Lukemattomia tiedekirjoja

Luin "Helsingin Sanomien" lisätuotteen, jossa käsiteltiin hyvää kirjoittamista. Kirjoittajat Halla-ahosta Valtaojaan kommentoivat sitä, mitä on hyvä kirjoittaminen. Eräs teksti hämmästytti. Siinä käsiteltiin hyvää lukemista. Toki moni muukin teksti rinnasti lukemisen ja kirjoittamisen yhteen. (Mikä onkin luontevaa paitsi jos olet poliisi kliseestä.) ; Hämmästystä herätti lukutapa.

Kun puhuttiin ripeästi lukemisesta, esiin nostettiin Paavo Väyrynen joka oli lukenut Dostojevskin tuotannon viikonlopun aikana. Väyrynen oli tunnustanut lukeneensa teokset samalla tavalla kuin hän lukee lehtiä. Eli katsonut pääasiat. Henkilö moitiskelikin sitä, että fiktiokirjallisuutta luetaan aika usein hampsien. Että onko kirjan lukemista ollenkaan, jos ei lue keskusteluja. Kirjoittajan argumenttina oli se, että tarinan eteneminen vaatii koko tekstin lukemista. Ja että tapahtumista ei saa selkoa ilman tätä. Tämä onkin ymmärrettävää, eikä tämä hämmästytä.

Sen sijaan hän nosti esille, että fiktiota ei saisi lukea kuin tietokirjallisuutta. Että tietokirjallisuutta olisi asiallista lukea luku sieltä, toinen täältä. Poukkoillen, valikoiden ja hampsien. Tätä on hyvin vaikeaa ymmärtää - ellei tietokirjallisuus tarkoita sitten pelkkää tietosanakirjatyyppistä tuotosta, jonka koko idea on sirpalemaisuus josta voi valita, löytää ja lukea nopeasti tarvitsemansa ja ohittaa muut osat. ; Nimittäin valtaosa lukemistani tiedekirjoista on teemallisia kokonaisuuksia. Ja jos mennään tieteen popularisoinnin puolelle, vielä suurempi osa teoksista on itse asiassa hyvin pitkiä argumentteja. ; Suurin osa tietokirjoiksi laskettavista teoksista perustelee yhden näkökulman siten, että aihe alustetaan ja sitä kehitellään eteenpäin. Näiden hampsimisessa käy nähdäkseni juuri samanlainen hämäännys kuin jos lukisi tarinallista tekstiä hampsien ja valikoiden.

Mikäli monikin humanisti todella lukee tietokirjoja tällä tavalla, se selittäisi sen miksi yllättävän moni aivan rationaalinen tuntuu käsittelevän tieteen popularisointia ja ylipäätään luonnontieteellistä keskustelua ikään kuin knoppilistoina. Ja miksi ihminen on selvästi lukenut kirjaa sen verran että osaa poimia sieltä yksityiskohtia ja teemoja joita ei voisi vain arvaten liittää teokseen. Mutta kuitenkin auki olisi jäänyt se argumenttirakenne jolla sitten puolustetaan sitä mikä nähdään vain päälleliimattuna snobistisena norsunluutornissa olevan reduktionistin asennevammana. Argumenttikokonaisuuden rakentuminen on kuin kirjan juoni.

Jos luet tarinakirjoja sivun sieltä ja toisen täältä, voi kokonaisuus vaikuttaa irrallisilta kohtauksilta. Tälle on kuitenkin sentään eksistentiaalinen oikeutus. Sillä tosiasiassa maailma etenee usein näin. Elämä ei rakenna suurta juonta, ja kenties tämän ymmärtäminen voi onnistua hamsimalla juonellista kirjallisuutta. Tietokirja pelkkänä knoppilistana ja lähdeviiteluettelona latistuu kuitenkin joksikin jolla pärjää lähinnä visailuohjelmissa. Soveltamistaso jää puuttumaan. ; Olipa kirja sitten kertomakirjalisuutta tai faktakirjallisuutta, niin kritiikki rakentuu fragmenttien moittimisesta, ja olkiukkoja vilahtelee sekaan helposti. Laiskuus ja ajanpuute ovat tämän virheellisen lukutavan ainoat toverit..