen ystävän vihamies.)

Samoin vaikka mitään ei ilmenisikään, vaatisi esimerkiksi levitoiminen nostetta, joka vaikuttaa sekin energialta ; Jokin voimahan estää gravitaatiota vetämästä levitoijaa maahan. Tätä kautta aineen ja energian säilymiseen vaikuttaisivat hyvinkin monenlaiset paranormaalit ilmiöt, kuten kappaleiden leijunta, kummitusten ja räyhähenkien äänet (ääniaallotkin ovat paineaaltoja) ja niin edespäin.

Aineen ja energian säilymislain kannalta väite Jumalallisesta väliintulosta vaikuttaa siksi tieteenvastaiselta. Lakien rikkoutumista ei ole havaittu, ja laki on vahvasti koeteltu, joten se asettaa monet uskonnäkemykset kyseenalaisiksi. Deismi kuitenkin selviää tälläisestäkin haasteesta, koska Jumala on voinut vain laittaa lait päälle ja on sitten pysynyt hiljaa. Erimieliset selittävät harvinaisuutta, mutta ilmiön harvinaisuus tarkoittaa todistamisen vaikeutta, eikä niillekään anneta luonnontieteissä mitään erikoislupaa olettaa ne vain oikeaksi ilman todisteita. Se kun vähintään rikkoo koko empiiristä lähestymistapaa vastaan. Toinen vaihtoehto on selittää kaikkivoipaisuutta. Jumala kykenee pitämään aineen ja energian säilymislain manifestaatiossaan. Tämä on selitys miksi siitä ei ole saatu todistetta. Joka on tietysti aivan eri asia kuin väittää että asiasta olisi todisteita.

Kenties tätä kautta on helppoa ymmärtää miksi aineen ja energian säilymislain rikkoutumista on pidetty "klassisena vaatimuksena" jota odotetaan dualisteilta joiden mielestä erillinen henki toimii aivojen ohjaajana. Esimerkiksi Daniel Dennett on vaatinut dualismiin uskovilta tämänlaisia näyttöjä. Tämä vaatimus ei siis ole mielivaltainen, vaan sille on syy.

Mielenkiintoista kyllä, aineen ja energian säilymislaki on hyvin pitävä laki. Siksi esimerkiksi ikiliikkujen keksijöihin on pitkään suhtauduttu melkoisella kyynisyydellä. Inflaatioteorian mukainen universumin kiihtyvä laajeneminen tosin tekee punasiirtymää, jonka aikaansaama dopplerin efekti saa maailman näyttämään hieman siltä kuin universumista vuotaisi energiaa pois. Punasiirtymä kun viittaisi energian katoamiseen. Mutta sekin johtuu siitä että itse avaruutta tulee lisää, jolloin energiahävikkiä ei itse asiassa tapahdukaan.

---

Yläkuva on kuva bloggaajasta. Kuvaajana Erkki Hämäläinen.

Arvatkaa onko tämä kirja vertaisarvioitu?

Tapio Puolimatkan kirja "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" on saanut ympärilleen jonkin verran meteliä. Kirja on tavallaan case -study, jossa katsotaan luomisnäkemys vs. evoluutiokeskustelun sävyjä.

Lähtökohtana oli se, että Tapio Puolimatka sai "Helsingin Sanomien" "Vieraskynä" -palstalla tilaa 15. 11. 2008. Otsikkona "Evoluutioteoriaa on opetettava kriittisesti avoimella tavalla". Helsingin Sanomissa esitetty mielipidekirjoitus, sekä Puolimatkan käymät julkiset debatit aiheesta olivat työn alla. Etenkin katsottiin miten vastapuoli käyttäytyi. Kirjassa Puolimatka antaa ymmärtää että hänen "Helsingin Sanomissa" ollut kirjoituksensa olisi alun alkujaankin ollut eräänlainen testi, jolla hän pani koetteille suomalaisten tieteilijöiden kyvyn keskustella avoimesti tiedemiesten keskuudessa vallitsevista taustaoletuksista.

Kirjassa Puolimatka tarttuu aggressiivisiin reagointeihin. Retorinen keino jossa on aggressiivisuutta nostetaan keskiöön. Jos erimielinen sanoo sanat "propagandaa", "hölynpölyä" ~ Tai kirjan sivulla 15 olevan esimerkin "Uskonto ansaitsee minulta ainoastaan pilkkaa" se päätyy kirjoihin ja kansiin.

Mielenkiintoisena kysymyksenä on tietysti jo se, että kuvaavatko otokset todella koko aineistoa. Koska on mahdollista että tälläiset kielelliset sammakot nousevat etusijalle käytettyjen argumenttien sijasta. Auki jää ovatko lausunnot olennaisesti järkevin osa saatuja vasta -argumentteja, vai ovatko ne vain häijyimpiä kohtia jotka ovat olleet alkuperäisessä keskustelussa enemmänkin täytettä.

Esimerkiksi jos minä saisin ottaa ylös aivan vapaasti lausuntoja evoluutikoista, syntyisi helposti useankin kirjan verran ad hominem -listauksia. Esimerkiksi Intelligent Designin kannattajista Dembski ja Johnson ovat ahkerasti käyttäneet halveksivaa kieltä. "Valhe peitetään väärennöksin" -pilkkahuudot ovat standardia kaikkien kreationistien kirjallisuudessa, olipa kyseessä sen ID -versio tai jokin "vanhoillisempi alalaji".

Toinen tärkeä kysymys on vastakeskustelijoiden otoksen painottuminen. Koska aineisto on kerätty julkisesta keskustelusta, on selvää että tähän on hakeutunut tietyntyyppistä vastaajaa. Puolimatka itse sen sijaan lainaa esimerkiksi kuuluisaa ja hyvää -ateistista ja evoluutioon uskovaa, mutta Intelligent Designille periaatteellisella tasolla suopeaa - filosofia Nagelia ja tämän virallisia lausuntoja. Tätä kautta rinnakkain näkyy kaksi aivan eri keskustelumaailmaa ja tasoa. Tämänlainen standardierotuksen käyttäminen samassa kirjassa tuntuu suorastaan tarkoitushakuiselta.

Otos on painottunut selvästi erimielisiin aktiiveihin jotka haluavat julkisesti debatoida. Uskallan aivan suoraan sanoa että "Tuskin vastaa koko tiedemaailmaa." Tämä on eräällä tavalla otettu huomioon. Kirjassa Puolimatka katsoo Skepsis RY:n rikkovan useita tieteellisen keskustelun periaatteita. Tämä on uskottava väite.

Skepsis RY kuitenkaan tuskin vastaa koko tiedemaailmaa. Skepsis ei tuota edes vertaisarvioitua lehteä, vaan se on tieteen popularisointia korostava toimija, jonka lehtiin kirjoittelee muun muassa Juha Leinivaara, koulutukseltaan kelloseppä. Hän on kenties fiksu kelloseppä, mutta tämä kertonee jotain siitä miten mittasuhteet vedetään käsistä.

Ongelmallista tässä on tietysti se, että "Helsingin Sanomat" ei ole tieteentekofoorumi. Keskustelu ei siis varsinaisesti käsittelekään tieteentekoa, vaan tieteen popularisoinnin kieltä. Mielestäni jo tälläinen aihepiiri tekee kirjasta "tieteellisen vallankumouksen" kannalta melkoisen irrelevantin.

Tiedeaiheinen keskustelu siellä vastaa tiedekeskustelua jossain keskustelupalstoilla. Sitä voidaan tehdä, mutta se ei ole paikka jossa tehdään tiedettä. Se toimii ikään kuin metatasolla. Jos tieteenteko olisi jääkiekkoa, olisi Puolimatkan teksti ikään kuin ottelua kommentoiva teksti - jossa tässä tapauksessa haukuttaisiin tuomaria sokeaksi puusilmäksi ja haukuttaisiin pelaajien strateginen pelitaito.

Mutta vaikka unohdettaisiin tämä, ja kyseessä olisi aito tiedemaailman debatti.

Sillä tieteensosiologiaan tutustuneet tietävät että tämä on tavallista. Ian Mitroffin sosiologiset tutkimukset näyttivät että tiedemiehet, nimen omaan tieteenteon huiput, eivät vastaa sitä kuvaa joka ihannetiedemiehestä on. Ja tiededebatit ovat ylipäätään yllättävän kovasanaista. Etenkin jos ne käydään populaaristi. Kauna ja jopa vihamielisyys kukoistavat tässä kohden usein. Tämä ei vastaa mielikuvaa joka arki -ihmisellä on. Jopa Kuhnin paradigmanäkemyksessä keskiössä oli huomio, että avomielinen mielenvaihtaminen ei ole tiedemiesten hommaa, oma näkemys pidetään eläkkeelle asti. Tiede etenee tästä huolimatta. Se, että tekijät ovat yksisilmäisiä ei tarkoita että tiedekeskustelu ei etenisi.

Myös Sharon Traweek on ehkä mielenkiintoinen esille otettavana. Hän kirjoitti "Pilgrim's progress" -kirjan, jossa hän katsoi kulttuuriarvoja ja asioihin liitettyjä assosiaatioita. Hän tutki sitä mikä synnyttää hyvän tieteentekijän. Keskiössä oli etenkin se, mikä tekee hyvän fyysikon. Historiallisina hahmoina fyysikot kertoivat eräänlaisia tarinoita siitä miten aggressiivinen ja kilpailuhenkinen työskentely tuotti tulosta. Jopa siinä vaiheessa kun ura alkaa, on eliittifyysikoiden ryhmäpaine olemassa. Alan tyytymättömyys voi pudottaa tieteentekijän uraputkesta. Esimerkiksi noviiseiden oli pakko esittää materiaalin ymmärtämistä, mutta heidän annettiin vain harvoin suunnitella omia kokeita. Yhteisö arvioi ja antaa vasta ansioita vastaan tilaa tehdä omia kokeita. Ja menestystäkin tulee vasta jos ryhtyy johtajaksi. Tällöin maine ikään kuin suojaa laboratorion laitteistoa - ja rahoitusta. Tätä kautta päädytään olemaan sankari vielä valmistumattomille opiskelijoille. Fyysikolle ikään kuin kertyy "taisteluarpia" ja hänestä tulee myyttinen hahmo johon liitetään luottamusta erityisestä neroudesta ja että hänellä olisi erityinen rakkaus tieteeseen. Traweek ei pidä tästä, hän liittää sen esimerkiksi siihen että fysiikka on misten tiede eikä feministi voi pitää sen arvomaailmasta. mutta aggressiivisuus on vallitseva asiantila.
1: Ääritapauksena on kerrottava Esko Valtaojan kirjoissaan kertomasta fyysikosta, joka oli ärtsy. Hän oli nyrkkeilijä ja saattoi debattitilanteessa hypätä pöydälle ja uhata lyödä erimielisiä turpaan. Hän sattui myös olemaan oikeassa. Tämä anekdootti kertoo siitä että aggressiivisuutta esiintyy. Se ei ehkä ole toivottavaa eikä tieteellisen ihanteen mukaista. Mutta sitä tapahtuu käytännössä silti. Eikä tämä estä (1) aggressiivista olemasta oikeassa (2) tiedettä kehittymästä.

Häijyys on tavallaan kriittisyyttä. Nousevalla paradigmalla on lähtökohtaisesti kovennettu vaatimus "alistua pilkalle". Siinä pärjääminen vaaditaan jotta näkemys nousee suosituksi. Vainokortin heittäminen ei tässä ole muuta kuin säälipisteiden hakemista. Puolustautuminen ja argumentointi, vasta -aggressiivisuus, on se joka tehoaa.

Itse asiassa Intelligent Designin kannattajat ovat käyttäneet tätä perustellessaan sitä miten heidän näkemyksensä on nouseva paradigma : Vastustava suhtautuminen näyttäytyy normaalina vakiintuneen paradigman esittämänä kritiikkinä. Keskustelu aiheesta ikään kuin osoittaa että keskustelu ansaitsee rationaalisen lähestymisen. Se taas on ollut olennainen osa jokaista tiedekeskustelua. Häijy sävy ei itse asiassa tarkoita sitä että avointa tiedekeskustelua ei olisi.

Toisaalta häijy sävy voi olla muustakin johtuvaa. Esimerkiksi ikiliikkujien keksijöitä kohdellaan usein varsin kovalla kädellä ja naureskellen ja pikaten. Syynä on se, että se on nykytieteen valossa suorastaan mahdotonta. Heidän perustelujensa ja demonstraatioidensa huonous on syynä pilkkaan. Tätä kautta mukana on selvästi piilo -oletus siitä että asia on vakavasti otettu ja tieteellisesti argumentoitu. Kun tiedeyhteisön vastustus laitetaan mukaan tämän oletuksen jälkeen on kyseessä tietysti "häviäjien pilkka". Mutta ilman tätä oletusta asia ei olekaan niin itsestäänselvä.

Tieteensosiologisen tutkimuksen suurimpia yllätyksiä onkin se, että tieteenteko ei ole sopuisaa, kylmän objektiivista. Puolimatkan asiantuntemuksen luulisi tässä kohden olevan kohdallaan, joten on syytä aivan vakavasti miettiä mahdollisuutta että hän viittaa ikävään sävyyn vain siksi että se näyttää kaduntallaajan silmissä pahalta. Populismi selittäisi myös sen, miksi tiedettä ei lähdetty tekemään julkaisemalla tutkimuspapereita, vaan kirjoittamalla maan suurimpaan päivälehteen.

Tapio Puolimatka itse puhuu kirjansa sivulla 524 "naturalismin älyllisestä romahtamisesta", jonka vuoksi naturalistit joutuvat turvautumaan mielikuvamarkkinointiin. Tämä on varsin erikoista puhetta mieheltä, joka suoltaa tiiliskivikirjoja populaareiksi julkaisuiksi. Ja jonka mielestä tiedekeskustelun eturintama ja siihen liittyvä keskustelu käydään Helsingin Sanomissa ja kaduntallaaja yleisölle avoimissa esiintymis- ja keskustelutilaisuuksissa, joissa esiintyjän karismalla ja nopeasanaisuudella on valtava painoarvo.

Hän syyttää skepsistä henkilökohtaisesta hyökkäämsiestä ja epäreilusta asenteesta. Mutta kuitenkin hän itse on se, joka kokoaa sammakot kirjaksi jossa epäkohtelias reagointitapa ja vastustajien ärtsy luonne muuttuvat ikään kuin todisteeksi. Kirjan joka keskittyy käytettyihin retorisiin keinoihin. Minut taas on opetettu ajattelemaan niin että tärkeää ei ole se, kuka sanoo : Olipa vaikka kusipää ja häijy luonne. Argumentin sisältö ja koetulokset ovat ratkaisevia. Ei se, haiseeko tutkija pahalta ja kiroileeko hän muille. Aggressio on irrelevanttia ja epäargumentatiivista. Mutta se, että jokin asia olisi kriisissä sen vuoksi että "sen kannattajat ovat häijyjä" on rakenteeltaan ad hominem. Irrelevantti ja aggressiivinen epäargumentti sekin. Tässä on hyvä huomata että sivistyssanalla kätketty ja hymyillen ja käytöksellä kohteliaasti esitetty ad hominem on herja siinä missä muu tahansa.

Olen uskonut että argumentit ratkaisevat. Ja olen myös luullut että tiedekeskustelussa olisi kyse muusta kuin populismista. Mielenkiintoinen on myös tapa painottua USA:n koulutuspolitiikkaan. Suomessahan koulussa opetetaan uskontoa tavalla joka on Puolimatkan mukaan tasapuolista. USA:ssa suuri kina on ollut juuri tästä aiheesta. Suomessa fundamentalismia ei ole pelätty samalla tavalla. USA:n koulutuspolitiikan siirto suomeen toki lisää miekiluvissa skepsis RY:n epäilyttävyyttä.

Minulla onkin aika vahva olo siitä, että kun varsinaisessa tiedemaailmassa ei ole tullut menestystä, on haettava sympatiaa muualta. Kirja tuntuu siltä että on tehty itsestäänselvä oletus siitä mitä ihmisille tapahtuu sosiaalisessa väittelyssä, ja sitten tätä on käytetty hyväksi, kerätty sammakot ja tämän jälkeen voidaan heiluttaa vainokorttia ja sairastaa Galilei -syndroomaa ikään kuin luvalla.

Varmasti se, että keskustelut päätyvät keskustelukumppanin kannalta ikävässä sävyssä kirjoihin ja kansiin ei lisää intoa keskustella asioista avoimesti. Pyytäminen keskustelukumppaniksi kun saa ikään kuin piilokysymyksen "Haluatko selkäänpuukotetuksi?" Vaihtoehtoina on uskoa mitä Puolimatka sanoo ja hyväillä hänen näkemyksiään. Tai olla "sulkumielinen" jonka sanomiset esitetään kirjoissa ja kansissa ilman että kontekstia tarkistustetaan lausunnon antajilta ennen painoa, jotta tämäkin voisi sanoa kantansa siitä onko hänet kirjassa esitetty väärässä kontekstissa vai ei.

Minun kannanotto voisi olla se, että suhtautuminen voisi olla toisenlaista, jos ensin saisi näkemyksensä tiedemaailmaan, tekisi tutkimusta aiheesta, ja vasta sitten nousisi koulukirjoihin ja populaarin kansan pariin. Puolimatka, kuten Intelligent Desingistit ja vanhoillisemmatkin kreationistit taas ovat tehneet puuhiaan klassisesti ruohonjuuritasolla, jossa aktivoinnilla ovat pyrkineet vaikuttamaan koulutuspolitiikkaan. Eli ensin olisi koulujen oppikirjat ja vasta sitten mentäisiin tieteeseen. Se olisi ensimmäinen kerta kun se on näin päin.

---

Kuvassa on temppeliherroja. He kävivät muun muassa sotimassa ristiretkiä. He eivät pelastaneet maailmaa - tai edes Jerusalemia - muslimeilta ja tuhonneet tätä vaarallista kilpailevaa maailmankuvaa. Sen sijaan heille itselleen kävi köpelösti. Siinä sitä kuitenkin ratsastetaan hevosella - ja Jeesuksella.

Faktaa vai fiktiota?

"Playground school bell rings / again / Rain clouds come to play / again / Has no one told you she's not breathing? / Hello! / I'm your mind / giving you someone to talk to / hello.

If I smile and don't / believe / Soon I know I'll wake / from this dream / Don't try to fix me I'm not broken / Hello! / I'm the lie / living for you so you can hide / don't cry.

Suddenly I know I'm not sleeping / Hello, I'm still here / all that's left of yesterday"
(Evanescence, Hello)

Skeptikot, kuten minäkin, ovat tyypillisesti erittäin haluttomia hyväksymään paranormaaleja väitteitä, kuten sitä että jollakulla on telekineettisiä voimia, tai kyky hallita nyrkkeilyotteluita ajatuksen voimalla. Erityisen haluttomia he, kuten minäkin, ovat hyväksymään selityksiä jotka perustuvat johonkin tieteen avulla havaitsematta jääneisiin "energiakenttiin" ja "värähtelyihin", joiden taajuudesta puhutaan mutta joita ei voida objektiivisesti mitata. He vastustavat sellaisia "tuntemattomia voimia".

He sanovat jopa että "erikoisille väitteille pitää olla erikoiset todisteet". Eli joitain asioita tulee voida uskoa helpommin kuin toisia ei. Tämä onkin aivan järkevää, jos jonkin asian todennäköisyys on suuri, sen todistamiseen tarvitaan vähemmän evidenssiä. Jos väitän käyneeni SIWAssa eilen, se uskotaan helpommin ja pienemmällä evidenssillä kuin väitetteeni siitä että kävin eilen kuussa.

Paranormaaleja ilmiöitä kannattavat eivät ajattele juurikaan eri tavoin, he vain ajattelevat että heidän omalla mallillaan on suuret todennäköisyydet olla totta. Siksi UFO -todisteeksi tai kummitusvalokuvaksi kelpaa monesti sellainen mitä nyt ei vain ole todistettu väärennökseksi. Hekään eivät varsinaisesti ole erimielisiä siitä, että erityisille asioille vaaditaan erityiset todisteet. Heidän näkemyksensä ovat vain erilaisia.

Samoin voidaan ajatella, että tämä koskee laajempaakin kirjoa ihmisiä. Esimerkiksi kreationistit myöntävät melko usein auliisti että "naturalismi toimii lääketieteessä" ja muissa käytännön asioissa, mutta paljon heikommin esimerkiksi evoluution kohdalla, koska niissä todisteet on havaittavissa heti. Kun taas rokotusten vastustajan mielestä nimenomaan lääketutkimus on heikoilla kantimilla, koska siinä pyörii raha ja taloudelliset tavoitteet, ja että evoluutio ja muut ovat erittäin hyvää tiedettä, koska ne eivät ole yhtä lujasti kaupallisuuteen sidottuja.

Tosiasiassa kenelläkään ei ole näitä "a priori" -todennäköisyyksiä. Ne oletetaan. Ja suurimmat, järjettömimmät, ja mihinkään johtamattomimmat kiistat käydäänkin juuri siitä, minkä "luotettavuuskertoimen" jokin taho saa. Mikään ei ole helpompaa kuin syyttää laitoslääketiedettä "dominoivaksi koululääketieteeksi" ja tiedeyhteisöä muutoin "norsunluutornissa olevaksi". Samoin mikään ei ole helpompaa kuin nimittää jokin taho suoralta kädeltä huuhaalaitokseksi.

Erimielisyyttä ei siis niinkään ole siitä, vaaditaanko joitakin asioita enemmän ja vakuuttavampia todisteita, kuin toisilta. Erimielisyyttä tulee siitä, minkä kohdalla näin tehdään. Tämän ymmärtäminen ja käsittäminen on kuitenkin erittäin tärkeää; Todisteiden vakuuttavuus liittyy joka tapauksessa käsityksiimme siitä, mitkä ovat
1: Tapahtuman uskottavuus, olemassaolon todennäköisyys.
2: Todistusaineiston vahvuus suhteessa todistettavaan ilmiöön. (Kuinka pitkälle selitetään virheitä ad hoc kutsumalla niitä vaikka "mittausvirheiksi", "mittausepätarkkuudeksi" ja "siihen että ihan kaikkia elementtejä ei voitukaan ottaa testissä huomioon", ennen kuin vastaparadigma hyväksytään?)

Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole "yksinkertaista standardievidenssiä", jonka kautta voimme sanoa että "kun jokin riittää/eiriitä todisteiksi tuossa tapauksessa, täytyy kelvata tässäkin". Ellei tähän liitetä samalla jonkinlaista tapaa käsitellä ilmiöiden "tavanomaisuutta", uskottavuutta. Lisäksi on havaittava, että evidenssi muuttaa sitä, miten uskottava jokin asia on. Evidenssi voi tehdä "a priori todella epätodennäköisestä" parhaan selityksen. Se vain vaatii paljon enemmän todisteita.

Käytännössä tässä vaiheessa filosofi itkee. Koska käytännössä emme voi tietää todennäköisyyksiä kovinkaan hyvin. Joillakin empiirisesti mitattavista ilmiöistä voimme tietää että reilulla ja hyvin painotetulla kasinonopalla silmäluvun 6 sen saaminen on yleensä jotakuinkin 1/6. Mutta hei, mikäs olikaan todennäköisyys sille, että homeopatia toimii? (Homeopaatikot tietyisti haluavat, että meillä on "avoin mieli" ja annamme tälle suuren todennäköisyyden, että "otamme niiden väitteet vakavasti". Skeptikot taas muistuttavat siitä avomielisyydestä, jonka seurauksena aivot humpsahtavat pääkopasta.) Todennäköisyyksien aito arviointi on tosiasiassa erittäin harvinaislaatuinen tilanne. Yleensä meillä ei ole tälläistä ylellisyyttä. (Tapahtumilla on toki jokin todennäköisyys, mutta me emme voi tietää sitä.)

Tosiasiassa tähän on kuitenkin tarjolla jonkinlainen keino. Se auttaa painottamaan arvauksiamme uskottaviin suuntiin. Se perustuu sille, että jotkin asiat ovat hyvin testattuja, käytännössä varmoja. Vaikka itse ilmiön todennäköisyys olisi surkea, niille on yksinkertaisesti niin paljon onnistuneita kokeita, että emme voi käytännössä muuta kuin ottaa ne hyvin vakavasti. Fysiikassa tälläinen on esimerkiksi energian säilymislaki. (Olen jopa lukenut lähteistämättömän väitteen, jonka mukaan jos joku tulee patenttivirastoon tarjoamaan ikiliikkujaa, hänelle nauretaan suoralta kädeltä. Vaikka periaatteessa energian säilymislaki on falsifioitavissa, se on käytännössä niin varma, että siihen voidaan luottaa ja sen vastaiset ilmiöt kieltää suunnilleen suoralta kädeltä.)

Tämän asian on hienoimmilleen viety Duhemin-Quinen teesissä. Pierre Duhemin ja Willard Van Orman Quinen ansiosta tiedämme, että emme koskaan havaitse suoraan. Meillä on aina teoria esimerkiksi kaukoputken tai hiukkaskiihdyttimen toimintaperiaatteesta, ja tämän teorian mukaan tulkitsemme mitä niiden antamat tulokset tarkoittavat. Jos nämä yht'äkkiä kumoaisivatkin jonkin teorian, voisimme aina väittää että vika on näiden laitteisiin suunnitteluun ja tulosten tulkintaan tarvittavissa teorioissa. Voisimme loppupeleissä sanoa ainoastaan että jokin on vialla, jotain on korjattava.

Mutta tämän me myös tiedämme. ~ Jotain on falsifioitava, olisi vain keksittävä, mitä kannattaa kumoilla.

Kun otetaan vastakkain useita eri evidenssejä, huomataan että tiede on eräänlainen verkko; Eri asiat ovat liityksissä yhteen. Toisia teorioita käytetään laajasti tiedeverkossa. Nämä tuottavat yhteneväisiä tuloksia, joten verkon tärkeän - useaan paikkaan liittyvän - osan, poisto johtaisi siihen että tiedeverkosta jouduttaisiin poistamaan valtavasti muitakin teorioita, joita on tuotettu juuri sen "kumottavan teorian kautta". Voidaan siis sanoa, että eri teorioilla on eri suuria vaikutuksia verkossa. Siksi on poistettava sellainen, joka vaikuttaa verkkoon mahdollisimman vähän. "Uskottavuuskerroin" määräytyy siis sen mukaan, miten hyvin teoriat ovat yhteensopivia. (Tämä on erityisen järkevää, jos olemme foundationalisteja ja oletamme että meillä on olemassa yhteinen todellisuus, joka olisi olemassa vaikka esim. minä olisin kuollut. Ja jota eri subjektit sitten tarkkailevat.)

Tältä lähtökohdalta voimme sanoa että homeopatia tuskin toimii, koska se ei ole tuntemiemme fysiikan teorioiden kanssa symbioosissa. Saamme sille pienen oikeassa olemisen todennäköisyyden. Sama koskee tietysti myös ESP -voimaa. Joissain tapauksissa arvioinnin tekee harvinaisen yksinkertaiseksi myös se, että niillä ei ole minkäänlaista evidenssiä. Vaikka näille annettaisiin mikä tahansa yli nollan mutta alle sataprosenttisen "a priorinen todennäköisyys" tai "uskottavuus" tahansa, sillä ei ole väliä, koska sillä ei kuitenkaan olisi mitään todisteita antamassa tälle suurelle todennäköisyydelleen tukea. (Jolloin sen arvo on tällä hetkellä myös nolla.) Se perustuu joko siihen että se ruotii aukkoja tietämyksessämme tai siihen että se keksii erilaisia testaamattomissa olevia rationalisointeja sille, miksi sille ei ole saatu niitä todisteita. Siksi emme voi antaa painoarvoa esimerkiksi pelkälle jonkin henkilön väitteelle jonka mukaan avaruusolennoista ei ole todisteita koska USA:n merivoimilla on sotasalaisuuksiensa joukossa avaruusolentoja ja näiden asetekniikkaa, ja että tätä salataan salaliitoilla ja isolla rahalla.

Samoin voimme sanoa, että käytännössä jos jokin pseudotiede järjestää itselleen uudet tieteenalat, jotka koskevat käytännössä laajaa osaa tiedeverkosta, se ei enää ole tiedettä, vaan sen kanssa erillinen kokonaisuus. Jos jokin näkemys vaatii sen, että nykygeologia, nykykosmologia, nykyiset käsitykset puoliintumisajoista, nykyiset käsitykset biologiasta... tulee korvata jollain muilla, uusilla, versioilla, voimme toki sanoa että he voivat periaatteessa olla sisäisesti koherentteja ja jopa rationaalisia. Mutta tämän näkemyksen väittämisen tieteeksi on sama kuin kutsuisi tennispalloa jalkapalloksi. Tilanne voisi vertautua myös shakkiotteluun, jossa henkilö ensin söisi nappulat (aivan fyysisesti, ei sillä "pelin tavalla") ja sanoisi itseään tämän jälkeen voittajaksi.