la guerre

"Käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen totesi aikoinaan luennoillaan, että koska fundamentalistit eivät suostu rationaaliseen keskusteluun, ei heitä voi enää myöskään kritisoida rationaalisesti - heitä voi vain joko halveksia tai sääliä."
(Rauno Räsänen)

Thomas Hobbes kuvasi sloganissaan "Bellum omnium contra omnes." maailmaa, jossa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan. Yhteiskuntaa tarvittiin jotta tästä luonnontilasta päästäisiin eroon. Tätä kautta yhteiskunta on ennen kaikkea turvallisuuskysymys. Ja vasta tämän tason jälkeen päästään miettimään muita yksityiskohtia, kuten taiteita, tieteitä, kulttuuria tai käsitöitä. ; Ajatus voidaan sovittaa yhteen vaikkapa Maslown tarvehierarkian kanssa. Siinäkin vasta ravinnontarpeen ja turvallisuudentarpeiden jälkeen harrastetaan muita, hienompia, tasoja.

Ajatus sopii yhteen vaikkapa "Sarasvuo" -televisio -ohjelman tämän viikon kysymykseen joka oli koskenut lasten ruumiillista kurittamista. (Eli vitsaamista.) Korkeasti koulutetut eivät kannattaneet asiaa, mutta huonommin koulutetut kyllä. Kulttuuriero voidaan tietysti leimata tyhmyyskysymykseksi, mutta toisaalta se voi kertoa myös siitä, että tosiasiassa elämänpiirit ja konkretia jossa ollaan voi olla hyvinkin erilaista.

Hobbesin näkemystä ei kuitenkaan kannata ottaa liian vakavasti - se on hyvä ottaa sopivan vakavasti. (Mikä on erinomainen, joskin äärimmäisen ympäripyöreä ohje lähes kaikkeen.) Levinas on nähnyt, että yhteiskunta itse asiassa on juuri se, joka erottaa. Siitä on tullut turvallisuutta turvallisuuden vuoksi. "Pais raisonable" -kulttuurissa olemme säyseitä rationaalisella ja oman hyödyn tasolla. Levinasin maailmassa sotatila (la guerre) on tässä maailmassa sisäinen. Viidakkoviidakon ja asfalttiviidakon ero on siinä, että luonnontilassa konflikti on ulkoista, kun taas asfalttiviidakossa se on sisäistä. Epätäydellisyydestä eroon pääseminen johtaa Levinasin maailmassa vallitsee sotatila jossa ollaan taistelussa kaikkia vastaan. Hänestä eteenpäin, parempaa kohti, kiitävä ihminen elää juurettomuudessa.

Toki on selvää, että omassa sisäisessä maailmassa käyty yksinolon kokemus ja konflikti on aivan eri asia kuin toisia ihmisiä tappava väkivalta. Ongelmana onkin tavallaan viestintä. Sillä se, mitä viestintä tekee, on juuri sitä että ihmiset levittävät sisäistä maailmaansa kohti julkista (jopa poliittista) maailmaa. Se, mikä on joskus ollut pelkkää mielipiteenvapautta on laajentunut julkistamisvapaudeksi. Sananvapaus on laajentunut mediatilansaamisvapaudeksi. Jos puhutaan median hyporealisoitumisesta, kysymys on juuri siitä että sisäinen maailma luo itselleen kuvan todellisuudesta, ja tätä laajennetaan muiden ihmisten parille.

Elokuvassa "Crash" voidaan nähdä vastaavaa kun se kuvaa sitä miten ihmiset ovat autoissaan. Autoilukulttuurissa ihmiset eivät tungeksi kaduilla kosketusetäisyydellä. Ihmiskontaktilta on suojauduttu metallikuoreen. Ihmiset jotka pyrkivät tekemään asioita joita on nähty yhteiskuntaa rakentavaksi (kuten työpaikoille) tai yhteisöllisyyttä rakentavaksi (lomille) he jäävät jonottamaan. Ja tässä jonossa ei todellakaan pysähdytä, vaikka jono mateleekin hitaasti. Sillä toiset jonossa olevat nähdään vihollisina, eikä kanssavaikeuksissa olevina.

Voi olla erikoista että internetkeskustelu on suosittua. Se ei useimmiten ole
1: Kovin mukavaa. Ihmiset kohtelevat toisiaan netissä sikamaisesti. He räyhäävät. Ja ihmiset ovat kuitenkin ihan oikeita ihmisiä eikä mitään virtualialgoritmeja. (Tai jos näin on, reptiliaanit ovat jo voittaneet.) Mika Sipuran verkkopäiväkirjaa lukiessa koin fiiliksen siitä että hän kirjoitti minun elämästäni. Jokaisesta päivästä useamman vuoden ajan. "Tänään oli paha päivä. Sain kuulla olevani huono opettaja, huono autoilija ja työyhteisön märkärupi, jolla on väärät mielipiteet, väärät ostopäätökset ja väärät arvot. Siihen univelkakooman päälle kun vielä rakensi tuppuisen flunssan, pakkaa raivostuttamaan kaikenmaailman johannakorhosten omaa erinomaisuutta korostavat syyllistävät pakinat." Pelottavinta oli, että tämäkään ei tuonut minulle sosiaalisuuden, jakamisen ja samastumisen kokemuksia. Olin miltei vihainen. Vihainen siitä, että hän on ikään kuin vieraillut paikassa jossa minä olen asunut koko ikäni. Ja jotenkin, aivan yht'äkkiä se olisi jotenkin uusi ja tärkeä asia. ; Pahinta oli se, että tämän tunteen huomaaminen itsessäni sai minut päättämään että olen taas jaloillani ja terve. Että ei ole ahedoniaa, vaan se vanha tuttu tunne-elämysmaailma! Yritin olla rakentava. Päädyin kommentoimaan jotain joka muistuttaa omaankin silmään ivalliselta tukemiselta. (Joka on tukeva, mutta ivallinen mutta tukeva.) "Älä sure, voit viettää pari vuotta pahaa kuunnellen. Kyllä siekin vielä kyynistyt. Karisee sisäinen sankaruus itse kultakin, kunhan vaan ensin kerrotaan riittävästi että ei se sankaruus ainakaan ulkoista ole." Mikä ihme minua oikein vaivaa?
2: Vielä vaikeampaa on ymmärtää miksi suuri osa ihmisistä kirjoittaa mitään, kun valtaosalla kirjoittajista ei ole oikeastaan ole (a) taitoa (b) omaa näkemystä (c) taitoa tuoda esiin suunnilleen mitään omaa tai merkityksellistä. Internet on malliesimerkki siitä, miten joka paikka voidaan tunkea täyteen turhaa tekstimassaa. Ja voin tässä tiedottaa teille, että ylenkatse aiheuttaa huolimattomuutta tai en mä nyt jaksa teille toopeille selittää mitä se aiheuttaa. Olen nimenomaan mukana prosessissa, osana sitä. En vain jaksa keksiä "halusin vain herättää keskustelua" tai "hyvä jos ajatuksia ja tunteita syntyy, sehän tarkoittaa että tekstini on onnistunut" tai "mulla on mielipiteenvapaus, älä leiki sensuristia orwellilaista totalitarismia mässynmässyn" -tyylisiä tekosyitä tehdäkseni perseilystäni jotenkin eettistä ja oikeutettua. Korostan, että minulla ei ole oikeutusta, toimintani suhde luvallisuuteenkin on lähinnä sitä että sitä ei ole suoraan kielletty joten teen sen siitä huolimatta. En luultavasti ole yksin tässä lokerossa. Siitä huolimatta että harva nostaa kättään ylös kun tähän lokeroon ilmottautuneita kysellään. - Joku voisi jopa esittää, että juuri käsien vähyys vihjaa että lokeron koko on melkoisen suuri. ; Aaron Jamesin mukaan aidointa ja syvintä kusipäisyyttä kun kuvaa juuri se, että itse kokee että omalle teolle on oikeutus. Ja että kysymys on tärkeiden asioiden puolustamisesta, kenties jopa jonkinlaisesta itsepuolustuksesta.

Levinasin huomion jälkeen ei liene vaikeaa ymmärtää miksi niin monet ihmiset ihmiset - minä mukaanlukien - kuluttaa aikaa siihen että he riitelevät, konfliktoivat, mouhottavat, valittavat, vittuilevat, tappelevat, haastavat riitaa, provosoivat - tai ovat muuten vaan egoistisia nuijia ja törpösti käyttäytyviä ihmisiä. Sotatilassa aggressio on ytimessä, ja tavallaan puheet siitä onko pohjimmiltaan kyse pelkopuheesta vai vihapuheesta on sotatilateeman hukuttamista sodankäynnin detaljeihin.

Tietotekniikka on pohjimmiltaan vain väline. Ja ihmisten koulutus ei yleensä tarjoa kovin kummaisia taitoja tietotekniikan käyttämiseen. Ja vielä vähemmän koulutuksessa panostetaan vaikkapa ilmaisutaitoihin. Netti on kiivastahtinen, joten ihmiset eivät pysähdy vaan kiitävät joko osoittamaan maailmassa olevaa epätäydellisyyttä tai korjaamaan sitä jossakussa toisessa. Ja internet on kuitenkin nopeudestaan huolimatta ainakin toistaiseksi etäinen joten se maksimoi juurettomuutta. Se on tässä mielessä ihanteellinen alusta Levinasin varoittamalle sotatilalle.
1: Pelottavimpia tässä prosessissa ovat ne ihmiset jotka ovat tiedostaneet että kysymys on sodasta. He keskittyvät voittamiseen. Vielä pelottavampia ovat ne, jotka kiistävät koko sodan olemassaolon. Ja tätä pelottavinta pelottavampaa pelottavampia ovat ne, jotka tunnistavat sodan ja irtautuvat siitä ajatellen, että tapelkoot keskenään. Sillä tässäkin on huonoja puolia. Katsotaan vaikkapa sitä, kun keskustelu on lopetettu. Jos vaikenemiseen ollaan oltu tyytyväisiä "En ole menettänyt mitään." vastaus on että "Näin varmaan on. Keskustelu ehkä on kuitenkin jotain menettänyt." Minä taas kysyn että jos viisaimmat vaikenevat, niin muut tosiaan jäävät ilman, joten teko on itsekäs aktio. Ja kun asialliset vaikenevat, jäljelle jää vain meitä idiootteja.

Siksipä ei ehkä ole ihme, miksi olen kaiken kaikkiaan pärjännyt "omalla tavallani kohtuullisen hyvin" netissä. Strategiani on hitusen outo, mutta minulle tyypillinen. Kirjoitin aikaisemmin tunteista adaptaatioina. Siellä nostin esille sen, että oma perustilani ei ole pelko, viha, uteliaisuus vaan niitä hitusen muistuttava orientaatio. Tämä on erinomainen valppaustila jos tarkoituksena on toimia "sotatilassa" jossa tila on "kaikki kaikkia vastaan". Siinä varaudutaan ja kehitetään itseä paremmaksi ilman että koskaan päästetään irti. Valppaus ja varovaisuus ei laske - ei välttämättä edes aggressiota tehdessä tai aggression alla. Se strategia ei toki ole voitokas samalla tavalla kuin aggressiiviset populistiset keinot joita voisi verrata dobermanneihin. Se ei ole saalistavan tarkka kuten terävänäköisten kotkien. Mutta jos katsotaan luonnon opetusta orientaatiosta, niin huomaamme, että pirulauta niitä oravia on vaikea napata!
1: Itse asiassa jo adaptaationäkökulma tunteisiin korostaa tätä, koska siinä tunteita katsotaan hyödyn kautta. Selviytymisnäkökulma korostaa hyvin vahvasti tilaa josta Levinas varoitti. ; Tunteissa ei ole enää kysymys autenttisuudesta, siitä kuka on, tai siitä että voidaan olla ja kohdata toisia ihmisiä ja olla vuorovaikutuksessa. Tässä näkökulmassa tunteet ovat väline, joita tarvitaan koska on olemassa sellaisia riesoja kuin muut ihmiset, jotka ovat ongelmia koska ollaan jonkinlaisessa sotatilassa kaikkia vastaan.