Immanuel Kant korosti sitä, miten todellisuus ilmenee meille jotenkin ja että tämä kannattaa erottaa siitä, miten asiat todella ovat. Tämä on kenties helppo ymmärtää ihmisen persoonallisuuden kautta ; Emme perimmiltään tunne toisia ihmisiä, vaan sen, miten he meille ilmenevät. Siksi tuttukin ihminen voi yllättää.Valitettavasti kielen kanssa on aivan samoin.
Asiaa voisi lähestyä Wittgensteinin kielipelin kautta. Voidaan kuvitella että meillä on kaksoslapset, joilla on keskenään huvittava leikki. He ovat aina yhdessä. He ottavat laatikon, ja laittavat sinne jotain. Sitten he kertovat toisilleen että laatikossa oleva on vaikkapa "öglö". Muut eivät tiedä mitä laatikossa on. He saavat näin substantiiveja. Lisäksi he keksivät relaatioita muutoksen kautta, ja antavat niille toisia sanoja ja näin he saavat verbejä. He ottavat yhteisiä piirteitä ja saavat näistä adjektiiveja. Ajan mittaan kaksoset kykenevät juttelemaan toisilleen sujuvasti Keskustelu sujuu esimerkiksi lauseilla "Midge ödgeli pödgeli huuhuu". Ulkopuoliset eivät tähän kielipeliin pääse sisälle, heille on aivan sama vaikka kaksoset olisivat hulluja jotka polottavat ja solkkaavat satunnaisia kirjainyhdistelmiä.
Tätä kautta denotationaalinen semantiikka, jossa sanoilla ei ole mitään perimmäistä luonnetta, vaan ne ovat pelkkä mielivaltainen sopimuskysymys, korostuu. Tosiasiassa kielessä sanojen muotoa rajoittaa äänne -elimistön rakenne, joilla se tuotetaan.
Asia on kuitenkin vielä vaikeampi. Sillä maailmassa sanat viittaavat epämääräisemmin. "Viimeinen samurai" -elokuvassa sankari selvittää japaninkielen sanoja osoittamalla sormella ja saamalla siihen japaninkielisen sanan. Kuitenkin esimerkiksi nuotioon osoittaessaan, hän ei voi olla varma, tarkoittaako saatu sana spesifisti nuotiota, vai tulta laajemmassa yhteydessä. Tai kenties joku antaa sanan joka kuvaa nuotion väriä? Tai viittaakin nuotiopuuhun? Sanan käyttöyhteys voi olla erikoinen, ja esimerkiksi koskea vain metsässä olevaa nuotiota, kotilieden nuotiota voidaan kutsua toisella sanalla. Tämä vaatii tietoa käyttöyhteyksistä ja toisista sanoista.
Quinen mukaan tämä tarkoittaa sitä että kielenkäytössäkin sanat ilmenevät meille. Rakennamme niistä holistisen verkoston, jossa yhden sanan ymmärtämisessä on aina konteksti. Tämä vaatii kulttuurin oppimista. Joku voisi ajatella että nuotion kohdalla määrittely on vaikea, mutta syömäpuikon kohdalla tilanne olisi yksinkertainen. Mutta kenties syömäpuikoillakin on jokin kulttuurinen merkitys ja esimerkiksi naisten syömäpuikkoja kutsutaan erilaisella nimellä. Tai on tärkeää korostaa onko kyseessä pääruokailussa käytettävä syömäpuikko vai jälkiruokailuun tarkoitettu syömäpuikko. Tai kenties syömäpuikon materiaali on tärkeä statuskysymys ja niille on samasta rakenteesta ja funktiosta huolimatta erilaiset nimet? Osa näistä voi tuntua naurettavilta. - Mutta eivät sen naurettavammalta kuin syömäpuikkojen käyttäminen in first place.
Tarkennuksissa oleva kontekstikin vaatii sanan. Esimerkiksi jälkiruokasyömäpuikon käsite vaatii jälkiruokakäsitteen ymmärtämistä. Ja se taas on samanlainen kontekstiltaan ilmaan heitetty sana kuin syömäpuikkokin. Sanat liittyvät toisiin sanoihin jotka liittyvät kolmansiin sanoihin.
Näin ollen sanakirjan rakentuminen on holistista toimintaa. Tästä taas seuraa se, että esimerkiksi minun kieleni voi muuttua. Vaikka olen äidinkieleltäni tietty, opin uusia sanoja. Ja joskus opin uusia sanojen hienovivahteita, sanojen konnotaatioilla on merkitystä vaikka ne sanakirjankin mukaan voisivat olla synonyymejä ; Hauva ja rakki ovat astetta eri asioita. Joskus sanan kontekstialuekin muuttuu. Kielenkäyttöni on tätä kautta holistista ja itseäänkorjaavaa. Korjaan kieltä niin että muutos olisi aika pieni. Siksi kun huomaan käyttäväni kieltä väärin, pyrin korjaamaan yhden sanan, enkä kaikkia. Toisin sanoen en korjaa 10 sanaa joiden kautta asiaa on lähestytty, vaan laitan sen yhden sanan uuteen käyttöyhteyteen.
Quinen mukaan asia onkin juuri näin - ja sen kuuluukin olla näin. Tätä kautta tilanne on vielä laatikkoesimerkkiäkin mutkikkaampi. Määritelmät ovat paitsi mielivaltaisia, myös niiden soveltuvuuskenttä, konteksti, on yllättävänkin mielivaltainen.
Graffitintekijöillä on oma slangi, jonka ilmeneminen näyttää ulkopuolisille helposti pelkiltä töhryiltä. Kuvan käsittämättömyys löytyy Jakomäessä olevista juoksuhaudoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti