Konservativismi ja lopputulosharha

Aina on tehty näin!

Konservativismissa on hyviä ja huonoja puolia. Nähdäkseni hyvää siinä on se, että voimme oppia historiasta jotta meidän ei tarvitse toistaa sitä. Huonoa siinä on se, että voimme oppia historiasta jotta joutuisimme toistamaan sitä. Huonointa siinä on se, että voimme vetää historiasta liian pitkällevietyjä johtopäätöksiä jotta kehittäisimme kasvavasti heikentyvän kyvyn korjata mitään ongelmia, koska kutsumme niitä välttämättömiksi paheiksi tai automaattisiksi seuraamuksiksi.

Dogmaattista ideologiaan jumittamista pahempaa onkin jonkinlainen slippery slope, jossa nähdään liian pitkälle vietyjä ja liian ehdottomia johtopäätöksiä. Tästä on helppo löytää esimerkkejä konservatiivien puolelta. Nähdäkseni ei tarvitse kuin vilkaista eutanasiakeskustelua kun se nähdään kaltevana pintana joka luisuttaa yhteiskunnan ensin mummomurhiin ja sitten vammaisten eliminointiin, siihen että lääkärit tappavat kaikki ja peittävät hoitovirheensä jolloin kaikki sairaanhoitoa tarvitsevat ovat koko ajan uhattuna. Ja lopulta eläkkeellesiirtyminen tarkoittaa valtiollista kuulaa kalloon..

Mutta korostaakseni että tämän tyyppinen konservativismin taustaideologiaan naulattu ajattelu on tuttua myös liberaalilla puolella, otan esille sen, miten taannoin huomattiin syvä samanlaisuus perussuomalaisten ja Hitlerin politiikan alkuaikojen välillä. Samanlaisuus onkin huomattava. On hyvä huomata, että Hitlerkään ei alkanut suunnitelmilla holokaustista. Siihen tavallaan vain päädyttiin. Osa näki että oltaisiin jollain liukkaalla pinnalla jonka päässä olisi kansanmurha. ; Nähdäkseni juuri se, että tavoitteessa päädytään johonkin kertoo enemmänkin siitä, että moni seikka on vaikuttanut, ja että lopputulos on ollut enemmänkin sattumaa. En pidä perussuomalaisia natsipuolueena. Pidän sitä vain puolueena joka on sellainen, että jos olet natsi, se vastaa parhaiten sitä mitä haluat. Nähdäkseni tämänlaienn tilanne on aina jokun puolueen osa, ainakin niin kauan kuin natseille annetaan äänioikeus siinä missä muillekin kansalaisille. Natsikortin heiluttaminen on liioiteltua ja moni näkee että kaikki maahanmuuttokriittisyys olisi samaa kuin piiloteltu islamviha tai rasismi. (Osa siitä on juuri sitä. Mutta ei kaikki.)

Jukka Hankamäki kirjoitti ainakin itselleni valaisevan analyysin sille, miksi rikkaiden ihmisten elämänkerrat ovat juuri nyt suosittuja. En ole oikein ymmärtänyt itse elämänkertoja, ja luen niitä varsin vastahakaisesti. On kuitenkin mielenkiintoista miettiä mihin niitä tarvitaan ja miksi niitä ostetaan ja miksi niitä kirjoitetaan. Hankamäki näkee että mairittelevat että haukkuvatkin teokset ajavat joka tapauksessa markkinavoiminen asiaa, kertovat että tämä rikas bisnesmies on tärkeä. "Bisnesmiesten elämäkerrat eivät nimittäin koskaan ole viattomia eivätkä puolueettomia - eivät jossakin tiedottamis-, viihdyttämis- tai ”informaationsäilyttämistarkoituksessa” julkaistuja. Eivät! Vaan ne on kirjoitettu ja julkaistu juuri siinä maineenhallinnan pyrkimyksessä ja valtapoliittisessa tarkoituksessa sekä prosessissa, jossa käydään kamppailua elintilasta; näissä tapauksissa taloudellisesta vaikutusvallasta." Tässä syntyy tarina joka ruokkii itseään ; "Elämäkerran olemassaolo alkaa olla jo jokaisen vaikuttajan elinehto, sillä henkilökohtaiset ominaisuudet ovat selvää valuuttaa liike-elämässä. Uskomuksen tai juorun lähdettyä liikkeelle sillä on taipumus vahvistaa itseään, jolloin ihmisestä aletaan uskoa, että hän todella on sellainen kuin sanotaan. Kun Björn Wahlroosista tai Jorma Ollilasta kerrotaan hänen olevan älykäs, juonitteleva, peluri, voittamisesta nauttiva tai onnistuja, häntä aletaan pitää sellaisena. Näin on, vaikka hänellä olisi vain ollut hyvää tuuria toisin kuin monilla muilla yhtä älykkäillä ja nerokkailla. Yleisöt ja lukijat joutuvat joukkoharhan valtaan ja tulevat itse osallistuneiksi pyhimyskultin rakentamiseen." Tässä mukaan tulee harha. "Tieteellisesti sanoen Tuomo Pietiläinen ja työryhmä ovat syyllistyneet ajatusvirheeseen, nimittäin lopputulosharhaan (engl. outcome bias), josta käytetään myös nimitystä historioitsijan erehdys. Sen mukaisesti ratkaisua arvioidaan lopputuloksen perusteella eikä päätöksentekoprosessin perusteella." ... "Henkilöä arvioidaan sen perusteella, mitä hänestä on tullut. Samanaikaisesti peitetään näkyvistä, että (1) useimmista samanlaisissa oloissa toimineista, yhtä älykkäistä ja toimeliaista ihmisistä ei ole tullut rikkaita ja menestyviä vaan tavallisia köyhiä ja hävinneitä. Toiseksi (2) väitetään, että lopputulos on seurausta terävistä valinnoista, vaikka sekään ei pidä välttämättä paikkaansa. Talous on niin monimutkainen syiden ja seurausten verkko, että älykkyydellä ei ole paljoakaan merkitystä huippumenestyksen saavuttamisessa, vaan suurempi osuus lankeaa lopultakin vain hyvälle tuurille ja sille, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa."

Lainasin Hankamäkeä pitkälti alustaakseni mietteet siitä, miksi moni konservatiivi haluaa oppia historiasta, mutta erityisen moni heistä suhtautuu hyvin negatiivisesti Jared Diamondiin, joka tutkii yhteiskuntien rakentumista ja tuhoutumista historiallisten esimerkkien kautta. Syynä on se, että konservatiivi hakee yleensä ratkaisua joko vain ideologiasta tai ideologian ja kansan perimän summasta. Diamond taas korostaa maantieteellisiä seikkoja. Sellaisia, jotka eivät koske sitä että kansalaiset olisivat neroja tai erityisen viisaan ideologian kannattajia.

Syynä on se, että ideologiaa tuijottaessa lukitaan hyvin tiukka tulkintakehä. Tämä on itse asiassa myös liberaalin puolen ongelman. Toki tausta on eri. Siinä missä konservatiivi on yleensä ideologinen dogmaatikko, liberaali puoli taas korostaa ihmistä autenttisena hahmona jota perimä ja ympäristö eivät kahlitse muuta kuin silloin kun ihminen uskoo niillä olevan voimaa. Eli että ihminen ohjataan johonkin aina sillä että hänelle uskotellaan että juuri näin tapahtuu. Tämä on johtanut erikoiseen tilaan jossa kaikki ihmiseen vaikuttavat elementit latistuvat pohjimmiltaan valtaintressiksi. Diamond siis oikeastaan tallaa sekä klassisen konservatiivin että klassisen liberaalin varpaille. (Miten hän on ylipäätään saanut suosiota? Onko maailmassa sittenkin riittävästi ns. skientistejä?)

Yhteiskunnissa on tärkeää huomata yksi piirre. Nimittäin se, että niin kauan kuin ihmiskunta ei ole sukupuuttoon kuollut, meillä on yhteisöjä. Niillä on aina jonkinlainen kulttuuri. Tämä kulttuuri nähdään helposti joksikin joka on ikään kuin selvinnyt ansioillaan eikä ehdottomasti tuurilla. ; Kahneman kuvaakin "Thinking fast and slow" -teoksessaan sitä, miten lopputulosharha yleensä liittyy tilanteisiin jossa karsiudutaan ja osa jää jäljelle. Hän kuvaa tilannetta kisana jossa on valtava lauma kolikonheittäjiä. Joka heittää kruunan pääsee seuraavalle kierrokselle. Tilastollisesti puolet karsiutuu joka kierros. Ja hyvin moni ajattelee että viimeiseksi jäljelle jääneet edustaisivat joko hyvää kolikonheittotaitoa tai ovat jotenkin luonnostaan onnekkaita. Näin ei tietysti ole. Ja tämä on helppo havaita aloittamalla kierros uudestaan, alusta. Samat tyypit eivät voittaisi kolikonheitoissa joka ikinen kerta kun pelattaisiin vaikka tuhat kierrosta. Tilastollisesti aiemmilla kierroksilla menestyneet pärjäisivät yhtä hyvin kuin muutkin. "Lopputulosharhassa" kyseessä on itse asiassa "selviytymisharha" jossa tilastollisuuden vaikutus nähdään taitona.

Ja ei. En sano, että yhteiskunnan toimivuudella ei olisi mitään tekemistä. Tätä valaistakseni otan esille älykkyyden ja perinnöllisyyden. "Scientific American" piti sisällään artikkelin älykkyyden heritabiliteetista. Se ei pitänyt sisällään mitään minua yllättävää. Sen sijaan artikkelin kommenteista paistaa se, miten se järkytti monia joka katsoo että älykkyys on perinnöllistä. Taustalla oli tutkimusten tuoma teema jossa havaittiin että kulttuurisesti värittyneitä asioita mittaavat älykkyystestit nostivat perimän vaikutuksen muuta suuremmaksi. ; Eli esimerkiksi sanavarastoa mittaavissa testeissä perimällä on enemmän merkitystä kuin palikkatesteissä. Syyksi ehdotettiin sistä, että kognitiiviset kyvyt ja tieto dynaamisesti syöttävät toisiaan. "The researchers argue that their findings are best understood in terms of genotype-environment covariance, in which cognitive abilities and knowledge dynamically feed off each other. Those with a proclivity to engage in cognitive complexity will tend to seek out intellectually demanding environments. As they develop higher levels of cognitive ability, they will also tend to achieve relatively higher levels of knowledge. More knowledge will make it more likely that they will eventually end up in more cognitively demanding environments, which will facilitate the development of an even wider range of knowledge and skills." Tämä ajatus on itse asiassa ehtaa Edward O. Wilsonia ; Perimän erot auttavat alkuun ja kannustavat panostamaan omiin vahvuuksiin. Taito joka johtuu harjoittelusta ei ole kulttuuria joka olisi täysin perimästä vapaata.

Tällä oli erikoisia vaikutuksia rotukysymykseen. Älykkyystestit näyttävät isoja eroja valkoisten ja mustien välillä. Ja vaikka älykkyystestejen tuloksia on perinteisen liberaalin tematiikan puolelta moitittu kulttuuririippuvaisuuden seuraukseksi, syy tähän eroon voikin olla juurikin muualla. "In a controversial paper in 2005, Jensen teamed up with J. Philippe Rushton to make the case that this proves that black-white differences must be genetic in origin. But these recent findings by Kees-Jan Kan and colleagues suggest just the opposite: The bigger the difference in cognitive ability between blacks and whites, the more the difference is determined by cultural influences."

Osa piti kulttuurin vaikutusta jopa evoluutiodenialismina. "There are inferior students and there are superior students. Most likely the superior students are well fed, motivated and mentally healthy. They do not necessarily have intelligent parents. To me that doesn’t sound right. After all, evolution favors the survival of the fittest. Could inferior students be the fittest? The evolution of intelligence must be genetic. Nurture plays a role but not the primary one." Nähdäkseni tämä evoluutio -sanan varassa uskottavuutta itselleen luovassa lausunnossa on kuitenkin enemmän evoluutioidiotismista. Evoluutiossa adaptaatio ei määrity pelkästään sitä kautta mikä menestyy. Gould, paatunut evoluution kannattaja, moitti adaptationisteja juuri lopputulosharhasta, siitä että moni otti olemassaolevan piirteen jonain joka aina vaatii taakseen funktionaalisen selityksen. Hän piti tämänlaista just so -tarinoiden kertomista sitä nimenomaan epäevolutiivisena ajatteluna. Hän piti sitä enemmän lastensatuihin rinnastettavissa olevana roskana ; Taustalla on ikään kuin taikausko jossa tieteellinen selitys ei riitä vaan vaaditaan selitystä joka selittää miksi juuri näin kävi eikä toisenlainen evoluutiohistoria olisi ollut edes mahdollinen. Oikea evoluutio ei kuitenkaan todennäköisesti uudelleenkäynnistettynä toistaisi itseään identtisesti. Oikea adaptaation esilletuominen vaatii elinympäristöanalyysiä. Se, että jokin on attribuutti ei tarkoita sitä että sillä olisi funktio. Tämän vastakohta ei ole se, että evoluutio olisi roskaa. Päinvastoin. Maailma ei yksinkertaisesti ole näin dikotominen.

Konservativismin kohdalla on houkutuksena astua lopputulosharhaan paitsi tässä rotyälykkyyskysymyksessä niin etenkin kulttuurisissa piirteissä. Esimerkiksi uskonto nähdään helposti aivan oleellisen relevanttina. Kenties kysymys on kuitenkin aivan muusta. ; Kenties asia onkin siihen suuntaam miten "Unabomber" -nimellä tunnettu terroristi Kaczynski jaotteli ; Hän jakoi kulttuuripiirteet merkittäviin kysymyksiin ja irrelevantteihin mielipiteisiin. Hän korosti, että yhteiskunnassa valtio tuppaa jättämään tärkeät asiat kontrolliin ja antaa sitten ihmisille vapauksia asioissa joilla ei ole sille mitään väliä. Näin valtio ei anna vapautta päättää haluatko maksaa veroja ja yrittää ohjata sinua tekemään töitä. Sen sijaan sillä ei yleensä ole väliä, mikä on lempivärisi ja mitä uskontoa kannatat. Nämä yhteiskunnan adaptiivisuuden kannalta einiintärkeät seikat ovat sitten eksistentiaalisesti yksilöille tärkeitä itseilmaisun muotoja. Yhteiskunnan selviytymiselle ne ovat kuitenkin enemmän koristeita jotka ohjaavat kansalaisten huomion syrjään tärkeistä kysymyksistä.

Yksilöiden näihin liittämät eksistentiaaliset kokemukset sitten vain muuttuvat lopputulosharha -ajattelussa samoiksi kuin adaptaatiot. Ja niille keksitään ikään kuin väkisin just so -kertomuksia. ; Esimerkiksi historiaa tulkitessa konservatiivi ei siksi vain kuvaa tapahtumia, vaan liittää selityksiä tarinan yhteyteen. "Koska Itävaltalaiset olivat kalvinisteja, he puolustivat maataan Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa" -tyylinen lausuma väittää että koriste on adaptaatio. Lopputulosharha syntyy siitä, että ajatellaan että selviytyminen vaatii taitoa eikä mietitä sitä että joka tapauksessa valloilla olisi jonkinlainen kulttuuri. Ja jos se olisi tyystin erilainen, sen parissa silti keksittäisiin selityksiä sille miksi juuri mitenkään muuten ei olisi voinut käydä.