"Senkin saastat, mokomat rottia kaluavat alamittaiset madonsyöjät! Senkin pää painuksissa vilistävät paimentolaiset! Mitä olette tuoneet kaupunkiini? Mitä oikein ajattelitte? Halusitteko saada syväläiset tänne? Uskalsitteko paheksua Kinkunturman puheita, niitä sappea tihkuvia ikivanhoja valheita? Vai tyydyittekö sanomaan "En tietenkään ole samaa mieltä hänen kanssaan, mutta kyllä hän puhuu asiaakin." Vai sanoitteko "Tottakai hän menee liian pitkälle, mutta on jo korkea aika että joku sanoo sen ääneen." Nyt te sitten tulette tänne vääntelemään käsiänne ja hokemaan kuinka kamalaa tämä on, vaikka asia ei tietenkään liity teihin mitenkään! Keitä sitten olivat ne räyhäävissä väkijoukoissa mellastaneet kääpiöt? Ettekö te muka ole yhteisön johtohenkilöitä? Johditteko heitä?"
(Terry Pratchett, "MUKS!", sivu 247)
"Aktivismi" -sanan keskiössä on sana "aktiivisuus". Tämä on sinällään kuvaavaa, sillä aktivistit tekevät asioita. Aktivistit eivät ole passiivisia. Sitten on passivisteja joita ei kutsuta passivisteiksi. He taas kokevat olevansa maltillisia, vaikka eivät oikeastaan ole.
Päivi Räsänen esitti lausunnon liittyen kirjastopuukotukseen. Hänen mukaansa asia oli vakava. Hän kuitenkin toppuutteli ja muistutti että natsisaksassa Hitler pääsi valtaan ihmisten passiivisuuden vuoksi. Eli hän ei valtaan päästessään (vielä) ollut ehdoton suosion kärjessä oleva tyyppi. Muutoinkin häne vaikutusvaltansa perustui siihen että hän vaikutti moniin, ja ennen kaikkea muut eivät käyneet häntä vastaan. Räsänen oli tässä kohden nähdäkseni hyvin oikeassa. ~ Räsäsen kuvaama tilannehan on tavallaan jo koulunpihalta tuttu (Se on vain aikuisten maailmassa ja mittakaavat ovat isompia) ; Kiusaajat ovat aktivisteja. Heitä osataan paheksua. Ihmiset eivät sen sijaan myönnä että he tukevat itse tätä kiusaajien toimintaa rakentamalla viitekehyksen joissa kiusaajat voivat toimia. He katsovat sivusta, he eivät moiti. He kertovat vitsejä oudoista ja vastaavista. Jokainen viiteryhmä joka joutuu tilastollisesti useammin kiusatuksi on mukana myös näiden sivustakatsojasääliöiden vitsailuaiheissa. He eivät ymmärrä että nämä ovat yhteenliittyviä asioita. He tunnustavat vain että ne eivät ole sama asia.
Aktiivisuutta pidetään vaarallisena koska aktivistit ovat aktiivisia. Se on mielikuvissa helposti "höyrypäistelyä". Sen sijaan jahkaamista ja passiivisuutta pidetään maltillisuutena. Ja tätä taas pidetään rationaalisuutena ja hyveellisenä toimintana. Yllättävän harvoin se kuitenkaan on. Tämänlaisen ihmisen luokitteleminen hyveelliseksi tai ihannekansalaiseksi tai hyväksi kansalaiseksi on vähän sama kuin valitsisi jumalakseen, jumalpuntaroinnin jälkeen, kaikista Jumalista Baldurin. Eli "kuplajumalan" jolla ei ole mitään meriittejä tahi urotekoja. Baldurin hyvyys on sen laatuista että tämä ansaitsee korkeintaan kunnianosoituksekseen lausunnon "Eettisyys ("hyvyys"): Neutraali. Ei tee varsinaisesti mitään pahaa ja on yleisesti typerysten ylistämä. On toisaalta niin kädetön ja lahjaton amatööri, ettei tällaista voi päästää edes alakoulun teknisen työn tunnille saati sitten antaa valtuuksia maailmankaikkeuden rakenteeseen tai muuhun sellaiseen. Mitä vähemmän osoittaa kiinnostusta maailmassa vaikuttamiseen, sen parempi." On vaikeaa arvioida onko tämä passiivisuus neutraalia vai hyvyyttä, kun tiedostaa että on niin huono että mikään mukaan tunkeminen vain huonontaisi tilannetta. Kovin positiivinen kokonaiskuva ei kuitenkaan ole missään tasossa; On selvää että jos luokitelmat heiluvat "Ollakko diletantti vai ignoramus" -kysymyksen ympärillä, ei tulos ole missään tapauksessa kovin ruusuinen.
Passiivisuuskulttuuri on hyvin syvässä. Esimerkiksi monista fundamentalisteista ja kreationisteista on aivan luontevaa reagoida "Wedge" dokumenttiin varsin omituisesti. Siinähän esitettiin tavoitteet joilla ateismi poistetaan kokonaan yhteiskunnasta. Tätä teokraattista tavoitetaa on käsitelty siten että vakiovastauksena on "Kannatan kyllä sananvapautta, mutta ymmärrän miksi moni näkee täysin kristillisen valtion ihanteena" tai "En ole kieltämässä maailmankuvia, mutta kyllä kristillinen kulttuuri on ylivoimainen ja on hyvä että sen asiaa ajetaan vahvasti." Tosiasiassa jokainen joka esittää tämänlaisia lausuntoja on "passivisti" joka sekoittaa saivartelun ja järkevyyden, ja omaan ideologiaan liittyvän pahuuden villaisella painamisen maltillisuuteen. He eivät ole mitään hyviä ihmisiä. He mahdollistavat itseään kovemman pahuuden. Heitä koskee "periaatteessa hyvien ihmisten ongelma" ; He eivät ole pahoja, mutta he ovat silti hyvin suuri riski ja heidät voidaan aivan täysin nähdä pahuuden asialle. Heille sanonkin vain "Ei millään pahalla, mutta olette moraaliltanne saastuneita kusipää -ääliöitä, joilla on siisselin järki, lammaksien rohkeus ja sukupuuttoon kuolleen eläimen lisääntymispotentiaalin verran hyvyyttä." tai "En minä ole teidän uskontoanne vastaan, mutta jos jossain todella on hyvä ja rakastava kaikkivaltias Jumala, niin hän kyllä tasantarkkaan polttaa sinut ja kaikki aatetoverinne hiljaisella tulella ikihelvetissä noiden syntienne ja lausuntojenne vuoksi." Joka mukailee heidän lausuntojensa "mutta" -rakennetta. He eivät edes ansaitse parempaa vastausta - arvokeskusteluun panostamista kun pitäisi antaa kullekin kykyjensä mukaan.
Ongelmanahan on se, että passivistit väistämättä ja automaattisesti vähättelevät näissä lausunnoissaan niitä ylilyöntipuolia. Jos sanoo että "mies puhuu asiaa, mutta menee vähän yli tuossa teilausjutussa", hän korostaa että hän on valtaosin samaa mieltä tyypin kanssa. Ja tällöin teilaus muuntuu pikkuasiaksi, vain yhdeksi seikaksi. Kuitenkin tosiasiassa teilaus ei ole mikään pikkuasia. Se on niin relevantti, että on suorempaa sanoa heti yhden voimakkaan ylilyöntipiirin kohdalla että tuo äijä on moraaliton paskaääliö, jonka kanssa ei haluta edes kuulua samaan lajiin. Ja sitten muotoillaan näkemys. Ja jos joku sanoo että olette samaa mieltä jostain yhteisörakkaudesta ja muusta, niin sanoo siihen että erot ovat niin oleellisia että nämä analogisuudet eivät pelasta harhaoppista teilailijaa. Silloin korostettaisiin että teilaamisella on väliä, ja että jos teilaamisia tapahtuisi niin ne haluttaisiin kyllä ihan oikeasti estää ja niitä vastaan noustaisiin. "Mutta" -puheet kertovat suoraan että jos joku rupeaa teilaamaan niin ei sitä sitten niin pahalla katsota. Että vähän banaalia ja pikkasen ehkä vähän väkivaltasta sillä tavalla että ei omia käsiään halua siihen sotkea, koska on moraaliltaan näivettynyt pieni pelkurimainen rotanraato.
En toki arvosta mitään "veren ja raudan" -kansalaiskuvaa. Ymmärrän että ihmiset ovat valtaosin pelkureita tahi ignorantteja. En usko sankarikansalaistarinoihin, tai ainakaan halua tukea niitä. Siis niihin USA:n hillbillyjen parissa yleisiä näkemyksiä joissa asukkaiden tulee aina olla niin aseistautuneita että voivat hyökätä hallitsijoita vastaan ja tätä kautta ylittää diktaattorin ja riistäjän valta. Kun tosiasiassa tämän tilan toteutuminen tarkoittaisi myös sitä että yhteisö ei voi suojella heikoimpiaan, jokainen on oman onnensa nojassa, ja tästä seuraa vahvimman laki.
Sen sijaan moitteeni alla ovat ns. "yhteisön tukipilarit". Ne ihmiset joilla on arvovaltaa ja joita kuunnellaan. Heillä tämä tilanne menee siihen että sananvapaus tarkoittaa heille sitä että heille on annettava mediatilaa. Poisjättäminen on sananvapauden vastaista. Sananvastuuta heillä ei sen sijaan ole. Pahimpia eivät ole edes ne, joilla on jotain ärjyä sanottavaa. Pahimpia ovat ne, joilla on ympäripyöreää sanottavaa. Sääliökulttuuria edustavia lausuntokoneita maassamme on paljon, osa niistä on jopa institutionalisoitu. ~ Minun silmissäni jokainen näkyvä mediahenkilö on joku jolla on sananvapautta ja sananvaltaa. Heillä on siis automaattisesti myös sananvastuu. Heidän sanomisiaan ja niiden seurauksia käsitellään johtamisen käsittein. Eikä tässä auta saivartelu. Jos haluaa mediaan ilmoittaa implisiittisesti väistämättä olevansa vastuussa jos jotain tapahtuu. Jos ei tämä kelpaa, pysyy poissa. Tunnustaa, että on niitä ihmisiä joille ei pidä antaa valtaa, näkyvyyttä, painoarvoa tai merkitystä. Simple as that.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste johtaminen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Passivistit
Tunnisteet:
aktivismi,
arvokeskustelu,
fundamentalismi,
johtaminen,
kreationismi,
politiikka,
Pratchett,
Räsänen,
sääliö,
valta,
vastuu,
yhteiskunta
lauantai 31. maaliskuuta 2012
Työ ja ura
Olen aikaisemmin kajonnut jonkin verran siihen miten töitä on kahdenlaisia ; Perustason tekevää työtä ja metatason työtä. Ja etenkin siitä miten näiden palkkaukset menevät. Olen puuttunut vähemmän siihen miten näiden töiden tekeminen eroaa suoritustasolla toisistaan ; Esityksessäni työtunti on ollut työtunti.
Tämänlaisia asioita on hyvä miettiä. Sillä vaikka työ on työtä ja kaikesta on stressiä, on silti erilaisia puolia joita katsoa. Sabine Kueglerin "Viidakkolapsi" -nimisessä omaelämänkerrassa käsitellään tälle oleellista aihetta. Kuegler varttui Fayu-ihmissyöjäheimon läheisyydessä koska hänen vanhempansa olivat lähetystyöntekijöitä. Hän oli elellyt varsin alkeellisissa oloissa ja siirtynyt vanhemmiten modernimman elämänmenon piiriin. Hänestä alkeellisissa oloissa elävässä yhteisössä elämä oli fyysisesti erittäin raskasta mutta psyykkisesti kevyttä, ja moderni elämänmeno on fyysisesti kevyttä mutta psyykkisesti erittäin raskasta.
Karkeasti voidaan sanoa että eroja myös suorittavan tason ja metatason töille on. Voidaan puhua siitä onko työ (job) vai ura (career).
Työ on sitä että käydään töissä että/jotta/koska/kun saadaan maksettua palkat. Työtunti johtaa pieneen rahansaantiin jotta saadaan tehtyä mitä halutaan. Raha taas on selviytymisväline, resurssi jonka eteen taistellaan. Vähätuloisen suorittajan on painittava pääasiassa rahan riittämisen kanssa. (Halusipa olla näin pinnallinen tai ei.) Muutoin elämä helposti ritualisoituu ; Mennään töihin, tehdään suoritteet ja sen jälkeen kulutetaan vapaa-aikaa kohtuullisen edullisella tavalla. Näin ollen työtasolla vaikkapa otetaan olut työn jälkeen ja katsotaan televisiota. Tämä johtaa siihen että ollaan sitouduttu työhön ja vapaa-aikaan kertyy helposti jokin yksi tai kaksi harrastuksentapaista. (Ainakaan jos ei hanki lapsia tai vastaavia.) Työnteolle olennaista on se, että kun olet sairaana, työpaikka jatkaa.
Uraputkessa tilanne muuttuu oleellisesti. Kenties tärkein muutos on siinä että työn ja vapaa-ajan lokerointi toisistaan on vaikeampaa. Työstä tulee elämä, eikä jokin jota tehdään elämää varten. (Ja näin käy halusi tai ei.) Joskus pitää tehdä uhrauksia koska jokin projektin läpimeno vaatii sitä. Ja tämänlaista voi olla yllättävän usein. Toki ylitöitä tulee myös perussuoritustasolla, mutta siellä työntekijöitä on useita joiden kanssa sumplitaan. Uraputken ideana on juuri se että heitä on vähemmän, joka tarkoittaa sitä että luistamista oikein millään syyllä ei tahdo saada. Usein uran varjopuolena tulee sekin että ihmiset odottavat että olet vapaa-ajallakin vähintään puhelimen päässä jos vaikka tulee jotain yllättävää. Ja jos sairastut tai olet muuten poissa, työpaikan toimintaan tulee helposti yllättävänkin suuria muutoksia.
Itse työn tekeminenkin muuttuu omituisesti ; Työn kohdalla olennaista on rutiini jossa tehdään paljon suhteellisen normaaleja tapauksia. Metatasolla tilanne on taas helposti se, että sinua tarvitaan jos ja vain jos tulee jotain joka ei ole normaali tapaus. Näin jossain työssä voi käydä niinkin että metatasolla on "lähinnä paikalla" sitä varten että tulee tarvetta sille, että ihmiset kysyvät. Ja mitä korkeammalle uraputkessa mennään, sitä enemmän he kyselevät. Ja pian huomaat että kyselyjä on kahdenlaisia ; Niitä joissa kyselijä ei osaa ja niitä joissa kyselijä pesee oman vastuunsa asiasta. Jälkimmäisissä vastuu virheen koittaessa siirtyy.
Kun lasketaan ajankäytön muutos ja työn luonteen muutos, Töissä poissaolemisesta vaikka sairastumisten vuoksi onkin yllättävän olennaisia vaikutuksia.
Uraputkessa oleva on suorittavan työn tason tekijälle helposti uhka tai stressin lähde ; Joku vahtii että tehdään töitä ja kyylää että työpaikan eteen olisi jotain tehtävä. Uralla oelva on työpuolelle helposti niskaanhengittäjä. Näin ollen poissaolo johtaa työtasolla oleville usein sellaisen tuntemuksen että työt sujuvat mukavammin kun se "uraputkessa" oleva on poissa. Ja tässä on itse asiassa jonkin verran perääkin ; Normaali suoritus sujuu varmasti työntekijän ammattitaidolla ja rutiinilla. Ja niskaanhengittäjän lähdön tuoma stressin väheneminen tekee työnteosta mukavampaa. Ainut huono puoli tässä on se, että jos anomaalisia tapahtumia tulee, niihin ei saada apua eikä poikkeustapausten käsittelyä organisoida siten että poikkeustapausten seuraamukset saadaan huomioitua. Näin "uraaputken" poissaollessa virheet helposti kasaantuvat ja projektit "valahtavat pikku hiljaa päin persettä". Ja tätä tapahtuu helposti vaikka kukaan ei tekisi mitään kardinaalimokia.

Kuegler,
köyhyys,
raha,
stressi,
työ,
yhteiskunta,
yhteistyö
torstai 17. marraskuuta 2011
Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Suomen työläisiä olemasta taakaksi työnantajalleen tai maalleen
Taantuman aikana työteho, työnteon kannattavuus suoritettua tuntia kohden, on vähentynyt. Maksetun palkan ja saavutetun kannattavuuden väli on kaventunut. Siksi, kun taantumaa on haluttu taittaa pelkästään antamalla työtunteja, ollaankin menossa saneeraamisen tielle.
Kuitenkin taantumaa voitaisiin korjata paremmilla työtehokkuuksilta. Ensimmäinen järkevälle ihmiselle mieleen juolahtava asia on tietysti seurata Sarasvuon ehdotusta ja laittaa nuoret ja lapset riistopalkalla töihin. Mutta jos lapsen pistää asialle, joutuu osaaja ja oman elämänsä sankari menemään tekemään niitä töitä koska toiset eivät vaan osaa. Sen sijaan ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen tulisi kannustaa. Lapsityö ei yksinkertaisesti ole siis ratkaisu koska lapset ja nuoret ovat ilmiselvän inkompetentteja ja elämänkokemuksettomia. Lasten paikka on leikkiä eli pysyä tieltä. Ja olla koulussa opettelemassa kompetenssia. Ongelmana onkin valtava aikuisväestö jonka työteho on huono. Tähän huomio on kiinnitettävä.
On kuitenkin hyvä ajatella hieman myös lapsia. Sillä heidän kauttaan saadaan selville mikä aikuisien työtehoissa on vikana. ; Yksi lasten ja nuorten totaalisen inkompetenssin takana on yhteiskunnan, vanhempien ja opettajien lepsuus. Tämä on pahimmillaan koulussa. Nykypäivän lainsäädäntö tekee opettajista hampaattomia. Tukistaminen ja karttakepillä sormille lyöminen ovat kiellettyjä. Toista oli ennen, jolloin opettaja saattoi jakaa korvatillikoita, luunappeja ja tarrata niskavilloista tai vääntää korvasta. Tämä karaisi lapsen tottelevaiseksi, toisin kuin jotkut jälki-istunnot. Nykyään vapaa kasvatus onkin johtanut siihen että televisio ja tietokone kasvattavat lapset. Kun lapsen pitäisi tehdä läksyjä, hän pelaa väkivaltapelejä ja selaa internetpornoa. Opimme että läksyt - lasten harjoittelytyöt jotka valmentavat heitä työelämään eivätkä kouluun sillä koulua käydään elämää eikä opettajaa varten - eivät tule tehdyksi lepsuudella.
Opimme tästä sen, että lapset saadaan ruotuun kurilla. Tiedämme tämän koska nykyään lapset eivät ole kurissa, ja ennen on annettu vitsaa ja nyt ei. Rankaisuja jakavan järjestelmän ylivoimaisuus näkyy muuallakin. Esimerkiksi Suomen mahtavan Armeijan tehokkuudessa - jota ei voi missään tasossa kyseenalaistaa sillä se olisi epäisänmaallista, emmekä toki sellaista hyvällä katso! Selvästi kurittaminen johtaa tekemisen meininkiin. Ja koska laiskat - työtehoarvioissa matemaattisesti sellaisiksi todistetut - työntekijät ovat kuin lapsia ja työelämän johtaminen on 1:1 verrannollinen sotatilassa toimimisen kanssa, näitä oppeja tulisi vain soveltaa aikuisiinkin.
Koska tiedämme että korvatillikka tai luunappi ei ole lapsia tappanut, ja pitää heidät kurissa, on selvää että aikuiset kestävät tämänlaista runnuttamista enemmän. Mikä muka olisi se haitta? Neljännes suomalaisista sallii kurittamisen, vitsaamisen ja muun fyysisen rankaisun, ja jopa tuoliin sitomisen ja oksennuksen syöttämisen lapsille. On selvää että kun aikuinen ymmärtää tekojensa seuraukset paremmin kuin lapsi ja on fyysisesti kestävämpi ja elämän karaisemampi, toimii rankaisujärjestelmä alaisiin vielä lapsiakin paremmin. Ja kuten lasten vitsaamistakin puolustetaan sillä että se on kasvatusta joka ei aikaansaa pysyviä vahinkoja ja vammoja, on selvää että aikuisetkaan eivät mitään vammoja ja vahinkoja tämänlaisesta kohtelusta saa. Näin on selvää että aikuisten kohtelua kannattaa huimasti useampi kuin tuo avuttomiin lapsiin kohdistettu 25%.
Nykyisinhän johtajista on tehty pelkästään sivustakatsojia. Siksi ei ole ihme jos työtuntia kohden tehty tehokkuus on vähentynyt. Aika menee kahvitauoilla eikä töissä. Jos sen sijaan työnantajalle annettaisiin karttakeppiin verrattavissa oleva herraskainen kävelykeppi - joka antaisi patruunamaisen nostalgiaisten kultaisten aikojen karismaa - ja jolla hän saisi oikein lain sallimalla paukauttaa facebookissa norkoilevaa konttorirottaansa sormille, tulisi johtajan kunnioitus alaisen mieleen. Kun pomo vain ilmestyisikin monokkeleineen ja kävelykeppeineen paikalle, olisi selvää että työn tekemisen meininki kasvaisi aivan uusiin luokkiin.
Näin Suomi pelastuisi taatusti taantumalta - jonne meidät on ajanut se, että emme antaneet Kreikkalaisille selkäsaunaa vaan rupesimme vetoamaan joidenkin naurettavien vakuuksien perään.

ahkeruus,
armeija,
huumori,
johtaminen,
kannattavuus,
kasvatus,
koulutus,
musta huumori,
opettaminen,
politiikka,
Sarasvuo,
talousteoria,
työ,
vitsa
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Paketointi a.k.a. Miten syöttää ihmisille kakkaa?
Lord Sandwitch on tullut nimeltään kuuluisaksi voileivästä. Ei siksi että hän teki niitä, vaan siksi että hän söi niitä. Taustasyynä oli se, että Sandwitch oli kova pelaamaan korttia. Hän halusi syödä pelipöydässä. Mutta sormet sotkeutuivat helposti ja jättivät merkkejä ja tahroja kortteihin. Siksi hän keksi että kun ruoka laitetaan kahden leivän väliin, sisällys ei levinnyt sormille. Pian hänen pelikaverinsakin alkoivat pyytämään samanlaisia kuin Sandwitchille.
Huonojen uutisten kertomisessa on käytössä hieman samanlainen mekanismi. Sitä kutsutaan Sandwitch -menetelmäksi. Ei siksi että Lord Sandwitch olisi keksinyt sen tai edes käyttänyt sitä. Ideana on kuitenkin sama. Jos pelkää että huono uutinen vaivaannuttaa toista, kerrotaan ensin jokin hyvä uutinen ja sitten se huono uutinen ja lopuksi jälleen hyvä uutinen. Näin ajatellaan että mieli ei järkyty liiaksi.
En oikeasti tiedä, toimiiko menetelmä normaaleille ihmisille. Mutta ainakin omalla kohdalla se tuntuu erityisen häiriinnyttävältä. Keskustelu alkaa positiivisesti. Ja kun saat rytmistä kiinni, niin asetelma heivataan ympäri - ja jotta et varmasti tiedä mikä on homman nimi, niin sitten heivataan asetelma taas päälaelleen lopuksi. Mutta on todennäköistä että menetelmä ei toimi edes normaaleilla ihmisillä. "Urban Dictionary" kutsuu menetelmän kohtaamista sen eijohtajien käyttämällä nimellä "Shit Sandwitch" (~kakkaleipä).
Tästä päästään siihen, miten olen kauan ihmetellyt miten uskovaisilla tuntuu olevan kummallinen tapa rakentaa floodeja. Ne alkavat usein jollain positiivisella ilmauksella. Se voi olla mitä vain tervehdyksestä kohteliaiden "arvoisa" -sanojen käyttöön. Lyhyen alun jälkeen tulee valtava epäkohtelias kasa tekstiä joita kuvaavat nettikäytössä vakiintuneet sanat "flood" ja "rant". Loppuun tulee jotain kilttiä kuten "kaikkea hyvää ja siunauksella". Otan tästä melko ystävällisen esimerkin P.Z.Myerisin julkaisemista saamistaan sähköposteista erimielisyys aborttiaiheessa johti viestiin jossa oli kohtelias alkun, jonka jälkeen alkoi herjaavien adjektiivien käyttö. Loppuun kohtelias pyyntö miettiä asiaa.
1: Viestin argumenttirakenne on erikoinen, koska kaikki epäkohteliaat adjektiivit jäävät väitteiksi. Niitä ei perustella millään. Ainut yritys perustuu surkeaan tilastojenkäsittelyyn. Siinä käsitellään sitä miten harvinaisia abortinkannattajien selitykset abortin oikeuttamiseksi ovat. Ja että enemmistöä ne eivät koske. Ainut ongelma tässä on tietysti se, että abortintekijöiksi eivät päädy "enemmistö". Se on harvinaisempien tapauksien kohdalla tehty ratkaisu. Väite siitä että ihminen tekee abortin aina helposti ja kevyin syin on raskas syytös joka kertoo lähinnä siitä halveksunnasta joka aborttia avautuvasti vastustavilla "tiukan linjan kristityillä" on vääräuskoisia kohtaan ihan perusasenteessa lähtien. Valitettavasti asennevammasta argumentointi näyttää vain asennevamman olemassaolon, ja tämä taas ei ole argumentti aborttia, mutta kylläkin kenties kristillisyyttä, vastaan..
Olen ihmetellyt että minkälainen psyyke rakentaa tämänlaista tekstiä. "Terve Tuomo! Lähestyn teitä mitä kunnioittavammin sillä olette moraaliton, itsekäs ja muutenkin karvas tyyppi. Moraalintajunne on iljettävän vääristynyt ja ehdottoman epäkristillinen. Kaikkea Hyvää : Vaeltajapastori" Jotenkin tämä inbalanssi vain tuntuu tosi röyhkeältä ja erinomaisen etäännyttävältä.
Sitten tajusin että syynä on hyvin alkeellinen tapa yrittää olla kohtelias. Julistaja tietää että hänen viestinsä on törkeä ja loukkaava. Hänellä on kuitenkin pakko sanoa tämä asia, joten hän paketoi sen sandwitch -mallilla. Näin hän väittää että ei ole epäkohtelias. Asiasta tekee tietysti huvittavan se, että usein kohtelias alku ja loppu ovat muutaman sanan verran, kun taas sillä vihaisella materiaalilla saa täytettyä kokonaisia A4:sia - ja "normaalikokoisella fontilla". On selvää että hvyät osat eivät kompensoi sitä tavaraa siinä välissä. Näille innokkaille julistajille ei tule mieleen se, että jos he huomaavat että he "syöttävät muille kakkaa", niin kannattaa miettiä että olisiko aidosti kohtelias tapa olla käärimättä sitä kakkaa pakettiin ja jättää se sen sijaan kokonaan sanomatta.
Sananvapaus on siitä kaunis asia, että kakan voi lähettää sähköpostiin ilman mitään "sandwitchejä". Olennaista on se, että kohteliaisuus on se syy jolla paketointiratkaisu perustellaan. Kohteliaisuus olisi kuitenkin sitä, että pitäisi ne mölyt mahassa. Kauneinta olisi että tunnustaisi edes että on epäkohtelias törynlähettelijä, sen sijaan että väittäisi että paketointi kohteliaaseen alukkeeseen ja lopetukseen jotenkin muuttaisi asian kauniiksi.
Sillä tätä Sandwitch -ratkaisusta eivät pidä edes johtajat jotka sitä käyttävät. Jos johtaja kertoo potkuista Sandwitch -ratkaisulla, hän voi aloittaa kehumalla erotettavan työhistoriaa, kertovansa sitten että leikkauksien vuoksi tulee valitettavasti potkut, ja lieventää tätä kertomalla siitä miten erottamisen jälkeen ihminen voi viettää aikaa perheen kanssa enemmän. Hän pitää tätä siedettävänä (kenties väärin syin mutta vain tänä) tapana kertoa huono uutinen. Hän ei väitä että se potkujen antaminen muuttuu joksikin päivän riemuasiaksi ja hyväksi uutiseksi. Ja juuri tämän askeleen arvon emailpastorit tuntuvat aina tekevän.
Tämä johtunee siitä että jos heidän käsityksensä kohtuullisesta, asianmukaisesta, säädyllisestä, siististä ja ystävällisestä (decent) on niin perverssiä että he ryhtyvät tälläisen emailjulistajan rooliin in first place, että heillä ei enää ole mitään käsitystä siitä mikä on oikeasti kohteliasta ja he siksi heidän kohdanneiden tuntemuksia kuvaakin adjektiivit kauheus, kammottavuus ja värisyttävyys (creepy). Heille pitäisi kai antaa anteeksi koska he eivät tiedä mitä tekevät.

abortti,
asenne,
epäonnistuminen,
etiketti,
johtaminen,
julistus,
kohteliaisuus,
kusipäisyys,
Myers,
retoriikka,
ruoka,
uskonto
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Syyttääkö vanhempia vai pomoa?
Luin Lois P. Frankelin "Kiltti tyttö ei pääse pomoksi - 101 tapaa hävitä miehelle". Kirja on eräänlainen retoriikantaitoteos yritysmaailmassa toimiville. Siinä perussävynä on se, että palkkaepätasa -arvo on fakta. Naiset saavat vähemmän palkkaa, naisia on vähemmän hyväpalkkaisilla yritysjohtajapaikoilla. Syyksi teos esittelee stereotypiat ja niiden seuraamisen.
Mutta syytteen alla eivät ole "tavalliseen tapaan" yritysjohtajat. Sen sijaan syynä on se, että naisille annetaan tietynlainen rooli, ja he käyttäytyvät tällä tavalla myös työelämässä. Jos mies käyttäytyisi siinä roolissa mihin naiset opetetaan, he antaisivat itsestään epävarman ja epäpätevän vaikutelman. Näin ollen syyllinen ei ole ainakaan pelkästään tai edes eniten se, että yritysjohtajilla olisi jokin ennakkoluulo naisia kohtaan. Vaan se, että työelämä "syrjii sukupuoleen katsomatta" tietynlaisia käyttäytymispiirteitä. Siksi kirja kohtaakin tilanteen siten että oikea sanomisten esittämistapa ratkaisee monia ongelmia ; Ongelma ei ole usein siinä mitä sanotaan - tai edes kuka sanoo - vaan miten.
Kirja toki murtaa joitakin hauskoja mutta yleisiä harhaluuloja. Esimerkiksi omaan ennakkoluulomaailmaani on osunut luulo siitä että ahkerasti työtä tekemällä saa ylennyksiä ; Tosiasiassa ahkera työnteko osoittaa että henkilö kuuluu juuri sille paikalle jossa hän jo on. Ylennettäväksi valikoituvat ne, jotka näyttävät kyntensä, mutta eivät välttämättä siinä varsinaisessa tehtävässään. Henkenä korotuksissa on että osaamsta vaaditaan, mutta se ei riitä. Strategia jossa ylennyksiä ei anneta parhaille suorittajille, tuntuu tarkemman miettimisen jälkeen fiksulta ; Vaihtoehtona olisikin se, että jokainen ylenisi osaamattomuuttaan vastaavalle tasolle. Eli jos osaa tehtävän, ylentyy kunnes asettuu tehtävään jota ei osaa, jolloin ylennykset loppuvat.

feminismi,
Frankel,
johtaminen,
kasvatus,
markkinatalous,
retoriikka,
tasa -arvo,
työ
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)