Hulluuden kieltäjistä

Michel Montaigne esitti, että ihmiset tuppaavat tekemään normaalista normin - ja toisaalta normista normaalin. Näin eri kulttuureissa pidetään toisia asioita asiaankuuluvina, jopa ainoina järkevinä vaihtoehtoina, kun taas jotkut toisen kulttuurin tekemät ratkaisut nähdään aivan absurdeina.

Tämä ongelma koskee etenkin mielenterveyttä. Suomessa on hyvin paljon ihmisiä, joiden mielestä se, että sinulla on jotain vaikeuksia mielenterveyden puolella tarkoittaa sitä, että oikein millään mitä sanot ei ole väliä. "Hullusta" tulee "ei tarvitse kuunnella tai välittää" -asenteen synonyymi ja mielenterveyden vajaus tekee ihmisestä lähinnä kohteen sosiaaliselle ja ideologiselle pelille, kute "eheyttämiselle". Tämä valitetavasti näkyy vahvasti myös skeptikkopiireissä. Aivan perusteeton salaliittoteoria saattaa rapistua pelkäksi kertojan psykologisen profiilin kuvaukseksi - tämä saattaa olla tottakin, mutta nähdäkseni salaliittoteoria ei kumoudu sillä että kritisoidaan sen keksimisen syytä. ; Ainakin itse olen niitä ihmisiä jotka korostavat että hypoteesinmuodostus ei ole relevanttia vaan se, onko tuotettu teoria tosi. Näin ollen salaliittoteoriaa ei saada ohittaa pelkästään sillä, että viitataan että sen keksijällä on jääneet neuroleptidit nauttimatta. Kenties onkin, mutta tällä ei pitäisi olla merkitystä kun arvion kohteena ei ole ihminen vaan väite siitä että reptiliaanit vaikuttavat pörssikursseihin istuttamalla ihmisten päihin kontrollisiruilla pakkoajatuksia, ja että sirut tulevat koska lentokoneisiin on laitettu myrkkysuuttimet jotka ruiskuttavat erityisiä mikrosiruja joissa on oleellisimpana komponenttina avaruusolentojen DNA.

Siksi on jossain määrin mukavaa lueskella esimerkiksi blogauksia siitä että luovuus ja hulluus rinnastetaan "Ne ihmiset, jotka opiskelevat luovuutta, opiskelevat päästämään irti järjestään, sen rajoituksista ja niistä vankiloista, joita ihmisen rationaalinen puoli asettaa. Sitä on luovuus: ajattelua laatikon ulkopuolelta. Sitä on hulluus: asettumista laatikon ulkopuolelle. Tältä osin ne ovat siis sama asia, mitä kauempana olet yhteiskunnan normaalista, sitä hullumpana he sinut näkevät, ja sitä parempi perspektiivi sinulla on myös sitä käsittelevän taiteen luomiseen." On selvää että luovuus vaatii eitoistoa, joten on tehtävä jotain jota ei sellaisenaan ole tehty aikaisemmin. Ja tämä on taatusti jonkinlaisessa irrottautuvassa suhteessa konventionaalisuuteen. (Itse en muutoin sano luovuudesta muuta kuin, että skeptismi, "ahkerasti käytetty laiskottelu" ja sarkasmi auttavat. ; Ja jos korrelaatiot ja intersubjektio ovat väärä lähestymistapa, et voi antaa yhtään mitään perusteltuja ohjeita luovuuden saavuttamiseksi. So there.)

Kenties vahvimmillaan mieleltään järkkyneitä puolustava tematiikka on esiintynyt kotimaamme julkisuudessa aikanaan huomiota saaneen Jyri Puhakaisen "persoonan kieltäjät" -kirja. - Toki Michel Foucaultin "hulluuden historiaa" ei voi jättää tässä ohittamatta. Mutta olen tässä blogauksessa nyt skandinaavisesti biasoitunut. - Puhakaisella on kirjassa selvästi hyviä eettisiä pointteja. Hän käsittelee hulluutta eksistentialistisesti ja tätä kautta hakee esimerkiksi oikeutta tulla rangaistuksi rikoksesta ilman että saa mielisairaan leimaa ; Tälle onkin tarvetta koska aina silloin tällöin tuomiolle tulee ihmisiä jotka eivät halua psykologista arviota vaan he haluaisivat vain tuomion ilman leimoja. Heille kuitenkin tehdään sellainen. (Toki tässä on vaikeaa sanoa että johtuuko mielenterveysleiman välttäminen mielenterveyden autonomiasta vai siitä että henkilöllä on vankkoja antipatioita mielenterveyden rikkoutumista vastaan.)

On selvää että mielenterveyteen liittyy biovaltaa, ja osa mielenterveysongelmista itse asiassa on hyvinkin näennäisiä. Autistit ovat toki varmasti aina olleet "pöpejä", mutta aspergerin syndroomaisissa on sitten ollut variaatiota  "kylähulluista" "kyläfilosofeihin" ja jopa huipputiedemiehiin. Modernina aikana on kenties hyvä että "postmoderni linjama" tuottaa silloin tällöin "Puhakaisia", koska freudilaisuus ja psykologiapuhe on noussut sen parissa suosituksi. Itse asiassa myös uskontojen parissa on psykologisoitu kieltä hyvinkin vankasti. Henkisen tilan sijaan viitataan hengellisiin konsepteihin kuin ne olisivat psykologisia ilmiöitä. Siksi uskovaisten keskuudessa puhutaan "äitihaavoista" ja "erämaakausista".
1: Siinä missä kalvinistit ennen puhuivat suoraan siitä, että Jumala ilmoitti itsensä ja vain Jumalan tekemä muutos ihmisessä sai hänet muuttumaan, ja tätä ennen hän hapuili pimeydessä, ja viitattiin suoraan erilaisiin jumala-aistimuksiin joista eiuskovaiset jäivät osattomiksi. Nykyään tämänlainen torjuttaisiin uskontona, joten sen parissa on tehty termien uudelleenmäärittelemistä. Puhutaan hyvinkin helposti lapsuuden traumoista ja vastaavista. Sillä näin konseptia ei tarvitse muuttaa, kun uudelleennimeäminen tuo mukanaan "tieteellisyyden vaikutelman" ilman tieteellisyyttä.
2: Olenkin usein sanonut että ei ole ihme että Päivi Räsänen on lääkäri. Sillä siinä missä ihmiset ennen ottivat rippinsä papilta, medikalisoituneena aikana lääkärit ja psykiatrit ovat yhtä luotettuja ja hyvin samanlaisten konseptien vartioita. Lisäksi nykyaikana kun "oma kokemuspohja" korostuu ja kyökkipsykologia on valloillaan, ja se kohtaa kemiallisen lääketeollisuuden, uskonnollisten instituutioiden, New Age -puoskarien ja terapeuttien taloudelliset tarpeet. Yhtälö tukee markkinoita joissa aivan kaikelle hankitaan jonkinlainen diagnoosiluokitus. Modernin ajan psykologian ongelmaksi onkin sanottu sitä, että käytännössä kaikesta on tehty jonkinlainen mielenterveyden häiriö. (Eikä se suinkaan redusoidu naturalisteihin vaan juuri subjektiivista näkökulmaa korostaviin.) Moralisointia ei nykyään oikein kehdata tehdä, joten syytös ilmenee diagnoosina ja huolestumisena.

Monessa asiassa kohtuu on kuitenkin hyväksi. Niin tässäkin. Yksi tapa tehdä tätä, on nostaa esille vanhakantainen ajatus köyhyyden ja sairauden jalostavasta vaikutuksesta. Eli siitä että "kärsi, kärsi - kirkkaamman kruunun saat". Tällöin saattaa syntyä esimerkiksi lausuntoja siitä että "Särkyminen on kaunista". "Mielen oireilussa on kyse mielen epätasapainotilasta, jonka alkujuuret voivat olla lapsuudessa saakka. Epätasapainotila on siis ihmisessä aiheutuneena jostain jo elämässä olleesta ja tapahtuneesta. Näin ollen mielen oireet eivät ole sairautta, joka tulee sattumalta omalle kohdalle, vaan tulosta pitkään jatkuneesta elämän tasapainottomuudesta. Taustalla voi olla vuosia kestänyt prosessi. Ihminen saattaa elää ihan kelpo elämää, mutta lopulta vuosien kuluessa oireet kärjistyvät. Useimmiten oireilu tiivistyy akuuttiin hätään, jolloin mieli näyttää rikkoutuvan. Se hetki on pelottava, suoranainen kauhun ja kaaoksen paikka, mutta tarpeen." ... "Koska rikkoutumisella voi olla pitkä taustatarina, on päivän selvää, että mielen rikkoutuminen on kutsu itsensä äärelle. Se pysäyttää ja hätkäyttää tekemään asioille jotain. Tällä tavoin katsottuna ihmismielen rikkoutuminen onkin kaunis ja tarpeellinen tapahtuma." ... "Myös se, että puhutaan eheytymisestä fanaattisesti, on arveluttavaa. Tai, että ihmisiä jaotellaan terveiksi tai heiksi, jotka ovat menneet mieleltään rikki, ja niiksi, jotka ovat toipuneet. Kaikenlaiset diagnoosijaottelut ja oireluetteloihin tuijottamiset johtavat vain enemmän harhaan. Kaikki nämä vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen." Tämänlaiset ajatukset korostavat sitä väitettä, että mielenterveyden oire olisi jonkinlainen terveen mielen normaali reaktio sairaaseen tilanteeseen. Jossain määrin tämä on tottakin. On ihan suvaitsevaista korostaa että herkkyys voi olla oleellisen tärkeää.

Mutta siinä on samanlaista sairautta mikä paistaa pahan ongelman ratkaisijoiden puheista silloin kun he alkavat selittämään miten luonnonkatastrofi jossa omaiset hukkuivat olikin jotenkin jalostava ja siitä seurasi enemmän hyvää kuin pahaa. Tai selittävät miten holokaustisen kansanmusiikkijuhlat - tilanteet jossa juutalainen pakotettiin soittamaan viulua tuhottavaksi saapuneille juutalaisille jotta nämä eivät panikoisi ja kenties karkaisi - olivat jotain sellaista jonka jarruttamista hyvä Jumala ei vain tekisi. On toki selvää että mieli rikkoutuu tietyistä tilanteista. Jos annat kiduttajalle puukon ja muutaman kuukauden aikaa, hän raapii kenestä tahansa mielenterveyden "tilaan jota kutsumme hulluudeksi". Mutta tästä ei pidä mennä liian pitkälle.

Näissä mielenterveyspuheissa tuntuu olevan jonkinlainen sivustakatsojan ote. Se nimittäin tarkastelee mielenterveyttä "kyökkipsykologisesti etäältä", ikään kuin objektisoiden. Niistä tuntuu aina puuttuvan se ote joka tulee vakavampien mielenterveyden ongelmien kanssa toistuvasti esille. Se, mikä jää puuttumaan on se käytänne. Se koskee etenkin masennusta.

Ymmärsin kyllä tämän tekstin pointin siitä, että mielenterveysongelmat voivat olla toisaalta hirveä rasitus, mutta tosiaalta suuri voimavara, joka motivoi ihmistä kehittymään. Se, että tästä päätellään että mielenterveysongelmat ole sairautta on taas sitten kaikkea muuta. Syynä on luultavasti se, että skeemasto on lukkiutunut ajatukseen siitä että hulluus on vain määritelmä, joka koskee kaikkea poikkeavaa. Että hulluus on oudon synonyymi. Tämä oli Puhakaisellakin vahvana teemana. Se kuitenkin koskee lähinnä niitä asioita jotka koskevat eksentrismiä. Neuroottisuus voi vielä olla vain hurmaava piirre. Puolisoni kanssa eläessä olen oppinut sen verran että lievä OCD voi olla lähinnä häiritsevä päähänpinttymä. (Joka vie kyllä silloin tällöin kahdet hermot, siipan ja omat.)

Mutta jos aletaan puhumaan psykoositiloista, vastaan nousee erikoisuuden sijasta kyvyttömyys huolehtia itsestään ja elää maailmassa koska kaikki ymmärrys siitä on kadonnut. Masennuksen kannalta voidaan sanoa että siinä ei ole mitään kaunista, että ihminen halua tietoisesti vahingoittaa itseään tai jopa tappaa itsensä. Mun mielestä tämä oli jopa tällaista masennuksen/muiden ongelmien glorifioimista.

Lisäksi kun masennus nimenomaan vie halun tehdä asioita, voidaan sanoa että se on itsereflektioon kannustamisen antiteesi. Vasta kun olet voittanut masennuksen ja saat noustua vuoteesta voit ylipäätään kieriskellä jossain gnothi seauton -tilassa. Kukaan masentunut ei kuvaa tilaansa minään suurena kasvun aikana. Kasvua tapahtuu lähinnä trendin kautta. Sen jälkeen on parempi kuin on ollut masennusaikana. Pahimmat masennuskaudet eivät ole potilaille tarjottuja suuria valaistumisia, joista oppisi itsestäni kaikenlaista. - Tai jos onkin, niin ei mitään sen kummempaa kuin mitä syöpä voisi tarjota. Eikä syövästäkään kannata mitään Hyvää Jumalaa kiittää!. Ei se, että kippurassa maaten tuijottaa seinää pystymättä nousemaan sängystä, nukkumaan, syömään tai peseytymään kun voi ajatella vain sitä, että haluaa kuolla opeta juurikaan muuta, että se sattuu aivan helvetisti.
1:Joka pitää tämänlaista aidosti kasvattavana voi tulla meillä kyläilemään. Mielelläni valistan ja henkistän näitä ihmisiä esimerkiksi lyömällä heitä tiiliskivellä päähän. Aivovamman tuoma mielenterveyshäiriö voisi tarjota pysyvän lahjan, esimerkiksi epilepsian, jonka kanssa painiskellen sitten voisi itsekasvaa sillai kivasti. (Tämä ei ole uhkaus, tämä on halpaa sarkasmia.)

Voidaan itse asiassa jopa väittää että mielenterveyden häiriöt ovat useimmiten henkistymisen ja itsereflektion tiellä. Ne kenties pakottavat pysähtymään, mutta samalla rajoittavat keinoja tehdä asialle mitään. Se on vähän kuin se, kun ajaisi autolla tiellä, ja auton bensatankki vuotaisi. Tyhjä tankki taatusti herättää huomaamaan vian ja paikkaamaan pohjan. Mutta olisi hoopoa sanoa että tyhjentynyt tankki auttaisi ajamaan lähimmälle huoltoasemalle.

Useimmiten tässä on kuitenkin kysymys muusta kuin mielenterveydestä. Puhakaisen nostin esille siitä, että hänen kohdallaan on ilmoilla useita erilaisia oleellisia ongelmia jotka käytännössä toistuvat kaikessa "antipsykiatriassa" kaikkialla. Ensinnäkin kuvatessaan "hulluuden" jonkinlaiseksi keinotekoiseksi sosiaaliseksi konstruktioksi, nousee esille sekin että on mieletöntä myös puhua mistään mielenterveydestä. Kuitenkin usein kysymys on siitä että jokin itsereflektio ja henkistyminen olisi jotain erityistä mielenterveyttä ja tämä olisi se terve mielen tila, joka sitten rinnastuisi konventionaaliseen huonoon mielenterveyteen, jossa on vika joka on aikaansaanut sen sairastumisen alunperinkin. Asioita ei sanota suoraan nimellä, mutta lausunnoista kumpuaa toistuvasti esille se, että mielenterveys ei ole mielekäs määriteltävä konsepti, mutta se kutienkin voitaisiin sitten määritellä niihin omiin tärkeisiin kysymyksiin. Eli mielenterveys ei sittenkään olisi sosiaalinen konstruktio vaan jokin jota voitaisiin lähestyä objektiivisesti tai intersubjektiivisesti.
1: Tosiasia onkin, että epäonnistumisesta ja heikkoudesta puhuminen paljastaa että "antipsykiatri" on itsekin luokittelemassa varsin vahvasti. Epäonnistuminen kun on relevantti konsepti jos ja vain jos onnistuminen on läsnä. Ilman onnistumisen käsitettä ei ole epäonnistumista, vaan pelkkää tekemistä ja tapahtumia. Samoin itsetuntemus on liitoksissa siihen että on jokin minä ja mielen tila joka on terve ja muu on siitä poikkeavaa ja sairautta. Näin epäonnistuminen elämässä johtuukin konventioista. Joka tarkoittaa siitä että on mielensairas tila joka luokitellaan alemmaksi ja huonommaksi.

Tämä johtaakin toiseen tematiikkaan. Siihen, että yleensä "antipsykiatria" vastustaa lähinnä mielenterveyden hoitamista kemiallisin lääkkein. (Ja jossain tapauksissa psykiatrein. Silloin kun itse tarjotaan jotain enkeliterapiaa tai vastaavaa, joka on saanut pseudotieteen leiman. Esimerkiksi skientologia myi itseään aluksi terapiana, ja sitten kun se tuomittiin lääketieteen vastaiseksi, siitä leivottiin vahvemmin uskonto. Ja siihen tuli mukaan vahva antipsykiatrinen ote. Psykiatrit ovatkin skientologiassa suunnilleen suurin paha.) Luonnonlääkkeet ja sosiaalinen parantaminen nousevat tässä vahvasti esille.

Puhakainenkin lankesi tähän ansaan. Sillä hänen argumenttinsa ajautui sisäiseen hajanaisuuteen hyvin syvällisellä tasolla. Hänhän tunnusti "Persoonan kieltäjien" sivuilla (s. 112) että aivot ovat konkreettinen ehto inhimilliselle kokemukselle ja (s. 135) että sairaiden lasten hoidossa aivokirurgiset keinot ovat saaneet aikaan hyvää. Puhakainen kuitenkin toisaalla (s. 49) selittää vakavasti että mikään lääke ei voi parantaa sitä miten koemme elämän. Tämä on hyvin mielenkiintoista, kun muistamme miten litium mullisti bipolaarien elämää paremmin kuin mikään terapia. Puhakainen ei voi kiistää syy-seuraussuhdetta ja sitä että lääkkeet muuttavat ihmistä ja heidän kokemusmaailmaansa ja siksi hän tunnustaakin toisaalla teesinsä vastaisia asioita.

Syynä onkin se, että Puhakainen vaatii pohjimmiltaan tietynlaista manipulointia. Sairaus täytyy nähdä inhimillisenä suurena draamana. Huumaava lääke tuo vapauden kokemuksen Puhakan näkemyksessä väärin keinoin. Tätä ei tunnusteta suoraan joten valtaosa kirjasta keskittyy denialismiin joka nojaa siihen että kaikki lääketiede ja kemia redusoi ihmisen aivoiksi ja ei siksi voi mitenkään olla missään kontaktissa aidosti tärkeän eksistentiaalisen puolen kanssa. Erikoista onkin, että terapia tai rippipapin tarjoama hengellinen tuki on aina joko kielen, kulttuurin tai uskontoinstituution kautta tapahtunutta toimintaa jossa nähdään oltavan jollain tavalla syy-seurauksen ytimessä. Näkemyksessä kysymyksessä ei olekaan tulos tai eksistentiaalinen vaikutus yksilöön. Kysymys ei ole siitä että oikeasti nähtäisiin subjekti tärkeänä ja vältettäisiin objektisointia ja hallitsemitsa ja manipulointia johonkin tiettyyn suuntaan. Kysymys on siitä että toisia keinoja ei lähtökohtaisesti hyväksytä, tätä ei haluta suoraan tunnustaa koska se osoittaisi vain tälläisen esittäjän itsensä sulkusilmäiseksi sensuristiksi jonka avarakatseisuus romahtaa välittömästi jos hän kuulee että joku on mielenterveyslääkityksellä. (Ihminen muuttuukin vaikkapa "Mömmö-Tuomoksi", kuten eräs antipsykiatrian ystävä esitti minulle silloin kun vähän aikaa söin masennuslääkkeitä.)

Koska tätä suvaitsemattomuutta ei joko tiedosteta tai tunnusteta, keksitään jotain muuta. Ja jos vastapuoli lähestyy asiaa objektiivisesti, on tämä helppo ottaa kohteeksi. Jossa on virheenä se, että tässä ei (a) helposti mietitä että jos itsekin yritetään objektisoida ja kontrolloida ja manipuloida ja laittaa toinen vaikkapa lokeroon "äitihaavainen" (b) hyökätään mitä tahansa epäanalogiaa kohtaan siksi että se on sen toisen piirre jota ei ole itsellä. Eikä tässä helposti mietitä onko tämä oleellinen piirre tai hyvä vihollinen josta on todella haittaa. (c) Keksitään jokin syytös vastapuolesta jota tämä ei edes toteuta ja lietsotaan vastahankaa tätä kautta.

Itse esitän semidiplomaattisesti, että lääkkeet ei paranna kokonaan ongelmia, mutta mielenterveysongelmat ovat aina tai ainakin usein psykofyysinen tila, jota pitää usein hoitaa lääkkeillä. - Ja tehot ovat sen verran vauuttavia, että Puhakainenkin joutui aikanaan tunnustamaan omassa kirjassaan että vaikutuksia on. - Itse en enää edes kuvittele, että lopettaisin joskus lääkkeiden syömisen. Joten kyllä. Mielenterveysongelmat ovat sairauksia, samoin kuin diabetes on sairaus. Ihan sen takia että on helppoa leikkiä suvaitsevaista kun ei tarvitse kärsiä. ;Ei ole vahvuutta olla niin herkkä, että tappaa itsensä koska ei vaan kestä elämää, ja jättää jälkeensä surullisia läheisiä. (Itselläni tämä on jo miltei kunnossa. Harvapa suree.)

Hulluuden kieltäjien tulisikin kyetä näkemään pelkän samanlaisuus-erilaisuus -vähemmistöpuhelaatikon ulkopuolelta ja katsoa eksistentiaaliselta tasolta ihmisten kärsimystä. Avaramielisesti kun nousee laatikon ulkopuolelle, tajuaa että mielenterveyden romahtaminen ei ole mitään epäonnistumista jota tarvitsisi jotenkin halata suurena lahjana. Että joskus herkkyys onkin hysteriaa ja pikkusieluisuutta. Ja että mielenterveys ei noin yleensä ottaen useinkaan heiluta mieltä kohti vapaata ja ennakkoluuloista irrottautunutta logiikkaa. Kukaan ei ole niin kahlittu kuin vakavasta OCD:sta kärsivä. Kukaan ei ole niin ennakkoluuloinen kuin skitsofreenikko jolla on paranoija ja joka tulkitsee avomielisesti ja laatikon ulkopuolelta aivan kaiken tukemaan tätä paranoiaa.