Pieni ajatus ; Kolumbuksen uudelleenkirjoittaminen

Kolumbuksesta on tullut legendaarinen hahmo. Hänet kuvataan useissa elokuvissa jonakuna joka taistelee keskiaikaista taikauskoa vastaan ja joka tätä kautta laajentaa ymmärrystämme maailmasta. Monessa elokuvassa Kolumbus pistetään haastamaan nimen omaan oppia litteästä maasta. Apuvälineenä voi olla meloni ja tikari, ja hän kiertää tikarilla kunnes palaa takaisin samaan paikkaan ja halkaisee melonin. Kolumbus siis järjellä ja tiedolla tietää ennalta Amerikan sijainnin.

Jokainen sentään tietää tärkeimmän. Sen että hän ei erottanut intiaania ja intialaista toisistaan. Ja tämä epäonnistuminen ja erehdys ei jää ainoaksi.

Stephen Jay Gouldin "The Late Birth of a Flat Earth" kuvastaa sitä miten tämä on varsin myöhäinen narratiivi. Maan pyöreys on nimenomaan tiedetty. Kolumbus ei siis taistellut litteän maan oppia vastaan ennen matkaansa. Tämä taistelu on liitetty tähän yhteyteen vasta paljon myöhemmin. Sen ajan kristityt eivät olleetkaan niin taikauskoisia ja naiveja. Päin vastoin. Gould kertoo miten keskiajan auktoriteetit Tuomas Akvinolaisesta Roger Baconin kautta John Buridaniin kuvasivat teoksissaan nimenomaan pyöreää maata.

Eikä se jää Gouldin huomioon. Asia on vielä vakavampi. Daniel Rydén kertoo "Maailmassa on vihre" -teoksessa lisää Kolumbuksesta. Kolumbukseen liittyen tiedetään että hän kohtasi kritiikkiä juuri siksi että maan pyöreys tunnettiin erinomaisen hyvin. Jopa sen koko tunnettiin varsin suurella tarkkuudella. Ja tämä on ollut sen epäilyksen takana. Esimerkiksi 1000 -luvun matemaatikko Abu Rayhan Al-Birunin laskelmat heittävät oikeasta maan ympärysmitasta vain 40 kilometriä. Ja ihmiset myös tiesivät näistä laskelmista.

Koska Amerikan mannerta ei tunnettu - eikä Kolumbuskaan sitä tunnistanut - ajateltiin että meriteitse etäisyys olisi liian pitkä kuljettavaksi. Ja jos välissä ei olisi Amerikan mannerta, niin sehän olisi. Kolumbus yksinkertaisesti arvioi maan koon liian pieneksi. Ja ennaltanäkemisen sijasta hänet pelasti sattuma, houkan tuuri. Jos nyt voi kutsua "sattumaksi" ja "tuuriksi" sitä että siinä muiden tyhjäksi arvioimalla merialueella olikin lötköttänyt ylimääräinen manner vuosimiljoonia. Kriitikot olivat oikeassa. Mutta Kolumbus silti jotenkin veti pidemmän korren vaikka oli väärässä lähtiessään. Ja oli väärässä intialaisista elämänsä loppuun asti.

Tämä muistuttaa siitä että jostain syystä löytöretkeilijöitä kutsutaan aika helposti tieteilijöiksi. On vaikeaa sanoa missä kävelylenkki loppuu ja maantieteen harjoittaminen alkaa. Mutta on selvää että se, että joku kiipeää ensimmäisenä jollekin vuorenhuipulle ei ole tiedettä. Se on urheilua. Tieteeksi se muuttuu vasta mittausten ja oppimisten myötä. Toisaalta uusia löytöjä, kuten mantereita, voi löytää seikkailemallakin. Silloin vain ei ole koskaan tarpeen kehuskella ennaltanäön taidoista. Ennaltanäön tarpeettomuus toisaalta muistuttaa että skientistitkin erehtyvät.

Sielu

"Vompatilla-Pompatilla ja Ihmisellä-Pihmisellä, molemmilla on olemassa sielu. Me voitas tänään askarrella-paskarrella sellanen."..."Elikkä se,mitä me tarvitaan sielun askarteluun, on ekaks muovailuvahaa. Ja tää muovailuvaha me mutataan ja putataan, runtataan ja puntataan siitä tällänen möykky."
(Studio Julmahuvi, "Touko-Pouko ninjana".)

Ennen kuin kognitiotiede, psykologia tai muu tieteellinen tutkimus alkoi käsittelemään tietoisuutta, tajuntaa tai muita vastaavia asioita ajateltiin filosofisesti sielukäsitteen kautta. Monet pitävät sitä nykyäänkin relevanttina. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että minulla ei ole sielua. (Tämä on minusta varmempi asia kuin joku Jumalan olemassaolo(ttomuus), josta en ole niin varma.) Sielu oli käsitteenä myös tieteessä, mutta nykyisin se on lähinnä uskonnollinen käsite. Määritteellisesti sielulla on silti paljon yhteneväisyyksiä nykykäsitteen "mieli" kanssa. Olen kuitenkin suhteellisen varma että minulla on mieli.

Sielun ajatus oli peräisin antiikista. Se liittyi kaikkeen ihmisen toimintaan ja tietoisuuteen ja jopa kasvuun ja lisääntymiseen. Tämän tiimoilta keskiajalla syntyi luonnonfilosofinen (philosophia naturalis) tieteenala, tiede sielusta (scientia de anima), joka on psykologian esiversio. Se käsitteli lähinnä Aristoteleen "sielusta" -teosta. Sielulla oli keskeinen rooli tietenkin myös teologiassa: Tuomas Akvinolaisen mielestä luonnontieteellinen tarkastelu vaati sielun metafyysisten ominaisuuksien määrittelyn. Jean Buridan ja Pierre d'Ailly vastustivat tätä ajatusta. Heistä metafysiikka ei ollut välttämätöntä. Luonnontieteen ei heistä tarvinnut halailla metafysiikkaa.

Keskeisin sielun ongelma oli se, kannattaako:
1: Aristoteelistä näkemystä, jossa sielu on ikään kuin ruumiin muoto, eli saman tapainen ominaisuus kuin vaikka kahvikupin muoto, joka ei ole olemassa ilman kahvikupissa olevaa materiaa. Aristoteleestä ihmiset olivat sieluineen aineen ja muodon yhdistelmiä. Tämä näkemys on monistinen. Aristoteleen näkemystä kutsuttiin hylomorfiseksi, (hylē : aine ; morfē : muoto).
2: Uusplatonistista näkemystä, jossa sielu on ruumiista irrallinen olento. Tämä näkemys on dualistinen. Sielu ja ruumis olivat ikään kuin metafyysisesti erilaisia ja jopa vastakkaisia.
Tämä dualismin ja monismin välinen kiistely on itse asiassa tuore yhä edelleen. Tai ainakin siitä ollaan lujasti erimielisiä.

On kuitenkin hyvä huomata, että Aristoteleen seuraajatkin uskoivat että sielun muoto jatkaa kuoleman jälkeen. He eivät siis kiistäneet kristinuskon kuolemanjälkeistä elämää. Tämän tulkinnan johdosta erot eivät pitkään olleet itse asiassa mainittavia. Tosin aristotelismi löi itsensä käytännössä läpi 1200 -luvulla. Tämän jälkeen lähes kaikki kannattivat Avicennan tulkintaa aristoteelisestä sielusta. Hän jaotteli sielun eläinsieluun, kasvisieluun ja ihmissieluun. Kaikilla näillä oli sille ominaiset kyvyt (facultas ja/tai potentia). Nämä olivat hierarkisia, eli kasveilla oli ominaisuuksia jotka olivat kaikilla muilla sielutyypeillä, eläinten sielun ominaisuudet olivat ihmisellä. Mutta eläimet kykenivät sellaiseen mihin kasvit eivät kyenneet ja ihmisten tietoisuutta ei ollut eläimillä. Lisäksi sielut oppivat kokemuksistaan: Niille tuli tottumuksen aikaansaama ominaisuus tai toimintavalmius habitus. Tuomas Akvinolainen kehitteli tätä ajatusta ja esitti että jokaisella elävällä olennolla oli ikioma ja yksi olemuksellinen muoto, joka oli tämän sielu. Monet uskoivat että tämä oli väärin. Esimerkiksi Ockhamilainen oli sitä mieltä, että ihmisessä oli erillisiä olemuksellisia muotoja, kuten aistimellinen muoto ja älyllisiin toimintoihin liittyvät muodot. Havaitseminen ja älyllinen tulkinta olivat heistä erillisiä. (Tämä oli oikeastaan aika suuri keksintö.)

Tosin kerrassaan eriskummaista nykykatsojalle voi olla se, että kuolematon sielu kirjattiin katolisen kirkon viralliseksi opiksi niinkin myöhään kuin 1513 pidetyssä Lateraanin kirkolliskokouksessa.

Averroës lisäsi soppaan sellaisen ajatuksen, että kaikilla olisi "yhteinen, aktiivinen intellekti". Kristinuskon piirissä tätä monopsykististä ajatusta ei hyväksytty, vaan heistä Jumala oli antanut joka ikiselle yksilölle oman sielun.

Inspiraation lähde vs. hypoteesien tarkistus.

Kappaleet liikkuvat. Kappaleet pysähtyvät. Me kaikki havaitsemme molemmat näistä asioista. Filosofit ovat miettineet asiaa melko paljon. Ja he päätyivät kahteen ratkaisuun: Kyse oli loppupelissä siitä, kumpi on määräävä, ja kumpaa tarvitaan tilanteen muuttumiseen. Molemmat olivat pintapuolisesti rationaalisia ja selittivät samat asiat. Lopulta tilanne ratkesi, mutta ei sohvafilosofialla. Inspiraatiot tulivat erilaisista maailmankuvista ja elämäntilanteista, mutta asiat ratkaisivat, eivät puhujat. Ratkaisemiseen käytettiin empiiristä tiedettä.

Aristoteleellä kappaleilla oli luonnolliset paikat, johon se hakeutui automaattisesti. Tämä tarkoitti sitä, että voimaa tarvitiin siihen, että se saatiin poistumaan tästä tilasta. Aristoteleen mukaan keihään lento vaati ilmapyörrettä tai väliainetta joka selitti liikkeen, koska hänen mukaansa heti jos johonkin ei kohdisteta voimaa, se pysähtyy. Tämä oli rationaalista, koska kappaleet tosiaan pysähtyvät. Jopa heitetty keihäs pysähtyy jonkin ajan päästä.

Sanotaan tätä kitkanäkemykseksi.

Toinen näkemys taas on käsitys, jonka mukaan liike säilyy, ellei sitä pysäytä jokin voima.Tässä teoriana oli se, että liike säilyy, ja liikkeen pysäyttäminen sen sijaan vaatii jonkinlaista voimaa. Tämä oli järkevää muun muassa sitä kautta, että kun jokin vaunu saadaan liikkeelle, sen pysäyttäminen vauhdista on todella raskasta. Tämän ajatuksen varhaisimmat muodot tunnetaan Hipparkhoksen sekä Synesiuksen tuotannossa.

Tämä ajatus tuli laajemmin tunnetuksi Filoponoksen esittämässä impetus -teoriassa. (Luultavasti hän kuitenkin keksi ajatuksen edellä mainituista irrallaan.) Filoponos oli Aleksandrian filosofeja ja oli läheisesti yhteydessä Aleksandrian uusplatonilaiseen koulukuntaan. Filoponoksella oli myös yhteyksiä kristinuskoon. Hänen myöhäisajan tuotantonsa näyttää myös, että hänellä oli yhteyksiä Egyptin ja Syyrian alueen triteistisiin näkemyksiin; Niiden mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat toisistaan irrallisia, erillisiä Jumalia. Näkemys, joka oli puhtaassa kristinuskossa vääräoppisuutta. Hän on luultavasti saanut ajatuksiaan molemmista suunnista, sillä ihminen on harvemmin tyhjä ruukku, joka uskontokuntaa vaihtaessaan unohtaa kaikki ajatukset joita vanhassa on esitetty. Voi olla että seikkaileminen molemmissa antoi hänelle näkemystä, joka auttoi häntä hänen löytöretkellään.

Filoponoksen impetus -ajatusta kannattivat sitten myös Buridan, Bonaventura, Gersonides ja Galilei.

Sanotaan tätä inertianäkemykseksi.

Nämä näkemykset olivat keskenään taistelevia - tosin epäsuhtaisesti, sillä Filoponoksen teokset olivat pannassa 600 vuotta. Sillä vaikka Aristoteles ja kristinuskonto olivat sangen erilaisia, katolinen kirkko määritteli tiensä molempien seuraamisen kautta. Lopulta Newton kehitti tämän impetusteorian pohjalta ajatuksen inertiasta, liikemäärän säilymislaista, ja mikä tärkeintä, koetteli sitä. Myös kitkan ajatus oli tärkeä, ja sitäkin käytetään tieteessä. Tieteen kannalta olennaista oli tiedon varmennustapa. Puhtaasti rationaalisesti ajatellen molemmat näkemykset on järkeviä; Kitkakäsitys sen takia että jos otamme vaikka kärrit ja vedämme niitä, liike lakkaa kun veto lakkaa. Inertiakäsitys sen takia että kun ammumme jousella, nuoli jatkaa kulkuaan. Toisaalta rationaalisesti molemmat ovat järjettömiä, koska vaunu pysähtyy kun veto lakkaa, pinnallisesti inertian vastaisesti ja nuoli jatkaa lentoaan kun se on tyhjiössä. Sekä pysähtymisellä että jatkamisella on paikkansa tieteessä.

Ja molempia ovat kannattaneet kristityt. Samoin molempia näkemyksiä ovat kannattaneet kreikkalaiset. (Aristoteles, Hipparkhos)

Nämä näkemykset ovat olleet onnekkaita, koska moni rationaalinen oletus on osoitettu tieteellä virheelliseksi. Esimerkiksi maakeskisyys näyttää järkevältä. Kun menet ulos ja otat kuvan taivaasta pitkällä valotusajalla, huomaat että tähdet kiertävät kuvassa. Maa näyttää pysyvän paikoillaan ja aurinko näyttää kiertävän sitä. Tämä ei tarkoita sitä että näiden taustamaailmankuvat - kuten kristinusko - saisivat heikennystä. Moni haluaa kuitenkin korostaa ideoiden lähteen tärkeimmäksi sijaksi.

Esimerkiksi moni puolustaa noituutta sen mukaan mitä ideoita niiden piirissä on nostettu esiin. (Niin hienoja lääkkeitä ja parannuskeinoja, että on pakko olla metafyysinen Totuus takana, kun ilman kokeita selvittävät asioita.) Kuitenkaan hypoteesienmuodostamismenettelylle ei voida tarjota patenttiratkaisua : Esimerkiksi hiiliketjujen rakenne keksittiin unessa, jossa kemisti näki unta siitä kuinka käärme puri häntäänsä. Olennaisinta ei siksi olekaan se, mitä aatetta jonkun idean saanut on edustanut, vaan siinä miten hän on niitä koetellut. Siksi on väärin sanoa impetusta tieteellisesti merkittäväksi keksinnöksi joka osoittaisi esimerkiksi kreikkalaisen kulttuurin hienoudet, kun Hipparkhos sen niin etevästi keksi.

Sillä tieteellisyyden synnyttää loppupelissä se miten ne ideat tarkistetaan. Siksi, vaikka olenkin Kuhnin kanssa samaa mieltä siitä, että impetus oli uusi paradigma, eli uusi teoria, ja olen ehdottomasti sitä mieltä että idea oli filosofisesti hieno ja elegantti, se ei vielä tarkoittanut että se olisi ollut tiedettä - ennen kuin sen tulokset oli tarkistettu oikealla metodilla.

Juuri tätä tarkoittaa tieteen maailmankuvanvapaus; Ideaa ei tuomita oikeaksi tai vääräksi pelkästään sen mukaan mistä sen ajatus tulee, vaan että pääasiassa on se voidaanko sitä testata tieteellisesti ja minkälaisia tuloksia siitä on saatu. (Ei se kuka sanoo vaan mitä sanoo.) Ja että olipa ihmisen maailmankuva mikä tahansa, hän saa siitä samat tulokset. (Tulosten tulkinta voi toki olla eri eri kalkyyleissä ja taustateorioissa, mutta pääasia on se, että koe antaa aina saman lopputuleman.) Toki moni on myös sitä mieltä että tieteelle ei voida tehdä tuollaisia listoja ja kutsua niitä pakotetuksi tieteen kriteeristöksi, mutta hekään eivät ole erimielisiä siitä että erilaisten tiedekäsitysten yhteneviä piirteitä voidaan kasata yhteen. Ja usein esimerkiksi Niiniluodon tieteen kriteeristön listausta kritisoivat ovat nimenomaan postmodernisteja, joiden kenties suurin yhteinen nimittäjä - ellei peräti ainut - on nimen omaan maailmankuvavapauteen pyrkiminen.

Sillä jos tämä tarkistusvaihe unohdetaan eikä sitä pidetä tärkeänä, kyseessä on perinteisempi filosofia, ei luonnontiede. Ja tämän eron keksiminen on se, mikä on tieteen kehityskessä ratkaisevaa. Esimerkiksi Anaksimandros oli varma siitä että kuu ei ole erillinen taivaanvalo, vaan lainaa valonsa auringolta. Tämä ei vielä tarkoita sitä että hänen maailmankatsomuksensa olisi erityisen hyvä, eli että kreikkalainen monijumalaisuus olisi hyvä ratkaisu filosofian tekemiseen. Sillä Anaksimandros, kuten eikä Filoponoskaan ajatellut järin tieteellisesti. He vain filosofioivat. Eikä se, että heidän tuloksensa on myöhemmin paljastunut oikeaksi tarkoita että heidän maailmankatsomuksensa olisi sen aidompi, kuin sekään jotka ovat filosofioineet ja olleet väärässä. Sillä he eivät olleet empiirikkoja, joten he olivat vain vahingossa oikeassa. Ja tämä on paljastunut myöhemmin.

Siksi esimerkiksi noiden keksintöjen keksijöiden taustavakaumus ei saa tukea, muuta kuin auktoriteettiin vetoamisen kautta. Tämän pätemättömyyden tajuaminen on olennaista - mutta onneksi lapsellisen helppoa - sillä vaikka taustamaailmankuvasta on vedetty uusia paradigmoja, kuten impetus, itse tuo taustamaailmankuva on jäänyt tieteellisesti testaamatta - olipa se sitten uusplatonistinen, kristillinen tai molempia.

Siitä ei siis ole saatu mitään takeita koska se on erilainen, kuin taustateoria, jolla on tietty luonne, josta voidaan deduktiivisesti nostaa jotain hypoteeseja. Jos tälläistä voitaisiin tehdä Raamatusta, eli tietyistä jakeista nostaa esiin ennusteita, jotka voitaisiin suoraan koetella, ilmoittaisi että jakeista löytyisi jotain salattua tietoa, se olisi jonkinlaista gnostilaisuutta, oletusta että Raamatussa olisi tieteellinen tieto universumista ja maailmasta saavutettavissa ilman kokeellista tutkimusta.

Maailmankuva on korkeintaan taustahypoteesi, alkuoletus jota ei ole testattu. Jos tätä väittäisi johtopäätökseksi saatujen tulosten pohjalta, tekisi alkuoletuksesta johtopäätöksen. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä olisi kehäpäätelmä.