Knoppikoulu (kuolleen kukan nimi)

Tuoreessa "Opettaja (4/2013)" -lehdessä on oppilaan isovanhemman, Joroislaisen Tuija Suistomaan lähettämä kirje (s 30). Se koskee biologian opetusta. Siinä on mielestäni ihan mielenkiintoinen innovaatioehdotus. Aiheena oli se, että hänen lapsenlapsensa oli ottanut osaa perinteiseen kesälomatehtävään. "Koko kesä on kalasteltu ja ihmetelty luonnon lumoa kesämökin vitikoissa, syötetty kesyyntynyttä sisiliskoa kärpästen raadoilla ja yksinkertaisesti nautittu lämmöstä ja kauneudesta. Siksipä unohtuneen koulutehtävän esiinmarssi sai rauhan ja autereen ajatukset katoamaan perusteellisesti kertaheitolla. Viikonloppu ja kaksi päivää aikaa kerätä 25 kesäkukkaa kauniisti kansioon! Tehtävä ei olisi ollenkaan mahdoton. Eipä niin, ellei olisi lokakuun alku ja ensimmäisten räntäsateiden uhka säätiedotuksien perusteella." Herbaarion kerääminen onkin ollut hyvin klassinen biologian tehtävä. Olen itsekin väsännyt sellaisen. Ja sekin tehtiin vanhempien avustuksella. Tämä on luultavasti niitä tehtäviä joita tehdään usein jokseenkin sosiaalisesti.

Se sai peräti ihan hyvän arvosanankin ja lojui koulussa näytilläkin pitkään. Sitä tehtiin pidemmän aikaa, joten siinä on kommenttia enemmän kasveja. Ja niitä on alkukesältä ja loppukesältä. Kasveissa on myös keräyspaikka ja päivämäärä, joten niistä näkee missä ne on kerätty. Peräseinäjoella (Pohjanmaalla) ja Järvenpäässä (Uudenmaan lääni).Pitkäjänteisyys ei tehnyt siitä hirveää tuskaa. Mutta oli siinä silti hieman sellaisia tunnelmia joissa "Äiti pilasi monta kesäpäivää kun ihan ensiksi piti kerätä päivän kasvit, sillä silloin kerättävää oli sata."

Suistomaa ehdotti, että keräileminen ja kokoon kuivaaminen jätettäisiin vähemmmälle.Saman kun voisi tehdä myös diginä. "Ekaluokkalaiset käyttävät puhelinta ja iPadia jokapäiväisessä opetuksessa. Voisiko siis kasvien keräämisen tehdä bongauskisana kännykällä? Tunnistamisvaatimusta voisi nostaa huimasti. Mitä suurempi tunnistettujen ja nimettyjen kasvien saalis, sitä parempi bongari. Eivätkö kaikki tavoitteet täyttyisi luonnossa liikkumisesta alkaen - ihan kaikki muu paitsi kiroilu rapisevien tai homehtuneiden kasviliiskojen kanssa." Mielestäni tämä on hyvä pointti. Sillä tosiasiassa kasvien käsittely on käsityötaito. Syy miksi keräämäni kasvit olivat jotain muuta kuin kasa hometta johtui siitä että minun vanhemmillani oli käsitys siitä miten kasvit tulee kuivata ja litistää. Meillä oli jopa - ilmeisesti isän itserakentama - kasvinlitistysmyllyhässäkkä joka piti hurjin käsivoimin laittaa puristumaan. ~ Nähdäkseni kasvien kuivailu on myös allergisille hankalaa touhua. Jos tehtävänä on mitata oppilaan kädentaitoja eikä hänen sukulaistensa hyvää tahtoa, keräämisen voisi todellakin tehdä muutoin. Esimerkiksi eräänä vuonna käveleskelin digikameran kanssa ja siinä sivussa syntyi valokuvista koostuva kasvikokoelma jossa oleellista on se, että kasvin voi todellakin tunnistaa siitä valokuvasta siten että se näyttää myös luonnossa samalta. Kuivakukka voi sen sijaan näyttää hyvinkin erilaiselta.

Rubus arcticus? RLY?

Kuivakukista tunnistaminen on hyvinkin helposti samaa kuin yrittäisi tunnistaa ihmisiä heidän muumioistaan. Toki jos aikoo ammattikasvintutkijaksi, täytyy kasvianatomian sujua tasolla joka vaatii konkreettisen kasvin ruumiin. Mutta useimmiten kasvienkeräyksen ideana on karusti se, että tunnistetaan luonnossa kasveja joita siellä nähdään. Tai kuten Suistonmaa selittää "Olen vahvasti sitä mieltä, että tavallisimmat kasvit pitää tuntea nimeltä. Suomen nuoriso ei saa taantua sille asteelle, että sinivuokoista tulee mieleen vain poliisi. Ja edelleen ajattelen, että ehkä tätä tehtävänantoa voi modernisoida ja tehdä innostavaksi." En voisi olla vahvemmin samaa mieltä. Olen tosin kenties hieman jäävi, koska agrologin koulutukseeni on kuulunut pakollisena kurssi jossa piti tunnistaa erilaisia kasveja latinankielisine nimineen. Tunnistuksia piti kursseilla tehdä peräti sirkkalehtiasteella. Eli jos pidätte vaikeana jonkun peltosaunion (Matricaria perforata) ja päivänkakkaran (Leucanthemum vulgare) erottamisen toisistaan, niin tämän kokeilun jälkeen jo se, että saa kasvista esille varren tuntuu luksukselta.

Mielestäni innovaatio onkin mainio. Sillä tällä menetelmällä voi tallentaa myös rauhoitettuja kasveja. Ja niiden tunteminen kuuluu minusta yleissivistykseen myös sitä kautta että niiden mukana on ns. juridinen ulottuvuus. Nimittäin on ihan oikeasti tietää mistä voi saada sakkoja! Samoin voi kuvata kasveja jotka ovat hankalissa paikoissa. Esimerkiksi lummetta (Nymphaea alba) tai ulpukkaa (Nuphar lutea) on inha nykiä veneeseen. Kyseessä voi olla jopa turvallisuusriski. Ja ennen kaikkea, hieman vetisemmätkin kasvit ja hienorakenteet tulevat mukavasti näkyviin ilman mitään vaikeuksia.

Tussilago farfara

Mutta tämä ei olisi tämä blogi ilman vittuilua. Otetaan esiin tiedettä ja maailmaa koskeva asenne joka löytyy muista osista tekstiä. On merkittävää että asiallisen kirjeen tekijä on halunnut ne mukaan. Ne ovat osana suunniteltua rakennetta. "Kotitalousopettajana yhdistäisin mielelläni voimavarat biologien kanssa. Monista villivihanneksista eli rikkaruohoista voisi etsimisen ja tunnistamisen jälkeen laittaa motivoivaa herkkuruokaa." Tämä on selvästi yhteensopimaton sen kasvien keräämättä jättämisen kanssa. Digikuvista ei keitellä mitään kovin terveellistä. Ja temppuna tämä tuskin sopii ainakaan kaupunkialueille. Teiden varsille kun voi kertyä kaikenlaista saastetaa ja etenkin koirankikkaretta ja pulsunkusta. (Mikäli asustaa samanlaisilla alueilla kuin allekirjoittanut, kuten aika moni lapsi todellakin joutuu!) Tämänlaisessa survivalismissa on jotain hyvin vanhakantaista. Ymmärrän että "isovanhempisukupolven" ihminen voi kokea että tämä on sitä että eletään konkreettista elämää. Minun silmiini tämä on yhtä käytännöllistä kuin se, että opettelee tekemään kivikirveen kiven kepin ja tuohinarun kanssa. Tai se, että opettelee tappamaan ihmisiä kadulla kannettuna laittomalla teräesineellä. Tämänlainen on hyvin eskapistista eikä kovin konkreettista, tarpeellista tai arjessa tarvittavaa.

Mutta toinen puoli on siinä, miksi pitää opetella kasvien nimiä. Agrologina oli tärkeää erottaa mitkä kasvit ovat viljelykasveja, mitkä luonnokasveja ja mitkä kasveja joita ruiskutetaan pelloilta. Siksi minun oli ikään kuin ammatillisesti oleellista opetella tunnistamaan hukkakaura (Avena fatua) samaan sukuun kuuluvasta kaurasta (Avena sativa). Toki elämää helpottaa se, että joskus käy tuuri. Isoksi kasvassa nämä ulkonäöltään samantapaiset kasvit voi toki oppia tuntemaan 80 kilometriä tunnissa ajavasta autostakin. Moni hukkakaura nimittäin kasvaa huomattavasti pidemmäksi kuin kaura. (Aina ei tosin käy näin hyvin, joten jos haluaa varmistaa että sitä ei ole, on oltava huolellisempi kuin katsoessa että onko sitä. Maailma on tästä ikävä että huonot uutiset leviävät joskus nopeammin kuin hyvät.)

Suistomaa on innoissaan jostakin jota kutsun nimeämis-osaamiseksi "Oma tyttäreni kyykki pitkin pientareita ja ihmetteli mikä mummolle tuli, kun suusta pulputtaa pelkkää latinaa ja silmät kiiluvat ymmyrkäisinä. Voi tätä kasvien keräämisen ihanuutta!" Olen huomannut että biologiassa vanhempi polvi tekee kasvien tunnistamisessa juuri näin. He ovat hyvin innostuneita kaikesta sellaisesta joka on lähinnä ulkomuistia ja knoppailua vaativaa. Historiassa tämä on sama kuin opettelisi vuosilukuja mutta ei sotien syitä. - Joka muuten on tämän knoppikoulusukupolven tapa kysellä historiasta. Esimerkiksi bingon omistajana ollut vanhempi sotilashenkilö kuulu että olen kirjoittanut ylioppilaaksi, joten hän halusi osoittaa tietämyksensä kertomalla sotien alkamisvuosia. Minä sanoin että en muistanut ajoista kuin suuruusluokat. Että 1930-1940 -luvun taitteessa joskus oli joku talvisota. Ja sitten kerroin sodan alkamiseen johtaneita tekijöitä. Mieheltä loksahti suu auki. Talvisodasta hän osasi vuosilukuja, jotain taisteluiden paikkoja ja sodan eettisen oikeuttamisen syitä. Hän, armeijamies! Sain respektiä, tosin kyllä minäkin tätä ulkomuistia arvostan. Se vaatii kuitenkin jonkin verran työtä.
1: Kuitenkin samalla oli selvää että talvisota oli saavuttanut sen ilmapiirin lapsena itse kokeneen silmissä jonkinlaiseksi esteettis-nostalgiseksi elämykseksi joka koostui tieteellisen ymmärryksen sijaan detaljeista ja niihin liittyvistä tarinoista. Hän saattoi ihmetellä huonoa muistiani, kun en kerää mielestäni tarpeettoman tarkkaa dataa. Minä taas ihmettelin miten paljon maailmasta meni ohi ihmisestä jonka peruskiinnostuksenkohteisiin juuri tämä aihe sopi. Ja ihmettelin että jos vuosien lisäksi päivämäärätkin pitäisi muistaa, niin miksi ei saman tien kellonaikoja minuutilleen kaikkiin sodan listauksiin?

Biologiassa täsmälleen tämä on se, mitä munkkilatinanimien ulkoaopettelu synnyttää. Kuvitellaan että biologia on hallussa jos tiedetään mitä on nähty. Tämä rinnastuu minun silmissä lintubongaamisen ja rengastusseurantatutkimusten ja linnunpesien spatiaalisten patternien tekemisen välistä eroa. Ensimmäinen vaatii knoppiahkeruutta ja lajintuntemusta. Jälkimmäiset ovat tiedettä ja vaativat ymmärrystä. Ymmärrystä jossa knoppitasolla on oltava tietoa, mutta että tämänlainen on kuitenkin vain dataa joka ei itsessään jäsenny tiedoksi tai ymmärrykseksi tai viisaudeksi.
1: Kreationistien kokouksissa vieraillessani olenkin ollut hieman huvittunut siitä miten kreationistien parissa kovan nimen, Lennart Saaren, esitelmöinnille haetaan kunnioitusta sitä kautta että kerrotaan että hän tunnistaa Suomen kaikki lintulajit. Tosiasiassa suunnilleen kaikki muu hänen koulutuksessaan on sitä joka herättää minun kunnioitukseni, sillä ymmärrykseen vaadittava työmäärä on paljon suurempi kuin detaljien mieleenpainaminen joka on tylsää ja epäfasinoivaa perse-alas työtä joka sellaisenaan sopii minun mielestäni kaltaisilleni hyvin koulutetuille apinoille. Tiedemiehet yksinkertaisesti kykenevät parempaan, tai sitten on koulutus mennyt hukkaan. Toki Lennart Saarella onkin osaamista. Mutta kreationistien yleisö, etenkin vanhemman polven ihmiset, eivät saa samanlaista oppineisuuden kokemusta siitä ymmärryspuolesta! Minua ei vakuuta. Minä hallitsin Suomen linnut melkoisen hyvin jo kuusivuotiaana. (Itse asiassa osaan niitä vähemmän nyt kun olen päntännyt ihan muita asioita kuin lintujen latinankielisten nimien luetteloita.)

Riku Juti kuvaa "tiedon filosofiassa" sitä miten digiaika on vahvistanut tämänlaatuista asennetta. Puhutaan tietoyhteiskunnasta, vaikka kysymys on pelkästä datasta. Datavyöryä pidetään tietona kutsumalla tietokonetta tietokoneeksi. Tämänlaatuinen nimitys sekä kuvaa asennetta jolla nimi on annettu, että levittää tätä asennetta eteenpäin luomalla mielikuvia. Jutin mukaan laskennallinen hallittavuus ja yksityiskohtien ja detaljien runsaus saa ihmiset häikäistymään ja että tällä on suuri vaikutus ihmisten elämysmaailmassa. Ja että tietoyhteiskunnassa suurin osa on niin tämänlaisen laskennallisuuden pauloissa, että heidän käsityksensä ymmärryksestä ja viisaudesta ja tiedosta jäävät käytännössä arvoitukseksi. Vanhan ajan maailmassa historia redusoitui numeroiksi ja detaljeiksi ja näiden kasasta rakennettiin tarinoina esiteltävä historia -oppiaine. Ja kasvien latinankielisten nimien pänttääminen kasautui biologiaksi. Mielestäni tätä henkeä kuvaa valitettavan kovassa hengessä Suistonmaan erikseen mukaan laittama välihuomautus jossa hän sanoo seuraavaa "Ei ollut aikaa päivän mittaiseen messuun huolellisuudesta ja velvollisuuksien täyttämisestä. Ei voinut sanoa, että senkin rakas apina, koska sekin olisi tukenut evoluutiota johon en usko. Siihen uskon, että me Luojan luomat emme muutu mukavuudenhalun ja laiskuuden suhteen."

Minusta on aivan sama osaako ihminen erottaa variksen harakasta, jos hänen ymmärryksensä evoluutiosta jää sille tasolle että luulee sen olevan "teoria josta valitaan mielipide oman perusmaailmankuvan mukaan ikään kuin suorana seurauksena tästä leirinvalinnasta". Nähdäkseni tärkein syy opetella lajeja on se, että ne voidaan laittaa taksonomiseen suhteeseen toistensa kanssa. Ja tästä saatu kokonaisuus. No, se valitettavasti puhuu vahvasti evoluution puolesta. ; Tarkalleen sanoen se osuu evoluution ennustuksiin kun kreationistit sen sijaan joutuvat selittämään miksi juuri tämä sopii Jumalaan eikä heille aukea koskaan se, että ollakseen tietoa ja ymmärrystä pitäisi samalla kertoa miksi se ei ehdottomasti ole jollain muulla tavalla. (Vahvimmillaan Popperilainen falsifiointiperiaate tai löyhemmin Niiniluotomainen itsekriittisyyden periaate.) Toivoisin että koulu opettaisi ymmärrystä eikä knoppeja. Siihen suuntaan maailma onkin toki menossa. Sitä odotellessa voimme kuitenkin onneksi ottaa mukavia kesäisiä kuvia ilman pelkoa homeallergioista.