Koska en saanut nukuttua koska asian tiimoilta vanne on alkanut jälleen kiristämään päätäni (kyseessä ei ole metafora, se tuntuu oikeasti siltä.) Puran lopun vyyhdistä. Pääsyy lienee se, että tajusin että tilanne on lopullisesti selvä. Ei ole enää mitään, ei sellaista puolivolttia, millä koko asian voisi korjata.
Avain löytyy siitä, miten pärjäsin kotona kohtuu hyvin verrattuna kaikkiin muihin. Syy oli se, että olin kaikista halpamaisin hahmo. Se, mikä takasi tilanteeni oli se, että ymmärsin jo varsin pienenä, että kaikessa on kysymys eräänlaisesta pelistä. Aina. Peli toimii selkeällä strategialla, jossa testataan mihin on valmis, ja sitten otetaan juuri sen verran. Ja kun tämä saadaan, testataan saadaanko vähän lisää. Kaikki lupaus-tilanteenmuuttaminen sen jälkeen on mahdollista.
Tässä pärjää vain varautumalla siihen, että kyseessä on aina jokin temppu, juoni, trikki tai muuten vaan kikka. Sitten siihen juoneen, trikkiin ja kikkaan pitää astua vapaaehtoisesti, mutta pyrkiä minimoimaan saamansa vahingot. Ei pidä laskea suojausta alas koskaan. Pelissä pärjää siten, että ei paljasta itsestään mitään; Kaikki mitä sanoo tullaan käyttämään itseä vastaan. Tai vähintään se levitetään "avoimessa juttelussa lipsauttaen" puolelle kylälle. Sillä tälläistä jutteluseurapiiriä riitti, vaikenemista ei.
Koko höskä tiivistyy tällä hetkellä minun ajokorttiin. Siihen jota minulla ei ole ja jonka hankkiminen minulle on luvattu maksaa. Ja jota en ole suostunut ajamaan. Jo vuosia olen lipsutellut asiaa kauemmas. Lienee selvää, että kaikki tietävät että lopulta ajan sen omilla rahoillani. Jos ajan.
Tässä on taustalla se, miten Shakespeare muistutti siitä, miten velka on veli otettaessa ja veljenpoika maksettaessa. Tässä tapauksessa kyseessä on denotaatioiltaan lahja, konnotaatioioltaan sitouttaminen. Tai ainakin riski tähän on minun mielessäni suuri. Eikä asian korjaamiselle oikeastaan voi tehdä enää yhtään mitään. Se on jo sellaiset 10 ellei peräti 15 vuotta myöhässä. Ajokoulutemppu yksinkertaisesti haiskahtaa niin vahvasti ansalta, että saman tien voisi pyytää minua vapaaehtoisesti työntämään pääni giljotiiniin luvaten että saan kaikki rahat jotka saan hampaillani nostettua siitä korista. Ansa on kaksiosainen.
1: Ensinnäkin se, että menen autokouluun vaatii luottamusta. Sillä jos sitä lähtee kurssille, jota ei saa maksettua, sitä joutuu ongelmiin. En leiki tässä suhteessa kaaoksen ritaria. Enkä kykene muistamaan yhtään ainutta positiivista lupausta, jonka aihepiirin ympärillä kummitteleva henkilö olisi pitänyt. Missään asiassa. Tässä mielessä aiemmin mainitsemattoman henkilön lupaus ei ole palaneen puupennin arvoinen. Tämä ei ole mikään pikutunninpikaistus. Se ei ole ollut minulle palaneen puupennin arvoinen siitä lähtien kuin olin 5llä luokalla. Kyseessä on vain asiantila. Minä en oleta lupausten pysymistä. Enkä myöskään pyydä mitään. (Kaikki pitää vain ottaa. Kun sopii strategiaan.)
2: Mutta vielä pahempi tilanne olisi se, että ottaisi lahjan vastaan JA se maksettaisiin. Tässä vaiheessa mukaan tulee kunniavelka. Luultavaa olisi, että minulle soitettaisiin puhelimeen, ja sitten minun olisi lähdettävä ajamaan autolla johon minulla on kortti. Sitten pitäisi ratkoa asioita joita hän on tielleen väkisin pumpannut. Henki olisi "Kyllä sitä raha kelpasti mutta nyt kun apua tarvitsisi..." Ja tiedän että kyseinen temppu toimisi minulle.
En ole yksinkertaisesti valmis tuonlaiseen sitoumukseen. Epäonnistuessaan se tekisi ongelmia. Ja ennen kaikkea onnistuessaan se kestäisi koko elämän ja siitä seuraavaa kunniavelkaa ei saisi koskaan mitenkään pois. Sitä joutuisi elämään koko ajan odottaen että "milloin". Se luultavasti toteutuisi vain pari kertaa vuodessa. Mutta jekkuna onkin se, että koskaan ei tiedä, milloin.
Lisäksi ajokortti on niin iso investointi, että siinä olisi iso vaikutus. Tuntemattomalta eiperheenjäseneltä ei tietysti ota vastaan noin isoa lahjaa. Siksi olisi teeskenneltävä että kaikki on kunnossa. Lahjan vastaanotto olisi samaa kuin anteeksiannon tunnustaminen. Tämä ei näillä kauppaehdoilla näytä mahdolliselta, joskin on kyseenalaista onko muunlaisia kauppaehtoja enää olemassakaan.
2 kommenttia:
Höh. Ehkä kannattaa maksaa se kortti itse jos sen joskus haluaa... Lahjoista muistuttaminen on halpamaista ja alhaista. Kuulostaa tutulta tämä kaikki, sillä rouva P:llä oli vuosia tapana syyllistää meitä siitä kun kaikki on annettu mutta me ollaan TÄMMÖSIÄ. Jos joku antaa jotain, niin luulisi että ihminen tekee sen antamisen ilosta, ei siksi, että voi sitten myöhemmin sillä kiristää tai sen avulla muistuttaa jostain. Mur mur.
Näin illanvirkkuna kortillisena on ketuttanut joskus kun on aamulla pöpperöisenä lähdössä, vähän kiire ja kesken kaiken lähiomaista vastaava tuttu: "että sinähän joudat viskaamaan minut..".
Se vielä, että kyseessä suuri kaupunki, en koskaan ole oppinut kadunnimiä ja eksyn herkästi.. = hermojen kiristys. Välttelen tätä usein niin, että viuh vauh olen jo autossa ennenkuin kukaan ehtii sanoa a:ta arabiaksi ;)
Lähetä kommentti