Tuokaa minulle mintunvihreän afrodisiakkeja erittävän kotitontun pää!

Uskontokeskustelu on yleisesti ottaen rationalismikeskeistä. Puhutaan uskonnon järkevyydestä. Siitä, onko se yhteensopiva tieteen, logiikan ja todistamisten kanssa. Keskustelu ei liiemmin pyöri sen aihepiirin kanssa, onko uskonto oikeutettua. Tästä syntyy helposti sellainen ajatus, että uskonnottomuus, antiteismi, ateismi, uusateismi ja muut vastaavat ilmiöt haluavat että uskonnoille käy kuten allaoleville sorsille:Kuitenkaan tämä ei ole koko totuus. Sillä debatoidessa ei nouse yleensä ottaen esiin sitä, josta ollaan yksimielisiä. Kun asioita selvitetään, ovat mielipide -erot helpommin keskiössä.

Tämä johtaa toki polarisoitumiseen. Kun toiseen reagoidaan vastaankirjoittamisen periaatteella, syntyy helposti kuva että "vihollisen" kanssa ei jaeta mitään. Että sitä ollaan totaalisen erimielisiä likimain kaikessa. Mutta kuitenkin uskontokeskustelussa molemmat puolet kannattavat uskonnonvapautta.

Juuri siksi keskustelu onkin rationaalisuuspuolella.

Joskus uskovaiset pitävät tätä inhottavana. Heistä keskustelussa pitäisi muistaa salliminen. Tästä esimerkkinä olkoot facebook -kommentoija, joka lausui minulle "Ja tästä pääsen siihen et mitä vahinkoa siitä koituu et suvaitset toisinajattelevaa? Mun puolesta jokainen saa uskoa vaikka mintunvihreisiin afrodisiakkeja erittäviin kotitonttuihin, mikäli ei käyttäydy väkivaltaisesti muita kohtaan." Eli sitä saa uskoa naurettaviinkin asioihin, kunhan ei vahingoita toisia.

Kuitenkin uskonnonvastustajat eivät väitä että yhteiskunnassa ei saisi pitää typeriä ja naurettavia mielipiteitä. Sen sijaan keskusideana on se, että typeriä ja naurettavia mielipiteitä ei saa esittää järkevinä ja perusteltuina ilman että asia siirtyy loogiseen analyysiin, eli siihen että onko tässä väitteessä loogisuudesta perää. Eikä asioiden epäloogiseksi väittämistä saa kieltää, jos väitteet on perusteltu, niin ne tulisi peräti jopa ottaa opikseen ja myöntää että asia ei ole looginen.

Uskontokriittisyys, jota minäkin taatusti edustan, ei ole "kieltämässä typeriä mielipiteitä". Minulla itsellänikin on sellaisia, ja ajattelin hommata muutaman lisää. Se, että jotain saa sanoa ei tarkoita, että tämä sanottu olisi myös järkevää ja hyvin perusteltua. Mielipiteenvapaus ei tee kaikista mielipiteistä "välkkyjä". Mielipiteenvapauden hienous onkin se, että paskoille ja typerille mielipiteille on tilaa siitä huolimatta että ne ovatkin paskoja.

On yksinkertaisesti niin, että jos joku kannattaakin mainittuja mintunvihreitä kotitonttuja, se ei saa tarkoittaa sitä, että joku toinen ei voisi kuvata kotitonttuja seuraavilla kuvaelmilla : epätieteellinen, eiperusteltu, hoopo, naurettava, höpö, naivi kuvitelma, ison lapsen fantasia, skitsofreniaoire jonkun toisen päässä ... Itse asiassa jos joku sanoo näistä että ilmiö on hänen elämänsä kannalta turha ja että siitä kohkataan aivan liikaa, niin hän voi niin sanoa.

Tämä on se ero. Se on helppo ymmärtää mintunvihreän afrodisiakkeja erittävän kotitontun kohdalla. Mutta uskontoihin on liitetty niin paljon tunteita, että jos ja vain kun minä menen sanomaan ihmisille, että koko uskontokohkaus on mittasuhteiltaan ja käytännön elämään vaikuttavalta merkitykseltään kenties se maailman ylipainotetuin juttu, niin tätä pidetään todella provokatiivisena, ilkeänä ja loukkaavana. Vaikka asiaa ensin tullaan aktiivisesti minulle tyrkyttämään ja utelemaan että "Mitä mieltä herra on Jeesuksesta ja oletko ottanut Herramme Harekrishnan sydämeesi/mieleesi/alushousuihisi?" Oppikoot että suora kysymys voi tarkoittaa suoraa vastausta.

Rationaalisuus on pääasiassa sitä varten, että moni korostaa sitä miten uskonto on rationaalista. Tämän kanssa erimieltä oleminen - kuten uskonnon taikauskoksi tai satu -uskovaisuudeksi kutsuminen - koetaan herjaavana ja loukkaavana. Selvästi uskovaiset siis pitävät uskonnon rationaalisuutta oleellisena asiana, koska muutenhan he näissä lausunnoissa muistaisivat vain sen että uskonto ei vain ole rationaalista tai ollenkaan järkevää.
1: Tosin rationaalisuuskeskusteluun siirrän asian siksikin, että moni haluaa käännyttää, tai saada minut suopeaksi ja myötämieliseksi uskonnoille. Ja koska minä päätän omasta mielestäni, voin päättää millä ehdoilla tätä mielipiteeni muuttamista tehdään. Ja sattumalta tämä keino on rationaalisuuskeskustelu. Perustelua ja julistamista ei näin ollen voida erottaa toisistaan. Paitsi että julistus voi olla vain asenteellista käännyttämistä, jolloin se ei vakuuta minua vaan tekee minusta vittuuntuneen. Jokainen hyvä argumentti on julistava ja käännyttävä sellaisella tavalla joka myös toimii. Tosin toistaiseksi vakuuttavimmatkin argumentit ovat olleet petitio principii -rakenteluja, joten kovin vakuuttuneeksi ne eivät ole minua saaneet.

Uskonnon rationaalisuuskeskustelun ytimessä ei ole uskonnon olemassaolon kieltäminen yhteiskunnassa, eli suvaitsemattomuus. Vaan ihan yksinkertaisesti se, onko uskonto järkevää vai ei. On yksinkertaisesti aivan eri asia puhua suvaitsevaisuudesta ja perustelluudesta. Uskontokeskustelu ei siis ole "logiikkafiksoitunutta" eikä uskontokriitikot ole mitään skientistejä joista vain perustellut näkemykset saa pitää. Uskonnottomat eivät vainoa toisinajattelijoita vaan yrittävät katsoa onko niillä toisilla mitään rationaalisia ajatuksia. Tähän on olemassa vain yksi mittari; Logiikka ja tiede. Tämä konteksti tarjoaa keinon arvioida sitä onko mielipide paitsi sallittu myös hyvin perusteltu ja järkevä. Ajatus uskonnonvapaudesta on luultavasti monille uskonnottomille niin hegemonisella tasolla ilmiselvä, että sen ääneenmainitsemistakaan ei tarvitse harkita, koska kyseessä on sen tason ilmiselvyys, että sen pitäisi olla ääneen sanomattakin selvää joka ikiselle, jopa kaikista pahimmillekin paukapäille.

Uskonnonvapauden kohdalla ei ole mitään mielipide -eroa, joten mitään selvitettävää ei ole. Uskontokeskustelu ei ole sensuroimassa uskontoja yhteiskunnasta - vain "Wedge -dokumenttia" kannattavat IDkreationistit ajavat tätä asiaa. Heihin ei kuitenkaan kohdistea mitään vastemielisyyttä, ilmeisesti siksi että he ovat uskovaisia, ja uskonnon tekemä totaalinen ideologiasensuuri on jotain, jota sen vähän kuin odotetaankin tekevän ja jota heidän peräti kuuluuisikin tehdä.
1: Ja kenties tästä asenteesta syntyy projektio. Eli uskovat itse uskovat että muut tekevät keskustelussa samantapaisia asioita mitä he itse ajavat?

Uskontokriitikko voi hyvinkin haluta nähdä uskonnot elävinä, mutta ei vapaasti rynnistävinä pelottavina, rumina ja aggressiivisina olentoina. Sellaisina kuin vapaana vellovat kalkkunat, joita ainakin minä pelkään.