Olen katkera, siis peitän sen toivo-optimismilla

"Mietin tässä sellaista, että ennen ajanlaskua rahoihin painettiin jumalten kuvia, kunnes niihin ruvettiin lyömään kuvia hallitsijoista - jotka olivat jumalia. Toiset sanovat, että ihminen on Jumalan kuva, mutta jossain mielessä voidaan sanoa, että raha on Jumalan kuva. Raha oli sidottu poliittiseen ja hengelliseen valtaan. Lisäksi raha oli sidottu hopeaan sekä sitten noin sadan vuoden ajan kultaan, kunnes rahan arvo on vajaan 40 vuoden ajan perustunut mielialoihin."
(Maailmanlopun ennusteita)

Kristillisyydessä on siitä erikoinen piirre, että se samanaikaisesti korostaa toivoa, lakaisee pahan ongelmaa maton alle ja korostaa Jumalan rakkautta. Ja seuraavassa lausessa puhutaan maailmanlopusta joka tulee. Ihmistä mahtavammat voimat tulevat ja sitten on itku ja hammasten kiristely. Maailmanloppu on tulossa kohta pian, ja ylöstempausta odotetaan jos ei tänään niin huomenna. On vaikeaa nähdä miten tämänlainen asennemaailma saadaan hyvin yhteen. Luulisi että rakkaus, hammastenkiristysmaailma ja toivo olisivat jotenkin keskenään ristiriidassa. Että tämänlainen maailmanloppua odottava maailma olisi katkera ja toivoton.

Toisaalta täsmälleen saman asetelman saa myös oikeistolaisesta talousajattelusta. Siinä näkökulma on kenties ylöstempausta odottaviakin lyhyempi. Asioita voidaan katsoa vain kvartaaleittain. Samanaikaisesti korostetaan että toivo, luottamus ja kulutus johtavat kasvuun ikuiseen. Ja että rationaalinen ostostentekijä ratkaisee kaikki ongelmat kuin oltaisiin näkymättömällä kämmenellä, jolla ei pelkää lintunen. Tai ainakaan kuluttaja. Samanaikaisesti puhutaan kuitenkin taantumasta, romahdustenpelosta. Maalaillaan kuvia siitä miten talous romahtaa. Ja sitten voidaan huomata, että romahdus tarkoittaa monesti sitä, että talouskasvu hidastuu. Tätäkin kontrastia on vaikeaa nähdä.

Ottamatta kantaa siihen miten todenmukaisia toivontäyteinen optimismi ja katastrofienpelko ovat voidaan nähdä miten ne liittyvät yhteen. Eli kumoamatta kristillisyyttä ja talousteorioita itsessään voidaan niille nähdä eksistentiaalinen rooli, joka niillä on riippumatta siitä mikä on näiden näkemysten totuusarvo. Se, mitä vauhdikas oikeistokapitalisti ja klassinen hymynaamapastori kahvikuppiensa takaa on elämänmyönteinen yksilöä tsemppaava optimismifilosofia. Tässä haetaan rohkeuden ja uskalluksen kasvattamista ihmisissä. Feministi tai vasemmistolainen voisi jopa sanoa että nämä filosofiat pyrkivät voimauttamaan yksilöitä. Tässä on vaikeaa nähdä pahaa. (Paitsi jos otettaisiin kantaa mekanismejen totuusarvoihin ja ne tuomittaisiin epätosiksi, mikä ei ole tämän pikku kirjoitelman aihe.)

Teologia että oikeistokapitalisti on januskasvoinen. Puhe on vähän sitä mitä kuulijakunta haluaa kuulla. Tarjolla on tarpeiden tyydytys, toiveiden täyttymys, joko vapautus tai jopa vapahdus. Tietyllä tavalla Suomessa on negatiivinen peruskulttuuri, jolle vastapainona positiivinen ajattelu saattaisi olla hyvää vastapainoa.

Kuitenkin samalla oikeistolaisella ja teologillakin ihmiskuva on helposti kyyninen. Kristinuskossa etenkin jos katsotaan pietistisiä suuntauksia ja katsotaan kalvinistien maailmaa tai ruvetaan tuijottamaan sitä, mitä sellaiset ihmiset jotka puhuvat "uudelleensyntyneistä kristityistä" tai "armolahjoitsa" ajavat, on perisynnin korostaminen. Ihminen on paha, likainen, huono. Nykytila on huono ja menossa päin persettä. (Rukoilkaamme.) Kapitalistit tunnistavat kuolemansynneiksi vain laiskuuden, uskovaisilla näitä on iso liuta lisää. Molemmat kertovat että synnin palkka on paitsi kuolema, niin myös yhteiskunnan tuho. Kapitalisti vaatii kasvua, joten nykytilaan ei olla tyytyväisiä. Optimismi onkin jotain muuta.

Kristinuskon suhde Harmageddoniin tuskin on mitään sellaista, jossa ollaan vain sivustakatsojia. Samoin pelottelu on "kapitalismissa" sen tärkein moottori joka kannustaa aktiivisuuteen. Voidaankin huomata, että molemmissa ajattelutavoissa ihminen on motivaatio-olento, joka on tyytymätön nykytilaan ja jota pitävät kasassa vain tulevaisuuteen projisoidut mielikuvat. Kapitalistille tätä asennetta heijastaa luotto ja talouskasvu, kristitylle pelastus ja armo. 

Sokrates olisi kaiken hänestä tietämäni mukaan ihmetellyt, miksi nykyhetken asenne nähdään positiiviseksi jos perimmäinen asia on eskapistinen ; Ihminen pakenee tällä hetkkellä käsillä olevia asioita - sen hyviä puolia ja huonoja puolia tasapuolisesti ignoroiden - ja miettii vain tulevaisuutta. Tulevaisuus on siis lohtu nykyhetkelle. Hän saattaisi kysyä jopa sitä, että olisiko tämä oikeasti mitään optimismia, vai olisiko se itse asiassa äärimmäistä pessimismiä ja nykytilaan tyytymättömyyttä joka vain naamioidaan isolla työllä joksikin muuksi. Niin, että koko elämänsä ihminen elää jossain muualla, jossain missä hän ei ole - ja jossa hän ei tavallaan koskaan tule fantasioitaan vastaavalla tasolla elämään - eli tulevaisuuteen. ; Aristoteles taas olisi saattanut olla montaa astetta suopeampi. Hänellehän ihminen oli onnellisuuteen pyrkivä teleologinen olento. Aristoteleen maailmassa telos, tarkoitus, suuntasi toimintaa kohti onnellisuutta ja luonnollista tilaa.

Ongelmana on vain se, että kristityn on helppo unohtaa se, että se jota Jumala on jo ankarasti kurittanut, sitä ei ihmisen pidä mennä lisää rankaisemaan. Kapitalistillekin saattaa helposti käydä sama mikä Sarasvuolle kävi. Yrittämiseen ja itsensä kehittämiseen ja positiivisuuteen ja rohkeuteen panostanut hyviin asioihin kannustava ja tukeva mies päätyi luomaan "Sisäisessä sankarissaan" järjestelmän, jossa epäonnistuminen oli yksilön vika. Talousajattelussa kunnon kansalainen ei valita, edes lopputilin tai pankrottiin menemisen kohdatessa. Sillä on yritettävä ja katsottava vain eteenpäin. Nykytilan huonon puolen havaitseminen olisi vain pettymyksessä rypemistä. Sellainen taas uhkaa ihmisen onnellisuutta ja huonona käyttäytymismallina se uhkaa koko yhteiskuntaa ja sen tärkeintä tukijalkaa, seuraavan kvartaalin talouskasvua.

Tämänlainen optimismi on pelottavaa. Ja kenties edellämainittu samankaltaisuus ajattelussa onkin johtanut siihen että vaikka Jeesus olikin köyhien puolella, niin oikeistolainen rikas tuntuu olevan se joka konservatiivisuuden lisäksi kannattaa innolla sekä vapaata taloutta että kristinoppia. Kuitenkaan tätä ei voi nähdä samaksi kuin "kapitalismikritiikki". Sillä vastaavaa optimismia löytyy muualtakin. Ei ole vaikeaa löytää oppisuuntia jotka hylkäävät epäonnistumiset ja kärsimykset väliaikaisina ja joissa on pidettävä silmät luotuna kohti Palkintoa. Esimerkiksi kommunistit harrastivat suunnitelmataloutta, jossa suunnitelmia oli vaikeaa kuvata sellaisilla sanoilla kuin "älykäs". Kuitenki Neuvostoliiton kurjuuden tai Kiinan väkivaltaisuuksien ympäröimää kommunismia asenteiltaan optimistisempaa oppia on vaikeaa keksiä.

Tätä kaikkea miettiessä ei voi sanoa oikeastaan muuta, kuin että antiikin kreikassa Diogenes hylkäsi omaisuuden ja meni asumaan ruukkuun. Häntä kutsuttiin kyynikoksi. Nykyajan maailmassa Kontulan roskaämpäriin muuttava näyttäisi hippioptimistilta. Ja lisäksi jos asuisi ruukussa, olisi todennäköistä että joku päivä Diogenes päätyisi roska-auton lavalle puristimeen. Lyhyeen jäisi elämä. Siinä ei voisi sanoa Kontulan eksotiikassa vierailevalle presidentille, että mene pois, peität aurinkoni. Sikälimikäli Sauli Niinistö ehtisi moikkaamaan ennen roska-auton saapumista, hänelle täytyisi kenties mainita, että kannustinpuheillaan hän peittää onnellisuuteni toivollaan. Vastaavaa viestiä voi tietysti lähettää hyvin hyvin monelle muullekin.

---

Niin kauan kuin briteillä on 10 punnan setelissä Charles Darwin, on meillä vielä toivoa!