"Rakastan sanoja ja nasevia sanontoja. Hymyilen ilkeilylle, kunhan se ei kohdistu minuun eikä läheisiini. Miksiköhän? Valinnoillani palkitsen pahinta pahista. Peittyykö asia sanataituruuden koristekuvioihin? Ei kai minua vain manipuloida näin? Mistä ne koulukiusaajat ja työpaikkakiusaajat oikein syntyvät? Mistä syntyy perheväkivalta, toisen nujertaminen sanoin ja teoin. Kuinka moni kostaa sen, minkä kohteeksi itse on joutunut?"
("Count Up", "vahvojen ihmisten maa")
Viime päivinä perheessäni on ollut oleellisesti pinnalla aihe siitä mitä kannattaa sanoa ääneen tai kirjoittaa julkisesti. Aiheesta on käyty puheluja, joiden on mitä ilmeisemmin luultu olevan kaukopuheluja, ja on siksi haluttu säästää kantoaaltojen näkemää vaivaa käyttämällä omia äänentuottovälineitä tehostetusti. Ihme ja kumma, kirjoitus ei kuitenkaan ollut minun. Ja minun silmissäni se ei ollut edes erityisen paha tai provokatiivinen. Siinä tosin mainittiin pari epämiellyttävää totuutta. (Katso kuvat!)
1: Tapaus oli minusta kaiken kaikkiaan ihmeellinen, kun siinä missä vaikenemisen suosittelijan pitäisi mennä itseensä ja viimeistään herätä siihen mikä vastuu hänen teoillaan on ollut vaikutusta asioihin. Sen sijaan hän suuttui ja koki itsensä uhrina.
Aihe on tietysti omalta kohdaltani tärkeä, koska (1) kirjoitan paljon (2) blogiani luetaan minusta määrällisesti hämmästyttävän paljon, joten yleisöäkin on jonkin verran ja (3) kirjoitan aina väliin kaikenlaista nillitystäkin, jossa ei ole omaa elämääkään ja muita siihen liittyviä ihmisiäkään eroteltu. (Katso kuvat!)
Tätä kautta mukaan astuu ainakin jonkinasteinen kohteliaisuussensuuri. Siinä sensuuripyrkimyksille tyypillinen suojeludiskurssi heijastuu tiettyihin arvoihin. Sensuurin oikeuttamistahan puolustetaan aina siten että siinä pidetään yllä ja suojellaan joitain arvokkaita asioita. Tämä ei ole sama kuin oikeutus jättää mainitsematta jotain. Mutta joskus se on oikeutus - ellei peräti eettinen velvollisuus - jättää mainitsematta jotain.
1: Minä taas en ole kovin hyvä siinä että jättäisin mainitsematta jotain. Päin vastoin, jos joku pyytää tai vaatii minua hiljentymään, se on minulle sama kuin provokaatio mainita juuri näitä asioita entistäkin enemmän. Tästä seuraa se, että olen sellainen destruktiivinen ja provokatiivinen hahmo, kuin olen. Tässä päässä odottaa yleensä kusipäisyys. Sensuurin puolella muiden ihmisten tallaaminen on toisenlaista.
Blogikirjoittelun ongelmana on kuitenkin tietty epäsuoruus. Siinä vältetään suora konfrontaatio tilanteessa. Kohtaamisen sijasta tämä ongelman esilletuominen näyttäytyy suunnilleen samasa kontekstissa kuin selkäänpuukotus. Jos kommentointi on avointa, tilanne on vähemmän paha. Mutta se ei poistu silti täysin, koska keskustelu ei ole enää kahdenkeskinen, vaan kyseessä on itse asiassa yleisöitetty riita. Se on samanlainen riita, kuin mitä täällä Keravan kerrostaloissa kuulostaa olevan. Siis sellaisia joissa riitelyn sanat kuulevat muutkin asukkaat. Mutta niissä ei sentään ole nimeä alla ja ne eivät jää ikuisesti bittiavaruuteen luettaviksi.
1: Kaikesta huolimatta itse harrastan selkäänpuukottajahenkeä, vaikka toisaalta kannatankin suoran kohtaamisen tietä. Ainakin juuri tässä tapauksessa tilanne kun ei voi mennä siten että kissa nostetaan pöydälle ja siitä käytäisiin keskustelua. Kun reilu peli on asenteet oikein rakentamalla estetty, jäljelle jää vain likainen peli. Jonka senkin toki osaan. Siinäkin tosin on vaikeaa kokea mitään onnistumisen iloa, koska siinä on tavallaan astunut sen toisen ihmisen pelisääntöihin. Niihin joita ei voi hyväksyä.
Taikana ei tietysti ole arvorelativismi, jossa kaiken pitäisi olla julkista. Tietyllä tavalla yksityisyys on arvo sinänsä. Seksikohkaamisista ei välttämättä tarvitse kertoa kaikille - vaikka "Seiska" maksaisi. Onkin vaikeaa etsiä se raja, jossa on hyvää ja sopivaa kirjoittaa, milloin se on "terapeuttisesti hyväksyttävää", milloin mennään harmaan alueella mutaisiin alueisiin. Ja milloin on iso no-no. Itse en ole keksinyt mitään absoluuttista neuvoa tähän kohtaan. Sillä sanat eivät voi tappaa tai murjoa polvilumpioita. Mutta ne voivat kenties tehdä jotain pahempaa.
Kuva on irtileikattu yksityiskohta Aleksanteri II patsaasta joka on Senaatintorilla. Kuvan hahmo ei ole Aleksanteri II. Se kuvaa Suomineitoa ja leijonaa. Otsikon latinan saa avattua lukemalla "Unkuria". Tai laajalla klassisella tyylillä hienostuneella yleissivistyksellä.
2 kommenttia:
Katsoin koko sen kuvan, jota tarjosit katsottavaksi.
Minun mielestäni viestisi oli selkeä minä-viesti, ei selkäänpuukottaminen. Sellaisen sanomisen pitäisi olla sallittua...
Luulis.
Lähetä kommentti