Vatulationistinen tieteenfilosofia ; "Kokemus"peräinen tieto

Olen blogissani käsitellyt loogista positivismia hyvin ylimalkaisesti. Tämä on ollut tavoitteellista. Eräs toistuvimmista teemoista on se, että empirismi leimataan siihen ja kritisoidaan, ja syystä. Mielestäni tärkein opetus on että tämä rinnastus on olkiukko. Loogisen positivismin kritiikki taas ilman tätä juonnetta on, suoraan sanoen, usein riittävän hyvää siinä mielessä että en näe miksi tätä koulukuntaa pitäisi käsitellä juurikaan. On syytä opetella ja miettiä jotain hedelmällisempää.

On kuitenkin hyvä katsoa verifiointia. Ja nimenomaan siinä mielessä että verifiointiakin on "tavallaan" "kahta suurta päälinjaa". Ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Tätä on syytä esittää vähintään karkeasti ja liioitellen jotta perusidea tulee selväksi. Sillä tällä tiedolla on merkitystä. Merkitystä jos haluaa välttää älyllistä koheltamista.

Jos otetaan empirismi "aivan sen alkuaikoina", se nojasi ennen kaikkea siihen että tietoa hankitaan kokemuksella. Tämä kokemus oli usein nähty nimenomaan aistinvaraiseksi kokemukseksi. Tässä mielessä verifiointi tarkoitti sitä että luotettiin että ihmisillä on luotettavat aistit. Ja niillä havainnoitiin asioita. Havaintoja sitten kuvattiin ja luokiteltiin mahdollisimman tarkasti.

Jos mietitään Wienin piirin oppeja, niin erityisesti Schlick ja Waisman pitivät tiukasti kiinni verifiointiperiaatteesta. He olivat kuitenkin irtautuneet sen että teoreettiset termit eivät ole havaintotermien lyhennelmiä. Eli niiden tavoitteena ei ole kuvata aistihavaintoja mahdollisimman lyhyesti ja eksaktisti. Sen sijaan niitä lähestytään hypoteettisesti tuotettujen teorioiden kautta. Teorioita ei siis havaita sellaisenaan, vaan ne postuloidaan. Tässä ei havaita ja kuvata vaan sen sijaan on havaintoja, mielellään havaintojoukko (explanandum) joka yritetään kuvata jollain mallilla (explanans) joka peittää sen (peittävän lain malli).
1: Asian voi viedä pahemmaksi ; Loogisen positivismin jatkomukaelmat, kritiikkeihin -  etenkin Wienin piirin "virallisen kriitikon" Karl Popperin kritiikkiin - reagoinnit johtivat loogiseen empirismiin. (Jota usein pidetään loogisen positivismin kanssa oleellisesti samanlaisena vaikka niissä on aste-eroja.) Siinä ei enää edes ollut positivismin alkutaipaleelle tyypillisiä verifikaatiovaatimuksia tai luottamusta termien käännettävyyteen. Eli asioita ei pitänyt havaita sellaisenaan eikä teorioissa kuvatut termit käänny sellaisenaan havainnoiksi. Havaintojen teoriapitoisuus on siis siinäkin hyväksytty.

Tämä johtaa tietenkin siitä erikoiseen tilanteeseen että suuri osa humpuukimaakareista on itse asiassa sellaisia että he ensin moittivat skientismiä. Selittävät että tieteen ulkopuolella on havaintoja. He tulkitsevat loogisen positivismin kritiikin tarkoittavan kaikkea tiedettä ja että asia on melkolailla loppuunkäsitelty. Samalla he kuitenkin nojaavat omiin kokemuksiinsa jota he pitävät viisautena, näkemyksellisyytenä ja muuna. He ovat siis tavallaan skientistejä itse, luottavat omiin intuitioihinsa ja tunteisiinsakin kokemusperäisinä havaintoja. He ovat naivimpia kuin loogiset positivistit.

Toki tähän saa hauskaa lisätwistiä tiedostamalla että Tapio Puolimatkan kaltaiset henkilöt ovat selittämässä että empiria vaatii ehdotonta luottamusta ihmisaisteihin ja ihmisjärkeen. Tämänlainen ns. metodinen optimismi on empirian kannalta kuitenkin niin 1700 -lukua. (Tai vielä pahempaa ; 2010 -luvun pseudoskeptismiä.) Hän on tässä selkeästi verifikationistinen. Ja nimenomaan sillä äärimmäisen alkeellisella tavalla.

Koen miltei tarpeelliseksi erottaa nämä verifiointityylit toisistaan. Jos ei muuten niin siksi että looginen positivismi ja sen mukainen selitystapa oli kuitenkin aikansa paradigma, joka oli väärä mutta kuitenkin tieteen teon kannalta riittävän käyttökelpoinen ajatuskulma. (Se oli filosofisesti heikko mutta tavallaan käytännössä sovellettava.) Tätä kautta haettiin kokemusperäistä tietoa. Se, kun omia tunteita ja havaintoja aletaan puolustaa kuin ne olisivat falsifiomattomia kritiikin ulkopuolella havaintoaineistoja, syntyy "kokemus"peräistä tietoa. Tätä tekisi mieli kutsua verifioinnin sijasta vatuloinniksi. Se on nykyään nähdäkseni hyvin suosittu arkifilosofian muoto.

Onko eettisten teorioiden sovittava intuitioihin?

Kun katsotaan etiikkaa, siihen liitetään hyvinkin usein tunteita. Näitä toki kutsutaan usein hieman toisilla nimillä. Tämä näkyy melko vahvasti esimerkiksi siinä miten metaetiikassa ateismia pidetään "eksistentiaalisesti riittämättömänä" vastaamaan moraaliasioihin.

Mutta kenties merkittävin koskee utilitarismia. Moni arvostaa utilitarismin ajatusta, sitä että ensin määritellään jokin hyve ja sitten tätä tavoitellaan mahdollisimman monille. Tätä on syytä kannattaa siihen asti kunnes ymmärtää että utilitaristisiin järjestelmiin kuuluu usein lieveilmiöitä. Esimerkiksi utilitarismissa voi olla perusteltua tuomita viattomia, jotta saataisiin rikollisuus vähenemään pelotevaikutuksen vuoksi ja halutaan mieluummin tuomita väärä kuin jättää teko julkisuuskuvaltaan ratkaisemattomaksi. Utilitarismissa on käytännössä aina mukana myös se, että vähemmistön tai yksilöiden onnellisuus ja hyveensaanti voidaan itse asiassa tyystin ottaa pois "enemmistön nimissä". Tämä koetaan epämiellyttävänä ja mielivaltaisena. Ja siksi utilitarismista ei pidetä

Toisin sanoen moni käyttää näitä epämiellyttäviä seikkoja kuin ne olisivat objektiivisesti epämoraalisia, Ja niillä ikään kuin kaadetaan pääteoria. Taustalla on objektiivisuutta muistuttava ajatus. Sellainen jossa moraalia kuvattaisiin teorioilla jotka noudattavat ikään kuin Hempelin määrittämää selitysmallia. (Hempelin mukaan selityksessä täytyy olla vähintään yksi laki joka kuvaa asian laidan. Peittävän lain mallin mukaisesti.) Moraaliteorialle toisin sanoen oletetaan teoria ja epäintuitiivinen tai tunnetasolla epämiellyttävä yksittäistapaus sitten "ikään kuin falsifioi teorian". ; Eli jos utilitarismin maksimointi ei anna vastausta kaikissa mahdollisissa ratkaisuissa se on joko väärä teoria tai sitten se ei ole ainakaan täysin oikea teoria ja koko selitys sille mikä tekee hyväksi ja pahaksi.

Tämä askel ei tietenkään ole ilmiselvä. Moralisti voi aina tuomita tämänlaisen tunteiluna ja selittää että teoria on tosi ja kuvaa moraalia. Ja kenties ihmisten näkemys vain on väärä. (Tähän vertautuvaa toimintaan ja selitykseen löytää kulmia etenkin uskonnon puolelta. Jumalan käskyt ja ihmisten syntiturmeltunut näkemys asetetaan vastakkain. Ja intuitio ja eettinen tunne ei välttämättä merkitse paljoakaan.)

Ongelmana on vain se, että jos tunnepuoli todella voidaan ottaa totena, niin siinä vaiheessa Sam Harris on yht'äkkiä erikoisen vahvoilla. Hänhän käyttää psykologian ja neurotieteen tuloksia hakiessaan sisältöä ja määritelmää moraalille. Jos moraali on intuitionmukaista voidaan sanoa että moraali on määritetty ihmisen lajityypilliseksi käyttäytymiseksi. Ja tämä taas on periaatteessa luonnontieteellinen kysymys.

Kuitenkin monesti kun moraalisysteemeitä torjutaan intuitiopohjalla perussävynä on ironisesti se, että moraali olisi relativistista eikä sitä saisi lähestyä määritelmin koska nämä määritelmät olisivat väärässä. Eksistentiaalinen kokemus nähdään usein täysin irrallaan kaikesta luonnontieteellisestä. Mutta toisaalta jopa psyykenlääkitys voidaan nähdä mekanistis-kemiallisena porttina siihen että vaikutetaan tunnettavilla tavoilla siihen miten maailma koetaan...

Mallintamisesta ja selittämisestä

Moni, mukaanlukien minä itse, pitävät tieteellistä mallintamista ja selittämistä käytännössä samana asiana. Tässä on usein henkenä ns. peittävän lain malli. Tällöin selittäminen on sitä että havaintoaineisto selittää miksi asiat ovat niin kuin nähdään, mutta eivät ole jollain toisella tavalla.

Jotkut, kuten Pierre Duhem, ovat kuitenkin jakaneet selittämisen ja mallintamisen erikseen. Duhem jakoi teoriat selittäviin (explanatory) ja kuvaileviin (representative). Hänen kantansa oli siitä kiinnostava että yleensä on korostettu selittämistä ja ymmärtämistä, jopa niin vahvasti että kuvailu olisi jotain heikompaa. Duhem kuitenkin esitti että fysikaalisten teorioiden tulisi olla nimenomaan pelkästään luokittelevaa tietoa. Tällöin hyvä fysiikka olisi nimenomaan kuvailevaa. Noustakseen selittäväksi jouduttaisiin tekemään jotain josta Duhem ei pitänyt. Eli ottamaan puhtaasti metafyysisiä kannanottoja teoriaan. Duhemin mukaan se, mitä suurin osa maallikoista haluaa ja vaatii teorioilta ovat itse asiassa turhia. Selitysmallinrakentamisesta voi olla filosofisia hyötyjä fysikaalisille teorioille vain heuristisessa mielessä. Eli jos teoria helpottaa hypoteesinmuodostusta - tuo mieleen uusia testirakennelmia.

Moni voisi ajatella että Duhem olisi instrumentalisti. Siinäkin korostetaan sitä että tieteessä luodaan luokittelujärjestelmiä. Duhem kuitenkin kannusti enemmänkin jatkuvuuden henkeä. Mikä ei ole yllättävää koska hän keskittyi suuresti esimerkiksi osoittamaan sitä miten tieteellisillä teorioilla ja ajatuksilla on ollut taustaa keskiajan filosofiassa. Toisaalta tämä on järkevää jos ajatellaan että teoriat saavat sisältönsä kontekstista. Ja että teoriat täsmentyvät kun niissä olevia pukkeja, virheitä ja poikkeustapauksia huomioidaan ja teorioita korjaillaan niiden valossa. Jossain määrin ajatus tiedon kumuloitumisesta voidaankin liittää ajatukseen esimerkiksi aatehistoriasta.

Ajatus on itselleni hieman vieras. Joskin olen ollut etenkin kvanttifysiikan kohdalla taipuvainen ajattelemaan että kun kvanttifysiikkaa halutaan ymmärtää, niin silloin pitää katsoa kaavoja. Moni kuitenkin vaatii maailmankuvallisia tulkintoja ja kvanttifysiikan vaikutukset esimerkiksi maailmankuviin innostavat. Olen hyvin vastahankainen tälle. Sanallistamiset, kuvaukset ja merkitykset ovat arvokkaita vain siinä mielessä että ne voivat tuoda kvanttifyysikoille uusia koejärjestelmiä koskevia ideoita. Se, mitä vaaditaan kun vaaditaan ymmärtämistä selviää kun katsotaan ihmisten tarjoamia vastausyrityksiä. Niissä on kysymys nimenomaan siitä että kytkös tieteeseen ja järkeen heikkenee, mutta yhteys tunteisiin ja mielikuvitukseen kasvavat. ; On selvää että prosessi usein leviää niin että mallintavan vertauskuvan sijaan ymmärrys on sitä että rakennetaan jonkinlainen näkökulmien vertauskuva jonka sitten vain halutaan olevan myös Totta "sellaisella ontologis-metafyysisellä tasolla".

Perustelutapa ja aika (Tietämisen epäsymmetria ajassa)

Usein ihmiset ajattelevat teoriaa jonain yhtenä ja samana mallina. Esimerkiksi perinteinen peittävän lain malli on ajassa symmetrinen ; On olemassa teoria, joka ennustaa miten asiat ovat ja eivät ole. Jos löydetään asia, joka ei sovi tähän malliin, ei ole väliä onko se tapahtunut menneisyydessä. Siinä ennuste tehdään ennen löytöä, ja sitten joko kaivetaan historiaa tai odotetaan tulevaisuutta.

Kuitenkin monet asiat muuttuvat olennaisesti ajan mukana. Kuvitellaan esimerkiksi, että ollaan tekemisissä rikosten kanssa. Joku voi ennustaa määrän jona rikoksia tapahtuu. Kuitenkin on hyvin vaikeaa ennustaa juuri tiettyä rikosta ennalta. Näin ollen rikostutkija joutuu tavallaan aina tekemisiin "epätodennäköisten asioiden kanssa". Rikos on jälkikäteen tapahtunut ja sen tapahtumistapa on selvitettävissä ja arvioitava jälkikäteen hyvinkin tarkasti. Etukäteen vastaavan tekeminen on mahdotonta. - Rikollisuutta käsittelevä skenaario antaa työkaluja käsittelemään yhteiskunnassa tapahtuvia rikoksia tilastollisesti, eikä tarkkuus käytännössä yllä "Minority Reportin" yksittäisten rikosten ennustamiseen ennalta. ~ Toki kaikki rikokset eivät ratkea. Koska esimerkiksi jokin tieto katoaa tai tuhoutuu. Mutta jälkikäteen rikoksen tapahtumisen yksityiskohtia voidaan selvittää todella suuremmalla tarkkuudella kuin sen ennustaminen ennalta.

Tämä epäsymmetria on yllättävän tärkeä asia. Se nimittäin johtaa siihen että menneisyyttä ennustavien tieteiden välineistö ja tavat eroavat huomattavasti niistä jotka yrittävät ennustaa tulevaisuudessa tapahtuvia asioita. Näin menneisyyttä tutkivat historioitsijat, astronomit, paleontologit, arkeologit (ja rikostutkijat) käyttävät hyvin erilaisia metodeja hyvin erilaatuisiin kysymyksiin vastaamiseen kuin tutkimuksen tuloksia ennalta arvioivat fyysikot, kemistit ja ilmastotutkijat.

Jos tämän unohtaa, päätyy helposti omituisiin tilanteisiin jossa toteutuneen tapahtuman todennäköisyyksiä arvioidaan "ikään kuin ilmassa". Tämä ajattelu johtaa itse asiassa hyvin usein taikauskoisiin näkemyksiin ; Sitä esimerkiksi päädytään laskemaan toteutuneen pokerikäden todennäköisyyttä jälkikäteen ja kun tulos on epätodennäköinen, ihmetellään syyksi joko huijausta tai sallimusta. Siinä unohtuu se erikoinen tosiasia, että jälkikäteen arvioitu maailma on tietynlainen ja aina epätodennäköinen verrattuna tulevaisuuden ennusteisiin. Skenaariot eri vaihtoehdoista karsiutuvat nykyhetkessä joksikin tietyksi. Ja sitten se on tietympi, jolloin se kattaa kapeamman osan. Tämä "pakollinen epätodennäköisyys" joka syntyy "ennalta mahdollisen vaihtoehtojoukon" ja "toteutuneen tietyn" välisestä erosta on väistämätön asia, eikä se tuota mitään sen laatuista "epätodennäköistä ihmettä" joka vaatisi sallimuksen kaltaisten konseptien kehittelyä.

Ovatko ihmissudet naturalistisia?

Hyvin usein naturalismia lähestytään fysikalismin kautta. Eli jos jokin asia ilmenee luonnossa, se on naturalistisesti pätevä. Tällä hetkellä esimerkiksi ihmissudet eivät selvästi ole naturalistisesti todistettuja. Ne esiintyvät tarinoissa, mutta eivät empiirisen havainnoinnin maailmassa.

Kuitenkin voidaan tehdä oletus että ihmissusia havaitaan. Niillä on paino ja ne kykenevät tuottamaan selviä ruumiita. Niistä irtoaa sudenkarvaa. Löydetään ihmisiä joiden muutosprosessi alusta loppuun saadaan seurattua valvotuissa olosuhteissa. Evidenssi näyttää kenties aluksi kaukaa haetulta, jopa huijatuilta. Mutta sitten todistusaineisto vaan kasautuu ja kasautuu, ja jossain vaiheessa Duhemin-Quinen teesin mukaan ne on pakko hyväksyä empiirisesti havaituiksi. Moni olisi valmis hyväksymään tämän.

Samaa ajattelutapaa voitaisiin soveltaa myös taikuuden kohdalla ; Jos joku kykenee heittämään tulipalloja, levitoimaan, rikkomaan aikaa. Parantamaan sairaita. Nostamaan kuolleita henkiin. Muuttamaan veden koskenkorvaksi. .... Näitäkin ihmeinä pidettäviä voidaan periaatteessa havaita. Tämän jälkeen taikausko olisi empiirisesti todistettu. Evidenssi voisi keräytyä niin että olisi järkevää uskoa taikaan.

Tässä mielessä on itse asiassa täysin perusteltua sanoa että naturalismi ei suinkaan sulje ulos a priorisesti likimain mitään ilmiötä itsessään. Kysymys on enemmänkin ilmenemisen varmentamisesta. Siitä että tässä ei ole onnistuttu.

Kuitenkin voidaan katsoa todistamisen lisäksi toista asiaa. Se on

Siinä luonnollinen perustuu joko induktioon (peittävän lain mukaisiin syy-seurausyhteyksiin, korrelaatioihin tai analogiseen ajatteluun) ; Asiat ovat luonnollisia koska ne ovat samanlaisia kuin toiset luonnolliset asiat.

Tässä mielessä ihmissusista voidaan helposti löytää monia epäanalogioita ; Ihmissudet kestävät lyijyluoteja kuolematta, toisin kuin muut eliöt. Taikuudessa energia vaikuttaa hyvin poikkeuksellisella tavalla. Nämä ovat epänormaaleja mutta havaittavissa. Siksi niitä voidaan kutsua nimellä paranormaali ; Erottamaan yliluonnollisesta tai "tavallisen luonnollisesta".

Tämä määritelmä ei ole ollenkaan huono, sillä se pyydystää ison osan käytännön tutkimustyöstä ; Naturalistiset selitykset perustuvat "tavallisen luonnolliseen" siihen että asiat ovat samanlaisia kuin muut, jo havaitut, asiat ; Esimerkiksi planeetat liikkuvat juuri samalla tavalla kuin tiiliskivet - ja tämä yhteinen sääntö on gravitaatiolaissa. Samalla alkaa tietysti näkymään esimerkiksi reduktionistisia piirteitä ; Biologia toimii kemian säännöillä, eikä lainata jotain poikkeuksellista perusessenssiö, vitalistista elämänvoimaa jota on eläimillä mutta ei kemikaaleilla. Vitalisti voi katsoa että on henki, elämänvoima tai sielu, jotka eivät ole kivissä, mutta jotka ovat elävissä olennoissa. Vitalismi on siksi katsottavissa paranormaaliksi näkemykseksi.

Toki voidaan sanoa että selvästi paranormaalin todistamisessa olisi silti huomattavaa analogisuutta normaalien empiiristen käsitteiden kannalta. Tämä tietysti vaikeuttaa asiaa, koska analogia -argumenteissa on yleensä ottaen vaikeutta siinä, miten epäanalogia heikentää argumentaatiota. Olisi jotenkin erotettava olennaiset ja epäolennaiset piirteet. Onko tämä havaittu analogia "riittävän iso" muuttamaan paranormaalin "tavallisen normaaliksi" vai ei, on tavallaan irrelevanttia koska joka tapauksessa voidaan sanoa että paranormaalit ovat luonteeltaan samantapaisia kuin Goodmanin grue -ilmiö ;

Tämän Grue -huomion kautta voidaan esimerkiksi sanoa, että tällä Jeesuksen ylösnousemus on paranormaali. Havaintoaineisto näyttää että ihmiset kuolevat, eikä henkiin heräämisiä ole dokumentisoitu kovinkaan ilmiselvän vakuuttavalla aineistolla. Jeesuksen henkiinherääminen on siksi erilaista kuin kaikki se havaintoaineisto joka meillä on sekä ihmisten että eläinten kuolemasta. Grue -tasolla kuolema on vain erikoinen spesiaalitapaus, joka näyttää joltakin joskus ja muulta joskus toiste. Se, että olemme nähneet vain yhtä tilaa ei tarkoita toisen tilan olemattomuutta. Tässä ongelmana on tietysti se, että tämä vaihtoehtoinen tila tulisi todistaa jotenkin. Se on hieman kuin esittäisi että ihmissusiin voisi uskoa vaikka niistä ei ole havaintoa vain siksi että niitä ei ole kumottu.

Itseäni kuitenkin kiinnostaa ajatus siitä, että paranormaalit ilmiöt ; taikuudesta myyttisten petojen kautta Jeesuksen ylösnousemuksen ovat luonteeltaan sellaisia että ne ovat selvästi periaatteessa todistettavissa. Niitä ei ole todistettu, joten valtaosa niiden puolustamisesta ei itse asiassa esitäkään vakuuttavaa todistusaineistoa siihen miksi asiaan olisi järkevää uskoa. Vaan sen sijaan esittävät ahkerasti perusteluja sille miksi todistusaineiston ja perustelujen puute eivät merkitse mitään. Näin ollen asiaa ei itse asiassa muisteta perustella, koska jäädään pelkästään ohittamaan todisteiden puutetta.

Ja suoraan sanoen tämänlaista on hieman vaikeaa kutsua rationaaliseksi, älyllisesti rehelliseksi lähestymistavaksi ; Voidaan toki sanoa että ihmistieto on rajallista, ja että yllätyksiä tulee aivan varmasti tapahtumaan. Mutta olennaista onkin huomata, että tässä yllätyksen tietämisessä ei vätetä että tiedetään yllätyksen luonne ikään kuin ennalta.

Ja juuri tämä on se suurin ongelma aina kun paranormaalien ilmiöiden todistaminen nouse esille ; Tietämisen rajat hyväksyvä joutuukin hyppäämään siihen että tiedetään miten asiat ovat. Argumentti rakentaa ennalta tiedetyn yllätyksen, jossa tietämättömyys peitetään tuntemattomalla jonka luonne väitetään tunnetuksi jo ennen kuin yllätytään sen löytämisestä...

Darwin of the gaps

Kreationistien argumentaatio on kautta historian ollut evoluutiokriittisyyden ympärille rakentunutta. "Vähäx te ootte tyhmii joten mä oon fiksu" -argumentaatiotapaan.

Siinä on etsitty aukkoja evoluutioteoriasta. Tämä tarkoittaa sitä että ei itse asiassa tiedettyjä asioita jotka olisivat ristiriidassa evoluution kanssa, eli ei ole ongelmakohtien, anomalioiden listaaminen.

Sen sijaan ollaan vaadittu "parempia todisteita". Esimerkiksi tästä käy tapa jolla he lainaavat Gouldin näkemystä fossiilirekordistaa ; Gouldin näkemys oli se, että evoluutio on ajallisesti epätasaista, ja joskus muutoksia on nopeammassa tahdissa. Ja tämän vuoksi fossiilirekordiin ei uskottavasti kertyisi riittävän paljoa fossiileita jotta niistä syntyisi aukoton ketju. Sellainen "täydellinen ketju" jota kreationistit vaativat. Syynä on se, että fossiloituminen ei ole mitenkään hirvittävän tavallista. Tätä kautta fossiilirekordin aukkoisuus on seuraus, ennuste, fossiloitumisesta tiedetyistä asioista.

Kreationistien mukaan epätäydellinen fossiilirekordi puolustaa yhtä hyvin evoluutiota kuin luomistakin. Tosin he eivät ole voineet osoittaa pätevästi että Jumala loisi todennäköisesti sentapaisen rekordin kuin nykyään. Evoluutikot kykenevät. Koko kreationistien fossiilien "evoluutiolle tuottamiin vaikeuksiin" -ajatusrakennelmakin nojaa sen asian ymmärtämiseen, että evoluutio tuottaisi pikkuhiljaa muuttuvia muotoja. Välimuotojen vaatiminen on järkevää heti kun tajuaa että evoluutio ennustaa tietyntyyppistä fossiilirakennelmaa. Evoluutio voidaan siis falsifioida osoittamalla aineisto joka on selvästi erilaista.
1: Toki kreationistit myös liioittelevat Gouldin sanomaa. Gould ei väitä että fossiilirekordia ei voitaisi järjestää. Hän esittää jopa selvästi "Bully for brontosaurus" -kirjan sivulla 144-145 seuraavaa : "Archaeopteryx, the first bird, is as pretty an intermediate as paleontology could ever hope to find." Välimuotojen puuttumista ei tarvitse selittää vaan sitä että fossiilisto ei ole täydellinen.

Vastaavaa ajattelutapaa on tietysti kaikkialla, vaikkapa Tilke -DNA:n kohdalla.

Tästä päästään siihen että (ID)kreationistit on perinteisesti liitetty vahvasti Aukkojen Jumala -virhepäätelmän käyttäjäksi. Eli jos jokin asia on selittämättä, sille ei voida keksiä selitystä. Heidän mielikuvituksensa ja keksimiskykynsä rajoite on sama kuin luonnonlakien rajoite. Syntyy paradoksaalinen "Emme tiedä siis tiedämme" -asenne.

Kreationistit yrittävät hyvin usein pelastaa itsensä ongelmasta sortumalla tu quoque -argumenttivirheeseen. Eli että evoluutioteorian kohdalla tehdään samaa kuin mitä he tekevät.

He ovat yrittäneet pelata asiaa takaisin väittämällä että esimerkiksi Gouldin fossiilirekordin täyttäminen on "Aukkojen Darwinismia". Tässä kohden he kuitenkin unohtavat yhden hyvin tärkeän asian. Induktio on tieteessä aivan normaali ja olennainen selitystapa. Induktio voidaan ymmärtää vaikkapa peittävän lain mallin kautta ; On havaintoaineisto, jonka jokin induktio selittää. Koska induktio koostuu sännöstä, on kyseessä laki joka kulkee siinäkin kohdassa missä ei ole mitään suoria havaintoja. Aukko ei ole ongelma induktiolle. Ristiriita sen sijaan on.
1: Kreationistit eivät tätä ymmärrä, koska he haikailevat ja vaativat "puuttuvia renkaita" ihmiselle, bakteerin siimamoottorille tai mille tahansa. Sen sijaan he unohtavat esimerkiksi Haldanen lausunnon, jonka mukaan evoluutio oli testattavissa ja falsifioitavissa, koska jo yksi prekambrikaudelle ajoitettu jänis kaataisi sen. Kreaitionistit eivät etsi Haldanen esimerkin tapaisia aitoja ristiriitoja ja ongelmia tuottavia kohtia, vaan leikkivät "emme tiedä siis tiedämme" -leikkiään.

Evolutionistit eivät käytä "Aukkojen Darwinismia", koska he eivät viittaa tuntemattomaan perusteluna jollekin uudelle. Sen sijaan he tekevät kuten tieteessä on tehty aina ; Jos meillä ei ole havaintoa jostain asiasta, se ei tarkoita samaa kuin asian puute. "Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta". Evoluutioteoriaa laitetaan niihin aukkoihin, koska evoluutio on havaittu siellä missä asioita on tarkasteltu. Emme tiedä yhtään ainutta rottabaramiinien spontaania syntymää mutta sen sijaan elämä syntyy aina toisesta elämästä, joten evoluutioteoria minimoi tämänlaiset "tyhjästä syntymis -ihmeet". Jumala olisi fiksu jos me olisimme havainneet Jumalaa luomistyössä. Silloin voisimme oletella että Jumala on toiminut niissäkin tapauksissa joita ei ole raportoitu. Tämä olisi pätevää induktiivista päättelyä. Syynä ei ole aihe vaan havainnot. Jumalasta ei ole havaintoja, toisin kuin luonnonvalinnasta, mutaatioista ja muista evoluutiovoimista.

Aukkojen Jumala on tietämättömyyteen vetoamista, jossa vedotaan siihen että jotain kohtaa ei ole mitattu, joten sitä kohtaa ei voida testatusti varmistaa ja sanoa että juuri tämä kohta liittyy induktioon. Induktiossa mittaamattomuus voidaan hyväksyä, sen kohta tiedetään koska meillä on se induktio joka peittää alleen havaintoja joista osa on havaittuja ja toiset ajatellaan "evidenssin nojalla" saman ilmiön alle kuin ne havaitutkin asiat. Induktio on itse asiassa selitysvoimansa kautta tavallaan aukkojen peittämistä tiedettyyn vedoten. Aukkojen Jumala taas yrittää kumota tiedetyn niillä aukoilla. Ajattelutapa on täsmälleen päinvastainen.

Joku voisi sanoa että kreationistit peittävät aukot Jumala -induktiolla. Tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa. Asia on selvää kun katsomme miten Dembski on yrittänyt kiertää sen ongelman että kreationistit sortuisivat aukkojen Jumalaan. Hän on rakentanut tätä varten eliminatiivisen menetelmän, jossa oletetaan ensin että on vain Suunniteltua, Lainmukaista ja Satunnaista. Ja jatkaa sitten että Suunnittelu todetaan eliminoimalla luonnolliset ja satunnaiset elementit. Tällöin saisimme tietää vaikka tässä vain kritisoitaisiin vaihtoehtoja.

Tämä näkemys johtaa siihen että ei voi olla mitään Jumalaa tai Suunnitelmaa jota laittaa aukkoihin jotka voidaan selittää jollain induktiolla. Gouldin näkemys fossiilirekordista on siksi todiste evoluutiolle eikä kreationisti voi vedota siihen koska hän ei ole eliminoinut evoluutiota niiden kohdalta. Jumala ei voi olla mikään induktiivinen päätelmä joka laitetaan "selittänään erilaiset fossiiliaineistot". Sillä lainomaisen eliminoinnissa induktiot estetään. Jos eliminoimme lainomaisen on selvää että jäljelle ei jää lainomaisuutta. Jos "Design" olisi jokin induktio, se eliminoituisi lainomaisen poistamisen kohdalla. Mutta tämä on kielletty koska "Design" tunnistetaan "ikään kuin varmuuden vuoksi" määrittelemällä se somethingelseismiksi, jättämällä sen määritteleminen sikseen ja sanomalla vain epämääräisesti että "se on jotain muuta".

Näin ollen on selvää että aukkojen darwinismi -syytös on halpa leimakirves jolla yritetään helpolla retorisella kikalla palauttaa itseen kohdistunut kritiikki. Tämänlaiseen nimittelyyn nojaava osoittaa minun silmissä vain totaalisen osaamattomuutensa tieteenfilosofiassa ja perustelujen perusrakenteissa. Ja koska sanonta on kovin suosittu, teen tästä päätelmiä koko ajattelulinjan dogmaattis-ideologis-kusipäisestä taustasta.

And you wonder why we call them IDiots?

Rajat ja sumu.

"Even the most successful analogies in the history of science breakdown at some point. Analogies are a valuable guide as to what facts we may expect, but are never final evidence as to what we shall discover. A guide whose reliability is certain to give out at some point must obviously be accepted with caution. We can never feel certain of a conclusion which rests only on analogy and we must always look for more direct proof"
(Thouless)

Kun puhutaan jostain ilmiöstä, tarkkuutta pidetään hyvänä asiana. Esimerkiksi peittävän lain mallin mukaan selitys on sitä selitysvoimaisempi, mitä tarkemman ja pienemmän alueen se rajaa sisäänsä ja mitä tarkemmin ja laajemmin se rajaa asioita ulos. Myös määritelmissä korostetaan usein tarkkuuden tärkeyttä: Yksi syy suuren hienostosanojen määrään esimerkiksi tieteenalojen sisällä ei ole halu tuottaa jargonia, vaan se että niiden kautta asioita voidaan tarkastella niin että ne sekoittuvat vähemmän toisiin asioihin. Näin toinen ei puhu aidanseipäistä, toinen aidasta ja kolmas aitalangasta samalla nimellä.

Tätä kautta voidaan ajatella asiaa informaationkin kautta. Tieto on sidottu epätodennäköisyyteen : Tästä voisi vetää ajatukset siihen että mitä pienempi ala, sitä epätodennäköisempi siihen on osua.

Analogian ongelmana on helposti se, että se kattaa hyvin suuren ja epämääräisen alueen. Esimerkiksi jos otetaan kuvassa oleva yksinkertainen ruudukko, jossa jokainen vaakarivi ja sarake kuvaa jotain erilaista ominaisuutta. Tätä kautta voidaan muutamalla (3 + 3 )ominaisuudella saada määritelmillä saada 9 erillistä ruudukkoa ja niitä voidaan käsitellä erikseen ja tarkastella mitä korrelaatioita esimerkiksi ruudun A ja I välillä on. Analogioiden kohdalla määritelmä korostaa samanlaisuutta, jolloin E:n kanssa mukaan tulee neljä ylimääräistäkin ruutua. H ja D sisältävät toki keskenään epäanalogioita : Nehän ovat eri vaakariveillä ja pystyriveillä. Kuitenkin jos analogiaksi otetaan E, ne "menevät yhteen".

Tämä ei tarkoita sitä että analogiat olisivat huonoja: Nehän kuitenkin rajaavat jotain asioita. Kuitenkin tässä mukaan tulee kysymys siitä "miten paljon epäanalogioita on kestettävä". Laajasti sanoen, mitä enemmän katsotaan sitä että jokin on samalla tavalla ja epäanalogioita pidetään "irrelevantteina", sitä isomman alueen analogia kattaa, mutta se menettää samalla informatiivisuuttaan.

Osittain tämän vuoksi osa on jopa sitä mieltä että analogiaa saisi käyttää vain tukimenetelmänä, yhdessä muiden kanssa, ei yksin itsessään. Muut korostavat analogian käytön tarkkuutta ja sitä miten sen avulla voidaan rakentaa käteviä yhteyksiä kokeilua varten, jolloin analogioista muodostetaan määritelmällisiä malleja. Erilaisissa taikauskoissa analogia ihman tälläistä itsekriittisyyttä sen sijaan usein keskiössä.

Itse uskon että analogiat ovat käteviä, mutta niitä on todella helppo käyttää huonosti.

---

Tässä analogiat eivät tarkoita näkökulmien vertauskuvia, vaan mallintavia vertauskuvia joissa korostetaan ilmiöiden rakennetta.

Se on vain teoriaa.

"Theories are only verified hypotheses, verified by more or less numerous facts. Those verified by the most facts are the best, but even then they are never final, never to be absolutely believed."
(Claude Bernard, "Introduction to the Study of Experimental Medicine".)

Teoria. Siinä on sana, joka on kenties keskeisin silloin, kun puhutaan tieteestä. Ja kun sen kimppuun hyökätään. Karkeasti voisi sanoa että teoriat ovat näkemyksiä joita on vahvistettu useilla faktoilla. Ne teoriat, joita on vahvistettu useimmilla faktoilla ovat parhaita. Ne eivät kuitenkaan koskaan ole lopullisia. Käsitettä on -tietenkin- käsitelty erittäin monella tavalla.

Itse asiassa tieteenfilosofiassa on joskus (ei aina) vaikea vetää rajaa edes hypoteesin ja teorian välille, koska hypoteesi voi eri kontekstissa tarkoittaa mitä tahansa arvausta(quess) aavistusta(hunch) tai intuitiota(intuitio). Näiden lisäksi hypoteesi on myös teoriasta johdettava yksittäistapausennuste, jonka paikkaansapitävyys voidaan tarkistaa. Se voi olla myös jokin, jota ei testata, vaan jolla testataan teorioita, jolloin hypoteesi on teoriasta deduktiivisesti vedetty seuraus, jonka tulokset määräävät sen onko teoria uskottava vai heikkeneekö vai peräti kumoutuuko se. Hypoteesi voi tietysti olla myös testaamaton teoria, ja tässä määritelmässä erot ovat enää harmaan sävyjä. (Mikä ei tarkoita sitä että ne olisivat sama asia. Yön ja päivän välillä on iltahämärä, mutta se ei tarkoita että yötä ja päivää ei voitaisi erottaa toisistaan lainkaan.)

Teoria on joka tapauksessa asetettu tärkeäksi nimen omaan luonnontieteessä. Siinä teoria on "tietämyksen ylin porras", se selittää aineiston, joka ilman teoriaa olisi vain kasa opeteltavia knoppeja tai pahimmillaan vain kasa järjestäytymättömiä mittaustuloksia. Ilman teoriaa maailmasta voitaisiin ehkä tietää, kerätä, opetella ja omistaa kasa eksakteja mittaustuloksia, mutta ei ymmärtää yhtään mitään niistä. Toisin sanoen, teorian määritelmästä on tullut tärkein asia, jolla määritetään se, mitä ja minkälaista tiede on ja millaista sen pitäisi olla. Tämä tieteen ja epätieteen erottaminen toisistaan, eli demarkaatio -ongelma kulkee mukana. Sen vuoksi on vaikeaa puhua pelkästä teoriasta puhumatta tieteestä ja toisin päin. (Ja siksi tästä jutusta tuli kammottavan pitkä.)

Siksi on syytä pompahtaa takaisin teoriaan, samalla tulee kirjoiteltua jotain tieteestäkin. Joka on siitä ikävä puheenaihe, että sen kohdalla "tietämättömyys antaa erittäin paljon luultavaa."

Tietenkään tieteilijät eivät aina ole puhuneet teorioista, vaikka he ovatkin käyttäneet niitä.
Varhaisista tieteentekijöistä Francis Bacon edusti näkemystä, jossa teoriat olivat itse asiassa pahasta. Hänestä ihmisellä piti olla avoin mieli, ja sitten hänen piti mennä luontoon ja kerätä aineistoa, järjestää se ja tehdä tästä järjestyksestä päätelmiä. Bacon ei koskaan antanut arvoa matemaattisille menetelmille tai tieteellisille teorioille vaan arvosteli esimerkiksi Nikolaus Kopernikuksen aurinkokeskistä mallia spekulatiivisuudesta. Valitettavasti tämä ei ole mahdollista, koska jos esimerkiksi menen metsään lajittelemaan kasveja, minulla täytyy olla teoria siitä mitä kasvit ovat, ja myös siitä millä tavalla niitä järjestellään. Onko kriteerinä muoto, väri vai muut vastaavat asiat. Jos muodostan kokonaisuusjoukon eri kasvilajeista, minä en voikaan siksi vain mennä avomielisesti ulos ja sanoa että "nuo ovat valkovuokkoja". Sillä muodostan tämän joukon jostain ulkoisista seikoista, nämä ovat teorioita. Ilman teoriaa ei siis synny sitä järjestystä, josta se teoria tulisi vetää.

Tämä näkemys muuttuikin sellaiseksi, jossa teorioiden pakollisuus hyväksyttiin. Tosin sanaa teoria ei silti käytetty. Puhuttiin esimerkiksi luonnonlaeista tai ilmiöistä. Joskus se on vain matemaattinen malli, kuten esimerkiksi Galilein aurinkokeskinen esitys, tai Newtonin gravitaatiomalli, joka kertoo ainoastaan miten ilmiöt tapahtuvat, ilman että taustalla on mitään mekanismia sille, miksi näin tapahtuu. Useimmiten teoria on kuitenkin malli, joka nojaa siihen, että taustalla on jokin mekanismi ja oikea fysikaalinen objekti, joka aikaansaa tapahtuman. Toisaalta teoria tarkoittaa arkikielessä suunnilleen samaa, kuin arvaus. Ja joskus teoriaa käytetään sellaisessa muodossa, jossa se on vain kasa testaamattomia arvauksia. Esimerkiksi luonnonlaeista puhuttaessa taustalla on ajatus ilmiöstä, joka induktiivisesti liittää faktat yhteen, tavalla jota voidaan koetella empiirisesti. Kun filosofiset esitykset muuttuivat yhä kielipohjaisemmiksi ja formulointia alettiin vaatimaan, teoriasta tuli analyyttisen lähestymistavan keskeinen, kenties jopa keskeisin, käsite. Tosin esimerkiksi marxismissa asetettiin usein vastakkain teoria (theoria) ja käytäntö (praxis), jolloin teoria määrittyi joksikin joka on jossain suhteessa epäkäytännöllistä. Fysiikassa teorioiden ei enää tarvitse olla edes yhtä kaavaa, sillä teoria käsitti joukon lakeja ja hypoteeseja, jotka olivat koherentteja, eksakteja, koeteltuja, hyväksyttyjä ja jotka selittivät havaintoja ja sopivat niihen. Esimerkiksi Einsteinin suhteellisuusteoria sai suosiota eniten sen vuoksi että se kattoi useimmat "selitysdomainit". Newtoninkin teoria muuttui vain erityistapaukseksi sen sisällä, ja tämän lisäksi vielä lisäsivät tarkkuutta ja täsmällisyyttä Newtonin näkemysten esittämiin ilmiöihin.

Carl Hempel kehitti "hypoteettis deduktiivisen selittämisen" (Deductive-Nomological Model of explanation) eli "peittävän lain mallin" Tämä keskittyy siihen, kuinka laista tehdään ennusteita yksittäistapauksista. Tässä teoriasta vedetään yleistyksiä. Tässä keskeistä oli se, että aluksi on jokin teoria, jolla än teoria selittämään ja ennustamaan ilmiöitä. Tämän jälkeen teoriasta johdetaan testattavia hypoteeseja eli oletuksia ja lopuksi testataan hypoteeseja eli tehdään empiirinen, ei pelkkään mietiskelyyn, perustuva koe jolla katsotaan mitä käy. Tätä voidaan käyttää myös käänteisessä muodossa (josta minä muistan sen miksi se laki on peittävä.) : Eli jos voit muodostaa lainkaltaisen yleistyksen, joka yhdessä tietyn alkutilan ja rajojen sisällä tuottaa kaikki tapahtumat jotka on talletettu, silloin voit selittää havaitut asiat teorialla. Tietenkin voi käydä myös niin että usea eri yleistys kattaa havainnot, jolloin paras teoria on se joka peittää useimmat havainnot. Historiatieteissä "tulevaisuuden ennustaminen" ei tietenkään ole välttämättä mahdollista, mutta historiatieteetkin voivat ennustaa. Sillä menneisyydestä voidaan löytää uutta aineistoa, jota voidaan soveltaa malliin. Havainnot eivät tietenkään tapahdu muotoilun jälkeen, vaan ainoastaan tulevat tietoomme tämän jälkeen. Näin jopa historiatieteissä voidaan tehdä ennusteita. Ja joissain tapauksissa voimme vaihdella eri selitysmenetelmiä ja tuottaa aineistosta teorian, jota testataankin uudella aineistolla. Näin jopa historiallisesta aineistosta muodostetuista näkemyksistä voidaan tehdä teorioita, jotka ennustavat tulevaisuutta. Analyyttinen filosofia on jatkanut ajatusten kehittämistä koko ajan, ja jatkavat sitä yhä. He ovat tuottaneet erilaisia näkemyksiä: Esimerkiksi Stegmüller tuotti näkemyksen, jota kutsui strukturalismiksi (joka on aivan eri asia kuin se mannermaisten filosofien strukturalismi.) Tässä näkemyksessä teoriat on muutettu ajatusjoukoiksi, jotka ovat ainakin osittain aksiomaattisia systeemeitä. (Jos sitä ei voi laskea tai muutoin logiikalla käsitellä rationaalisesti, mitä siitä muka ymmärtää?) Mainittavia näkemyksiä ovat myös Frederick Suppen näkemys jossa tiede ja teoriat ovat joukko malleja joilla on semanttiset rakenteet, joita käytetään hypoteettis -deduktiiviseen tapaan, mutta lisäsivät että malli oli kelpaamaton selitykseksi kunnes sen viitekehys oli selitetty. Toisin sanoen teorian tarkoitus ja sisältö oli se, että se selitti myös sen alueen, missä ja millä ehdoin se pätee. Laajemmin voitaisiin sanoa että tämän kaltaista lähestymistapaa kannattaa moni eri koulukuntaa, joissa olennaista on se, että ytimessä on peittävän lain malli tai hypoteettis-deduktiivinen malli, jossa selitys on vastaus tiettyyn kysymykseen, joka esitetään tietyltä kontekstilta. Uusimmat näkemykset ovat esimerkiksi James Woodwardin esitys (2000 -luvun alkupuolelta), joissa ainakin joidenkin selitysten on annettava kausaalinen selitys sille kuinka lopputulos on tuotettu.

Karl Popper määritteli teorian hieman tästä poikkeavalla tavalla: Hänelle toteutunut ennuste antoi tukea, korroboroi, teoriaa. Mutta vain jos testi oli aidosti kriittinen siten, että jos jokin tietty mittaustulos tulisi, teoria olisikin väärä. Näin esimerkiksi maan vetovoimaa koskeva teoria olisi arvokas vain, koska voimme tehdä testin ja tiputella eri tiheyksisiä kappaleita tietyissä olosuhteissa ja jos tiili huoneessani lentäisikin ylöspäin, se kumoaisi, falsifioisi, maan vetovoimateorian. Koska tiili ei koskaan nouse, kertoo siitä että teoria on uskottava. Mutta jo seuraava tiili kaiken muuttaa voi. Kenties useimmiten teorianmäärittelystä puhuttaessa nykyään törmätään käsitteeseen fallibilismi. (Osa on jopa sitä mieltä että tämä on kaikki mitä tarvitsee tietää. Toki tämä käsite on erittäin näppärä ja sen arvoa ei voi aliarvioida, mutta tämä ei tarkoita että siinä olisi koko totuus.) Tämä tarkoittaa sitä, että aikaisemmin tieteessä ja tieteenfilosofiassa kannatettiin näkemystä, jossa teoriat saivat tukea, ne verifioitiin. Popper osoitti että tämä näkemys oli hataralla pohjalla, koska teoria perustuu aina induktioon, jossa siis yleistetään yleisiä sääntöjä yksittäistapauksista. Tämä taas toi esiin vanhan kunnon "induktion ongelman", joka on tärkeä osa David Humen elämäntyötä. Popper osoitti että universaalilakeja ei voida rajata rajallisesta määrästä havaintoja luotettavasti. Hän määrittikin teorian uusiksi, ei joksikin joka todistetaan, vaan joksikin joka saa tukea havainnoista korroboroituu. Hänen määritelmänsä teorialle oli seuraava: "universal statements ... nets cast to catch what we call ‘the world’: to rationalize, to explain, and to master it." Eli Popperille(kin) teoriat selittivät tapahtumia suorittamalla deduktion jostain universaalista yleistyssäännöstä ja lähtötilanteesta, jotka kuvataan kun tapahtumaa seurataan, vaikka suhtautumistapa näihin olikin aika radikaali.

Tämä fallibilismia eli falsifikationismia kritisoitiin ja muutettiin eteenpäin. Keskeisin haasteista oli Duhemin-Quinen teesi, jossa osoitettiin että tieteentekijä voi muuttaa mitä vain, jotta saa tilanteen sopimaan, eikä ole tietoa siitä mitä pitäisi muuttaa. Esimerkiksi jos hypoteesi johtuu alkutilasta, voidaan alkutilan arvoista olettaa virhemittaus, jolloin väärä tulos johtuukin siitä että hypoteesinmuodostuksessa ennuste on rakennettu eri tilasta kuin mitä on testattu.

Imre Lakatos taas johti teorioiden näkemystä eri suuntaan. Hänelle että teoriat -ja tätä kautta tiedekin- koostuu lopupeleistä tutkimusohjelmista. Tämä taas tarkoittaa sitä, että tieteellinen teoria on jokin ydinteoria tai tutkimushypoteesi tai sen joukko, johon liittyviä ilmiöitä tutkitaan tarkasti ja eksaktisti. Tätä ydintä suojellaan, se toimii tutkimuksen lähteenä. Lakatos siis korosti sitä, että jos ei ole tutkimusta, ei ole tiedettä. "Publish or perish" , kuten jotkut asian julmasti sanovat. Lakatosin näkemys erosi yllättävän paljon Duhemin ja Quinen näkemyksistä, koska siinä missä heidän näkemyksissän koko tiedeverkko on käsittelyssä, ja vaikka siinä on vahvempia kohtia, ydinteorioita, nekin ovat kritiikin alla, Lakatoksella on jokin ydin, joka on suojattuna ja siihen kohdistuva kritiikki käännetään aina siten että se ei tuhoudu. Päättämällä esimerkiksi teorian reunaehdot ja toiminta -alueen uusiksi. Ja että itse asiassa kaikilla teorioilla on näitä suojattuja ytimiä. Lakatoksen näkemyksessä tutkimusohjelma lakkaa olemasta, ja teoria katoaa tieteestä, jos se ei tuota tehokkaasti tutkimusta. Lakatoksen mukaan tutkimusohjelma voi olla staattinen tai progressiivinen. Jos se on staattinen, sen tutkimusalueet eivät laajene, tai ne peräti kutistuvat. Progressiivinen tutkimus taas kertoo aktiivisesta tutkimusohjelmasta. Eli jos luonnosta löytyykin uudenlaisia ilmiöitä, joiden tutkimiseen ohjelmaa voidaan jotenkin käyttää, se on kehittyvää.

Teorioihin tarjottiin myös toisenlaista lähestymistapaa. Niiden analyyttisen lähestymisen lisäksi niitä voidaan tarkastella sosiaalisina ilmiöinä, jotka tapahtuvat tiedeyhteisössä.

Thomas Kuhn kehitti historiallisen tutkimuksensa kautta sen, "mitä tiede on käytännössä". Hän oli siis tieteelle kuin ornitologi linnuille. Hän tutki sitä miten tieteessä näkemykset vaihtuivat. Tuloksena ei siksi suinkaan ollut teoreettinen malli, joka kertoisi siitä minkälainen teorian rakenne on, tai että millä lailla selittäminen toimii. Se ei edes kertonut sitä, millaista tieteen tulisi olla. Se vain kertoi, että käytännössä tiedemaailma on historiassa toiminut noin. Tulokset olivat erikoisia, koska niissä havaittiin että on tietynlaisia paradigmoja, joista tiedemaailma pitää kiinni kunnes ne korvataan toisilla selitysmalleilla. Siksi tieteessä tapahtuu eräänlaisia "vallankumouksia". Vallankumoukset eivät vieläpä suinkaan tapahdu siten että erimieliset vakuutetaan näkemyksen paremmuudesta, vaan sillä että vanhan näkemyksen edustajat eivät saa seuraajia seuraavan sukupolven tieteilijöistä: Vaihdos on tästä huolimatta kuitenkin usein yllättävän nopea, eikä vähittäinen. Ja niinä aikoina kun teoriassa ei ole vallanvaihtoa, tiede tutkii käytännössä vain "parhaalla sen omistamalla selitysmallilla", joka tietysti on se, mitä useimmat kannattavat. "Science is what scientist's do when they say they are doing science." Kuhnin näkemyksistä on tehty myös ylitulkintoja, joiden mukaan teoriat ovat kokonaisia maailmankuvia, jotka vaihtuvat. Ja kiistan aikana on voimakas incommensurability, yhteismitattomuudesta johtuva yhensovittamattomuus ja vertailtavuuden puute. Eli tilanne jossa eri termit ja selitysmetodit eivät ole vertailukelpoisia ja keskustelu niiden välillä on mahdotonta. Tämä näkemys ei kuitenkaan enää vastaa historiantutkimuksen esitystä, sillä siirryttäessä Newtonista Einsteiniin tulokset olivat hyvinkin vertailukelpoisia, Einsteinin teoriahan sai suosiota juuri siksi että Newtonin näkemys kitistyi sen yksityiskohdaksi. Lisäksi esimerkiksi Ernest Nagel taas korosti teorioiden redusoitavuutta, sitä että se on selitettävissä fysiikan laajennuksena, tai "näkökulmana siihen". Eli että teoria lähestyy ongelmaa tavalla, joka voitaisiin periaatteessa johtaa lopulta fysikaaliseksi kuvaukseksi. Tällöin tieteillä olisi yksi kenttä, jonka kautta se selittäisi. Tieteiden välillä ei siksi ollut esteitä, ja oppialaerot olivat vain näennäisiä. Kaikki tekivät samaa tiedettä, ainoastaan eri näkökulmista.

Sosiologiassa asiaa tietysti lähestytään hieman eri tasolta. Esimerkiksi Bruno Latour kannattaa konstruktivismiä, jonka mukaan tieteelliset teiroat on rakennettu sosiaalisin ja poliittisin syin puolustamaan tieteen status quoa. Tässä näkemyksessä ei niinkään tutkita sitä minkälaisia selitysmalleja selittämisessä voidaan käyttää, vaan ne noudattavat Michel Foucaultin, Jacques Derridan ja muiden mannermaisten filosofien mallia, jossa teorioita käsitellään sosiaalisina ilmiöinä ja ideologioina. Niissä teorian sisältö on merkittävää vain sitä kautta että sen avulla voidaan tunnistaa missä tämä ideologia on esillä. (Voidaan siksi sanoa että jos tieteentekijöitä kiinnostaa se, miten saataisiin aikaan hyvää limsaa, mannermaisessa filosofiassa kiinnostaa se, miten voidaan tunnistaa että pullossa on Coca -Colaa.) Tämä ei siksi oikeastaan tarjoa mitään kriteeristöä sille, mikä on "bullshittiä", epäpätevää, väärää. Jos tästä voitaisiin johonkin vetää johtopäätös, niin siihen että tiede on käsiäänestyskysymys. Ja jos mannermaiset filosofit itse eivät saa suosiota, ei heidän kannattaisi viitata mihinkään valtakysymykseen, koska siitähän heidän omassa pyrkimyksissäänkin on heidän mukaansa kysymys. (He ikään kuin yrittävät korvata Coca-Colan Pepsi maxilla sanomalla että Coca Cola on vain yhtiö, joka tarkoittaa sitä että heitä ei pohjimmiltaan kiinnosta limsan maku vaan hyvä tuotto ja kassavirta, huomaamatta että myös Pepsi on kaupallinen yritys.)

Kenties erikoisin, ja sekä analyyttisen että mannermaisen ajattelun elementtejä sisältävä, eikä ihan kumpaankaan soveltuva, on Paul Feyerabendin ehdottoma äärimmäinen metodologinen anarkismi, relativismi, joka sallii tieteilijöitä lähtemään mistä tahansa teorianmuodostuksesta ja teorisointitavasta. Vaikka astrologiasta ja käsistäennustamisesta. Hän kuitenkin keskittyi etenkin tieteenteon sosiaaliseen ja poliittiseen puoleen, eikä selitysvoiman tavoitteluun. Toisaalta hänenkään mallinsa ei tarkoittanut irrationalismia, koska hänen esityksensä korosti sitä, että hypoteesinmuodostus voi tulla vaikka pilvessä. Hypoteesit voitiin myös testata millä tahansa metodilla läpi, kunhan tätä mallia noudatettiin. Hän siis vain esitti, ettei voida esittää mitään yhtä, tiettyä johdonmukaista säännöstöä, jota olisi pakko noudattaa tieteeteossa. Hänestä tälläinen monistinen, eli "yhden oikean selitysmallin" johdonmukaisen seuraamisen vaatimus voi tukahduttaa tieteen kehityksen, koska jos jo hyväksytyn tieteen kanssa ristiriitaiset teoriat on hylättävä, mitään aidosti uutta ei voi esittää. Hän ehdottikin että astrologia ja epätieteet olisi asetettava tieteen kanssa samanarvoisiksi keskustelukumppaneiksi, koska ei voida sanoa kumpi olisi parempi menetelmä. Tietenkin pseudotieteilijät ovat olleet tästä innoissaan. Tosin heiltä on tainnut jäädä huomamatta se, että yksi, tietty on eri asia kuin ei mitään. Sillä jos tämä kohta unohdetaan, Feyerabend olisi sortunut irrationalismiin, jossa mistään ei voida missään olosuhteissa tai missään kontekstissa tai missään kalkyylissä sanoa mitään.