Jeesus sydämeen - Jeppe anukseen

Syvälle sydämeen peräsuoleen sattuu..

En ole kovin perehtynyt lestadiolaisuuteen. Syynä on se, että heihin voi tutustua lähinnä kirjoista. Ja tämä tarjoaa vain jonkin de jure -tason, joka ei oikeasti kerro juuri mitään de facto -tasoa. Siitä minkälaista on elää lestadiolaisena tai miten lestadiolaisuus vaikuttaa elämääsi jos se pääsee lähelle vaikka et olisikaan lestadiolainen. Tai mitä yhteisö tekee jos olet entinen lestadiolainen.

Toinen syy on se, että he ovat keskustelullisesti lähes yhtä omituisia keskustelukumppaneita kuin skientologit.
1: Hikipedian puolella vuosien varrella vastaan tulleista "omaa pesää puolustavista raivoista" mieleeni nousee aina päällimmäisenä uusnatsien pahastumiset tietyistä kansallisista ikoneista ja niiden käsittelystä, Pekka-Eric Auvisen isä, ja lestadiolaiset. Tämä kokemus ei kerro paljon, mutta sen verran kuitenkin että lestadiolaisissa kuten uusnatseissakin on selkeästi jotain erityistä ryhmänä jossa on yllättävän suuri määrä "yksittäistapauksia joista ei saa yleistää".
2: Usein jos keskustelu ei olisi aiheeltaan repivä, sitä sävyttää vahva tunnelma siitä että en ole vielä riittävän tärkeä edes käännytettäväksi. Jää itse asiassa arvoitukseksi miksi he ylipäätään puhuvat uskostaan. On toki sinänsä piristävää törmätä uskovaiseen jonka primaarifunktio ei ole yrittää keksiä keinoa, mitä tahansa keinoa, jotta sinä kääntyisit hänen uskontoonsa. Erikoista on, että hierarkia ja pseudokohtelias kyykyttäminen ei romahda, kuten yleensä käy siinä vaiheessa kun käännyttämisinto puuttuu. Tältäkin osin lestadiolaisissa on jotain erikoista.
3: Tuntuu että koko keskustelun tarkoitus on epäselventää tilannetta ja hätätilanteessa lakaista ongelmia hyvinkin tiukalla vähättelyllä. Tästä erikoisesta pseudokohteliaasta tyylistä saa esimerkin vilkaisemalla miten reagoitiin tekstiin jossa ihmeteltiin miten juuri lapsen erinomaisuutta uskovan esimerkkinä kannattava taho tulee tunnetuksi lastensuojelullisista vaikeuksista.

Lastensuojelu tulee tietysti esiin paria kautta. Aiheesta on kirjoitettu tuoreesti pari kirjaa.
1: Pauliina Rauhalan romaaninomainen pamfletti "Taivaslaulu" keskittyy ehkäisyyn ja lapsiensaamisen lieveilmiöihin. Kun teologiassa jokainen lapsi on lahja, tosielämässä ehkäisykielto tarkoittaa sitä että ehkäisyä ei käytetä silloin kun sitä normaalisti halutaan käyttää. Eli jotta ei syntyisi lapsia. Ehkäisykielto itsessään johtaakin melko suoraan siihen että maailmaan syntyy eitoivottuja lapsia.
2: Toinen on sitten teemoiltaan vielä vakavampi ja otteeltaan tieteellisempi. Johanna Hurtigin "Taivaan taimet - uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta" (viivanalus ei ilmeisesti ole tarkoitettu redundantiksi toistorakenteeksi.) Teoksen tematiikka iskee eräänlaiseen yhteiskuntamme tabuun. (Joka on tabu lähinnä niille jotka eivät esimerkiksi ole lukeneet tätä blogia.) Elämme suvaitsevaisuuskeskeisessä kulttuurissa, jossa kulttuurirelativismi on asetettu hyveeksi. Tässä ilmapiirissä "oma uskonto" nähdään voiman ja tuen lähteenä. (mikä johtaa siihen että viivanalusta ei osata enää nähdä hyvin suurelta osin redundanttina.) Mukana on myös lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta. Lestadiolaisuus liittyy kuvioihin. Lestadiolaisuuteen on liittynyt uskottua enemmän pedofiliaa ja sitä on havaittu myös uskonnollisten puhujien, lestadiolaisen eliitin ja johtoryhmän, tekeminä.

Hurtigin näkökulma ei ole tilastollinen vaan rakenteellinen. Hän ei siksi esimerkiksi väitä että lestadiolaiset olisivat tilastollisesti useammin pedofiilejä kuin muutkaan. Sen sijaan rakenteellisesti pedofiilejä kohdellaan hyvin poikkeavalla tavalla. (Tämä taas ei tarkoita sitä että he tekisivät naisista lapsitehtaita jotta saisivat lisää nussittavaa. Ei sentään. Tämäkin olisi toki uskonnollista rakenteellista väkivaltaa, mutta kaikki rakenteellinen uskonnollinen väkivalta ei vastaa minun pimeän mieleni assosiaatiovarastoja.)

Tässä kohinassa on hyvin tärkeä yksityiskohtapari:
1: Ensinnäkin Hurtigia ei ole otettu vakavasti ennen kuin sitten kun siitä on tullut isosti vaikeuksia. Ongelmia ei siis oikeastaan ole haluttu ratkaista muuta kuin vasta sitten kun on ihan pakko. "Helsingin Sanomien" entinen päätoimittaja ja lestadiolaistaustainen Mikael Pentikäinen korostaa, että Hurtig olisi pitänyt ottaa heti vakavasti. Erikoista onkin, että lestadiolaisten ja insestin yhteys on tuonut kohinoita jo kymmeniä vuosia sitten ; Teuvo Peltoniemi nostatti mediakohun, mutta vasta haastattelu Pirkassa toi hänen näkemyksensä lestadiolaisten tietoon asti ; Kun ei katsota saatanan sontaluukuksi määrittynyttä televisiota tai lueta syntisiä suurimpia maallisia sanomalehtiä lehtiä, syntyy informaatiolta suojaamista. Kauppakeskus yritettiin laittaa boikottiin koska sen puolella asia oli tuotu esille. Samoin kun "Helsingin Sanomat" nosti "sarjaraiskausasiaa" esiin vuonna 2011, nousi hirveä kohina siitä miten media harrastaa uskontovainoa. Aivan tavalliset eilestadiolaiset kristitytkin kauhistelivat tässä kohussa sitä, miten uusateistit vainoavat ihmisiä. Helsingin Sanomien päätoimittaja painostettiin pyytämään anteeksi lestadiolaisilta. Tämän katsottiin olevan jotain jolla minun pitäisi kasvattaa luottamustani siihen että vain uskovaiset voivat olla hyviä ja eettisiä ihmisiä, ja että hengellisyys on paras, rakentavin sekä ehdottomasti yleisinhimillisin voimavara elämässä sitten ikinä.
2: Hurtig itse on tuntunut edustaneen hyvinkin varovaista lähestymistä. Katsotaan Hurtigin toimintaa vuonna 2011, jolloin hän saavutti ensimmäisen kerran oman "radarini". Hurtig on ollut aktiivi lastensuojelun puolella. Hän on kehottanut aktiiviseen puuttumiseen. Sitten hän on itse toiminut seuraavasti ; "Hurtig on kiltisti jutellut ensin lähinnä vain lestadiolaismiesten kanssa. Kun nämä johtajaherrat eivät tuntuneet välittävän pedofiliasta tuon taivaallista, on Hurtig turvautunut julkisuuteen. Se on tietysti ihan välttämätöntä. Mutta Hurtig tulee ihan avoimesti kertoneeksi, että hän ei ole käyttänyt sitä reittiä, jota lainsäätäjä edellyttää. Suomen laki vaatii, että lapsia uhkaavasta vaarasta on tehtävä lastensuojeluilmoitus. Sen voi tehdä kunnan sosiaalitoimeen tai poliisille." Tämä kertoo, että Hurtig ei ole lestadiolaisia suoraan tuhoamaan lähtenyt mellastelija joksi häntä tunnutaan kovasti leimattavan lestadiolaisten valituissa puolustuspuheissa. Hurtigin varovaisuus kertoo myös osaltaan lestadiolaisuuden ytimestä. Hän on itse lestadiolainen, joten varovaisuus voi päinvastoin vahvistaa sitä miten paha asia lestadiolaisten puolella on. Onkin hieman koomista kuulla selityksiä siitä, että lestadiolaiset olisivat liikkeenä olleet mallikelpoisia ja että ongelma on haluttu ratkaista ja on jopa jo ratkaistu niin että Hurtigin tiedot olisivat siksi "vanhentuneita".  Kun tosiasia on se, että lestadiolaisissa hierarkiassa ylempien suojelu on sen tasoitsa että Lestadiolainen liike ihan tiedetysti salasi lasten hyväksikäytön.

Kohun ympärille onkin huomattu rakentuneen monia irrelevantteja keskusteluskeemoja. Valikoima on psykologisesti odotettavissa, se on tuttu minkä tahansa crankin kanssa pidempään keskustelleelle. Tekijää vastaan hyökkääminen hänen persoonansa tai motiivinsa halveeraten, tutkimuksen suora ohittaminen ulkopuolisten vääristyneeksi tiedoksi kun oma kokemus uskosta ei ole sisäpiiriläisenä yhtä raju, tutkimuksen väittäminen median tai uskonnonvastustajien salaliitoksi  ... Tämänlaisten lausuntojen syyksi olisi helppo nähdä pahuus. Pahuus jossa pedofiilikohua vähättelevä "lesta" olisi jokin aivopestu kulttilainen vailla moraalia valehtelemassa, manipuloimassa ja hämmentämässä keskustleukenttää ja tekemässä asioiden ratkaisemisen vaikeammiksi mitätöimällä jopa aiheesta tehdyn tutkimustiedon ja halveeraamalla kaikkia kriitikoita. Mutta todellinen syy lienee arkisempi, lähes jokapäiväinen. Kognitiivinen dissonanssi. "Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa puhui Hurtigin kirjan julkistamistilaisuudessa muun muassa siitä, miten yhteisölliseen väkivaltaan on vaikea puuttua silloin, kun oma turvallinen viiteryhmä (koti, uskonyhteisö) paljastuu sortajaksi ja rikolliseksi. Syntyy vahva moraalinen ja sosiaalinen ristiriita."

Loppukaneetti

Johanna Hurtigin "Taivaan taimet" käsittelee lestadiolaisten järjestelmää joka tuo mieleeni lähinnä katolisen vastaavan. Teema on lastensuojelullinen, ja ihmiset helposti leimaavat koko uskonnon jonkinlaiseksi pedofiliauskonnoksi. Kun taas nähdäkseni ongelmana ei ole se, että näissä olisi yliedustus pedofiilejä. Syynä on se, että järjestelmä suojaa rikosta ja kätkee rikollisen julkiselta virkavallalta. Se, että asiaa mitenkään vähätellään tai yritetään pestä omaa vastuuta oman yhteisön toiminnsta ei johda muuhun kuin hymähdykseen siitä, että kun menneisyyden aiheen parista olevat kohinat ja kätkennät muistetaan, se mitä ei haluta kuulla on sanapari "tiedettyä enemmän". Kun tausta on mitä on, ei tämänlainen kannusta mihinkään muuhun kuin järjestön vakavahenkiseen pesemiseen. Ja lestadiolaisella on aktiovalikoimissaan joko se, että hän siistii uskonyhteisöään  tai vähättelee asian vakavuutta ja ongelman hoitamisen tärkeyttä internetissä.

Tämä on priorisointikysymys, jossa käyty kommentointi itsessään kertoo kaiken oleellisen. ; Huono maine uskonnolle on tärkeämpi suojattava kuin ihminen. Tämän vuoksi nauran joka ikinen kerta kun lestadiolaiset selittävät että heitä väärintuomitaan. Niin kauan kuin uskonnossa järjestelmä kätkee tekijöitä vaikka rippiin vedoten, niin kauan joko olet järjestelmässä asiallisesti syytettynä tai sen ulkopuolella. Suojaaminen on teon hyväksymistä. Sivustakatsominen uskonnon ryhmäpaineen nimissä on sääliöimistä. End of discussion.

Toinen puoli onkin sitten (valtion)kirkollinen. ; Kirkon kannalta tilanne on siitä erikoinen, että (a) Lestadiolaisten oppi eroaa syvästi luterilaisesta teologiasta (b) Lestadiolaisuus kuitenkin on tiiviissä yhteydessä kirkkomme kanssa, eikä kirkon ulkopuolella. Kirkko on selvästi yrittänyt jäädä tässä kohussa ikään kuin ulkopuoliseksi. Joksikin jonka kannalta "ne toiset" saisivat "ratkaista omat ongelmansa". Kun yhteistyö on niinkin tiukkaa kuin on, nähdäkseni ei voida tehdä näin. Kirkollisverorahoista vuotaa varoja lestadiolaisille. Kirkkoon kuuluminen tarkoittaa sitä että tukea menee lestadiolaisuuden tukemiseen. On aivan oikeasti asiallista kysyä minkälaisia hyviä hedelmiä ja mitä ilmiöitä kannattavia rakenteita kirkollisvero tekee. Olisiko uusateistejen haukkumisen sijaan tehtävä jotain muutakin kuin nysvättävä siitä kirkon sisäisestä moniarvoisuudesta jossa kaikki, myös lestadiolaisuus lieveilmiöineen, nähdään mukaantulevaksi, arvokkaaksi panokseksi keskusteluun, sekä joksikin jolle on aivan asiallista vuotaa rahaa.