Rikoksen rangaistuksesta

Paavo Väyrynen kehui lukeneensa koko Dostojevskin tuotannon yhden viikonlopun aikana. Itselleni menee pelkkään ”Rikokseen ja Rangaistukseen” saman verran. Toisaalta sille kannattaa antaa aikaa. Se on yllättävän hyvä kirja. Etenkin kun ottaa huomioon teoksen promootion; Sehän on malliesimerkki teoksesta jota kristiaanit käyttävät ideologisessa sodassa ikään kuin argumentinkorvikkeena. Että viisas kaunokirja sanoo jotain transsendentista moraalista ja ateistien moraali on tyhjän päällä toisin kuin kristittyjen ei.

Rikoksessa ja rangaistuksessa nuori ylioppilas Rodion Romanovitš Raskolnikov tekee täydellisen murhan.Hän murhaa koronkiskojaämmä Aljona Ivanovnam ja vahingossa tämän paikalle sattuneen sisaren Lizavetan.

Raskolnikov tekee rikoksen monesta syystä ja Dostojevski tekee tässä mainiota syytä. Vahvin yksittinen syy murhaan on se, että Raskolnikov haluaa todistaa itselleen olevansa valioihminen. Toisaalta murhan kohde on vastenmielinen ihminen ja ryöstösaaliilla hän pystyisi tekemään hyviä tekoja, kuten auttamaan läheisiään. Mukana on jopa sävyjä joissa korostetaan sitä miten on ikään kuin transsendentti kohtalo että Raskolnikov on määrätty tekemään tämä murha. Tämä kaikki hakee murhalle oikeutusta.

Kirja kuvaa teon henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia Raskolnikoviin. Raskolnikovia vaivaavat syyllisyydentunteet ja vainoharhat siitä, että kaikki epäilevät häntä. Raskolnikovin omatunto saa rauhan vasta kun hän tapaa hurskaan prostituoidun, Sonjan, joka saa hänet tunnustamaan teon ja ottamaan teostaan juridisen rangaistuksen.

Teos on kiinnostava koska siinä perusongelmana on se, että Raskolnikovilla on omatunto; Teko itsessään jättää jälkensä ja ennen kaikkea hänellä on jotain perustaa johon Sonja voi vedota ja lietsoa täältä johtopäätöksiä. Ilman omaatuntoa Raskolnikov ei katuisi eikä häneen pätisi erilainen omaantuntoon vetoava moralismi.

Ja tämä luo monenlaisia kontrasteja joiden avaaminen tekee tästä teoksesta hyvän; Jos tätä ei kristillisyyttä hymistelevä teoksen lukenut ymmärrä on kyseenalaista olisiko kannattanut lukea vaikka joku sellainen teos jonka sisällön ymmärtää ja josta saa jotain irti.

Tämä eroaa kovasti esimerkiksi nykyaikana suositusta psykopaattimurhaajiksi leimaamisesta; Dostojevskin tapa käsitellä selvästi vastustamaansa filosofiaa on se, että hän rakentaa sille ymmärrystä ja mahdollisimman vahvan pohjan. Tämä eroaa vahvasti nykyajasta jolloin sydämetön nihilistipsykopaatti tai fundamentalistinen skitsofreenikkomurhaaja saavat tärkeän osan toimia ideologisen vihollisen asennevammatiivistymänä. Dostojevskin tapaa suhtautua ideologisiin vihollisiin jääkin kaipaamaan esimerkiksi Dostojevskin teoksia kehuvien kristiaanien lausunnoista.

Esimerkiksi tekoaan suunnitellessaan Raskolnikov kuvittelee että hän on erityinen. Hän näkee todistusaineistoa siitä, että ihmiset ovat jääneet tyhmistä syistä kiinni rikoksistaan. Raskolnikov näkee että näiden ihmisten keskittymiskyky on pettänyt juuri silloin kun he tarvitsevat sitä kaikista eniten. Ja hän ajattelee olevansa jotenkin erilainen. ; Tämä nostaa esiin sen, että moraalisen ja moraalittoman teon kuvitteleminen ei vastaa käytännön toimintaa. Kontemplaatio ja moraalin miettiminen ei vastaa käytettyä elämää.

Tämä sama koskee myös ideologioita. Raskolnikov seuraa sen ajan hienoimipia ajatuksia ja rakentaa murhalle metafyysisesti eheän oikeutuksen. Dostojevski on itse asiassa panostanut tähän hyvin paljon. Hän tekee tässä niin hyvää työtä että itsekin ajattelin että koronkiskojaämmä ansaitsisi tulla surmatuksi moneenkin kertaan. Hän on ahne ja kohtelee jopa lähisukuaan huonosti. Jos hän olisi kansanryhmä hän olisi sellainen kansanryhmä joka ei haittaisi ketään.

Kuitenkin murhan toteutusta sotkevat esimerkiksi odottamattomat yksityiskohdat; Lizavetan kohtalon sanelee sattuma. Ulkopuolinen Raskolnikovin hallinnan ulkopuolella oleva detalji muuttaa hyvin suunnitellun murhan joksikin aivan muuksi. Tässä Dostojevski korotsaa että ihmiset eivät voi hallita maailman tapahtumia kovinkaan pitkälle. Olihan Raskolnikovillakin ovela suunnitelma joka sitten ei vain kestänyt yllättäviä poikkeuksia jotka oli ikään kuin jo otettu huomioon rikosta suunnitellessa mutta jotka eivät olekaan toimineet odotetulla tavalla käytännössä.

Dostojevskin omatunto on kiinnostava koska se viittaa siihen että esimerkiksi kristinusko ei ole niin välttämätön osa moraalintunteita kuin voisi luulla. Olihan Raskolnikovillakin omatunto vaikka hän teki kauhean kaksoismurhan ideologisilla vaikutteilla. Tämä petaa pohjaa sille että omatunto ei vaadi tai tarvitse kristinuskoa. Itse asiassa jos näin ei ole, on Dostojevskin metafyysinen asenne epätosi ja koko teoksen moralistinen pääsanoma unohtuu.

Itselleni tässä korostuu se, että aika moni heiluttaa Dostojevskiä asenteella jossa korosteaan transsendenttia moraalia. Teos kuitenkin kuvaa lähinnä ei-ideologista ja ei-reflektiivistä moraalia. Se toimii tietenkin Dostojevskin ajan filosofiassa. Dostojevskin kirjassahan reagoidaan sen ajan ideologisiin virtauksiin. Sillä on kuitenkin hyvin vähän sanottavaa esimerkiksi Sam Harrisin moraaliseen ateismiin. Itse asiassa Sam Harrisin moraalinäkemykset ovat kenties Dostojevskin teoksen sanoman kannalta mahdollisimman vaikea vastustaja.

Sillä kun ateismia moititaan korostetaan että ateistit eivät voisi pitää sisällään transsendenttia moraalia joka ylittäisi ihmisen halun. Esitetään jopa että ei ole mitään filosofista syytä sille, että tunteeton psykopaatti ei voisi vaan mennä ja murhata kaikkia. Hän hyötyisi ja nauttisi tekemisistään ja tätä kautta ei olisi mitään syytä miksi ateisti ei voisi toimia näin. ; Mutta kaikki nämä ideaalit nojaavat siihen että ajatellaan ateismia ”loogisena konstruktina” jossa reflektoidaan jotain asioita kulttuurirelativistisesti ideologian sisältä. Sam Harris lähestyy omaatuntoa juuri samalla tavalla kuin Dostojevskikin, sisäisenä tilana.

Toisin sanoen ideologiat ja uskonnot tuottavat helposti reflektioita joiden sisällä ihminen kuvittelee itsensä erilaiseksi kuin miten käytännössä toimii. Omakuva on kuvitelmissa hyvinkin itseriittoinen ja erinomaisuuskeskeinen. Käytännössä näin ei tapahdu. Dostojevski kuvaa tätä eroa teoksessa toki laajemminkin, esimerkiksi puhuessaan lasten kärsimyksestä ja siitä miten kovien olojen kasvatit tekevät jo lapsina rikoksia. ; Tämä tuo mieleen sen että omatunto on relevantimpi mittari kuin parhaat nihilistiset opit. Itse laajentaisin tätä oikeansuuntaista huomiota myös kristinuskon ja Jeesuksen suuntaan. Raskolnikovin ongelma on kiinni jäämisen pelko ja omatunto joka ei anna rauhaa. ; Raskolnikovia ei siis kuvaa julmuus, psykopatia, omantunnon puute ja arvotyhjiö vaan katumus. Tämä on teoksen vahvin teema. Omantunnon olemassaolo eikä sen puute tuottaa ongelmat Raskolnikoville.

On silti toki hauskaa kuulla miten he eivät ole kuulleet yhtään hyvää syytä sille miksi filosofisesti järkevä omaa etuaan ajava tyyppi ei haluaisi surmata, ryöstää ja muuta vastaavaa. Tämähän on se päämainos kun tätä kirjaa ja sen syvällisyyttä kehutaan. ; Dostojevskin teos on toki tärkeää kun ymmärretään miksi kristityt usein eivät hauku että ateistit olisivat pahoja ihmisiä vaan selittävät että ateisteilla ei ole selitystä moraalille. He heiluttavat rohkeasti murhanhimosyytöksiään minullekin ajatellen että en ota heitä korvista kiinni ja pure naamasta vain koska se voisi huvittaa minua. Eivätkä siksi anele henkensä edestä aina ateistin kohdatessaan että he eivät tekisi heille jotain sellaista. ; He luottavat että omatunto on ja että se on jotain joka ylittää ateistisen naturalismin. Ja että siksi ongelmana ei ole moraalin puute vaan moraalin selittäminen.

Tätä on tietenkin erikoista katsoa ja kuunnella.

Ensiksikin he kuitenkin heiluttavat kirjaa jonka alkuosa kulutetaan siihen että luodaan nimenomaan kuvaus julmaa elämäntapaa eläneestä tyypistä. Ja miten tämän koronkiskojaämmän surmaaminen tuntuu hyvältä ajatukselta. Kenties kovinkin psykomurhaaja tajuuaakin sen, että suurin osa moraalisäännöistä on varsin ymmärrettäviä kun niitä miettii kahta kautta: (1) Moraalisäännöt ovat usein rajoitteita joita ei ole ymmärrettävä sitä kautta että mitä itse haluaa tehdä muille vaan nimenomaan sitä kautta mitä ei halua muiden tekevän itselle. (2) Jos elää niiden mukaan on luontevaa että muut kannustuvat surmaamaan sinut ensimmäisenä joten niin toimimalla saa lähinnä muiden kostonhimon ja itsepuolustuksen päälleen. ; Kenties murha on rikos mutta se voi olla myös rangaistus. Aivan kuten omatunto on rangaistus ja rangaistusta tarvitaan että voi antaa anteeksi itselleen. Tämänlainen itsesuojelu lienee riittävän hedonistinen syy selittämään tiettyjä moraalinormeja jotka pätisivät vaikka omaatuntoa ei olisi.

Toiseksikin omantunnon tunne voi toki syntyä transsendentin Jumalan kautta. Mutta Raskolnikoville riittää tunneilmpulssi, eikä omatunto vaadi transsendenttia lähdettä. Periaatteessa on aika sama miten omatunto syntyy kunhan se on. ; Evoluution ja käyttäytymisen suhteen voidaan sanoa että altruismin ja yhteistyön ja surmaamisrajoitteiden taakse on asetettu evoluutiopsykologisia syitä. Moraali ei siis ole välttämättä peräisin Jumalalta vaan se on evoluution ohjelmoimaa lajinmukaista käytöstä. Tässä korostuu sekin että psykopatia on synnynnäinen tila johon ei voi harjoitella. Se on raa-asti karkeistaen biologista. Joten ei ole ollenkaan erikoista sanoa että ”ateistien ongelma” latistuu siihen että omalletunnolle on tunnettu selitys tahi syntymekanismi ja kenties moraali ei olekaan mitään lajinmukaista käytöstä transsendentimpaa.

Toki itsekään en pidä Sam Harrisin näkemyksistä. Mutta ne ovat varsin hyvä ja sisäisesti ehyt vasta-argumentti kaikelle sille mitä Dostojevski argumentoi ja kuvaa ”Rikoksessa ja rangaistuksessa”. Vaikka usein Dostojevskin ”Rikos ja Rangaistus” esitetään vasta-argumenttina Harrisin ja Dawkinsin tapaisille uusateistisille ajattelijoille. Joiden peräti kerrotaan miettineen hyvin vähän moraalia ja julmuutta. Itselleni näyttää siltä että tämänlaisten sanojat osoittavat sitä että vastapuolen argumentteihin ei ole joko tutustuttu tai niitä ei ole ymmärretty. ; Luultavasti siksi että nykyään on helpompaa luoda olkiukkomaisia epäreiluja kuvia vastapuolesta pahana ja tyhmänä. Kun taas Dostojevski tiedosti että on tärkeää antaa vastapuolelle reilu mahdollisuus. Koska jos ei anna, niin ei se kuvaus ja argumentaatio ole mitenkään reilua sekään. Ja jos asiaa ei viitsi tehdä hyvin ja pieteetillä sitä ei kannata tiiliskivikirjoittaa ensinkään. Nykyään hänen varmasti käskettäisiin kirjoittaa lyhyemmin. Sellaisilla tavoilla joissa oikeus toteutuisi nopeasti ja reilusti kun ideologinen psykomurhaaja kohtaisi loppunsa henkeäsalpaavassa tarinassa jossa armoton koston vyöry tyhjentää äkkiä sekä vallitsevat moraalikäsitykset että sankarin haulikon piiput.

---

Lähteet:
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [Suom. ”Rikos ja rangaistus”]
Sam Harris, ”The Moral Landscape: How Science Can Determine Human Values” (2010) [suom. ”Moraalinen maisema”]
Matt Ridley, ”The origins of virtue: Human instincts and the evolution of cooperation” (1997) [suom. ”Jalouden alkuperä”]

Pekkaspäivän satoa

Tätä näkymää pidettiin yleisesti virheenä.

Jyrki Katainen toivoi, että mahdollisimman moni lukisi Himasen (ja Castellsin ja muiden kirjoittajien) raportin. "Mahdollisimman moni" on tavallaan sama kuin "halu että kaikki". "Lehti" vetikin tästä ajatuksen siitä että mitä tapahtuisi jos kaikki ottaisivat vapaapäivän tutustuakseen monen sanan mittaiseen järkäleeseen. "Suomen bruttokansantuotteesta katosi tänään 219 miljoonaa euroa, kun jokainen kansalainen luki 388-sivuisen Kestävän kasvun malli -raportin. Pekka Himasen ja Manuel Castellsin tuottaman selvityksen lukeminen seisautti julkisen sektorin, järjestötoiminnan, satamat, transitoliikenteen, kaivosteollisuuden, pizza- ja kebabravintolat sekä jokaisen Helsingin Punavuoressa sijaitsevan yrityksen. Seisaus alkoi kello 9.30 ja päättyi kello 21.30, jolloin viimeinenkin suomalainen oli saanut koko raportin luettua." Ajatus vapaapäivästä olisi tietysti mainio. Sitä voisi kutsua Pekkaspäiväksi. ;Toki olen ollut valveutunut. Esimerkiksi Himasen puheenvuorot ovat olleet tarkastelussa tavalla jossa korostuu "maan tapa" ja "ajan henki". Omassa tietokoneessani ei ole äänikorttia. Siksi Himasen esiintymisvideon seuraaminen oli huvittavaa. Huomio kiinnittyy lähinnä käsiin. Välistä kädet nousevat suorina, kuin sanomaan "I know Karaté". Sitten käyristyneet sormet esittelevät näkymättömän melonin. Pian näkymätön meloni saa kokea karaten voiman, kun toinen käsi, sormet suorina, ikään kuin pilkkoo sen palasiksi. Sinänsä konsistentti, mutta aivan järjetön, kokonaisuus. Tämäkin toki ylittäisi monien vaivannäön joka monilla on. Himasen argumentteja ja esityksiä ei osata eritellä yhtä kovasti kuin koetaan hyväksi moittia rahoitusta. (Sinänsä ihan asiallisesti.)

Osallistuin vaaralliseen bruttokansantuotetta uhkaavaan projektiin. En toki täysin vapaapäivänä. Ja rehellisesti sanoen en jaksanut lukea kirjaa kannesta kanteen. Luin sen kuitenkin jollain sellaisella tasolla jolla Paavo Väyrynen luki Dostojevskin koko tuotannun yhdessä viikonlopussa. Eli silmäilin luvut, etenemisen ja pääasiat. Ja koska olen poikkeuksellisesti kohtuullisen lempeällä tuulella, lopputulos heijastelee myös subjektiivista tunnetilaanikin. Toisaalta Himasta on moitittu niin paljon ja älykkäästi, että en varmasti edes osaisi olla yhtä järkevä  tällä rintamalla.

Himanen, ei yli-intellektuelli hörhö vaan miltei anti-intellektuelli pamfletisti

Mielestäni siinä oli ihan kiinnostavia asioita. Ne olivat toki jonkinlaista filosofiaa. Mutta kun filosofeilta tilaa tämänlaisia, lienee turhaa olettaa että luonnontiede, ekologia tai taloustiede olisivat oleellisesti näiden tieteenalojen näkökulmien ja käytänteiden mukaisia. ; Itse asiassa päällimmäinen tunne kirjasta on päinvastainen kuin mistä kirjaa usein syytetään. Anti-intellektuellismilla menee ilmeisesti äärimmäisen lujaa, koska teosta moititaan hämäryydestä ja todellisuudesta etääntymisestä. Nähdäkseni kirjan suurimpana heikkoutena on kuitenkin se, että se on pohjimmiltaan ja perimmiltään pamfletti.

Tämä on asenne joka näkyy esimerkiksi kirjan sloganinomaisuudessa. Teos toki koostuu lauseista jotka ovat lähes yhtä sekavia kuin ne joihin saattaa törmätä tässä blogissa. Mutta sekaan tunkeutuu varsin iskulauseenomaisia tiivistyksiä. Ne ovat kirjan ymmärrettävintä sisältöä ja tarttuvat pikalukiessa helposti mieleen. Niissä kumpuaa erikoinen, mutta jotenkin hyvin suomalainen, eetos.

Että ekologia on sitä että sisäistetään se, että maa on lainassa tulevilta sukupolvilta eikä mikään menneisyydeltä peritty nyt omistettu asia. Tai että pitäisi muuttaa koko hyvinvointinäkökulma siitä miten vähennetään pahoinvointia siihen miten lisätään hyvinvointia. ; Tämä "sloganistuminen" on ainakin minun pintatietoisuuteen tulevassa kokemusmaailmassa niin korostunutta, että on melko lailla varmaa että jo tämä näkökulma ja lähstymistapa vie pois enemmän tieteellistä arvoa kuin tekee siitä jotain norsunluutorneilua.

Dignity -indeksi : Muutosvastarintaa eikä utooppista haahuilua

Sloganistumista haittaa se, että tosiasiassa muutokset useimmiten tuntuvat heijastelevan asioita jotka Suomessa on jo tehty oikein ja jotka ovat ikään kuin "vahvasti ajan hengessä". Esimerkiksi ajatus hyvinvoinnin lisäämisestä on jotain jonka läsnäolo jo nyt suorastaan paistaa Himasen omasta peruskäsitteestä, dignity-indeksistä. Himanenhan ottaa tässä kantaa siihen että hyvinvointia voidaan arvioida muutamalla mittarilla, jotka yhteenlaitettuna muodostavat tämän dignity-indeksin. Himanen ottaa esille bruttokansantuotteen,  koulutuksen maksuttomuuden ja PISA -tulokset, maassa toimivien yritysten saamat rojaltit, startup -yritysten määrän, patenttien määrän kansalaista kohden. Ja mukana on myös tasa-arvo jota mitataan naisten ja miesten lukumäärinä taktisilla aloilla.

Kun asiaa katsoo näin, on selvää että perinteisessä yhteiskunnassamme esimerkiksi koulutus on kuluerä joka nähdään investointina tulevaisuuteen. Tässä nimenomaan kasvatetaan hyvinvointia eikä yritetä vain vähentää pahoinvointia. Itse asiassa jos joku näkee Himasen ongelmana sen, että hän rakentaa utopiaa jossa keskeisenä teemana on selittää miten yhteiskuntaa tulisi muuttaa kokoomuksen, kuten Kataisen, ideologian mukaiseksi, on hankala siltä osalta että Suomi saa Himasen indeksillä vertailussa varsin hyvän tuloksen aivan mihin tahansa muuhun maahan nähden. Himasen utooppinen ja tulevaisuusutopiaa rakentava edistysuskomaailma näyttäytyy minun silmiini suorastaan muutosvastarintaisena konservatiivisuutena. Himasen kirja ikään kuin kehottaa jatkamaan samaan malliin.

Tässä kohden sloganinomaiset letkautuslausumat kuten "Viimeiset 50 vuotta on keskitytty siihen, miten vähentää pahoinvointia. Seuraavat 50 vuotta on keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia." vaikuttavat jonkinlaiselta parodiahorisonttiin vajonneelta komiikalta. Huomattavaa on, että Suomi pärjää dignity-indeksissä melkoisen hyvin, joten olisi aika erikoista pelata retoriikalla jossa asiat olisi tehty jotenkin lähtökohtaisesti väärin. ; Suoraan sanoen  Himasen teesi falsifioisi itsensä. Jos dignity-indeksi nousee juuri muulla tavoin kuin Himasen esityksessä, Himasen muu esitys olisi väärässä. Olisi luontevampaa Himaselta hylätä tämänlainen sneer -attityydi ja pitää kirjaa jopa jonkinlaisena selityksenä sille miksi meillä menee kaikesta huolimatta kohtuu hyvin. (Ei ehkä suhteessa monien utooppisiin ideaaleihin, mutta muihin olemassaoleviin maihin verrattuna kyllä.)

Dignity -indeksi vs. sen kritiikki ; Päämäärä vai siihen pääseminen

Dignity indeksi nostaa esiin jotain joka hämmästyttää jos on lukenut sitä, mistä häntä moititaan. (Paitsi rahoitusasia, joka ei ole argumenttianalyyttinen ongelma vaan eettinen ja yhteiskunnallinen.) Himasen argumentaatiota moititaan hämäränä, ilmaan heitettynä ja abstraktina. Tämä tunne syntyy toki helposti jos kirjan lukee vain alusta. Esimerkiksi maataloudessa "luomu" -sanaa käytetään monessa paikoin ad hoc. Se nähdään ratkaisuna, mutta ainakin itse näin maatalouden puolelta koulutukseni saaneena kaipaisin aivan oikeasti vastausta yhteen kysymykseen. "Miten niin?" Nimittäin olipa luomu ratkaisu tai ei, se pitäisi perustella.

Itse asiassa kokonaisuudesta saa oikeastaan mitään tolkkua vasta kun on lukenut kirjan loppuun, napannut dignity indeksin käyttöönsä ja tämän huomion kautta lukee koko kirjan uudestaan. (Mikä on, kuten "lehti", totesi, valtava menetys maan bruttokansantuotteelle, joka taas on yhtenä palasena Himasen dignity -indeksissä.) Dignity -indeksiä voidaan pitää kirjan pääteesinä. Se on kuitenkin hyvin hankalasti lopussa. Koko muu kirja pitäisi muistaa ja osata nivoa käsitteeseen joka tulee esille vasta melko lopussa. Tämä on kognitiivisesti erittäin raskas rakenne teoksessa jonka lauserakenteet ovat niin kognitiivisesti raskaita, että suomessa lienee hyvin harvoja ihmisiä joiden kärsivällisyys riittää kirjan lukemiseen - kirjan, jonka lukeminen on miltei kansallisvelvollisuus, ja jota oikein virallisen tahon suusta toivotaan mahdollisimman monelta.
1: Himanen on siis tehnyt melko klassisen virheen. (Minusta nimenomaan virheen.) Muistan kuinka koulutuksessamme kyläsuunnitelmia tehdessämme oli helppoa aloittaa kertomalla kylän historiasta, ja sitten vasta lopuksi kerrottiin tiivistelmänä mitkä asiat kylässä ovat ongelmallisia ja korjaamista vaativia. Tämä rakenne on miltei kaikissa kyläsyuunnitelmia. Tämä näkökulma on mielenkiintoinen kyläläisille ja humanisteille ja turisteille. Poliittisena työkaluna tai pamflettina tämänlainen ratkaisu ei toimi kovin hyvin. Kiireinen poliitikko tai kaduntallaaja ei jaksa tuhlata kallista aikaansa siihen että ottaa Pekkaspäivän sihen että lukee asiat kannesta kanteen. Hän tyytyy sen sijaan siihen, jos ensimmäiselle sivulle laittaa sen mikä on pielessä, ja heti sen perään toimenpide-ehdotukset mahdollisimman tiiviisti. Loppukirja on sitten ikään kuin argumentaatiota tälle teesille. Historia on tällöin enemmän historiallisen merkityksen mukaantuomista.

Tämän vuoksi on ymmärrettävää jos moni valittaa siitä että nämä dignity -indeksin mittarit ovat liian abstrakteja. Voidaan kuitenkin sanoa, että Himasen hyveet eivät nimenomaan jää abstraktiksi. Lähinnä se, että yksiselitteisesti tankattaisiin mitkä kaikki asiat vaikuttavat dignity -indeksiin. Tämä on ymmärrettävää, sillä asioiden vaikutussuhteet ovat mutkikkaat ja kenties myös tilannekohtaiset. Näin dignity -indeksikin on minun silmissäni osa sitä projektin pampfletisoimista eikä abstraktia norsunluutornihärväilyä joksi se on yleensä nähnyt. Ihmiset voivat suunnitelmia tehdessään arvioita sitä miten syy-seuraussuhteet juuri heidän innovaatiossaan tai ideassaan vaikuttavat näihin indeksilukuihin. Himasen ei näinollen tarvitse keksiä kaikkia maailman innovaatioita voidakseen antaa nyrkkisäännöt ja ohjata ihmiset ylhäältä ohjaten ja kädestä pitäen hyveeseen.
1: Kenties jossain kohden ratkaisuna ongelmiin onkin se, että dignity indeksin mittarit ovat joissain kohden filosofisesti enemmän itseisarvoja "arvoja sinänsä" kuin välinearvoja joilla on arvoa sitä kautta että ne tuottavat muita asioita. Näiltä kuitenkin ikään kuin vaaditaan välineellistä perustelua jotta ne oikeutettaisiin. Tämä näkökulma tekee dignity -indeksistä pamfletinomaisen kasan teesejä.
     1.1: Toki jossain kohden maistuu pahasti siltä, että dignity -indeksin arvolista on mainittua lyhyempi. Että asiat oikeutetaan ikään kuin sitä kautta että ne näyttävät lisäävän bkt:ta. esimerkiksi tasa-arvo tarkoittaa helposti sitä että on useampia tekijöitä ja siten esimerkiksi bkt kasvaa. Tai että innovaatioiden määrä tuottaa kasvua joka heijastuu bkt:hen.
2: Kun kirjan pääideana on kuitenkin innovatiivisuus ja se, että ihmiset itseaktivoituvat innovatiivisiksi, on liika aukiselittäminen ymmärrettävää. Itse asiassa jos dignity -indeksi olisi konkretisoitu tasolla jota Himas -kriitikot haluavat, se johtaisi siihen että elettäisiin etatistisessa suunnitelmataloudessa, jossa sallitut innovaatiot annettaisiin ikään kuin ylhäältä käsin. Dignity -indeksi on mittari, ja yhteiskunnan tasolla olisi kannattavinta, että ihmisten pitäisi ikään kuin peilata asioita jotta pääsevät siihen.

Himasen mittarin ongelmana on tietysti se, mikä kaikilla muillakin mittareilla. Aina kun eettinen (mitä) liitetään jonkinlaiseen mekanismiin (miten) syntyy kuilu. Tosiasiat ja eettisyys ovat hankalia yhdistettäviä. Himasta voi siksi moittia kaikilla niillä menetelmillä joihin olemme tottuneet jo nyt BKT -analyysejen kommenteissa. Osa tuomitsee mittarit jopa aivan lähtökohtaisesti. Ja itse asiassa näissä kritiikeissä on paljonkin perää sekä filosofisesti että eettisesti että "yhteiskunnassa elämisen ja olemisen kätevyyden kannalta".

Mielestäni dignity -indeksi on kuitenkin jonkinlainen täydennys BKT:hen. Se on mittari ja sellaisena kenties surkea. Mutta se on kuitenkin vähemmän surkea kuin BKT. Jota on käytetty siksi että aika monesti parempaakaan ei ole ollut. Ikään kuin tosiasioiden pakosta. Sillä maailman muuttaminen ja asioiden korjaaminen vaativat aina jonkinlaisen maalin. BKT on ollut yksi tämänkaltainen. Dignity -indeksi voi olla toinen.

Himanen ja epäonnistuminen ; Eli miten hän elää kuten opettaa.

Tosin on otettava yksi asia jossa Himanen ajaa enemmän "Katais-kokoomusta" kuin nyky-yhteiskunnassa on totuttu. Tämä on innovatiivisuuden ja epäonnistumisen suhde. Himasen näkemys innovaatiosta on jotain joka korostaa, että robotit eivät innovoi. Jokaisessa täysin läpirationaalisessa skientistisessä mallissa on aina hypoteesinmuodostamisen suuruinen aukko. Keksiminen vaatii hulluutta.

Himanen ei toki ilmaise asiaa näin - hän ei ole kuten minä joka käyttää varsin banaalia ja yleisesti ja laajasti loukkaavaksi koettua retoriikkaa. Sen sijaan hän korostaa, että ihminen ei ole virheensä. Ja että jos ihminen toimii oikein, hän epäonniostuu. Siksi epäonnistuminen ei tarkoita että olisi epäonnistunut ihmisenä. Ihminen joka tekee virheen ei ole itse virhe. Siksi epäonnistumisille pitäisi antaa tilaa. ; Himasen suhde onnistumiseen onkin se, että jos et koskaan epäonnistu, et ole kunnolla onnistunutkaan.

Tässä mielessä yritys ansaita rahaa luomalla filosofinen projekti, jonka lopputuloksena syntyy jotain monisataasivuista merkkijonostoa, on ikään kuin yritys-riski-epäonnistumisketjun osanen. Siinä missä moni näkisi noloutena sen, että lapsinero joku aamu humalassa kalsarit jalassa potkaisee koiraa, Himasella tämä tavallaan kuuluu prosessiin. Ei siksi että koiran tallaaminen itsessään olisi eettistä. Vaan että vahinkoja sattuu.

Try not to become a man of success, but rather try to become a man of value.
(Albert Einstein)

Lukemattomia tiedekirjoja

Luin "Helsingin Sanomien" lisätuotteen, jossa käsiteltiin hyvää kirjoittamista. Kirjoittajat Halla-ahosta Valtaojaan kommentoivat sitä, mitä on hyvä kirjoittaminen. Eräs teksti hämmästytti. Siinä käsiteltiin hyvää lukemista. Toki moni muukin teksti rinnasti lukemisen ja kirjoittamisen yhteen. (Mikä onkin luontevaa paitsi jos olet poliisi kliseestä.) ; Hämmästystä herätti lukutapa.

Kun puhuttiin ripeästi lukemisesta, esiin nostettiin Paavo Väyrynen joka oli lukenut Dostojevskin tuotannon viikonlopun aikana. Väyrynen oli tunnustanut lukeneensa teokset samalla tavalla kuin hän lukee lehtiä. Eli katsonut pääasiat. Henkilö moitiskelikin sitä, että fiktiokirjallisuutta luetaan aika usein hampsien. Että onko kirjan lukemista ollenkaan, jos ei lue keskusteluja. Kirjoittajan argumenttina oli se, että tarinan eteneminen vaatii koko tekstin lukemista. Ja että tapahtumista ei saa selkoa ilman tätä. Tämä onkin ymmärrettävää, eikä tämä hämmästytä.

Sen sijaan hän nosti esille, että fiktiota ei saisi lukea kuin tietokirjallisuutta. Että tietokirjallisuutta olisi asiallista lukea luku sieltä, toinen täältä. Poukkoillen, valikoiden ja hampsien. Tätä on hyvin vaikeaa ymmärtää - ellei tietokirjallisuus tarkoita sitten pelkkää tietosanakirjatyyppistä tuotosta, jonka koko idea on sirpalemaisuus josta voi valita, löytää ja lukea nopeasti tarvitsemansa ja ohittaa muut osat. ; Nimittäin valtaosa lukemistani tiedekirjoista on teemallisia kokonaisuuksia. Ja jos mennään tieteen popularisoinnin puolelle, vielä suurempi osa teoksista on itse asiassa hyvin pitkiä argumentteja. ; Suurin osa tietokirjoiksi laskettavista teoksista perustelee yhden näkökulman siten, että aihe alustetaan ja sitä kehitellään eteenpäin. Näiden hampsimisessa käy nähdäkseni juuri samanlainen hämäännys kuin jos lukisi tarinallista tekstiä hampsien ja valikoiden.

Mikäli monikin humanisti todella lukee tietokirjoja tällä tavalla, se selittäisi sen miksi yllättävän moni aivan rationaalinen tuntuu käsittelevän tieteen popularisointia ja ylipäätään luonnontieteellistä keskustelua ikään kuin knoppilistoina. Ja miksi ihminen on selvästi lukenut kirjaa sen verran että osaa poimia sieltä yksityiskohtia ja teemoja joita ei voisi vain arvaten liittää teokseen. Mutta kuitenkin auki olisi jäänyt se argumenttirakenne jolla sitten puolustetaan sitä mikä nähdään vain päälleliimattuna snobistisena norsunluutornissa olevan reduktionistin asennevammana. Argumenttikokonaisuuden rakentuminen on kuin kirjan juoni.

Jos luet tarinakirjoja sivun sieltä ja toisen täältä, voi kokonaisuus vaikuttaa irrallisilta kohtauksilta. Tälle on kuitenkin sentään eksistentiaalinen oikeutus. Sillä tosiasiassa maailma etenee usein näin. Elämä ei rakenna suurta juonta, ja kenties tämän ymmärtäminen voi onnistua hamsimalla juonellista kirjallisuutta. Tietokirja pelkkänä knoppilistana ja lähdeviiteluettelona latistuu kuitenkin joksikin jolla pärjää lähinnä visailuohjelmissa. Soveltamistaso jää puuttumaan. ; Olipa kirja sitten kertomakirjalisuutta tai faktakirjallisuutta, niin kritiikki rakentuu fragmenttien moittimisesta, ja olkiukkoja vilahtelee sekaan helposti. Laiskuus ja ajanpuute ovat tämän virheellisen lukutavan ainoat toverit..

Miten uskovaiset ovat vahvasti sekularismin asialla?

Klassisten mielikuvien mukaan ateistit ajavat sekularismia, jossa politiikka ja uskonto erotetaan toisistaan. Sama klassinen mielikuva kertoo, että uskovaiset haluavat tuupata uskonnollisia näkemyksiään politiikkaan ja arvokeskusteluun.

Tämä mielikuva on tietysti ymmärrettävä. Esimerkiksi tuoreessa eutanasiakeskustelussa Päivi Räsänen ei ole välttänyt uskonnollisen vakaumuksensa mainitsemista. Muualla esimerkiksi Timo Soini rakastaa sitä että pääsee viittaamaan vakaumukseensa. Homoilta nosti uskonnollisen kinastelun äärimmilleen. Syynä oli se, että edellä mainittu Räsänen päästeli ilmoille uskontoa ja sen suhdetta kirkon ulkopuoliseen lainsäädäntöön. Eli alueeseen jossa on irrelevanttia edustaako hän Kirkon virallista kantaa vai ei, koska Päivi Räsänen on poliitikko.

Kuitenkin asiat ovat enimmäkseen toisin päin.

Soini on tunnettu asenteistaan jossa hän voi esittää mielipiteitä uskonnollisen vakaumuksensa pohjalta, ja sitten jos asioiden taustoja ja intressejä pengotaan, hän puolustautuu vetoamalla siihen että "Eihän tämmöisiä kysymyksiä kysytä muiltakaan ehdokkailta!" Päivi Räsänenkin otti homoillasta sen verran opikseen, että ei kommentoi homoasioita ja siihen liittyviä näkemyksiään enää julkisuudessa. Mutta ei riittävästi ollakseen vastaavalla tavalla hiljaa vakaumuksistaan eutanasiakeskustelussa.

Ateistit taas ovat tässä avoimuuden puolella ja vaativat että poliitikot nimenomaan eivät piilottisi uskontoansa. Vaikeneminen tässä tilanteessa uskonto ei voi olla henkilökohtainen asia sen jälkeen jos se vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon ja jos siihen viitataan. Tässä sekularismin purkamista kaivataan juuri sen vuoksi että intressit saataisiin paljastettua. Ateistit nostavat esiin toki sen tosiasian, että Soini on toki sen verran omituinen vetoamuksissaan, että poliitikoilta kysellään usein mitä ihmeellisempiä intressejä ties mihin.

Jopa naurettavuuksiin asti menevät henkilökohtaisuuksien kaivelut ovat nimenomaan sitä mitä tapahtuu kaikille. Soini on vain nykyään niitä harvoja tyyppejä joiden henkilökohtaiset pakkomielteet ovat uskonnollisia. Muiden poliitikkojen pakkomielteet ovat muilta aiheilta, ja voivat liittyä vaikkapa siihen kuka on ollut kenenkin kanssa sillai.

Nykyisin tilanne on se, että politiikassa, jossa on demokraattisissa maissa demokratian määritelmän vuoksi seurattava kansan mielipiteiden tuulosia ja pyörittävä niiden mukana, tarpeen vaatiessa kuin tuuliviiri. Nykyisessä ilmapiirissä uskonto ei ole enää jotain jota koetaan hyväksi argumentiksi päättää poliittisista asioista. Näin ollen argumentaatioksi yritetään saada muuta.

Totaalisekularismin periaatteista.

Minusta intressejä ei tarvitse kysyä jos niitä ei erikseen esilletuoda. Kannatan siis totaalisekularismia. ; Näin esimerkiksi Räsänen voisi olla eutanasiasta ihan mitä mieltä tahansa. Hänen uskonnollinen vakaumuksensa painaa jos ja vain jos hän esittää uskonnollisen argumentin. Toki on selvää että Räsänen yrittää kikkailla muita, omituisia, argumentteja jotka eivät ole uskonnollisia. Tällöin hänen lausumansa arvioidaan näiden esitysten kautta. Ja koska uskonto ja muu argumentaatio sopivat huonosti yhteen, ovat nämä muut argumentit helposti huonoja. Ne ovat keinotekoisia ja pyrkyrinomaisia väännelmiä.

Koska uskonto ja muut järjestelmät ovat erilaisia perusteluavaruuksia, se että uskontoa yrittää konvertoida muunlaiseksi johtaa yhteensopimattomuusongelmia. Tämän seurauksena uusien argumenttien takaa löytyy usein ristiriitoja, sanojen uusiomäärittelyjä, manipulatiivisia vääristymiä perusteluissa. Ja ne voidaan esilletuoda, jolloin ne tehdän niin naurettaviksi mitä ne ovat. - Ja jos ne ovat sattumalta hyviä, niitä on kunnioitettava koska se on se pelin henki.

Minulle on siis aivan yksi ja sama, johtuuko haluttomuus olla kertomatta uskonvakaumuksesta syynä se, että (a) tiedostetaan että se ei ole poliittisesti järkevää kun uskonto vetoaa poliittisesti vain harvaan vai (b) se, että uskontoa pidetään jotenkin nolona pornorunkkailuun verrattavissa olevaan omaan harrastukseen jota pidetään hauskana ja viehättävänä yksityisesti mutta joka on julkisesti jotenkin noloa (c) vai siitä että tajutaan että uskonto ei kuulu politiikkaan.

Minun silmiini katsellessa ateistien sekularisminpurkuviritelmä intressien kohdalla näyttääkin vanhan koirankakkavitsin hahmoilta. Hehän näkevät kadulla koirankakan. He testaavat sitä. He katsovat että se näyttää oikealta kakalta, haistelevat ja se tuoksuu kakalta, tökkivät sormella ja se tuntuukin ulosteelta, lopulta he maistavat torttua ja päätyvät syvälliseen analyysiin "Kyllä se on koiranpaskaa - hyvä kun ei astuttu päälle!" Tämä olisi järkevää jos ateistit esittäisivät että he haluavat uskontokeskustelun ja muun maailmankuvien ruotimista enemmän politiikkaan ja vetoaisivat tässä avoimuuden nimeen. Silloin olisi oikein tuoda uskonto politiikkaan ja moittia ja kritisoida itsetarkoituksellisesti kaikkea. Mutta tämä olisi enemmän sekularismin vastakohtaa. Kuitenkin ateismi esiintyy ensi sijassa sekularismina joka enemmänkin hakee rauhaa uskonnosta kuin käännyttää ja debatoi uskonnosta itsetarkoituksellisesti.

Toki tässä asetelmassa on poikkeuksena se, että jos uskonnollinen argumentti sitten livahtaa poliittisessa puheessa, niin sitten ei ole enää mitään pakopaikkaa. Ei voi olla niin että uskonto on poliittista kun uskovainen haluaa pakottaa omat mielipiteensä kaikkien arvoiksi ja mielipiteiksi ja että se on yksilöllistä ja epäpoliittista sitten kun uskovaisella on poliittisesti noloa ja hankalaa kun  ihmiset eivät suostukaan tottelemaan tätä naurettavaa typerän teokratiaihmisen hallintayritelmää.

Tämä on puolustus Juha Sipilälle.

Juha Sipilä on ollut mediassa vaikeuksissa lestadiolaisuudestaan. Hän on sähähtänyt tähän liittyvistä uteluista. Juha Sipilä on kuitenkin nähdäkseni tuonut vakaumuksensa ja sen tarkan luonteen melkoisen selvästi esiin. Hän on kertonut että hän on lestadiolainen mutta ei vanhoillislestadiolainen. Tämän pitäisi itse asiassa selvitä jo niistä julkisuuteen esilletulleista tahoitsa joiden kannattajajäsen Sipilä on.

Ongelmana ei siis ole itse asiassa Sipilän salailu, vaan se että journalistit eivät näytä tietävän edes alkeellisesti sitä, mitä kaikkea lestadiolaisuuteen kuuluu. Vanhoillislestadiolaiset ovat toki näkemyksissään hihhuleita, ja heidän keskuudestaan on paljastunut sen verran vastenmielisiä asioita, että on suomen luterilaiselle valtionkirkollemme häpeäksi että asiaan ei ole puututtu erittäin räväkkäästi (Kirkon puolelta ei ole puututtu oikein ollenkaan). Lestadiolaisten parista on todellakin paljastunut pedofiliatapauksia - jossa merkitystä on ennen kaikkea sillä, että ne on tiedetty mutta ne on kätketty julkisuudelta ja poliisilta erillisillä kikoilla joissa rippisalaisuus ja se, että uhrilta vaaditaan armahtavaisuutta, armeliaisuutta ja anteeksiantoa jotta hän kelpaisi uskovaksi ovat olleet keskeisessä osassa. Nämä ovat kuitenkin sitä vanhoillislestadiolaisuutta jota Sipilä ei edes edusta.

On toki selvää että Sipilän mielipiteistö abortista, eutanasiasta ja muista aiheista varmasti määräytyvät hänen vakaumuksensa kautta. Mutta hän ei toistaiseksi ole vielä nostanut näitä asioita esille. Jos hän vaikenee niistä poliittisesti, hänen vakaumuksensa on aivan totaalisen irrelevantti. Sitten kun nämä aiheet nousevat esille ja jos Sipilä ottaa niihin kantaa, haluamme toki kuulla ne hänen argumenttinsa. Ja tässäkin kohden on aivan sama ovatko ne uskonnollisia vai kätkeekö hän uskonnollisuutensa jollain kiertoilmauskikkakutosella. Molemmissa tapauksissa hän ei ole näkemyksissään poliittisesti vahvoilla.

Jos uskovaiset - etenkin nimenomaan ne pahimmat ja kovimman linjan hihhulit - kykenevät pitämään uskontoroskansa päänsä sisällä, sen parempi meille kaikille muille. Politiikantekijöiden pornokirjaston suuruus, salarakkaiden osoitteet tai uskonnollinen vakaumus on poliittisesti millään tavalla merkittävää vain tarkasti määritellyissä tilanteissa.

---

Kirjoittaja ei kirjoita tätä vain siksi, että on kepulainen ja samalla suunnattoma helpottunut siitä että oman puolueen johdossa on aivan kuka tahansa muu kuin Paavo Väyrynen. Toki hän on. Mutta en niin paljon että näkemys tämänlaisista kysymyksistä lievenisi vain tämän helpotuksen vuoksi. Kirjoittajalla kyllä riittää vihaa ja katkeruutta niin paljon että riittää useammallekin ihmiselle.

Miten kvanttifysiikka auttaa ymmärtämään politiikkaa?

Kvanttifysiikka on tunnettua epäintuitiivisuudestaan ja sen tulokset näyttävät normaalin ihmisen silmiin omituisilta ja jopa vääriltä. Sama koskee politiikkaa. Kenties molempiin saadaan lisäymmärrystä käyttämällä kvanttipolitiikan kaltaista konseptia;

Komplementaarisuus (complementarity). Kvanttifysiikassa on tärkeää huomata, että valo on samanaikaisesti aalto ja hiukkanen. Samasta syystä poliitikot voivat käyttäytyä aivan omilla säännöillään. Esimerkiksi Päivi Räsänen voi siksi samanaikaisesti kannattaa monikulttuurista suvaitsevaisuutta kun ajetaan uskovaisten asiaa asioissa joissa he ovat marginaalisia. Että ajaa yhtenäiskulttuuria silloin kun hän puhuu kristillisestä kulttuuristamme ja perinteestämme. Syynä on se, että Päivi Räsäsellä, kuten muillakin poliitikoilla on kaksi ilmenemismuotoa. Siksi on väärin sanoa että Päivi Räsänen olisi sisäisesti ristiriitainen manipulaattori, hän on vain aalto ja hiukkanen samanaikaisesti ja lopputulos riippuu vain täysin mittaustilanteesta eli mielipiteenkysymisestä, lausunnonantamisesta tai poliittisesta päätöstilanteesta.

Todennäköisyys (probability). Sen sijaan että politiikka olisi sidottu tiettyyn pysyvään kannanottomaailmaan, on asioita aina lähestyttävä todennäköisyyden varassa. Varmuuden sijasta on tarkasteltava todennäköisyyksiä. Siksi on esimerkiksi joka hetki olemassa nollasta poikkeava todennäköisyys jossa Teuvo Hakkarainen kannattaa homojen lähettämistä takasin afrikkaan.

Epävarmuus (uncertainty). Niin turhauttavaa kuin se voikin olla, kvanttifysiikassa on olemassa pakotettu mittausepävarmuus. Emme esimerkiksi voi tietää hiukkasen sijaintia ja nopeutta samanaikaisesti kuin tietyllä tarkkuudella. Tällä on hyvin syvällisiä seurauksia jotka estävät tietämästä hiukkasen tilaa tulevaisuudessa. Tämä pätee politiikassa ja siksi esimerkiksi voi olla vaikeaa arvata ennalta että Sauli Niinistön kaltainen porvari yht'äkkiä toimiikin työläisten presidenttinä. Syynä ei kuitenkaan ole manipulatiivinen käyttäytyminen vaan yksinkertaisesti se, että mittausepävarmuus estää mittaamasta tarkasti useamman poliittisen mittauksen vaikutusta samanaikaisesti.

Fluktuointi (fluctuation) Kvanttiepävarmuus johtaa siihen että kaikissa laeissa tapahtuu väistämättä pientä heilahtelua. Siksi kvanttipolitiikassakin esimerkiksi puolueen ja poliitikon kannat vaihtelevat tyypillisesti jossain vaihteluvälissä. Näin ollen esimerkiksi kristillisdemokraattien puolella voidaan ennen lain säätämistä pitää homojen parisuhteen rekisteröintiä turmelevana ja uskonnonvapautta rikkovana ja polvirukoilla että tätä muutotsa ei saataisi koska siitä seuraisi maailmanloppu - ja silti heti lain säätämisen jälkeen pitää tätä tilaa "riittävän hyvänä" ja käyttää tätä argumenttina homojen avioliittoon kirkossa. Syynä on se, että puoluekanta rakentuu yksittäisten poliitikkojen näkemysmaailman fluktuaatioista.

Lomittuminen (entanglement). Kvantien maailmassa esimerkiksi protoneista saatavaa mittaustulosta ei voida erottaa tuloksista ; Mittaaminen muuttaa itse prosessia ja antaa tietoa muualta systeemistä hyvinkin erikoislaatuisilla tavoilla ja yhden kysymyksen kysyminen lukitsee vastauksen toiseen kysymykseen. Ennen tätä tilaa ne ovat olleet "vapaita" mutta kysyminen murtaa tämän lomittumistilan. Siksi esimerkiksi jos kysyy Timo Soinin kantaa vaikkapa EU:sta, jo kysymyksen tekeminen vaikuttaa siihen miten Soini tosiasiassa kokee asiasta. Samoin vaikutus voi olla laaja ja esimerkiksi Paavo Väyrysen kannanotot saattavat vaikuttaa siihen millaista mieltä Sari Kiviniemi on jostain asiasta. Siksi asia onkin itse asiassa enemmänkin niin että Soini, Kiviniemi ja muut poliitikot ajattelevat asiasta joka ikisellä mahdollisella asialla ja vasta siinä vaiheessa kun esität kysymyksen, tunteiden mutkikkuus katoa ja dekoherentisoituu mielipidekombinaatioksi joka kvanttipolitiikan lakien mukaan miellyttää kysyjää eniten. Näin selittyy se tunnettu ilmiö, että samasta poliitikosta saa hyvinkin erilaisen kuvan, riippuen siitä onko häntä haastatellut taho liberaalin vai konservatiivisen lehden journalisti ; Kvanttipolitiikka opettaa että syynä ei suinkaan ole poliitikkojen kaksinaamaisuus vaan se, että mittausjärjestelmä määrää kvanttifyysisten tilojen lopputulosten ilmenemisen.

Kaikista tärkeintä on ymmärtää mediajulkisuuden vaikutus ; Jos poliitikko ei ole antamassa lausuntoja tai lehdistö ei raportoi siitä mitä eduskunnassa tapahtuu, jokainen poliitikko on epämääräisessä tilassa jossa hän on epämääräisessä tilassa. Tätä valaisee kuuluisa ajatuskoe Shrödingerin poliitikosta joka on mediahiljaisuuden aikana samanaikaisesti elävä ja kuollut. Schrödingerin poliitikonkin kohdalla on kuitenkin huomattava että mittaus voi muuttaa kaiken ; Mediajulkisuudessa myös menneisyys dekoherentisoituu ja voimme esimerkiksi saada kuulla ideoista joita Matti Vanhanen on saanut hiihtoretkillä.

Arvojohtajapresidentti? Toivon mukaan EI!

Nyt pyörivissä vaaleissa on usein mainittu ääneen presidentin kuvaukseksi termi arvojohtajuus. En ole, kuten jotkut ehkä ovat huomanneetkin, pidä tästä termistä ja sen käytöstä noin suunnilleen ollenkaan. Sanalla on hieno vihvade, mutta se ei usealle näytä merkitsevän oikeastaan mitään. Tämä termi on ollut mielessäni myös lähellä keskustelun ja riitelyn tematiikkaa ; Itse asiassa tämä minun pieni blogipoloiseni on viime päivinä ollut nimenomaan keskustelemisen määrittelyä, esimerkiksi koulujen uskontokeskustelu on ollut aihe jonka kautta olen lähestynyt poliittista keskustelukenttää.

Moni on varmaan hieman pettynyt kun en kannata sellaista mukavaa ja eettisenkuuloiseksi nimettyä määritelmää arvojohtaminen. Sen vastustaminen kun tuntuu helposti samalta kuin vastustaisi koko etiikkaa, moraalia ja arvoja. Eli jos ei ole arvojen puolesta niin on arvoja vastaan. Kuitenkin taustalla oleva ilmiö on mutkikkaampi ; Olenhan moittinut uskontokeskustelukenttääkin nimenomaan siitä että se on määritelty ja pedattu sellaiseksi että se ei ole keskustelukenttä vaan epäkeskustelukenttä. Määritelmän nimi on väärien mielikuvien saamisen vuoksi vain vaihdettava niin että se on osuvaa sisällön kanssa. (Missä näkökulmassa määritelmän sisältö rakennetaan yhteiskunnan konnotaatioiden eikä vapaan mielivaltaisesti vain nimeämällä mikä tahansa merkkijono termin nimeksi ja määrittelemällä mitä sen takana on.) Syynä on se, että uskontokeskustelussa hengellinen puoli yrittää itse asiassa olla nimenomaan arvojohtamista.

Tästä aiheesta Hakamäki kirjoitti tekstin "Arvojohtajuus on vaarallista". Hän kirjoittaa siinä paljon sellaista jota en ole oikein osannut ilmituoda. En tiedä missä määrin tämä määritelmä vastaa virallisia arvojohtamisen sisältöjä tai miten ihmiset kokevat sen. Koska tottapuhuen kyseinen termi näyttää varsin tyhjältä, epäkoherentilta PR -kieleltä jossa paketti ostetaan koska kuori näyttää kivalta mutta sisällöstä ei sitten oikein olekaan mitään tietoa. Paitsi se, että sen täytyy olla hyvä asia kun se nimikin on niin positiivisilla sanoilla varattu. Se kuitenkin joka tapauksessa käsittelee juuri niitä syitä minkä vuoksi itse en ole pitänyt arvojohtamisesta, eli missä määrittein olen ollut kyseistä ilmiötä vastaan.

Hankamäki nostaa esille sen, että arvoja, kuten hyvyys ja kauneus on sinällään vaikeaa liittää johtamisen perusteiksi, vaan ne ovat enemmänkin lähtökohtia. Hän korostaakin sitä että arvojohtaminen olisi teknisesti määriteltävä uudestaan. Näistä Hankamäki sanoo seuraavasti "Arvoista erillään ovat arvoarvostelmat eli arvostukset, jotka ovat henkilökohtaisia. Ne lausutaan usein väitteiden muodossa, kuten "Auringonpaiste on kaunista" tai "Viinimarjamehu on hyvää". Niinpä myös arvojohtaminen on tosiasiassa arvostusjohtamista. Sen keskiössä eivät ole yleiset arvot vaan subjektiiviset arvostukset, jotka ovat täysin mielipiteidenvaraisia. Tästä puolestaan johtuu, että niin sanottu "arvojohtaminen" (tosiasiassa arvostusjohtaminen) on erittäin ideologista. Mikäli arvostuksia sanotaan arvoiksi ja niillä pyritään määräämään muiden ihmisten käyttäytymistä, arvojohtaminen on suorastaan vaarallista, koska arvot sekoitetaan silloin arvostuksiin, joiden kautta käytetään valtaa. Tosiasiassa arvojohtajana toimiminen onkin poliittisena mielipide-Führerinä toimimista. Tuloksena on komentelua, painostusta ja elämäntapojen tarkkailua."

Olen Hankamäen linjoilla ja näen että arvojohtajuuspainotus presidentillä on symbolina ja väitteenä jotain joka institutionalisoi jotain joka on äärimmäisen yksityistä. En siis kannata suoranaista sensuuria tai sananvapauden rajoituksia presidentillekään sellaisenaan. Kysymys on enemmän siitä että yksilöiden arvolauselmien rakenne ohjataan presidenttisymbolin taakse ja tälle annetaan valtaa jolla sitten harjoitetaan kontrollia arvomaailmoissa. Näen että rajoitteisiin on joskus tarvetta, ja silloin julkisen tahon, kuten presidentin tai virallisen koulujärjestelmän symbolit ovat ensimmäisenä rajoitettavien listalla. Sillä tuollaisissa paikoissa ne edustavat ideologista valtaa ~ Näytteilläolo on valtakannanotto itsessään, tilanhallinnan merkki.

Siinä missä moni näkee arvojohtamisen jonain joka nousee ruohonjuuritasolta näyttämään kaapin paikkaa, näen että arvojohtajuus yrittää nimenomaan nostaa moninaiselta ja ideologiselta tasolta kokonaisuuden tasolla varsin epäkoherentista ihmismassasta yläpuolelleen ideologista valtaa. Arvojohtaminen muuttuu tällöin joksikin tiivistyy symboleihin ; Suvivirren lauluun kevätjuhlassa (uskonnon valta), ritarilippujen (poliittis-sodankäynnillinen valta), natsien hakaristimerkkeihin (poliittis-tuhomielinen valta) ja vastaavankaltaisiin ulkoisiin merkkeihin. Moni pitää näiden ilmilausumista mielipiteenä. Eräässä mielessä ne ovat siitä kuitenkin etääntyneet, etenkin jos niihin liittyy osalistuttamista, eli jos niiden lausuminen on muukin kuin oman spontaanin mielen ilmaus, vaan rituaali joka katsotaan tehtäväksi olipa mitä mieltä tahansa. ~ Niiden kohdalla on siis tavallaan irrelevanttia - jopa sisäisesti ristiriitaista - viitaata sananvapauteen ja mielipiteenvapauteen kun normit päin vastoin kertovat että tässä symbolia esiinnostavassa rituaalissa tulee sanoa tiettyjä asioita olipa itse sitten mitä mieltä tahansa.

Siksipä näenkin, että presidentin tehtävä on olla ensisijaisesti jotain muuta kuin olla arvojohtaja. Toki aina kun tehdään päätöksiä jotka muuttavat maailmaa, ne sisältävät myös relaation asioiden välille. Ja ihmiset tulkitsevat tämän etiikan perspektiivistä ja näkevät sen tämän arvojen valinnan jälkeen hyvänä tai huonona asiana. Etiikka on aina mukana päätöksenteossa. Kuitenkin arvovalintojen rajoittaminen itsetarkoituksellisesti, arvojohtaminen, on jotain jota politiikassa pitäisi tehdä mahdollisimman vähän. Ei siksi että etiikka olisi turhaa, vaan sen takia että olen vahvasti sitä mieltä etiikka kuuluu mahdollisimman rikkaasti ihmisyksilöille, ei ideologioille tai edes valtiolle.

Näen presidentinvalinnan tärkeänä tehtävänä esimerkiksi ulkopoliittisena keulakuvana toimimisen. Näen presidentin jonain jota on vaikeaa nähdä tulosjohtamisen tai arvojohtamisen välineenä. Näkisin että tässä mielessä nämä presidentinvaalit eivät kuitenkaan antaneet minulle oikein mitään. Yleensä olen ollut kiinnostunut demokratiasta ja pitänyt äänestyksen tuomaa vaikutusasiaa jonain jota kannattaa tehdä ihan periaatteen vuoksi - jos ei äänestä, ei saa valittaa lopputuloksesta.

Näiden presidentinvaalien kohdalla tilanne oli kuitenkin se, että jokainen ehdokas oli omalla tavallaan riittävän hyvä presidentiksi, mutta yksikään heistä ei pahemmin herättänyt minussa tunteita. Moni tutuistani tuntuvat olevan hyvin innoissaan Haavistosta. Hän on varmaan asiantunteva ja hyvä diplomatiassa, mutta samalla heräsi mietteitä siitä onko homoseksuaalisuus diplomaattinen piirre islamilaisissa maissa. Ja samalla heräsi mietteitä siitäkin kuinka moni äänestää seksuaalista suuntautumista ihmisen sijaan - ajatus ei ole niin omituinen, sillä tiedän monen naisen ainakin ääneen kompanneet ihmisiä siihen että äänestäisivät Halosta ensisijassa siksi että hän on nainen. (Sitä miten tämä on oikeasti vaikuttanut äänestyksiin en sitten tiedä.) Itselleni Haavisto jäi ehdokkaista eniten auki, mysteeriksi. Hän ei selvästi edusta puoluettaan vaan itseään, ja itse näyttää olevan kovasti poliittisesti korrekti. Tämä ei ole huono asia, mutta se ei oikein saanut minua innostumaan. (En painanut kakkoseen.)

Tai oikeastaan oli yksi ehdokas joka herätti minussa tunteita. Hänen nimensä on Paavo Väyrynen. Nämä tunteet olivat sellaisia mitä saan kun katson aamulla peiliin. Hänen heikkoutensa ja vahvuutensa - jotka ovat hänen kohdallaan sama asia - ovat juuri sillä tavalla valikoituneita, että hänen äänestämisensä olisikin ollut vähän kuin itseään äänestäisi. Toisaalta minulla oli mukana vahva motiivi joka olisi hyödyttänyt Suomen kansaa ja omaa puoluettani - olen korpikepulainen korkkiruuvijuntti - mahdollisesti enemmän kuin minkään muun ehdokkaan valitseminen. Sillä presidenttinä Väyrynen olisi ollut poissa puolueen toiminnasta. En siis olisi äänestänyt häntä siksi että halusin hänet virkaan vaan siksi että saisin hänet toisesta pois. Lisäksi Väyrynen oli ainut joka luterilaisen kirkon "arvoillassa" (koska kirkkohan omii termin arvoista ja arvojohtamisesta itselleen) osasi ottaa huomioon sen, että uskonnon sekoittaminen politiikkaan on monimutkaista. Uskoisin että hän viittasi tässä juuri siihen että niinkin viaton pieni asia kuin Jumalan Siunausta puheenlopuksi voi olla oikeasti symbolina jotain joka ei ole ilmiselvästi hyvä ja että on kenties diplomaattisempaa jopa valita sen puute kuin osallistuttaminen. Väyrynen osasi siis ainakin tässä yhdessä asiassa tunnistaa sen, että arvojohtamisen nimellä kulkeva asenne presidentiltä on sellaisenaan nimenomaan paha asia.

Kun sitten tuli vaalipäivä, sain pienen oksennustaudin. Siinä sitten harkitsin että ihanko oikeasti olen menossa vaaliuurnille äänestämään henkilöä jonka luonteenpiirteistä en pidä vain siksi että en halua että hän on puolueen toiminnassa. Vai halailenko ämpäriä - ja Assassins Creedin peliohjainta - kotona. Jätin äänestämättä. Jos minulla olisi ollut yksikin ehdokas joka olisi oikeasti herättänyt minussa tunteen että juuri tämä jotenkin muita ehdokkaita olennaisesti innostavampi, olisin kenties saattanut ohjata yökkivän itseni vanerikopille. Nyt en päätynyt äänestämään miestä virasta.

Tämän päivän viittauksen mukaan päättelen olevani epäpoliittinen idiootti, mutta toisaalta en välitä koska sama paikka kertoo että "Presidentin valinta on kuitenkin parilla tavalla merkittävä: se on arvokannanotto ja mediavoitto." Hänkin näkee presidentinvaalissa arvojohtajuuden ja mediakontrollin jollain tavalla arvokkaan asiana. Nyt heitänkin loppuun ilkeän provokaation ; Jätin siis äänestämättä. Valitan silti. (Tein tämä lieventävien asianhaarojen vallitessa mutta tietoisesti.) Onko tämän valittamisen kieltäminen demokraatian vastaista sensuuria, jossa äänestys on ensisijassa oikeus ja ilo ja vain sekundaarisesti velvollisuus? Vai onko valittaminen oikeus joka aidosti syntyy palkkiona äänestämisen velvollisuudesta demokraattisessa ajattelussa? Näihin en osaa sanoa vastausta, mutta näen tälläisenkin kannanottamisen jonain jossa poliittisen käyttäytymisen normi nostetaan johonkin asemaan jonka kautta sitten sovelletaan arvojohtamista. Siksi heilutan hilpeästi keskisormea jokaiselle valittamisestani valittaville riippumatta siitä mitä mieltä he - tai minä itse - olen tästä kyseisestä asiasta.

---

Kirjoittaja ei ole valitettavasti immuuni arvojohtajuudelle. Hän huomaa joskus olevansa sellaiselle hyvinkin suopea ja joskus hän harjoittaa sitä itsekin. Tämä kertoo vain siitä että hänen eettinen käyttäytymisensä on homssuita ja hänellä on läpeensä turmeltunut perversi persoonallisuus noin yleensäkin. Älkää siis tehkö kuten teen vaan kuten arvojohtajana sanon!