Mikä on "Runebergin torttu"?

Kuvassa on 7 Runebergin torttua.
Vai onko?

Tom Kärnä esitti aiemmassa blogauksessani tärkeän kysymyksen. "Yhdistyksessä, jonka suuri aktiivi olen, oli runebergintortuiksi tehty varsin matalia ja maltillisia versioita, koska ei ollut sopivia vuokia. Ja sinun kuvastasi ei kuvakulmasta johtuen oikein nähnyt, olivatko torttunne korkeita vai matalia. Mutta millaisia torttuja saa oikeasti kutsua runebergintortuiksi? Onko tällä kysymyksellä mitään väliä?"

Kysymys on tavallaan hyvin kiinnostava. En toki ole erikoistunut leivonnaisiin, mutta jossain määrin kysymystä voidaan lähestyä sillä tavalla miten mitä muuta tahansa asiaa lähestytään. Jossain määrin voimme katsoa Runebergin tortun kautta sitä miksi ylipäätään voimme sanoa asioita joksikin asiaksi.

Asiaa voi lähestyä siten että Runebergin torttu on nimetty objekti jolla on tietty rakenne.

Kun menen kauppaan, katson että Runebergin torttu on jokin joka on ruskea paistetusta taikinasta tehty lieriö jonka päällä on punaista hilloa ja jossa tämän hillon ympärillä on vaaleanpunainen tai valkoinen sokerirengas. Kun menemme kauppaan, ostamme esillä olevan tuotteen joka näyttää tältä, ja jonka vieressä on hintalappu jossa lukee "Runebergin torttu".

Tämä on ajatus jota kuvataa mereologiassa (kreik. μέρος[méros], osa). Siinä katsotaan kokonaisuuksia ja sen osasia. Se on oppi jossa katsotaan kappaleita ja asioita jotka muodostuvat kun niitä kombinoidaan. Mereologiassa on on erityinen kysymys jossa mietitään milloin jotain voidaan kutsua kohteeksi. Tämän ytimessä on peruskysymys (special composition question) siitä mikä voidaan laskea kohteeksi. Ja tähän kysymykseen vastaaminen on lähtökohta siihen että voidaan vastata kysymykseen kohteen identiteetistä. Jotta voimme kutsua jotain kohdetta "Runebergin tortuksi" meidän on vastattava siihen mikä on Runebergin tortuuden identiteetti. Ja vastaamisessa tähän tunnetaan kaksi ääripäätä.
1: Nihilistien mukaan ei ole oikeasti mitään muita oikeita asioita kuin perustalla olevat palaset. Jos jokin koostuu pienemmästä osasista se ei ole enää mikään aito kohde. (Usein nihilismi tarkoittaa moraalioppia jossa kiistetään moraalin olemassaolo, tämä nihilismi on kuitenkin vain sama kirjainmuoto ja se tarkoittaa tässä yhteydessä hieman eri asiaa.) Näin ollen alkeishiukkasten lisäksi ei oikeastaan ole mitään aitoja objekteja. Näin ollen Runebergin torttu on oikeasti lähinnä illuusio, jokin jossa objekteja on järjestetty kokonaisuudeksi, mutta jolla ei ole mitään itsellistä olemusta.
2: Universalismissa taas mikä tahansa järjestelmä on kohde. Näin ollen syntyy erikoisia kohteita. Minä rajaan itseni omaksi objektikseen mutta tosiasiassa ympäröivään ilmaan voidaan piirtää vaikka pallo - tai minkä tahansa muotoinen - muoto ja tämän sisällä olevalle voidaan antaa identiteetti. Ilmamolekyylit ja osa vaikka sormenpätääni muodostavat näin kohteita. Mikä tahansa kombinaatio joka koostuu olemassaolevista asioista muodostavat kohteita. (On kenties lohdulista ajatella että unversalismissa voidaan kombinoida minun munani ja kenen tahansa elossa olevan pornotähden vagina ja muodostaa näistä kohde. Vaikka emme koskaan harrastaisi seksiä tai olisi lähestymiskieltorajoja lähempänä. Osasta tämä ei tietysti ole lohdullista vaan karmivaa.) Vain osa niistä on relevantteja ja osalle niistä annetaan nimi. Runebergin torttu on tässä mielessä mielivaltaisesti valittu kohde joka kuitenkin on todellinen. Määritelmien ja identiteettien kohdalla kysymys ei ole enää "onko objekti todellinen" vaan enemmänkin "miksi tämä objekti on relevantti tai kiinnostava".

Molemmat näkökulmat ovat kiinnostavia. Jossain määrin voidaan sanoa että kun ostan Runebergin tortun, on selvää että kyseessä on jonkinlainen kompositio. Itse asiassa on myös melko selvää että tämä kompositio on hyvin joustava. Runebergin tortuissa ei ole yksiselitteistä rakennetta. Tärkeää on että taikinassa on manteleita, kostuke voi olla arrakkipunssia tai rommia. Hillon tulee olla vadelmaa. Silti kaikista kiinnostavinta on että kun Runebergin torttuja ostetaan, niin niille tapahtuu ajan jatkuessa kaikenlaista. Esimerkiksi itse suosin yleensä sitä että torttua ei syödä heti valmistamisen jälkeen. Minusta tortun pitää jotenkin huoneenlämmössä valmistua vuorokauden verran. Toisena päivänä ne ovat sitten helposti liian kuivahtaneita. Muutaman viikon päästä homeisia tai muutoin mätääntyneitä. Ulkonäkö muuttuu prosessissa mutta etenkin aluksi hyvin hienovaraisesti. Osa näistä koskee jotain jossa on selvästi Runebergin torttu joka on "parhaimmillaan" jossain vaiheessa. Jossain on kuitenkin raja jonka jälkeen meillä ei ole Runebergin torttua vaan syömäkelvoton kasa hometta.

Tässä mielessä Runebergin torttu on hieman kuten Theseuksen laiva josta puretaan osia ja korjataan ja jämäpaloista uudelleenkootaan toinen laiva ja sitten ihmtellään laivan identiteettiä joka on joko kadonnut tai kahdentunut. Tai  jonka kohtalo on epäselvä ja epämääräinen. Universalisti sanoo Theseuksen laivan ja Runebergin tortun kohdalla, että tosiasiassa ei ole missään vaiheessa ollut mitään yhtä Theseuksen laivaa tai Runebergin torttua, niitä on sen sijaan useita ja ne lähinnä muistuttavat toisiaan. (Universalismin mukaan Theseuksen laiva ei säry koska osien ei tarvitse olla kosketuksissaan, ne ovat silti kombinaatio. Samoin alkuperäisen Runebergin tortun atomit ja alkeishiukkaset ovat jossain, joten homehtuminen ei itse asiassa särje yhtään mitään. Kuten ei sekään että nielen, ruuansulatan ja lopulta paskon Runebergintortun viemäriin. Tai jonnekin huolestuttavampaan paikkaan.)

Runebergin torttu prosessina.

Tämä kaikki ylläoleva on tietenkin hirvittävän omituista, tavallaan. Mutta kuten joskus täytyy tehdä, täytyy kysyä asioita lapsilta. Itse sain tähän kysymykseen liittyen hienon vastauksen. "Runebergin torttu on tehty Runebergin tortun reseptillä." Vastaus oli hieno koska se murskasi mereologian läpitunkevan ontologisen näkökulmani. Sellaiselle jossa mitataan määritelmien denotaatioita deduktiivisella nojatuolityöskentelyllä. Lapsen vastaus pakotti minut epistemologiselle suunnalle. Sillä hän ei kertonut miltä Runebergin torttu näyttää vaan kuvasi sitä että Runebergin torttu on tietynlaisten leipimisprosessien synnyttämien vuorovaikutusten lopputulos. Runebergin torttua voidaan lähestyä tieteenfilosofisena kohteena - joka tietenkin on validia sillä se on varsin empiirinen kokonaisuus. Toisin sanoen näkökulma ei ole niinkään siinä että Runebergin torttu määrittyisi lopputuloksen kautta katsoen valmiin tuotteen koostumusta, vaan kysymys on siitä miten tämä on valmistettu. Osien sijasta onkin katsottava enemmänkin kohteen historiaan.

Kaupasta torttunsa ostavalle tämä ei tietenkään tule helposti mieleen. Leipurille näkökulma on kenties helpompi. He kun eivät todellakaan asettele jokaista mantelinsirua tiettyyn lokaatioon vaan sen sijaan eri aineksia läimitään tietyllä tavalla yhteen, ja usein raaka-aineiden tunnistettava ulkonäkö ja muu hämärtyy oleellisesti prosessissa. Vain fyysikko ja kemisti lähestyy Runebergin torttua sitä kautta mitä kemiallisia aineita niissä on. Leipuri tietää miten torttu valmistuu. Minä tiedän miltä se maistuu.

Mutta tosiasiassa emme osta kaupasta Runebergin torttua vaan luottamuksen siitä että kohde on Runebergin torttu. Samalta näyttävä tuote voikin olla sahajauhosta ja maalista tehty fabrikaatio. Kenties manteli on korvattu erehdyttävästi samanmakuisella syanidilla. Luotamme induktiiviseen ajatteluun jossa tietty prosessi johtaa tietynnäköiseen lopputulokseen. Ulkonäkö ja lopputulos on yhtä luotettava kuin se, että (a) tietty prosessi johtaa tietynlaiseen lopputulokseen ja (b) lopputuloksen kaltaisia asioita voidaan tehdä tai on tehty jollain aivan toisenlaisella prosessilla.

Humen filosofiassa korostuukin se, miten induktio on usein heikoilla. Mutta siihen toisaalta myös luotetaan toistuvasti. Mutta tällä on syvempikin seuraus. Ja se iskee suoraan objektejen kautta ajatteluun. Kuten Quine on sanonut, emme maistele kvarkkeja. Empiirisessä tieteessä ei suinkaan mitata objekteja, vaan sen sijaan kaikki havainnot ovat vuorovaikutuksia joissa mitataan seurauksia. Se, mikä muuttaa järjestelmää synnyttää korrelaatioita. Ja tämä korrelaatio, ei objekti, on se mitä me itse asiassa käytämme kaiken ytimessä. Emme siis voi ottaa perusasioita ja käsitellä asioita niiden kombinaatioina. Sen sijaan kaikkea voidaan lähestyä kaikkea prosesseina joilla on tiettyjä vaikutuksia.

Quinen maailmassa analyyttisissä käsitteissä on siksi aina synteettinen osuus. Siis sikäli mikäli niissä on mitään mielekästä. Tämän kautta voidaan oikeasti oikeuttaa reduktion asteet. Eli voimme esimerkiksi tarkastella sammakkoa miettimättä mistä alkeishiukkasista se tarkalleen ottaen koostuu. Eikä meidän tarvitse miettiä sitä että tosiasiassa Sammakko hengittää sisään ja ulos, syö, juo ja paskoo. Sen ihokin tekee limaa ja haihduttaa kosteutta. Tosiasiassa Sammakko on tarkastelunäkökulma joka on hedelmällinen tutkimusohjelma. Se on helposti tarkasteltava ja riittävän yksiselitteinen jotta kohde voidaan tunnistaa. ~ Tässä kohden kysymys onkin siitä että millä tasolla nipotus auttaa tunnistamaan uuden tutkimuskohteen ja kanavan. Ja missä vaiheessa nipotus vie lähinnä aikaa siltä että voimme tutkia kohdetta.

Tässä kohden määritelmiä voidaan katsoa denotationaalisen semantiikan kautta. Määritelmät ovat aina jossain määrin keinotekoisia, mutta ne ovat sitä hyvin tietyllä tavalla. Ne ovat sopimusasioita. Sopumuksen ideana on lähinnä välittää "tutkimusohjelma" joiden avulla ollaan yksimielisiä siitä onko jokin kohde tässä tietyssä luokassa vai jossain toisessa. Tämä jakamisen informaatiosisältö on se joka luo määritelmän ja jonka avulla erotamme saivartelun järkevästä rajauksesta.

Näin ollen Runebergin tortunkin kohdalla voidaan sanoa että Runebergin torttu voi olla yritykselle brändi jolloin lopputulosten kanssa ollaan hyvinkin tarkkoja. Silti jossain tilanteissa voi olla järkevää käyttää joustavampaa määritteistöä. Tämä kaikki on hirveän vaikeaa, mutta toisaalta käsitteitä käytetään jotta kaikki olisi mahdollisimman kätevää. Ja ihmiset ovat yllättävän hyviä tunnistamaan Runebergin torttuja. Niin hyviä että voivat jopa ostaa sellaisia. Ja jos leipuri tunkee niiden tilalle laskiaispullan, he voivat tunnistaa että kyseessä on väärä tuote. Ja leipurikin on pakotettu tunnustamaan että kyseessä on virhe eikä pelkästään se, että heidän näkökulmansa Runebergin torttuihin on erilainen.

---

Valitettavasti tämä ei auta vastaamaan siihen mistä saa hyviä Runeberfin torttuja. Ja valitettavasti se jättää auki myös Runebergintorttuja koskevan syvimmän mysteerin. Eli sen, mikä on se oikeaoppinen tapa syödä kyseinen torttu.

Kommunikaatio on kielellisten aukkojen täyttämistä

Michael Stevens söi muroja ja tässä sivussa käsitteli sanoja kielentutkimuksellisella otteella. Tämän takana on myös kielifilosofinen pulma. Tavallisesti ihmiset käyttävät käsitteitä kuin ne olisivat asioita. Ja tässä kohden on hyvä huomata että esimerkiksi vuoden vaihtuminen ei ole luonnontapahtuma. Se on byrokraattinen tapahtuma. Vuosi on toki jossain määrin sidottu maan kiertoon auringon ympäri. Mutta maapallo periaatteessa vain menee eteenpäin esimerkiksi saman gravitaatiosääntöjen mukaan koko ajan. Siksi on vaikeaa sanoa onko murot ja maito salaattia, keittoa vai ei.

Näkökulma on korostetun denotationaalisen semantiikan mukainen. Käsitteet konstruoidaan. Ne ovat pragmaattisia mutta eivät objektiivisia. Kieli ei ole kovin eksaktia mutta se on sitäkin sopimuksenvaraisempaa. Kirjaimissa ei ole taikainformaatiota jonka vuoksi "kissa" -merkkijono viittaa juuri tiettyyn karvaiseen ja naukuvaan eläimeen. Olemme vain sopineet asian. Ja tämä asia on mielivaltainen. Olemme rajanneet niin käsitteen että siihen viittaavat kirjainjonot tai äänneyhdistelmät. Ja kuten uuden vuoden kohdalla : Maailma ei välttämättä pidä näitä eroja relevantteina. Mutta me pidämme.

Sanoilla on syviä yhteyksiä kognitiotieteeseen. Silloin voidaan ottaa mukaan myös annos psykologiaa.

Jos otetaan tarkempaan huomioon mielenkiintoisen ongelman joka liittyy perspektiivien pluralismiin. Siis siihen miten samat asiat voidaan ratkaista hallittavissa olevilla tiedoilla monilla eri tavoilla. Voidaan puhua snobbaillen sivistyssanoilla vaikkapa "Schrödinger puzzleista" tai "quantum crosswordseista". Tällöin viitataan nimenomaan sanapulmiin joissa on tarkoituksella kaksi eri vastausta. Kuuluisin esimerkki tästä onkin varmasti New York Timesin sanaristikko jossa yhden rivin vastaus saattoi olla sekä Clinton että Bobdole. Kun ristikko oli vaaleja ennen tuntui että vaalien tulos olisi pitänyt arvata etukäteen. Mutta tosisaissa kumpi vain sopi ratkaisuksi. Sanaristikossa on toki muitakin sanoja mutta tässä kohden "Cat" vain muuttuu "Batiksi" kun Clintonin ensimmäinen kirjain vaihtuu BobDolen ensimmäiseen kirjaimeen. Ja sama oli toistettu jokaisen muun tuossa kohdassa olleen sanan kohdalla.

Kognitiotieteessä käytetään monissa tutkimuksissa sanantäyttötehtäviä. Sellaisia joissa on monia vastausmahdollisuuksia. Älypähkinöinä esitettävä pulma saattaakin olla vaikkapa täyttötehtävä R_PE jossa vastaus voi olla sekä RAPE että ROPE. (Ero raiskauksen ja köyden välillä on joskus yllättävän lyhyt. Mutta relevantti.) Ja esimerkiksi aggressiivisten sanojen tuominen termin eteen vaikuttaa tilastollisesti siihen kumpi sana tulee helpommin mieleen. Ja koeasetelmaa muuttamalla näitä voidaan myös muuttaa. Dan Arielyn "Predictable Irrational" kertoo jopa siitä miten mielikuvia ja valintoja voidaan ohjata tiettyyn suuntaan antamalla tiettyjä ennakkotietoja jotka lataavat ennakkoasenteita ja odotuksia. Tällöin puhutaan ankkuroimisesta (anchoring). (Esimerkiksi väkivaltaisilla sanoilla, murhilla ja rötöksillä, voidaan herättää muistikuvia RAPEen kun taas vasaroita ja nauloja listaamalla ROPE yleistyy.)

Asioiden yhteenliittäminen on assosiatiivista. Mutta assosiaatiot eivät ole kovinkaan satunnaisia. Tämän vuoksi käsitteiden sisältö että niiden suhde toisiin aivan eri käsitteisiin muodostavat skeemoja. Solso on määritellyt skeeman "a hypothetical memory struckture that includes knowledge about the class of information and the rules that govern use of that knowledge." Ihmiset luokittelevat asioita kategorisesti tavoilla jotka ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia. (Skeemoilla on jopa hierarkioita.) Niiden avulla maailmaa jäsennetään ja ne voivat siksi sekä auttaa että haitata oppimista. (Assimilointi on helpompaa kuin akkomodaatio ; On helpompi täydentää valmista ideaa kuin korvata se täysin uudella.) Lisäksi jos meille kerrotaan tarinoita, usein muistamme sen epätäsmällisesti. (Tosin usein tavalla joka muuttuu matkan varrella täsmällisemmäksi. Jos esimerkiksi kerrotaan tarinaa jossa joku "kulkee" monesti tarina muuttuu siten että pian henkilö on esimerkiksi "kävellyt" joka on täsmällisempi kuvaus liikkumistavasta mutta on matkan varrella livahtanut virhe tarinaan.) Ja toisaalta sosiaalisuuskin vaatii tätä ; Esimerkiksi ihmisten kommunikaatio keskenään johtaa affilioitumiseen jossa käsitteitä opitaan käyttämään yllättävän pienillä vihjeillä. Clinton Freemanin "Filling the Blanks" kuvaakin tätä sosiaalista puolta.

Jossain määrin tämä kielen epätäsmällisyys tuottaa ongelmia kommunikaatioon.

Olen itse melko huono viestijä. Usein näyttää että minä tulkitsen muiden sanomisia tavoilla joita nämä eivät tarkoita. Ja toisaalta monet tulkitsevat minun sanomisiani tavoilla joita en tarkoita. Tämä on varmasti sidoksissa siihen että monet sanat ovat monikäsitteisiä. Näin lauseista voi tulla omia "kvanttisanaristikoitaan".

Itselleni on tietenkin aina selvää mitä yhteyttä tarkoitan. Ja luen tekstini sen mukaisesti enkä näe vaihtoehtoisia lukutapoja omalle tekstilleni. Lukijapolo ei ole yhtä onnellisessa asemassa. Asiaa voisi auttaa pitämällä taukoa. Eli ensin kirjoittaisi tekstin jonnekin laatikkoon ja palaisi sen pariin vaikka parin viikon päästä. Ja vasta tämän jälkeen julkistaisi tuotoksen. Mutta kun lukija ei lue samoilla skeemoilla ankkuroitua tekstiä kuin minä, on tulkintaerimielisyys odotettavissa.

Toisaalta joskus myös leikin tällä ilmiöllä. Saatan esimerkiksi tarjota monitulkintaisen lauseen johon lukija sitten keksii sisällön. Ja kun hän reagoi tähän tiettyyn tulkintaan hän tulee paljastaneeksi itsestään jotain. Tämä on toki siitä ikävä että olen itse melko herkkä ankkuroitumaan tietyissä tilanteissa. En siis koe tulkitsevani tekstiä. Vaikka minut on koulutettu tietämään että sanoilla on eri tarkoituksia joita sitten ladataan tulkitsevilla sisällöillä. Toisaalta on lystikästä huomata miten esimerkiksi Arto Lehkamo ei yleensä hämäänny, vaan hän on kysynyt että mitä tarkoitan lausumallani. En pidä miehestä mutta tuon tyylinen huomiokyky on kuitenkin hyvä ja hauska piirre ihmisessä.

Kahden viestijän välistä.

"Word is a shadow of a deed."
(Demokritos)

Viestintä ja kommunikaatio on yleisesti ottaen kammottavan vaikeaa. On merkitystä, informaatiota, sopimista, ymmärtämistä, huijaamista, yhteispeliä ja muita vastaavia asioita. Viestinnästä voidaan saada irti jotain tärkeitä piirteitä ottamalla siitä yksinkertainen malli, ja sitten hieman soveltamalla tästä saatuja asioita.

Yksinkertaisimmassa viestinnässä voidaan ottaa tilanne, jossa meillä on kaksi kommunikoivaa tahoa. On Alice ja Bob. Kuvitellaan, että Alice on viestittäjä ja Bob on vastaanottaja. Viestin sisältö voidaan käsittää siten, että Alice esittää jotain, jonka seurauksena Bob tekee jotain (ajattelee tai toimii). Jos Alicen viestintä on tehokasta Bob toimii juuri niin kuin "näkisi asian itse". Kuvitellaan että Alice on rehellinen ja hän näkee maailman tietynlaisena. Jos hän viestittää asian Bobille, Bob toimii juuri kuten olisi nähnyt asian itse.

Tätä kautta toiminnassa on tietysti mukana Alicen luotettavuus. Jos Alice haluaa valehdella Bobille, on Alicen mielessä jokin asiantila, jonka hän haluaa viestiä. Valehtelu on viestinä erikoinen : Alicen kannalta viesti on tehokas, jos Bob toimii siten kuin Alicen väittämä olisi totta, näin ollen se on harhaanjohtavaa tietoa mutta tietoa yhtä kaikki. Bobin kannalta tämä on häiriö luotettavuudessa, joten se on itse asiassa epätietoa. Huijaamisen kautta viestintään saadaan tietysti liitoksia peliteoriasta. On strategioita joita kannattaa tehdä. Ja valehtelu ja todenpuhuminen asettuvat jonkinlaiseen tasapainoon. Strategisesti niiden frekvenssitodennäköisyydet vakiintuvat joksikin.

Viestinnässä mukaan saadaan myös relevanssi. Jos viesti saa Bobin toimimaan juuri kuten hän kokisi asian itse, mutta muutos ei ole häävi, se voi välittää todenmukaisen kuvan maailmasta, mutta ne eivät "kiinnosta tai ole muuten vaan tärkeitä". Tässä mielessä toiminnalle voidaan nähdä voimakkuus joka liittyy viestin merkityksen lisäksi Bobin ja Alicen arvostuksiin. On luontevaa ajatella vaikkapa strategiaa, jossa Alice valikoi viestin jossa on hänen mielestään olennaista ja Bob arvioi tämän osuvuutta. Jos toiminta ei muutu viestin kohdattua, on se toiminnan kannalta irrelevanttia. Tämä ei toki tee viestiä ja sen osuvuutta olemattomiksi. Voidaankin puhua tehokkuudesta.

Viestillä on tietysti myös muoto. On olennaista huomata, että yllä olevassa on itse asiassa tarkasteltu merkitystä. Kun katsotaan signaalia, joudutaan ottamaan informaatio käsitteenä esille ja hylkäämään merkitys ; Merkitys on sidoksissa informaatioon mielivallalla. On selvää, että jos Alice käyttää englantia, ja Bob osaa vain mandariinikiinaa, ei viestintä suju kovin hyvin, koska yhteinen kieli puuttuu. Tällöin viestintä ei ole tehokasta, vaikka Alise käyttääkin kieltä jonka konventiot antaisivat oikeita ohjeita "Bobbylle" joka onkin englanninkielinen ; Denotationaalinen semantiikka muistuttaa, että voimme sopia että bitti "1" tarkoittaa että "Kalle on nyt baarissa kaljalla", mutta samaa voi ajaa heittomerkeissä oleva juttukin, tai "AB" tai oikeastaan mikä tahansa. Merkitys syntyy konventiosta, sopimuksesta. Ilman sopimusta on vain merkkijono ja tätä merkkijonoa käsitellään nimellä "informaatio".

Tässä viestillä on jonkinlainen rakenne, jota analysoidaan. Viesti voi olla rakenteeltaan lyhyt tai pitkä. Se voi olla esimerkiksi kaavamainen tai pakattava. Viestissä on esimerkiksi pituus ja jonkinlainen frekvenssijakauma symboleja, joita on käytössä jokin tietty määrä.

On hyvä huomata, että merkitys välittyy informaation kautta, joten ilman konventiota on vain informaatiota. Mutta ilman kantavaa informaatiota ei ole mitään siirrettävää merkitystä. Tämä yhteys on mielenkiintoinen. Sillä Jos halutaan tiivistää viestiä, onnistuu se informaatiotasolla pakkausmenetelmillä. Mutta toisaalta viestiä voidaan tiivistää myös vaihtamalla konventioita. Tällöin voidaan sopia vaikka kuinka mutkikkaita sotasuunnitelmia, joiden merkitys sovitaan tiiviisti muotoon "A", "B" ja "C". Tämä ei ole informaation pakkaamista, vaan merkityksen relevantisoimista. Voidaan sanoa, että jos merkitys halutaan kuvata mahdollisimman tiiviillä viestin pituudella, valitaan tärkeät ja toistuvat sanat lyhyiksi ja muille annetaan järjestyksessä yksi kerrallaan pidempiä. Tämänlainen "Konvention avulla merkityksen pakkaaminen tiiviiseen viestiin" ei kuitenkaan käsittele informaatiotasoa, jossa algoritmi katsoo esimerkiksi että "ABABABAB" vaihdetaan merkiksi "4AB" tai muuta vastaavaa.

"A thousand words will not leave so deep an impression as one deed."
(Henrik Ibsen)

Signaalit

Uutisetkin osasivat kertoa siitä, miten robotit olivat oppineet kommunikoimaan täysin itse keksimällään kielellä. Tämä toi mieleeni hyvin paljon mielleyhtymiä jotka koskevat eritoten tietoisuutta, informaatiota ja merkitystä.

Kuten monet muistavat ja vielä useammat eivät ole onneksi asiasta edes tietoisua, olin joskus 1990 -luvun lopulla panpsykismin kannattaja. Tässä alkeishiukkasilla nähdään esitietoista luonnetta. Ilmiö on melko lähellä kvanttimystiikkaa, mutta lainaussuhde on onneksi niinpäin, että kvanttimystikot lainaavat panpsykistejä, eikä toiseen suuntaan. Näin voin säilyttää hivenen itsekunnioitustani. Taustalla on kehitelmä ajatuksista joita on esittänyt esimerkiksi Roger Penrose kirjassaan "Shadow of mind", jossa kvantti -ilmiöissä on samanlaisia ominaisuuksia kuin tietoisessa ajattelussa. Tätä voidaan tietysti lähestyä myös reduktionistisesti, jolloin korostuu mielen fysikaalisuus. Mutta panpsykismissä (siinä muodossa jossa itse sitä kannatin) esittää että alkeishiukkasilla on reaktiivinen tietoisuus, joskaan ei välttämättä persoonallisuutta tai varsinaista mieltä.

Juttuun "saa siltaa" myös muistamalla havaintojen filosofiaa. Tässä näkemyksessä korostuu havaitsemisen ja olemassaolon suhde. Voidaan kuvitella appelsiini, josta poistetaan ominaisuus ominaisuuden perään. Lopulta käteen ei jää mitään. Sillä emme havaitse appelsiiniä itsessään. Havaitsemme appelsiinista sen ominaisuuksia, vaikutuksia maailmaan. Esimerkiksi sen pinnasta heijastuneita fotoneita. Ja nekin havaitsemme siksi että syntyy muutos silmämme reseptoreissa. Tässä mielessä kaikki on epäsuoraa signaalia. Emme näe todellisuutta, vaan eräänlaisia reaktioita jotka toimivat signaaleina.

Luovuin tästä näkemyksestä, koska sain tietää H.P. Gricen näkemyksestä siitä mitä merkitys on. Hän jaotteli sen kahtia:
1: Luonnolliseen merkitykseen, joka on reaktioita. Syy-seuraussuhde aikaansaa jonkin muutoksen. Ja tätä voidaan pitää signaalina. Jostain inputista seuraa output, joten tilanteessa on reaktio. Tämän kutsuminen aistimiseksi ja tietoisuudeksi on kuitenkin hieman pitkä loikka.
2: Eiluonnolliseen merkitykseen, joka perustuu sovittuihin konventioihin. Voidaan puhua denotationaalisen semantiikan ytimessä olevasta lähestymistavasta ; "Koira" on mielivaltaiseen sopimukseen perustuva sopimus, jonka sisältö tulee vasta sopimisen jälkeen. Merkkijono samaan viitattavaan voisi olla toinenkin "Dog" on aivan yhtä oikea. - Ja kukapa tietää vaikka avaruusolennot valitsisivat sille merkkijonon "JDFiahgsd9"?

Toki näiden suhde ei ole eristeinen. Toki esimerkiksi Platonin ideamaailmassa merkitys on selvästi idea joka ei toteudu todellisuudessa. Kuitenkin voidaan ajatella että kuvaus ympyrästä on olemassa matemaatikoilla todellisuudessa, vaikka täydellistä ympyrää ei olekaan piirretty harpilla. Näin voidaan päästä esimerkiksi Brian Skyrmsin näkemykseen, jossa eiluonnollinen merkitys on konventioita jotka syntyvät luonnollisesti. Hänen mukaansa mielivaltaisesti voi syntyä signaalisysteemi. Ei voida selittää miksi signaalisysteemi on juuri senlainen kuin se on - se on hänelle hieman kuin kyselisi miksi juuri tuo rivi tuli lotossa eikä jokin muu ollut mahdollinen. Hän jakaakin merkityksen kahtia hieman eri nimillä : teoksessaan "Signals - Evolution, learning & information" hän esittää saman jaon hieman eri nimillä: ">"Distinction between conventional and non-conventional meaning. Conventional meaning is a variety of natural meaning. Natural dynamic processes -evolution and learning- create conventions." (Hän on varmasti tyytyväinen ajatukseni liikkeelle saaneista roboteista, joille arpoontui signaalisysteemi, jonka kautta ne voivat toimia ja tehdä kätevästi asioita. Tietoisiksi en robotteja sanoisi - olen luopunut antropomorfistisesta panpsykismistä ja sen johdannaisista.)

Tämän lisäksi voidaan nähdä jonkinlainen idealistinen näkemys merkityksestä. Arkijärjessä merkitys tuntuu usein suorastaan mystiseltä ominaisuudelta. Tämä näkyy esimerkiksi Lubenowin "Myytti apinaihmisestä" -kirjasta. Siinä hän moittii evoluutikoita näyttämällä esimerkkejä kirjurinhuumorista, jotka ovat kartografiassa tuttuja. Hän näyttää satunnaiselta merkkirykelmältä näyttävän jonon. Ja kertoo että vaikka moni hylkää merkityksen suoralta kädeltä, tosiasiassa se on paikannimi. Tämä perustuu oletukseen jonkinlaisestai transsendentistä ja ihmisten sopimuksesta ulkona olevasta merkityksestä, paremman puutteessa käytän tästä nimitystä geist -information. ~ Kun vakavasti otettavat filosofit, semantikot tai informaatiomatemaatikot eivät kannata sitä, sille ei ole vakiintunutta nimeä ja siksi sille pitää antaa nimi itse. Tämäkin on btw. denotationaalista semantiikkaa käytännössä. Et ennen ollut tiennyt sanasta, mutta nyt suomenkielinen kykenee ymmärtämään ainakin sinnepäin mitä tarkoitan sanalla.

Denotationaalisen semantiikan kautta on ilmiselvää miten Lubenow tekee tempun. Merkitys ei ole jotain jota voidaan havaita ilman tietoa konventiosta. Kun sopimusvarainen määrittely luo merkityksen, Lubenow ei ensin paljasta määrittelyä, haukkuu sen pohjalta niitä jotka eivät näe siinä merkitystä, ja tuo sitten inhimillisesti itse määrittelyn peliin. Geist -informaatioteorian kannattajan mukaan merkitys on ikään kuin lillinyt abstraktiona ennen kuin se on määritelty. Kertominen vain tuo tietoa tästä transsendentista todellisuudesta. Tämä on siis oikeastaan sanamagiaa. Symboli ja asia menevät yhteen syvemmin kuin sopimuksen kautta.
1: Moni tosin pitää tätä lapsellisena, esimerkiksi pieni lapsi ei erota kengän kuvaa oikeasta kengästä. Symbolin erottaminen asiasta on tärkeää. Kundera pitää peräti kypsyytenä sitä että kykenee vastustamaan symboleja. Ja vastustaminen taas vaatii asian symboliksi tajuamista.

Geist-informaatio näkyy muutenkin ; Konventiot ja systeemistä riippuvuus unohtuu. Tämän vuoksi esimerkiksi Chu-Carrollin on tarpeen kritisoida CSI -informaatiota seuraavalla tavalla: "The NFL theorems prove that average over all possible search landscapes, no search algorithm can outperform a random walk. The NFL theorems are true and correct - they're valid math, and they're even useful in the right setting. In fact, if you really think about it, they're actually quite obvious. Dembski has been trying to apply the NFL theorems to evolution: his basic argument is that evolution (as a search) can't possibly produce anything without being guided by a supernatural designer - because if there wasn't some sort of cheating going on in the evolutionary search, according to NFL, evolution shouldn't work any better than random walk - meaning that it's as likely for humans to evolve as it is for them to spring fully formed out of the ether. Thes doesn't work for a very simple reason: evolution doesn't have to work in all possible landscapes. Dembski always sidesteps that issue." Dembski on siis käyttänyt Wolpertin NFL -lausetta väärin. Sitä että systeemi ei toimi kaikissa systeemeissä on turhaa, koska maailma, luonnollinen merkitys, ei koostu loputtomista luonnonlaeista eikä evoluutiostrategian tarvitse "toimia kaikissa maailmoissa". Riittää että se toimii yhdessä maailmassa. Matemaattisilla säännöillä on toimintaehdot, eikä nämä toimintaehdot täyty. Eli sovellusta käytetään siellä missä soveltuvuutta ei ole. Tämä taas on virheellistä matematiikan käyttöä. Dembskin valinta on kuitenkin ymmärrettävä jos hän olettaa jonkinlaisen geist-informaation. Valitettavasti hän ei kykene erottamaan niitä denotationaalisen semantiikan sopimusvaraisesta systeemistä, vaan olettaa sen - ja tätä kautta olettaa sen, mitä hän yrittää todistaa, eli älyllisen eiluonnollisesti synnytettävän informaation olemassaolon. Mikä on tietysti tavallista. Samantapaisen kehämääritelmäisen ajattelukömmähdyksen on tehnyt myös erilaista lähtökohtaa käyttävä Gitt.

Sen sijaan tämä tuo jutun siihen, mistä pidän Plantingan argumenteissa. Hän on selvästi ymmärtänyt että on "absoluuttinen totuus", ja signaalitodellisuuteen liittyvää viestintää. Ne erottaa toisistaan se, että jos havaitsemme Totuuden, meillä on pääsy geist-informaatioon. Ilman sitä on vain luonnollisten signaalien tulkintaa ja (luonnollista/eiluonnollista) / (konventionaalista/eikonventionaalista) merkitystä. Valitettavasti hänkään ei lähde tekemään sitä, mitä pitäisi, eli näyttämään että asiat nähdään sen sijaan että olisi vain vaikutuksia ja reaktioita joihin suhteessa toimitaan. Sen sijaan hän vain olettaa että skientismi, täydellinen tieteeseen luottaminen, on ihanne josta ei voida mitenkään luopua. Siksi hän olettaa että meillä on warrant sen sijaan että todistaisi että näin on.

Kuitenkin ainut eioletettu perustelu, joka meillä on aistien toimivuudesta on se, että se toimii käytännössä ja on hyvin pragmaattisesti toimiva ratkaisu. Ja tämänlaisen rakentamiseen pystyy myös evoluutio. Plantingan argumentaatio hyväksyy tämän, koska se rakentuu siihen että elossapysyminen ja muu perusteltu toiminta on eri asia kuin aito sisäinen tulkinta todellisuudesta ; Monenlainen halujen ja havaintojen tulkinnan kokonaisuus tuottaa elossapysyvää toimintaa. Ainakin minä olen niitä ihmisiä, joiden maailmankuva suorastaan vaatii ihmisen erehtyväisyyden hyväksymistä, koska maailmassa on esimerkiksi taikauskoisia ihmisiä, joiden hairahtuminen vaatii sen, että heidän havainto+ajattelukokonaisuutensa ei ole virheetön. Ja olisi tosi egoistista että omat aivot olisi virheettömät ja että erehtyminen koskisi vain muita. Ostan argmentin mutta en vain usko warrantiin.

Skientistin sijaan olenkin signaalirealisti ja tiedän että käytännössä havainto-reaktio-lopputuloksen havainto on ainut mitä meillä on. Se on ehkä valitettavaa, mutta tosiasiassa ongelma johon ei ole ratkaisua ei ole ongelma vaan olotila.

---

Kuva on yksityiskohta Helsingistä, "ruttopuiston" lähellä olevasta, Lönnrotin patsaasta. Minusta on hauskaa kertoa turisteille, että Suomessa on aina ollut syntinen meininki, "Park of Plague" on paikka jossa käydään picknikillä hautakivien katveessa. Ja sen vieressä on patsas, jossa on pää alaspäin oleva Saatana pentagrammi otsassaan. Hahmo on virallisesti Antero Vipunen. Ja puistokin "Vanha kirkkopuisto"..

Pääsiäismunat meni rikki.

Muna on vanha symboli, joka on aikaisemmin liittynyt hedelmällisyyteen. Yhteys munan ja lisääntymisen välillä on ollut tietysti luonteva. Sittemmin symboli on kristillistetty. Ja koska en usko mihinkään alkuperän lukkoonlyövyyteen, "provenienssin valtaan", vaan uskon enemmän siihen, että symboli on vain sopimuskysymys, en ota tätä nyt käsittelyyn. Denotationaalisen semantiikan mukaan merkkijono itsessään voi pitää sisällään informaatiota jota voidaan laskea eri lähestymistavoin. Mutta sen merkitys on pohjimmiltaan mielivaltainen sopimuskysymys. Se on hieman sama, kuin filosofinen ero sen välillä, missä asia vaikuttaa johonkin ja asian X läsnäolo vaikuttaa tavalla Y. Ja milloin kyseessä on funktio, eli X:n funktio on aikaansaada Y. Jälkimmäinen vaatii intention tavoitteiden ja resurssejen tuntemista. Siksi munakin voi merkitä muuta kuin lisääntymistä (pun intended).Kristillinenkin muna liittyy vahvasti elämään. Kuitenkin eri tavalla. Se kuvaa enemmänkin jälleensyntymää kuin syntymää. Tässä mielessä vanha symboli on muuttunut, mutta ei niin paljoa kuin voisi aluksi luulla.

Muna kuvaakin jälleensyntymää varsin sujuvasti. Koska olen eksistenssiteologiaan kallellaan (siinä mielessä missä olen ylipäätään uskonnollinen, eli en kovin paljoa) ottaisin vielä paremmaksi pääsiäisen symboliksi nimen omaan rikkimenneen munan. Jeesuksen kuolema on surullinen asia, hieman kuten kauniin pääsiäismunan rikkimeneminen. Mutta kuitenkin juuri tämän särkymisen kautta syntyy tipuja, joista tulee kanoja jotka tuottavat maailmaan lisää munia.

Rikkimennyt muna tuottaa surua mutta muistuttaa kuoriutumisesta. Näin pääsiäisen ambivalentti luonne, jossa pohjimmiltaan iloitaan pitkäperjantai ruoskimisesta ja makaaberista väkivallasta asettuu jonkinlaiseen ymmärrettävään kontekstiin.Rikki menneen munan symboliksi ottamalla saa mukavasti korostettua ajatusta siitä, miten Jeesus on eräänlainen suurenmoinen pelastuszombie ilman sitä että mieli ja persoona olisi jäänyt tuonelan maahan. - Tai näin selitän ainakin, jos jään kiinni siitä että joskus kännipäissäni tulen heittäneeksi paikallisen uskonnollisen yhteisön ovea kananmunilla. Ei sillä, että mitään olisi tapahtunut. ; En tehnyt mitään, minulla on alibi, kukaan ei nähnyt minua ettekä voi todistaa mitään. Eikä kukaan uskovainen tai mikään uskonyhteisökään tosin taida edes tunnutaa rikosta tapahtuneen. Mutta se pilaisi hyvän pahistelun.

Ei kysyvä tielle löydä?

Tämän vuoden filosofian ylioppilaskysymyksien joukossa oli esimerkiksi seuraava: "Olet Hampurissa ja etsit Altonan rautatieasemaa. Taskussasi on Pariisin kartta. Kuvaile ja erittele tilanteen aiheuttamaa ongelmaa tieto-opillisesti."

Ensireaktioni oli ainut järkevä. Eli "Ei tämänlaisia saa kysyä!" Mutta jos minun olisi sepustettava henkeni arvosanani edestä, en olisi laittanut tätä vastaukseksi. Sen sijaan olisin sepustanut jotain epämääräistä jotta saisin laverreltua joitain säälittäviä irtopisteitä.

Kysymys on itse asiassa varsin monisäikeinen. (Sen lisäksi että yleissivistyksessäni on Altonan kokoinen aukko. Google paljastaa että kyseessä on Hampurissa oleva rautatieasema.) Ensimmäinen ja luonteva asia on tietysti muistaa että kartta on esitys luonnosta. Siinä on tarjottu jokin tulkintaviitekehys. Kartta ei ole maasto. Tässä kohden kartassa ei täsmennetä onko kyseessä tiekartta vai vaikkapa maaston korkeuskäyriä kuvaava kartta.

Koska tavoite on tunnettu, voidaan sanoa että henkilöllä on päässään jonkinlainen mielikuvakartta Hampurista. Tai vähintään Altonasta. Descartesin cogito -oivalluksen mukaan tästä tiedetään se, että henkilö itse on olemassa. Mutta kenties koko Altona ja Pariisiroska on vain harhaa. Ajatus voi olla kiehtova, mutta yritän tavoitella jotain muuta. Sillä ilman tätä hyppäystä kaikkiepistemologia jymähtäisi tähän. Ideana onkin rynnistää tästä tasosta eteenpäin, tietäen että matkan varrella kenties erehtyy. Mutta rohkeana koska muutoin on vain epätietoa, jonka olemassaoloa epistemologia pohjimmiltaan yrittää minimoida. Maksimaalisen varmuuden sijasta haetaan mahdollisimman suurta tietämisen määrää. Siksi pitää puhua hyvin perustelluista uskomuksista eikä absoluuttisista faktoista.

Kenties nämä tiedot ovat hyvin epätäsmällisiä. Kuitenkin tästä paikasta on jonkinlainen mielikuva. Sen tuottaminen paperille tai muiden jaettavaksi ei kuitenkaan ole kovin helppoa. Itse asiassa sen saaminen omaksi käytöksikin voi olla varsin epämääräistä. Konkretiaa saadaan määritelmän kautta. Denotationaalinen semantiikka puksuttaa mielikuvakartassa, koska esimerkiksi "Altona", "Pariisi" ja "Hampuri" ovat pohjimmiltaan vain nimilappuja jotka perustuvat sopimukseen. Joka voisi olla aivan mielivaltainen. Nimet vaihtamalla maisemat olisivat yhtä kauniita.

Taskussa oleva kartalla ei ole vastaavaa pääsyongelmaa. Kartasta saa toistettavaa ja jopa jaettavaa tietoa toisille. Tähän tarvitaan tietysti mielivaltaisesti sovittu tulkintajärjestelmä. (Se, miten hyvin Pariisia kartta kuvaa riippuu siitä miten luotettava kartanlaatija on.) Tässä mielessä Pariisista oleva kartta on - mikäli luotamme muistiimme ja sen kautta syntyvään toisentuvuuden kokemukseen ja miksipä emme niin tekisi - konkreettisempi kuin mielikuvakarttamme.

Kuitenkin kartta on taskussa, joten sinulla on itse asiassa mielessäsi mielikuva kartasta. (Joka johtaa varsin kummalliseen jatkumoon kun kartta itsessään sisältää viittauksia.) Taskussa olevan kartan tiedot ilmenevät kantajalleen on yllättävän abstraktisti. Taskukartta rakentuu parsimonia -ajattelun varaan, jossa oletetaan esimerkiksi se, että kappaleet ovat suhteellisen pysyviä ja taskussa pysyviä. (Kartan putoaminen taskusta olisi mahdollista mutta esimerkissä se on määritelty. Kartta voisi myös katoilla ja lakata olemasta tai teleportata Marsiin seuraavan nanosekunnin aikana, mutta tämä ei sovi maailmasta tällä hetkellä olemassaoleviin tietoihimme.)
Hampurissa ollessa Pariisin kartalla ei itse asiassa olisi merkitystä, vaikka viitekehys olisi tuntematonkin. Kun ollaan Hampurissa, ei Pariisissa ongelmia ratkaiseva väline yksinkertaisesti toimi. Olisi vakava kategoriavirhe yrittää sompailla Pariisin kartalla Hampurissa. (Siitä huolimatta että relativistit esittävät että mielivaltainen tulkinta tarkoittaisi tiedon puutetta. Miksi ihmeessä uskoisimme heitä karttakysymyksessä? Ja miksi emme?)

Kuitenkin heuristisesti Pariisin kartta voi olla hyvinkin hyödyllinen. Sillä se tarjoaa työkalun sosiaaliselle tiedonhaulle : Aivan kuten asiantuntijoita voidaan konsultoida, voi turisti kysyä neuvoa hampurilaisilta (ihmisiltä, ei ruualta). Kun hänellä on väärän paikan kartta ja surkea ilme, hän saa auliimmin apua. Utelu useilta ihmisiltä on eräänlainen peer review -prosessi. Eikä minun tarvitsisi edes olla totaalisen luottavainen neuvojiin ; Voin kokeilla neuvottuja reittejä ja jos ne eivät johda Altonan asemalle, olen oppinut tietoa siitä missä se ei ainakaan ole. Näin, modus tollens, järjestelmällä voin hakea keinoja joilla pääsen lopulta oikeaan paikkaan. (Ajoissa? Kenties en. Mutta tälläistä mokaa ei kannata tehdä jos on hätiköiden ja kiireellä liikkeellä.)

Alussa on vain parasta tunnustaa oma tietämättömyys ja lähteä rakentamaan siitä, apua saa myös siitä mitä on jo tehty. - Filosofiassa ja tieteessäkin on tärkeää tutustua perinteisiin ja vallitseviin näkemyksiin, jos ei muuten niin sen takia että osaa sitten irtautua niistä kun tietää niiden sisällöt. Etenemällä metodologisen järkähtämättömästi ja virheistään oppien, olemalla epädogmaattinen mutta tietoon nojaten, on mahdollista saada hampurilaisten (ihmisten ei ruokien) päässä oleva mielikuvakartta jaettavissa olevaksi, julkiseksi, tiedoksi. Tietoon, jota kautta voidaan rakentaa Hampurin kartta. Samanlainen kuin se Pariisin (on Pariisi -kaupungiksi määritellylle alueelle.) Tätä kautta muut voisivat toistaa reittiehdotuksia ja hekin pääsisivät perille Altonan asemalle. Tätä kautta ollaan saavutettu ainakin jotain tietoa.

---

Katsokaa mitä epätoivoista rävellystä blogaaja onnistui suoltamaan tänään... Jo yksistään tapa lähestyä asiaa Niiniluotolaisittain voi tuntua monista jopa tympeältä ratkaisulta Ylioppilaskokeet opettavat ainakin nöyryyttä. Tai vaihtoehtoisesti herättävät tunteita siitä, että filosofian kysymykset ovat hyvin epäfilosofisia. Ai niin. Kuvan graffiti on Helsingin keskuksen metroasemalla. Se voi olla mahdollisesti konkreettinen kartta ja ohjeistus "onnelliseen elämään". Se osoittanee pois ylioppilaskokeista ja kohti jotain inspiroivaa epäpakkofilosofiaa.

Ilmaan heitetyt sanat

Immanuel Kant korosti sitä, miten todellisuus ilmenee meille jotenkin ja että tämä kannattaa erottaa siitä, miten asiat todella ovat. Tämä on kenties helppo ymmärtää ihmisen persoonallisuuden kautta ; Emme perimmiltään tunne toisia ihmisiä, vaan sen, miten he meille ilmenevät. Siksi tuttukin ihminen voi yllättää.

Valitettavasti kielen kanssa on aivan samoin.

Asiaa voisi lähestyä Wittgensteinin kielipelin kautta. Voidaan kuvitella että meillä on kaksoslapset, joilla on keskenään huvittava leikki. He ovat aina yhdessä. He ottavat laatikon, ja laittavat sinne jotain. Sitten he kertovat toisilleen että laatikossa oleva on vaikkapa "öglö". Muut eivät tiedä mitä laatikossa on. He saavat näin substantiiveja. Lisäksi he keksivät relaatioita muutoksen kautta, ja antavat niille toisia sanoja ja näin he saavat verbejä. He ottavat yhteisiä piirteitä ja saavat näistä adjektiiveja. Ajan mittaan kaksoset kykenevät juttelemaan toisilleen sujuvasti Keskustelu sujuu esimerkiksi lauseilla "Midge ödgeli pödgeli huuhuu". Ulkopuoliset eivät tähän kielipeliin pääse sisälle, heille on aivan sama vaikka kaksoset olisivat hulluja jotka polottavat ja solkkaavat satunnaisia kirjainyhdistelmiä.

Tätä kautta denotationaalinen semantiikka, jossa sanoilla ei ole mitään perimmäistä luonnetta, vaan ne ovat pelkkä mielivaltainen sopimuskysymys, korostuu. Tosiasiassa kielessä sanojen muotoa rajoittaa äänne -elimistön rakenne, joilla se tuotetaan.

Asia on kuitenkin vielä vaikeampi. Sillä maailmassa sanat viittaavat epämääräisemmin. "Viimeinen samurai" -elokuvassa sankari selvittää japaninkielen sanoja osoittamalla sormella ja saamalla siihen japaninkielisen sanan. Kuitenkin esimerkiksi nuotioon osoittaessaan, hän ei voi olla varma, tarkoittaako saatu sana spesifisti nuotiota, vai tulta laajemmassa yhteydessä. Tai kenties joku antaa sanan joka kuvaa nuotion väriä? Tai viittaakin nuotiopuuhun? Sanan käyttöyhteys voi olla erikoinen, ja esimerkiksi koskea vain metsässä olevaa nuotiota, kotilieden nuotiota voidaan kutsua toisella sanalla. Tämä vaatii tietoa käyttöyhteyksistä ja toisista sanoista.

Quinen mukaan tämä tarkoittaa sitä että kielenkäytössäkin sanat ilmenevät meille. Rakennamme niistä holistisen verkoston, jossa yhden sanan ymmärtämisessä on aina konteksti. Tämä vaatii kulttuurin oppimista. Joku voisi ajatella että nuotion kohdalla määrittely on vaikea, mutta syömäpuikon kohdalla tilanne olisi yksinkertainen. Mutta kenties syömäpuikoillakin on jokin kulttuurinen merkitys ja esimerkiksi naisten syömäpuikkoja kutsutaan erilaisella nimellä. Tai on tärkeää korostaa onko kyseessä pääruokailussa käytettävä syömäpuikko vai jälkiruokailuun tarkoitettu syömäpuikko. Tai kenties syömäpuikon materiaali on tärkeä statuskysymys ja niille on samasta rakenteesta ja funktiosta huolimatta erilaiset nimet? Osa näistä voi tuntua naurettavilta. - Mutta eivät sen naurettavammalta kuin syömäpuikkojen käyttäminen in first place.

Tarkennuksissa oleva kontekstikin vaatii sanan. Esimerkiksi jälkiruokasyömäpuikon käsite vaatii jälkiruokakäsitteen ymmärtämistä. Ja se taas on samanlainen kontekstiltaan ilmaan heitetty sana kuin syömäpuikkokin. Sanat liittyvät toisiin sanoihin jotka liittyvät kolmansiin sanoihin.

Näin ollen sanakirjan rakentuminen on holistista toimintaa. Tästä taas seuraa se, että esimerkiksi minun kieleni voi muuttua. Vaikka olen äidinkieleltäni tietty, opin uusia sanoja. Ja joskus opin uusia sanojen hienovivahteita, sanojen konnotaatioilla on merkitystä vaikka ne sanakirjankin mukaan voisivat olla synonyymejä ; Hauva ja rakki ovat astetta eri asioita. Joskus sanan kontekstialuekin muuttuu. Kielenkäyttöni on tätä kautta holistista ja itseäänkorjaavaa. Korjaan kieltä niin että muutos olisi aika pieni. Siksi kun huomaan käyttäväni kieltä väärin, pyrin korjaamaan yhden sanan, enkä kaikkia. Toisin sanoen en korjaa 10 sanaa joiden kautta asiaa on lähestytty, vaan laitan sen yhden sanan uuteen käyttöyhteyteen.

Quinen mukaan asia onkin juuri näin - ja sen kuuluukin olla näin. Tätä kautta tilanne on vielä laatikkoesimerkkiäkin mutkikkaampi. Määritelmät ovat paitsi mielivaltaisia, myös niiden soveltuvuuskenttä, konteksti, on yllättävänkin mielivaltainen.

---

Graffitintekijöillä on oma slangi, jonka ilmeneminen näyttää ulkopuolisille helposti pelkiltä töhryiltä. Kuvan käsittämättömyys löytyy Jakomäessä olevista juoksuhaudoista.

Pieni ajatus salausmenetelmistä ja sotukusta.

Salaaminen liitetään usein viesteihin ja merkitykseen. Esimerkiksi kreationistien informaatioluennoilla kohtaa toistuvasti tilanteen, jossa esitetään jokin sekamelska, joka sitten paljastuukin epäsatunnaiseksi : Siitä saadaan purettua salausavaimella selväkielinen teksti. Tällä yritetään vakuuttaa seuraajat siitä, että satunnaiselta näyttävä voikin pitää sisällään merkitystä. Että satunnainen merkkijono onkin itse asiassa täynnä merkitystä.

Caesarin salauksessa selvätekstin aakkoset vaihdettiin kirjaimiksi ja kirjain vaihdettiin niin, että siihen lisättiin joku luku. Näin esimerkiksi A:sta saadaan toinen kirjain. (Jos lisätään kolme 1+3=4=D) Jos merkit menivät yli aakkosten viimeisen kirjaimen, siirryttiin aakkosten alkuun. (Ö+3=C ...) Tämä oli melko helppo murtaa. Kun vaihdettiin salasanatyyppiseen ratkaisuun, on ratkaisu vaikeampaa. Esimerkiksi jos joka toiseen voidaan lisätään vaikkapa 3 ja vaikapa joka toiseen vaikkapa 1, on vaihtoehtoja enemmän, useampia vaihtoehtoja joudutaan käymään läpi. Avaimen pituutta voidaan tietysti tehdä vieläkin mutkikkaammaksi ja pidemmäksi.

Tämäkin voidaan murtaa, koska kielessä eri kirjaimia on eri määriä. Suomen kielessä Q on paljon harvinaisempi kuin vaikkapa A. Koska avain toistuu, syntyy avaimen mittainen frekvenssisarja joka toistaa kirjainten todennäköisyyksiä kielessä. Asian voikin kiertää siten, että avain on yhtä pitkä kuin viesti. Ja avain on valittu satunnaisesti. Tällöin purkaminen muuttuu itse asiassa mahdottomaksi.

Syynä on se, että satunnainen merkki voi tuottaa mistä tahansa kirjaimesta minkä tahansa toisen kirjaimen, eikä ole mitään toistuvaa sarjaa, jonka kautta se selviäisi viestistä. Näin ollen viestin pituus on ainut indikaattori. Esimerkiksi jos meillä on merkkisarja "RDFGPOYTQF" on olemassa avain joka tekee siitä vaikkapa viestin "HYÖKKÄÄNYT", mutta toinen avain sanookin että "OSTAOMENIA" ja kolmas avain sanoo että "VEDÄKÄTEEN". Purkaja ei voi tietää mitä näistä (tai jokin muu mahdollinen) viesti on alun perin pitänyt sisällään. Oikea sisältö selviää vasta kun on tiedossa se oikea avain.

Samoin tässä salausmenetelmässä on sellainen jännittävä piirre, että jos meillä on viesti, joka muutetaan joka kerta eri avaimella, syntyy samasta viestistä aina erilainen salakielinen teksti. Eri avain johtaa erilaiselta näyttävään lopputulokseen. Viestistä saadaan itse asiassa mikä tahansa merkkijono : Jokaiseen merkkijonoon on olemassa salausavain, joka tuottaa sen.
1: Tälläisen voi kaivaa jälkikäteen, A muuttuu B:ksi jos muutos on +1, joten salausavaimeen tässä kohden A. Jos halutaan C, niin täytyy tietysti lisätä 2, joten B... Näin voidaan tehdä jokaisen kirjaimen kohdalla. Kun salausavain arvotaan, on mikä tahansa merkkijono salausavaimena yhtä todennäköinen kuin jokin toinen.

Tämänlainen yhden kerran toistuvan avaimen järjestelmä on murtamaton. Sen ongelmana on tietysti avaimen siirtäminen. Tälle tarvitaan kanava. Ja jos tämä kanava on luotettava, ei salausta edes tarvita koska varsinaista viestiä voidaan kuljettaa tätä turvallista kanavaa käyttäen. Avaimenkaappausta ei yleensä pidetä matemaattisesti salauksen purkamisena. Mutta salausmenetelmän käytännön sovellusten kautta se on selvästi tärkeä.

Yllä olevalla on jännittäviä asioita myös itse merkityksen kanssa. Useinhan salausjärjestelmää lähestytään arkikielessä nimen omaan tarkoituksen kautta. Ajatellaan että kun salatusta viestistä löytyy lause, jossa on merkitys, on löytynyt oikea ratkaisu. Kuitenkin vihkoesimerkkini näyttää yksinkertaisen tavan, jossa viesti on muutettava useaksi sisällöltään hyvin erilaiseksi viestiksi jolla on suomen kielessä merkitys. Ulkopuoliselle ei ole keinoa erottaa mikä on ollut viestin oikea sisältö.

Toisin sanoen salausta voidaan lähestyä hajeen kautta. Salaaminen lisää viestiin häiriötä, jonka avaaja osaa poistaa. Näin ollen informaatio näyttää tuhoutuvan viestiä avaavalle. Kun lisätään satunnainen merkki jokaiseen kohtaan, on tuloksessa valtavastu hajetta. Jos tiedetään mitä on tehty, hajetta ei itse asiassa ole. Kanava on häiriöinen yhdelle ja häiriötön toiselle, näiden kahden ero on systeemiä koskevassa tiedossa.

Toisaalta salausmenetelmä ei itse asiassa perustu siihen että viestissä on sisältöä. Voi olla että salauskanavaa testataan lähettämällä satunnainen merkkijono "HLMBFGFIDA". Salausavain on vain tuottanut tästä "RDFGPOYTQF":än. Koska menetelmä on mekaaninen, se ei välitä merkkijonon merkityksestä vaan sille kyseessä on pelkkä symbolijono. Asiaa voi mutkistaa vielä sillä, että kenties "HLMBFGFIDA" onkin salainen koodi. Jossain on vaikkapa lista jossa on erilaisia projekteja. Tuo lyhenne voi vaikkapa tarkoittaa tilannekuvausta, jossa "Blofeldin kissa on väijynyt James Bondia Istanbulissa." Merkitys ei itse asiassa olekaan itse viestissä. Symbolijono on vain mielivaltainen sopimus. Tämän vuoksi ihmiset joutuvat opettelemaan kieliä, jotta oppisivat merkityksen.

Syykin on tavallaan selvä : Symbolijono viittaa itsensä ulkopuolelle. Sekamelskassa ei itsessään ole merkitystä. Purkaminen muuttaa merkkijonon, joten tarvitaan tieto prosessointitavasta. Lisäksi tarvitaan sopimusjärjestelmä, kieli tai muu sopimus.

Informaatio ja merkitys.

Usein, kun puhutaan siitä miten jossakin on informaatiota, tarkoitetaan että siinä on paljon merkitystä. Kuitenkin informaatioteoria keskittyy rakenteeseen. Tässä on itse asiassa melko suuri ero. Sillä esimerkiksi satunnainen merkkijono on sellainen, että sen koostamiseen tarvitaan pitkä merkkijono, sillä on paljon rakennetta. Sillä kuitenkaan ei välttämättä ole yhtään mitään merkitystä.

Siksi kun matematiikassa puhutaan informaatiosta, kysymyksessä on jonkinlainen kvantifikaatio : Niissä mitataan merkkijonosta sen rakenteeseen liittyvien piirteiden määrää : Tämä voi olla vaikkapa todennäköisyys sille, miten tämä saataisiin sattumalta tai miten sen voisi kuvata mahdollisimman pienesti. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että informaatioteoriat ovat kiinnostuneita vain siitä kuinka paljon informaatiota merkkijonossa on, ja tähän ei liity se minkälaisia asioita se tarkoittaa arkielämässä.

Ero on oikeastaan aika olennainen, ja tavallaan selvä. Esimerkiksi jos meillä on symboli, joka on rakenteeltaan ympyrä, jonka päällä on risti tai nurinpäin käännetty naaraan merkki, meillä on maan symboli (♁) Kuitenkaan ei ole mitään selvää syytä, miksi tuo merkki viittaisi yhtään mihinkään. Se, että merkki on maan symboli on sopimuskysymys. Siksi sen tarkoitusta ei voi mitata katsomalla sen sisältöä. Toisaalta sama merkkikin voi tarkoittaa eri konteksteissa eri asioita, joten se on erittäin mutkikasta ellei mahdotonta. Tämän viittauksen ja merkityksen mutkikkuudesta saa ehkä arkijärjellä käsitystä lukemalla Terry Pratchettin "Carpe Jugulum" -kirjan : Siinä vampyyrit opettelevat sietämään pyhiä symboleja analysoimalla että niissä on viivoja ja ympyröitä. Tällöin niiden pyhyys katoaa, ne ovat vain kuvioita. Lopulta ongelmaksi koituu se, että tässä opitaan tunnistamaan geometrisiä kuvioita, ja jokaisella uskonnolla on omansa. Tätä kautta vampyyrit kohtaavat valtavan määrän pyhyyttä: Analysoimalla ympäristöä he löytävät geometrisia symboleja kaikkialla. Pyhä on tässä ikään kuin placebo ja nocebo : Se toimii vaikka ei ole tottakaan, koska se nähdään niin. Merkitys, sisältö, kuten pyhyys ei ole pelkkä muodon kombinaatio vaan se on sen lisäksi sopimus- ja näkemyskysymys.

Itse asiassa melko lailla tällä tavalla Denotationaalisen semantiikan kautta haetaan merkityksen määrittelyä. Otetaan esimerkiksi symboli, joka voi olla tietenkin vaikkapa minun nimeni tai vaikka kuva stonehengestä, tai matemaattinen numero "13" on loppupeleissä merkitystä vain ja ainoastaan sopimuksen kautta. Sopimuksessa rakennetaan syntaktinen rakenne, ja merkitys syntyy sitä kautta että rakennetaan ikään kuin kartta, joka kertoo kohteet ja toiminnat joihin ollaan viittaamassa. Ja tämän jälkeen "Kissa" viittaakin johonkin nurkissa pyörivään karvaolentoon (Joka on kuvaus ja sinällään kasa samanlaisia tälläisiä saman sopimusjärjestelmän elementtejä, jotka viittaavat niiden ulkopuolelle.) Ilman sopimusta ei ole mitään absoluuttista syytä että se viittaisi juuri tuohon sisältöön. Sama sopii tietenkin lukuihinkin.

Numerojono voi toimia tietokoneessa ohjeena, tai olla toisessa kontekstissa numero (harva kuitenkaan kertoo bittikarttakuvia keskenään, se kun vaatisi sopimuskontekstin vaihtamista.) Ja eri kontekstit valiten sille saadaan erilainen määrä merkitystä. Tätä kautta se voi vaatia enemmän tai vähemmän merkitystä. Osassa merkitystä on, toisissa ei. Ja merkitykset ovat erilaisia. ("Kissa" on merkkijonona sellainen että se voidaan esittää biteissä. Mutta sen merkitys asiana on jotain muuta. On vaikeaa sanoa onko asia "kissa" enemmän merkitystä sisältävä kuin asia "maapallo" tai asia "Näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen".)

Merkitys on siis oikeastaan vain sitä että informaatio on jossakin juuri tietyssä kontekstissa eikä jossain muussa. Tämä taas viittaa itse merkkijonon ulkopuolelle, siihen sopimusrakenteeseen joka sen on tuottanut ja joihin se viittaa. Informaatioteoriassa taas ollaan kiinnostuneita itse merkkijonoista, eikä siitä mihin ne viittaavat.

Tästä päästäänkin hauskaan asiaan. Jos ei ole mitään kontekstia, miten arvioida sen informaation määrä? Itse asiassa ilman jotain kontekstia ei voida arvioida mitään. Ratkaisuna onkin minimaalisen kontekstin hakeminen. Ja tätä kautta algoritmisessa kompleksisuudessa arvioidaan merkkijonon informaatio. Se perustuu kuvaukseen. Informaatio joka jossain merkkijonossa on lyhin kuvaus joka uniikisti tuottaa juuri sen merkkijonon. Eli kysessä on rakenne. Mutta ei mikä tahansa rakenne, vaan lyhin rakenne joka voi tuottaa sen merkkijonon. (Mikä on eri asia kuin se, että onko jonolla merkitystä. Kuten aiemmin toistettu : Satunnainen ja mielivaltainen merkkijono vaatii pitkän ohjelman, koska siinä on paljon rakennetta.) Ymmärtämistä ei tarvita, koska se mistä ollaan kiinnostuneita on merkkijonon toisintaminen. On vain keksittävä tapa, jolla se voidaan kuvata lyhyesti : Jotta voit toistaa merkkijonon 10 ei tarvitse tietää että se viittaa lukuun kymmenen ja binaarinumeroissa lukuun 2. Kaikki mitä informaatioteoria tarvitsee on tietää että se on sarja symboleita.

Tämä määrittelytapa tuntuu vähän hassulta. "Informaation määrä" = "lyhimmän rakenteen kuvauksen pituus". Jonkun asian kuvaileminen ilman että siihen liitetään tietoa, tuntuu oudolta. Ero on komputaatiossa : Ensin määritellään tietynlainen kalkulaatioita tekevä kone (minimal universal computing device), jossa luvaus on ohjelma joka tuottaa tämän merkkijonon.¹ Lyhin kuvaus on lyhin ohjelma, joka ilman ulkopuolisia väliintuloja (inputteja) tuottaa juuri tuon merkkijonon. Ongelmana tässä on tietysti se, että laskentajärjestelmiä on useita. Niiden tulokset eivät ole aivan samoja. Onneksi tässä kohden on tehty mielenkiintoinen löytö. Kun otetaan mikä tahansa pari erilaisia laskentakoneita, lyhin ohjelma joka tuottaa tietyn merkkijonon ei eroa toisistaan kovin paljoa. Eksaktin mitan sijasta saadaan siis hyviä arvioita.

Karkeasti voidaan sanoa että informaatioteoria ei käsittele ollenkaan merkitystä. Jos merkitys astuu mukaan kuvioihin, ollaan tekemisissä jonkun muun merkkijonon käsittelytavan kanssa kuin informaation.

---

1 Esim. minimal viittaa "tosi karkeasti" siihen että mitään "taikaesittelyjä ei asenneta". Eli jokainen kuvaus tuottaa yhden tietyn rakenteen, eli yhdellä symbolilla saadaan korkeintaan yksi kuvaus. Aihe on paljon mutkikkaampi, enkä sitä osaa niin hyvin että uskaltaisin. Eikä onneksi tarvitakaan. Tämähän ei ole mitään "rajua matikkaa". Vaan simppelisti yritelmä kuvata sanallisesti matemaattisia ilmiöitä.