Törmäsin tässä Keravan juna -asemalla illalla töiden jälkeen kotiin mennessäni miehen. Hän hilpeästi toivotti Jeesuksen kristuksen rauhaa. Käännyin tietysti tervehtimään vastaavalla sävyllä, mutta ilman hengellisiä konnotaatioita. Sillä tapani on vastata, kuten arvelen toisen huutavan. En mieti niin kovasti sanoja vaan äänensävyjä. Syyksi reagointiinsa hän mainitsi sen, että vaikutan jotenkin erilaiselta kuin kaikki muut.Kiinnitti huomiota "kirkkaisiin silmiin", joiden kohdalla viittasin vain siihen että en käytä huumeita. Mainitsin tämän seikan koska raittius voi aiheuttaa sirmakkuutta, mutta toisaalta amfetamiinipäissään voisi saada vastaavia ilmiöitä, ja halusin varmistaa tämän asian. Reagoinnistani toinen päätteli että olen selvästi avomielinen, kiinnostunut ja iloinen henkilö. Sanoimme käsipäivät.
Hän varmaan ajatteli että syy ponnahtelevaan valppaanorientoituvaan hahmooni olisi se, että eläisin Jeesus sydämessä. Samasta syystä hän ajatteli että vastasin hänelle iloisesti. Hän ei tiennyt että kykenen tämänlaiseen iloiseen reagointiin vain siksi, Jeesus ja Jumala ovat minulle kysymyksinä aivan irrelevantteja, turhia ja epäkiinnostavia.
1: Toki minulta saa vihaisuutta, mutta se kohdistuu kiinnostaviin asioihin, eli uskonyhteisöihin, jotka käsittääkseni empiirisesti (vaikkapa vaa -alla tai kiikarilla katsoen) toimivat siinä yhteiskunnassa jossa minä kävelen. Ja siihen että vastaan siten kuin koen minulle huudettavan.
En hennonut pilata ihmisen iloa viittaamalla sirmakkuuteni syyksi liikuntaa ja uskonnottomuutta. Sillä uskovaisena ollessani silmien takana oli aina pieni aavistus valtavasta epäonnistumisesta. Kenties vastaava koskee niitä luterilaisia jotka "omalla tavalla uskoen" muodostavat kontrastin minulle. He, joiden silmät ovat sameat ja mieli huuteloihin reagoimaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti