Monesti ihmisten samanlaisuutta perustellaan joko perimällä tai ympäristöllä. Molemmille ongelmana on se, että tosiasiassa sisarukset ovat melko erilaisia. Esimerkiksi meidän perheessä kaikki lapset ovat keskenään hyvinkin erilaisia ja suhtautuvat maailmaan aivan eri asenteilla. Tämä on tietyllä tavalla ongelma sekä perimän että kasvatuksen korostajille. Esitän tässä jotain molemmista.
Asiaa on toki käsitelty tieteellisesti ja tästä on luettavissa ihan kiehtova kommentaari. Antamani linkin mukaan on erikoista, miten ympäristö vaikuttaa selkeästi, mutta yllättävän lyhytjänteisesti ; Kasvatuksen vaikutukset vähenevät ajan mittaan. Esimerkiksi älykkyyteen on kasvatuksellinen elementti joka ei jää pysyväksi vaan vähenee. ; Kasvatus ei kuitenkaan ole merkityksetöntä ; älykkyyden varianssista 30 % selittyisi jaetulla ympäristöllä, 50% geeneillä. 20 % olisi satunnaista vaihtelua. Kasvatuksella voi hieman tuhotakin ; Antisosiaaliseen käyttäytymiseen nuoruudessa kasvatus vaikuttaa 15 %. Kaikesta ei siis kannata syyttää vanhempia. Mutta jossain määrin asia on niinkin että monet positiiviset piirteet tulevat vanhempien kasvatuksesta riippumatta - esimerkiksi akateeminen menestyksessä kasvatus vaikuttaa hyvin minimaalisesti - mutta "geneettisesti menestyksekkään" lapsen voi tästä huolimatta pilata kasvatuksella.
Tämänlaiset tulokset ovat vaikeita, koska niissä käsitellään termiä nimeltä heritabiliteetti. Siihen taas liittyy tiettyjä epäintuitiivisia puolia. ; heritabiliteetti ei siis ole sitä mitä yleensä mielletään. Esimerkiksi pään lukumäärän heritabiliteetti on nolla koska ominaisuudessa ei ole vaihtelua. Tämä on erikoista, koska intuitio sanoo että kun jossain ei ole vaihtelua ja se on täysin geenien rakentamaa, sen heritabiliteetti olisi 1. Geneettinen ominaisuus ei oikeastaan aina tarkoitakaan suurta heritabiliteettia. ; Heritabiliteetti on tärkeä ja oleellinen käsite, jonka sisältö ja epäintuitiivisuudet on syytä opetella.
1: Epäintuitiivisuus tekee siitä kuitenkin vaikean ja moni hämmentyy sen edessä sen verran että saattaa pitää sitä jopa turhana terminä. Se on kuitenkin tärkeä. (Se ei vain sano suoraan sitä mitä ihmiset ajattelevat sen sanovan.) Ja siitä saa mielestäni kivan perusotteen unohtamalla mielikuvat geeneistä ja kasvatuksesta ja opettelemalla siitä kaksi trendiä ; (1) Heritabiliteetti nousee
kun ympäristön vaihtelua pienennetään. (2) Heritabiliteetti nousee myös
kun geneettistä vaihtelua nostetaan.
Koska kyseinen tutkimus on tehty sisaruksilla, eikä tavalliseen tapaan kaksostutkimuksella, suhtaudun siihen hieman kriittisesti. Itse nimittäin olen ymmärtänyt että sisarusten kannattaa välttää toisiinsa sotkeutumista. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti tiettyä niukkuutta joka liittyy isompiin perheisiin. Tiettyjä leluja on rajallinen määrä. Ja lopputuloksena on se, että jos kaikki haluavat samoja asioita, näistä asioista tulee helposti riitelyä. Lisäksi toisten auttaminen liittyy kuvioon ja tässä erilaisten taitojen hankkimisesta on hyötyä. Sekä riidat että yhteisöllisyys lisäävät tarvetta erottautua. Puhumatta tietysti huomionherättämisestä, joka onnistuu perheen sisällä olemalla perheen paras jossain.
Lisäksi on aivan väärin olettaa, että samassa perheessä kasvaminen olisi samaa kuin sama elinympäristö. Sillä tosiasiassa henkilöt itse ovat muiden lasten ympäristönmuutos. Korostaisin kuitenkin sitä, että sisaruksilla on evoluution luomia paineita differentioitua. tukeakseen toisiaan paremmin, mikä selittäisi sen, että adoptiosisarusten erot ovat yhtä suuria kuin väestön (nämä efektit kumoaisivat toisensa keskimäärin). Tällöin siis sisarusten erot olisivat suuremmat kuin väestön keskimäärin. Toki tässä on muistettava että kenties jaettu ympäristö ja kasvatus sittenkin vaikuttaisi sen verran että tämä puoli kompensoituisi.
Tai ainakin tälläiseen tulkintaan on tilaa edellämainitun tutkimuksen pohjalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti