Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rosa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rosa. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 20. huhtikuuta 2014
Fysiikkanipotusta ; Eli kuinka Don Rosa ei olekaan erehtymätön
Tätä kirjoitusta ei kannata lukea väärin. Arvostan Don Rosaa sarjakuvapiirtäjänä. Lisäksi käsittelemäni tarina on vallan mainio. Ja kaikista puutteistaan huolimatta se kuitenkin on monin paikoin yllättävän faktuaalinen miettiessään mitä seurauksia saattaisi uskottavasti tapahtua. Erotan myös fantasian faktasta, ja tiedän että sarjakuvat eivät teknisesti ottaen ole luonnontieteen oppikirjoja. Mutta joskus tämänlaiset voivat johtaa opettavaisuuteen. Lisäksi tämänlaisia juttuja on pirun hauskaa miettiä omassa päässään.
Jos ottaa käsiinsä "Matka Maan keskipisteeseen" -sarjakuvan, se kertoo KertalaakiTM -aineesta. Se sulattaa ja tiivistää mitä tahansa. Ja se pääsee lipsahtamaan pihalle. Ja tämän seurauksena koko maapallo on uhattuna. KertalaakiTM on yksinkertaisesti ainetta, joka syövyttää aivan kaikkea. Se itse asiassa tiivistää siihen törmäämän aineen hyvin pieneksi ja tiiviiksi. Paitsi timantit. Näin ollen KertalaakiTM itse asiassa on ainetta jolla ei ole kitkaa, mutta joka tottelee gravitaatiota. Sillä on massa ja inertia, ja sitä voidaan kuljettaa timatista tehdyllä tai sillä pinnoitetulla astialla.
Don Rosan skenaario on itse asiassa hyvin läheistä sukua hyvin klassiselle fysikaaliselle ajatuspähkinälle. Nimittäin sille, mitä tapahtuisi jos kaivaisi tunnelin toiselle puolelle maapalloa. Ja jos sitten hyppäisi siihen. Usein tämä tunneli kuvataan suorana. Ja se onkin lyhin reitti jota kulkemalla päästään maan toiselle puolelle. (Esimerkiksi pintaa pitkin kiertäminen pidentää matkaa.) Tämä tietysti kulkee maan keskipisteen kautta.
Intuitiivisesti ajatus on omituinen koska sitä tiedostaa että jos hyppää kuiluun, se on alaspäin. Mutta jos putoaa paljon niin tuleekin toiselta puolelta ylös. Ja se taas tuntuu olevan ylöspäin. On vaikeaa vain ruveta kuvittelemaan miten gravitaatio toimii maan sisällä. Kun mielessä on se, että maa vetää sisäänsä. Arkijärjen logiikka heittääkin tässä kohden häränpyllyä ; Ajatus siitä että Kiinasta hyppää toiselle puolelle maapalloa putoamalla ja täältä hyppää takaisin ja päätyy taas Kiinaan putoamalla on omituinen. Koska ei voi koko ajan pudota alaspäin ja päätyä silti taas samaan paikkaan.
Kysymys on hyvin yleinen - ja olen miettinyt tunnelia kiinaan itsekin jo joskus 8 -vuotiaana - joten ei ole ihme että asiaa on käsitelty. Jos otetaan vaikka "How Stuff Works" -sivusto, siellä vastataan kysymykseen siitä mitä tapahtuu jos rakentaa kuilun maan läpi ja hyppää. Se tarkastelee asiaa lähinnä gravitaation kannalta. Ja se mainitsee harmoonisen heilahtelun, joka on valitettavan tärkeässä roolissa omaakin tuotostani. "Physics Central" taas kertoo kuinka kauan suorassa kuilussa putoaminen suoraan maan keskipisteeseen kestäisi. "The Straight Dope" taas miettii ilmanpainekysymyksiä tilanteessa. "One Minute Physics" taas miettii muun muassa maapallon pyörimisliikkeen vaikutuksia kuiluprosessiin.
Näkökulmia on siis monia. Ja jokainen fysiikkapelleilystä kiinnostunut on varmasti tutustunut tähän ajatuskokeeseen. Mielestäni jo se, että kysymykseen on vastattu monella eri tavalla toistuvasti kertoo että on tärkeää miettiä ankkojen kohtaloa koostamalla yhteen näitä eri näkökulmia. Lisäksi Don Rosan ankkamaailma on itsessään arvokas kulttuurinen lisä tähän "kuilu maan ytimeen - ja läpi" -kysymykseen. Ratkaisu ei kenties ole hirvittävän luova, mutta tämänlainen ajatusten metakoostaminen on miellyttävää tehdä, näin pääsiäisaamupuhteena, jos on hirvittävä nörtti jolla ei ole muuta elämää.
Spiraalikuilu syvyyksiin.
Myös Don Rosan KertalaakiTM kiertää suoraa käytävää pitkin, mutta se jää maan keskipisteeseen. Tämä on sille hyvin luonteva paikka ; KertalaakiTM päätyy lopulta sinne, mihin gravitaatio sen vetää. Don Rosa on tässä kuitenkin unohtanut sen, että maapallo pyörii. Tämä voi tuntua mitättömältä, mutta se ei ole. Koska maapallo pyörii, Kertalaakilla on purkissaan tiettyyn suuntaan kulkevaa liikevoimaa. Ja maapallossa kaikki osat kiertävät ympäri vuorokaudessa. Näin ollen maapallon pinta kulkee nopeammin kuin sen ydinosat. ; Itse asiassa jopa pisimmissä ihmisten tekemissä pystysuorissa tunneleissa käy niin että pudotetut kivet eivät päädy pohjalle sen vuoksi että maapallon pinnan pyöriminen antaa vauhdin joka paiskoo kiviä päin suoran tunnelin seiniä.
Tässä nopeudessa on eroja. Päiväntasaajalla ei tarvitse tietää kuin maapallon ympärysmitta, joka on noin 40 000 kilometriä. Joka tarkoittaa 1666.666... km/h nopeuseroa maapallon keskipisteen kohdalla olevan aineksen tekemään pyörimismatkaan nähden. Tämä tarkoittaa sitä että gravitaatio vetää KertalaakiTM:ää maan keskustaa kohden voimakkaasti spiraalinmuotoista rataa. Se ei törmäile seiniin vaan luo käytävää siihen missä se törmäisi seiniin. Toki tämä spiraali nollautuisi jos kertalaaki tiputettaisiin pohjoisnavalla tai etelänavalla. Sieltä KertalaakiTM tipahtaisi pystysuoraan kohti maan keskipistettä. Mutta kun katsotaan ilmastoa jonka Don Rosan sarjakuva esittää, on selvää että siinä ei olla napaseudulla. Spiraali on siis kohtuullinen. Paitsi että kun katsotaan sarjakuvaa, niin selvästi tätä ei näytetä. Kuilu on viivasuora jokaisessa kuvassa.
Gravitaatio ja liikevoima.
Mutta koska kuilu on hyvin suora, voimme for the sake of the argument ajatella että ollaan riittävän lähellä napaseutuja jotta eroa ei olisi. Tämä helpotus on hyvä ottaa huomioon, sillä näistä huolimatta edessä on toinen ongelma. Hyvin suuri sellainen.
Ja tässä kohden nousee esiin se, mikä ero on ankoilla ja KertalaakiTM:ällä. Don Rosa on itse asiassa sarjakuvassaan kertonut tämän eron. Siinähän suurta huolta aiheuttaa se, että KertalaakiTM syövyttää kuilun johon syöksyy ilmaa. Sillä onkalo täyttyy ja gravitaatio vetää kuiluun kaasua. Kertalaaki ei tästä hämmenny, sillä vain timantti hidastaa sen kulkua. Mutta sama ei koske ankkoja. Ankoilla on ilmanvastuksesta johtuva rajanopeus.
Jos meillä on maan läpi kulkeva kuilu, on mietittävä miten gravitaatio vaikuttaa tässä konseptissa. Kun KertalaakiTM aloittaa putoamisensa, tärkeintä on huomata, että valtaosa maan massasta on sen alapuolella. Maan keskipisteessä massa kaikkialla ympärillä on suunnilleen vakaa. (Kertalaaki on kooltaan melko pieni joten sen synnyttämä kuilu ei vaikuta gravitaatioon merkittävästi.) Tässä on piste jossa painovoima ei vedä mihinkään suuntaan. KertalaakiTM pysähtyisi tähän. Paitsi että ei, koska sillä on liikevoimaa. Se onkin kiihdyttänyt vauhtiaan pudotessaan. Ja tämän keskipisteen ohittamisen jälkeen gravitaatio alkaa hidastamaan sitä. Joka tarkoittaa sitä että KertalaakiTM jatkaa matkaansa eteenpäin vielä keskipisteen saavuttamisen jälkeenkin. Itse asiassa kaiken järjen ja aineen ja energian säilymislain mukaan sen pitäisi hiljentää matkaansa vain gravitaation vaikutuksesta. Jonka vuoksi se kaivaisi tunnelia pikku hiljaa hidastuen. Kunnes se putkahtaisi maapallon toiselta puolelta läpi ja aloittaisi uuden putoamisen alaspäin. Se jäisi heilumaan edestakaisin tätä väliä hyvin hyvin pitkäksi aikaa.
KertalaakiTM siis putoaisi maan keskipistettä kohden, koska tässä kaikki maan osat vetävät puoleensa, gravitaatio on minimissä. Ja tämä kääntää putoamissuunnan. Näin sitä noustaan putoamisen salliman vauhdin vuoksi kohti maan toista puolta. Ja vauhti on nollassa yhtä kaukana kuin mitä maan keskipisteestä on hypätty. Joka on todennäköisesti maan toisella puolella, toivon mukaan pinnalla. Alapuoli on yhä maan keskipisteessä, joten maan toisella puolella voidaan taas hypätä kuiluun.
1: Jos toisessa päässä on vuoristoa, ei välttämättä pääse maan pinnalle. Mutta tässä kohden on hyvä pitää mielessä "epäuskottava arktinen hypoteesi". Sillä Earth Sandwitch -nimisen leikin mukaan pitää asettaa viipale yhteen kohtaan maata ja toinen täsmälleen toiselle puolelle maapalloa. Ja valtaosa näistä ovat sellaisia että vähintään toinen viipale on märkä. Joka johtaa siihen että kun ankat pudottivat KertalaakiTM:n maan pinnalta, se todennäköisesti putkahtaa mereen. Joka alkaa syöksymään kuiluun katastrofaalisin seurauksin. Pohjoisnavan ja etelänavan suhteen etelänapa on manner ja pohjoisnapa ei ole. Mutta toivokaamme että ankat olivat pohjoisella pallonpuoliskolla, ja silloin he selvästi ovat maan päällä. Joten kenties heillä on tämän antamamme ehdon vuoksi edes pienet mahdollisuudet.
Don Rosa pisti ankat tyhjiöön. Tämä on tärkeä asia, sillä ankkojen perusongelmana on se, että jos kuilun kansi pettää he saisivat ilmaa mutta rusentuvat ilmanpaineen vaikutuksesta rusinoiksi. Tyhjiössä ei ole ilmanvastusta joten ankat heiluisivat edestakaisin samaan tapaan kuin KertalaakiTM. Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Jossain vaiheessa Kertalaaki tulisi ankkoja vastaan. Luultavasti vielä melkoisen kovalla nopeudella. KertalaakiTM:n kokoisessa kuilussa ei, by definition, pysty väistämään.
Mitä tapahtuisi jos kuilussa olisi ilmakehän paine?
Tämä kysymys on tärkeä, sillä sarjakuvan antamien tietojen mukaan ei ole todennäköistä että kuilussa olisi täysi tyhjiö. Sinne syöksyi melkomoinen määrä ilmaa ennen kuin kuilun päälle saatiin ilmatiivis kansi. Jos ilmanpainetta on, ankat ovat välittömästi oleellisesti enemmän heikoilla verrattuna KertalaakiTM:ään. ; Ankoilla ei ole samaa etumatkaa, koska rajanopeuden saavuttamisen jälkeen ankat eivät enää tulisi nopeammaksi. Näin ollen heidän vauhtinsa riittäisi heivauttamaan heitä vain jotain hieman päälle sata metriä maapallon keskipisteen ohittamisen jälkeen. Ilmanvastus hidastaisi heidän heilumisensa melko nopeasti maan keskipisteeseen. Ja näin KertalaakiTM söisi heidät väistämättä. (Koska se, toisin kuin ankat, heiluisi edestakaisin hirmu vauhtia koska se ei hidastuisi lainkaan ilmasta jota se tiivistäisi. Sillä ei ole rajanopeutta erityisominaisuuksiensa vuoksi. Sillä on vain massa ja liikevoima.) Sudenpennut ovat sen verran nokkelia että olettaisi heidän tiedostaneen tämän. Heidän olisi oikeastaan kannattanut rakentaa jokin pyydys siihen kuiluun joka on siinä ankkalinnan päässä. Kun KertalaakiTM olisi palannut takaisin koko heilahduksestaan maan keskipisteen läpi, se olisi vain kaapattu timanttikuppiin. Lähellä maan pintaa se olisi myös melko hidas, joten tämä olisi helpompaa toteuttaa kuin se mitä ankat sarjakuvassa tekivät. (Eli kaappasivat KertalaakiTM:än suoraan maan keskipisteestä.)
Johtopäätös
Don Rosa ei ole lapsena miettinyt riittävästi sitä mitä tapahtuisi jos hän kaivaisi tunnelin kiinaan. Tämä holtittomuus saattaa ankat hyvin suureen vaaraan. Eikä sellaiseen vaaraan josta voi selvitä ja josta selvinneitä kutsutaan sankareiksi. Eli kyseessä ei ole seikkailu. Sen sijaan hän loi tuomionpäivän skenaarion joka todennäköisesti tuhosi koko maan. Ja ankat. He olivat ensimmäinen uhri. Eikö kukaan ajattele ankkoja? Ankkoja jotka putoavat kaivossa, jossa on seinät mutta ei pohjaa. Tiedevirhe on johtanut toivottomaan tilanteeseen, jonka seurauksena Ankkojen selviäminen on Don Rosan tarinassa se suurin ihme. Etenkin jos fysiikkanyylätessä usko ja toivo ovat menneet pois.
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Miten välinearvo tuntuu niin vakuuttavalta?
Etiikassa on tavallista että jossain vaiheessa asioita vain aletaan pitämään itseisarvoina. Eli että ne itsessään ovat tärkeitä, jolloin niitä ei enää oikeuteta jollain muulla. Tämän lisäksi asioita voidaan etiikassa perustelal välinearvona, jolloin ne perustellaan jollain muulla, sillä mitä niillä saavutetaan.
Joskus on vaikeaa erottaa asioita toisistaan, edes käytännön toiminnan tasolla. Esimerkiksi "Aku Ankan" Roope-Setä tuntuu usein ajaa rahaa ja rikkautta itseisarvona, ei siksi että hän saisi ostettua paljon asioita rahalla. Usein raha on kuitenkin selvästi välineellistä : Sillä ostetaan asioita joita pidetään hyvinä ja haluttavina. Ja saavutetaan statusta maailman rikkaimpana ankkana. Don Rosa palauttaa Roopen rahanhimon välinearvoksi rakentamalla niistä muistojen synnyttämisen apuvälineen. Roope ei omista kolikkoa, vaan kolikot herättävät hänessä muistoja nuoruuden seikkailuista. Sillä Roope muistaa jokaisen kolikkonsa ja sen tavan millä hän on sen ansainnut. Olipa syy mikä tahansa, Roope tietysti käyttäytyy ulkoisesti samalla tavalla kapitalistisesti. Ero ei tätä kautta tunnu kovin olennaiselta.
Itseisarvoilla on selvä heikkous ; Tuntuu erittäin mielivaltaiselta jos jokin asia merkitään tärkeäksi "koska se on tärkeää". Näin käy esimerkiksi jos joku kertoo että filosofian totuuden rakkaus on itseisarvo ja siksi sitä pitäisi opettaa kaikille. Niin käy myös jos jossakin uskonnossa asiaa pidetään Pyhänä ja loukkaamattomana. Molemmisa syntyy tabu, jossa asia väitetään ja tämän ilmituodun premissin jälkeen keskustelu voikin tiivistyä vain inttämiseen. Itseisarvo ei ole johtopäätös, vaan premissi. Ei argumentoitava päätelmä, vaan ennakkoasenteen pohjalta heitetty statement.
Vaihtoehtona välinearvo tietysti tuntuu hyvinkin objektiiviselta. Sillä siinä etiikkaa perustellaan. Asiat ovat neuvoteltavia, järkeviä lopputuloksia jonkinlaisesta perusteluketjusta. Näin syntyy johdonmukaisuutta ja keskustelua. Tämän asetelman päälle voidaan asettaa esimerkiksi Halla -ahon kannattama instrumentalismi, jossa asioilla on arvo välineenä. Tässä arvo on mitattavissa ja arvioitavissa, joten kyseessä ei ole mielivalta. Moni PerusSuomalainen onkin myynyt tämänkaltaista näkemystä "pragmaattisena" ja "arvomaailmavapaana".
Kuitenkin tässä riittää että huomaa miten Is-Ought -ongelma johtaakin siihen että välinearvo onkin vain yksi tapa piilottaa ja kätkeä itseisarvolauselmat ; Instrumentalisti ajattelee että asian pitää olla joteinkin, ja laskelma on kätevä keino arvoida määrä - ja tätä kautta voidaan tehdä strategisia laskelmia ja arvioitavia skenaarioita joiden avulla voidaan saavuttaa tämä päämäärä.
Moni sotkee tässä olemisen ja pitämisen tasot yhdeksi ja samaksi. Kuitenkin jotta johonkin päästään on ensin määriteltävä se haluttavaksi. Jos esimerkiksi halutaan kansantalouden kasvua tai vähäistä rikollisuutta, ja ihmisiä mitataan tämän kautta, on laskelmassa perusoletuksena se, että nämä asiat ovat arvostettavia. Tätä kautta on selvää että nämä esitetään itseisarvoina. Kysymys muuttuukin muotoon ; Miksi nämä itseisarvot olisivat parempia kuin ne muut, suoraan ääneen esitetyt, itseisarvot.
Uskallankin sanoa, että vaikka itseisarvo onkin usein vain keskustelunpysäyttävä ärsyttävä lauselma, niin itseisarvo nousee pohjimmiltaan arvostuksesta, ja välinearvo on tavallaan yksi tapa soveltaa itseisarvoja. Tavallaan tämä on yksi suurin syy sille miksi etiikka on usein kauheaa, ja sen pohjalla käyty keskustelu on vähiten ilmiselvää, moninäkökulmaisempaa - ja myös kovinta inttämistä ja riitelyä.
Itseäni tietysti viehättää miettiä synteesiä tähän. Sillä mieleen tulee esimerkiksi Quinen työ tieteenfilosofian puolella. Hänhän onnistui sekoittamaan analyyttisen ja synteettisen tiedon siten, että ne ovat yhteensulautuneita. Tätä kautta saadaan järkeä esimerkiksi Sam Harrisken yritelmään tehdä etiikan hyväksyttävistä itseisarvoista a posteriori -mallisia huomaamalla että arvostus ja haluttavuus liittyvät yhteen - ja ottamalla lähtökohdaksi sen, että lajityypillinen käytös antaa keinon arvioida tätä itseisarvoa ja sen vakuuttavuutta. Systeemi on kaksisuuntainen, koska teorian ennusteiden toteutumista voidaan arvoida myös ihmisten mielipidemittauksien kautta. Ne heijastuvat toisiinsa epäsuoraan, mutkan kautta.
Tällöin etiikan on mahdollista "irrottautua joskaan ei irrota ensimmäisestä filosofiasta". Toki ei täydellisesti ~ Kuten ei Quinelainen filosofiakaan väitä toteuttaneensa loogisen positivismin haavetta. Mutta kuitenkin kokonaisuus olisi kokonaisuutena eidogmaattinen, jokainen yksityiskohta olisi periaatteessa neuvoteltaissa. Koko etiikkaa ei voitaisi purkaa kerralla, mutta mikä tahansa yksittäinen oletus voidaan kyseenalaistaa, joten lauta kerrallaan voitaisiin periaatteessa saada aikaan muutos jossa yksikään näkemys ole enää sama kuin ennen "ensimmäisen laudan irroittamista".
Tämä blogaus perustuu täysin Esa Turkulaisen viattomaan pieneen kysymykseen facebookissa.
Joskus on vaikeaa erottaa asioita toisistaan, edes käytännön toiminnan tasolla. Esimerkiksi "Aku Ankan" Roope-Setä tuntuu usein ajaa rahaa ja rikkautta itseisarvona, ei siksi että hän saisi ostettua paljon asioita rahalla. Usein raha on kuitenkin selvästi välineellistä : Sillä ostetaan asioita joita pidetään hyvinä ja haluttavina. Ja saavutetaan statusta maailman rikkaimpana ankkana. Don Rosa palauttaa Roopen rahanhimon välinearvoksi rakentamalla niistä muistojen synnyttämisen apuvälineen. Roope ei omista kolikkoa, vaan kolikot herättävät hänessä muistoja nuoruuden seikkailuista. Sillä Roope muistaa jokaisen kolikkonsa ja sen tavan millä hän on sen ansainnut. Olipa syy mikä tahansa, Roope tietysti käyttäytyy ulkoisesti samalla tavalla kapitalistisesti. Ero ei tätä kautta tunnu kovin olennaiselta.
Itseisarvoilla on selvä heikkous ; Tuntuu erittäin mielivaltaiselta jos jokin asia merkitään tärkeäksi "koska se on tärkeää". Näin käy esimerkiksi jos joku kertoo että filosofian totuuden rakkaus on itseisarvo ja siksi sitä pitäisi opettaa kaikille. Niin käy myös jos jossakin uskonnossa asiaa pidetään Pyhänä ja loukkaamattomana. Molemmisa syntyy tabu, jossa asia väitetään ja tämän ilmituodun premissin jälkeen keskustelu voikin tiivistyä vain inttämiseen. Itseisarvo ei ole johtopäätös, vaan premissi. Ei argumentoitava päätelmä, vaan ennakkoasenteen pohjalta heitetty statement.
Vaihtoehtona välinearvo tietysti tuntuu hyvinkin objektiiviselta. Sillä siinä etiikkaa perustellaan. Asiat ovat neuvoteltavia, järkeviä lopputuloksia jonkinlaisesta perusteluketjusta. Näin syntyy johdonmukaisuutta ja keskustelua. Tämän asetelman päälle voidaan asettaa esimerkiksi Halla -ahon kannattama instrumentalismi, jossa asioilla on arvo välineenä. Tässä arvo on mitattavissa ja arvioitavissa, joten kyseessä ei ole mielivalta. Moni PerusSuomalainen onkin myynyt tämänkaltaista näkemystä "pragmaattisena" ja "arvomaailmavapaana".
Kuitenkin tässä riittää että huomaa miten Is-Ought -ongelma johtaakin siihen että välinearvo onkin vain yksi tapa piilottaa ja kätkeä itseisarvolauselmat ; Instrumentalisti ajattelee että asian pitää olla joteinkin, ja laskelma on kätevä keino arvoida määrä - ja tätä kautta voidaan tehdä strategisia laskelmia ja arvioitavia skenaarioita joiden avulla voidaan saavuttaa tämä päämäärä.
Moni sotkee tässä olemisen ja pitämisen tasot yhdeksi ja samaksi. Kuitenkin jotta johonkin päästään on ensin määriteltävä se haluttavaksi. Jos esimerkiksi halutaan kansantalouden kasvua tai vähäistä rikollisuutta, ja ihmisiä mitataan tämän kautta, on laskelmassa perusoletuksena se, että nämä asiat ovat arvostettavia. Tätä kautta on selvää että nämä esitetään itseisarvoina. Kysymys muuttuukin muotoon ; Miksi nämä itseisarvot olisivat parempia kuin ne muut, suoraan ääneen esitetyt, itseisarvot.
Uskallankin sanoa, että vaikka itseisarvo onkin usein vain keskustelunpysäyttävä ärsyttävä lauselma, niin itseisarvo nousee pohjimmiltaan arvostuksesta, ja välinearvo on tavallaan yksi tapa soveltaa itseisarvoja. Tavallaan tämä on yksi suurin syy sille miksi etiikka on usein kauheaa, ja sen pohjalla käyty keskustelu on vähiten ilmiselvää, moninäkökulmaisempaa - ja myös kovinta inttämistä ja riitelyä.
Itseäni tietysti viehättää miettiä synteesiä tähän. Sillä mieleen tulee esimerkiksi Quinen työ tieteenfilosofian puolella. Hänhän onnistui sekoittamaan analyyttisen ja synteettisen tiedon siten, että ne ovat yhteensulautuneita. Tätä kautta saadaan järkeä esimerkiksi Sam Harrisken yritelmään tehdä etiikan hyväksyttävistä itseisarvoista a posteriori -mallisia huomaamalla että arvostus ja haluttavuus liittyvät yhteen - ja ottamalla lähtökohdaksi sen, että lajityypillinen käytös antaa keinon arvioida tätä itseisarvoa ja sen vakuuttavuutta. Systeemi on kaksisuuntainen, koska teorian ennusteiden toteutumista voidaan arvoida myös ihmisten mielipidemittauksien kautta. Ne heijastuvat toisiinsa epäsuoraan, mutkan kautta.
Tällöin etiikan on mahdollista "irrottautua joskaan ei irrota ensimmäisestä filosofiasta". Toki ei täydellisesti ~ Kuten ei Quinelainen filosofiakaan väitä toteuttaneensa loogisen positivismin haavetta. Mutta kuitenkin kokonaisuus olisi kokonaisuutena eidogmaattinen, jokainen yksityiskohta olisi periaatteessa neuvoteltaissa. Koko etiikkaa ei voitaisi purkaa kerralla, mutta mikä tahansa yksittäinen oletus voidaan kyseenalaistaa, joten lauta kerrallaan voitaisiin periaatteessa saada aikaan muutos jossa yksikään näkemys ole enää sama kuin ennen "ensimmäisen laudan irroittamista".
Tämä blogaus perustuu täysin Esa Turkulaisen viattomaan pieneen kysymykseen facebookissa.
tiistai 28. joulukuuta 2010
Nuorna vitsa.
Uutisoinnissa nousi pikku -uutisena - jopa Suomessa - esiin se, miten 8-10 -vuotiaat lapset tekivät kouluprojektina tutkimuksen, joka julkaistiin Royal Societyn voimalla. Tutkimuksessa oli kysymys siitä, miten kimalaiset havaitsevat muotoja. Merkittävää oli, että kokeissa saatiin uusia tuloksia, ja vaikka koe oli rakenteeltaan yksinkertainen eikä siinä ollut hienostunutta tilastoanalyysiä, se oli kuitenkin julkaisukelpoinen. Toki tämä ei ole ainut tapaus. Emily Rosa julkisti tutkimuksen joka tutki parapsykologien kannattamaa energiavirroilla selitettyä käsilläparantamista. Tutkimuksissa havaittiin että koko ilmiötä ei yksinkertaisesti tapahdu. Kiinnostavaa oli se, että Rosa teki tutkimuksen 9 -vuotiaana.
Molemmissa tapauksissa näkyi myös se, että tieteessä ei olla niin kiinnostuttuja tutkinnoista kuin voisi luulla. Samoin horjahtavat näkemykset siitä että tutkimuksen olisi pakko olla aina kallista. Toki hiukkaskiihdytintutkimukset vaativat kallista välineistöä, mutta tosiasiassa tieteenteko on periaatteessa kuitenkin aivan tavallistenkin ihmisten ulottuvilla.
Uutisoinnissa korostettiin sitä, miten suhteen tieteeseen tulisikin olla tällä tavalla käytännönläheistä sen sijaan että se esitettäisiin jonain kaukana olevana teoreettisena asiana.
Tieteeseen suhtaudutaankin usein pelolla. Asioita pidetään vaikeana. Ja tämän ennakkoasenteen vuoksi siitä tulee sellaista. Omalla kohdallani olen kylvänyt ympäriinsä "summalausekekiusaa". Olen nimittäin havainnut, että vaikka kaikki osaavat laskea yhteen, he hämmentyvät jos summa esitetään tiiviissä muodossa käyttäen apuna kreikkalaista sigma -kirjainta (Σ). Olen maininnut harjoitellun snobi vivahde äänessä että "pääsin käyttämään summalauseita" ja jos toisen ilme näyttää ihailevalta, olen nauranut heille sisäisesti.
1: Olen siis ylenkatseinen, mutta toisella tavalla kuin minun odotetaan olevan. En kylve omassa onnistumisessani, vaan ryven kaikkien epäonnistumisessa. Tässä mielessä olen varsin halpamainen.
Korvaaminen kun ei ole mitenkään vaikeaa, se on yksi pieni temppu.
Minua tämä ei tietysti hämmennä, koska olen pelannut "SpurguX" -peliä. Siinä "Σ" kun ovat haalarit. Minua haalarit eivät pelota ja siksi summalausekkeet ovatkin sitä, mitä ne ovat. Eli sitä tuttua yhteenlaskua joka opittiin ekalla luokalla, ja jota ei yleensä edes unohdeta.
1: Toisin kuin simpukan rakenne, joka minulta löytyi 1 -luokan muistiinpanoista piirustuksenani. En muista simpukan rakennetta nykyään yhtä hyvin kuin tuolloin älyni huipulla 7- tai 8 -vuotiaana.
Asia tuotti huvittuneisuutta kun tein opinnäytetyötä, koska muilla opiskelijoilla tuntui olevan haastetta muuntaa sigma kunnioitettavasta vieraasta merkistä SpurguX -haalareihin. Kenties tämä on syy siihen, että vaikka pienet lapset kykenevät tekemään uusia tutkimuksia, monet aikuiset ovat siinä aivan käsittämättömän huonoja.Tai ainakin minä järkytyn usein.
Molemmissa tapauksissa näkyi myös se, että tieteessä ei olla niin kiinnostuttuja tutkinnoista kuin voisi luulla. Samoin horjahtavat näkemykset siitä että tutkimuksen olisi pakko olla aina kallista. Toki hiukkaskiihdytintutkimukset vaativat kallista välineistöä, mutta tosiasiassa tieteenteko on periaatteessa kuitenkin aivan tavallistenkin ihmisten ulottuvilla.
Uutisoinnissa korostettiin sitä, miten suhteen tieteeseen tulisikin olla tällä tavalla käytännönläheistä sen sijaan että se esitettäisiin jonain kaukana olevana teoreettisena asiana.
Tieteeseen suhtaudutaankin usein pelolla. Asioita pidetään vaikeana. Ja tämän ennakkoasenteen vuoksi siitä tulee sellaista. Omalla kohdallani olen kylvänyt ympäriinsä "summalausekekiusaa". Olen nimittäin havainnut, että vaikka kaikki osaavat laskea yhteen, he hämmentyvät jos summa esitetään tiiviissä muodossa käyttäen apuna kreikkalaista sigma -kirjainta (Σ). Olen maininnut harjoitellun snobi vivahde äänessä että "pääsin käyttämään summalauseita" ja jos toisen ilme näyttää ihailevalta, olen nauranut heille sisäisesti.
1: Olen siis ylenkatseinen, mutta toisella tavalla kuin minun odotetaan olevan. En kylve omassa onnistumisessani, vaan ryven kaikkien epäonnistumisessa. Tässä mielessä olen varsin halpamainen.
Korvaaminen kun ei ole mitenkään vaikeaa, se on yksi pieni temppu.
Minua tämä ei tietysti hämmennä, koska olen pelannut "SpurguX" -peliä. Siinä "Σ" kun ovat haalarit. Minua haalarit eivät pelota ja siksi summalausekkeet ovatkin sitä, mitä ne ovat. Eli sitä tuttua yhteenlaskua joka opittiin ekalla luokalla, ja jota ei yleensä edes unohdeta.1: Toisin kuin simpukan rakenne, joka minulta löytyi 1 -luokan muistiinpanoista piirustuksenani. En muista simpukan rakennetta nykyään yhtä hyvin kuin tuolloin älyni huipulla 7- tai 8 -vuotiaana.
Asia tuotti huvittuneisuutta kun tein opinnäytetyötä, koska muilla opiskelijoilla tuntui olevan haastetta muuntaa sigma kunnioitettavasta vieraasta merkistä SpurguX -haalareihin. Kenties tämä on syy siihen, että vaikka pienet lapset kykenevät tekemään uusia tutkimuksia, monet aikuiset ovat siinä aivan käsittämättömän huonoja.Tai ainakin minä järkytyn usein.
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Aku Ankan lukeminen.
"Here lies Disney's inventive (product of his era), rejecting the crude and explicit scheme of adventure strips, that came up at the same time. The ideological background is without any doubt the same: but Disney, not showing any open repressive force, is much more dangerous. The division between Bruce Wayne and Batman is the projection of fantasy outside the ordinary world to save it. Disney colonizes the everyday world, at hand of ordinary man and his common problems, with the analgesic of a child's imagination."
(Dorfman & Mattelart)
Walt Disneyn luoma viihdeuniversumi on suuri ja suosittu. Etenkin Suomessa sen suosituin hahmo on Aku Ankka, joka on luonteeltaan selvä antisankari. Osa pitää Aku Ankkaa vain viihteenä, mutta osan mielestä niitä on käsiteltävä vakavammin.
Kenties kuuluisin käsittely on tehty Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin kirjassa "Kuinka Aku Ankkaa luetaan", luin sen ensimmäisen kerran, melko tarkasti, yläasteella ollessani. Se on kenties yksi ensimmäisistä "tekstianalyyseistä". Nyttemmin tyydyin selailemaan ja verestämään vanhoja ("10 ja risat" vuotta vanhoja) muistoja. Kirja on siitä erikoinen, että se on Chileläinen ja selvästi vasemmistolaissävytteinen, marxilainen analyysi. Se ilmestyi Chilen lyhyellä vasemmistovallan kaudella: Vuonna 1970 Salvador Allende nousi valtaan sosialistisine ajatuksineen. Vuoden päästä tästä ilmestyi tuo mainittu kirja. Kirjoittajat olivat hallituksen kustantamon palveluksessa. Siksi ei ehkä ole yllättävää että kirjan käsitteli sitä miten Disneyn hahmot olisivat vain pintapuolisen viattomia, ja että niiden takana olisi kapitalistinen ja imperialistinen maailmankuva. Disneyn oli tätä kautta kommismin vastaisen aatteen levittäjä. Esimerkiksi Carl Barksin sarjat niputettiin tähän samaan kasvottomaan tuotantomassaan, jolla oli vain tämä yksi tarkoitus. Chilen aikakausi loppui sotilasvallankaappaukseen vuonna 1973. Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirja kohtasi hieman vainoakin.
Kirjan idea tiivistyy siihen, kuinka Aku Ankan hahmot ovat puutteellisia.
1: Esimerkiksi sukulaissuhteet ovat epänormaaleja, kaikilla on serkkuja ja lähisukulaisia mutta kenelläkään ei ole isiä ja poikia. Kirja mainitsee että ainuita harvoja äitejä on karhumuori, joka elää lain ulkopuolella ja joka ei näytä kovinkaan paljoa huomiota poikiinsa. (Sittemmin karhumuorin osuus on vähentynyt, äitejä näkyy siis Aku Ankassa entistäkin vähemmän.) Kirjan mukaan tämä luo yhteiskunnan, jossa ei ole hierarkista järjestystä ja jossa ainut suhde on kilpailu. Roope yrittää käyttää hyväkseen Akua ja Akun ja poikien välillä on usein kilpailusuhteita, joissa jekkujen kautta nöyryytetään toisia. Dorfman ja Mattelart esittävät että isän ja äidin puute tarkoittaa sitä että hahmoilta ja tätä kautta koko sen tarjoamasta maailmankuvasta puuttuu alkuperä.
2: Kirjan mukaan koko käsite "työ" on vääristynyt. Ja marxilaisessa maailmassahan työllä täytyisi olla arvo ihmisen minuudessa. Kirjan mukaan ongelmana on se, että työväenluokka puuttuu: Ankkalinnassa ei tehdä työtä tuotannossa, kaikki alat keskittyvät palvelusektoreille. Ja muutenkin työ on enemmänkin korvautunut seikkailulla. Ja tämän vuoksi rikollisuuskin on ikään kuin yksi ammatti. Rehellinen hahmo on aina rehellinen hahmo ja rikollinen hahmo on rikollinen hahmo. (Oma huomautus: Tätä kautta rikosten ratkaisussa ei itse asiassa tavallaan mietitä kuka on syyllinen vaan miksi juuri tietty toimija on syyllinen, tai enemmänkin mikä on rikollisen outo juoni. Erikoiset masiinat ja muut korostuvat.)
3: Kirjan mukaan Aku Ankan maailmassa on epäreilu suhtautumistapa ulkomaailmaan. Kiinalaisilla on outoja lakeja, ja juovikas rubiinikin vaihdetaan lihottaviin karkkeihin. Yleensä metsästetään kadonnutta aarretta tai vaikka kadonnutta timanttikaivosta jota lähestytään aina vanhan kartan avulla. Koskaan ei haeta uutta tehdasta, ja kohteena ovat aina kehitysmaat. Kehitysmaissa maa ja luonto on kaunista ja ihmiset viattomia mutta typeriä ja kummallisia. Aarteiden omistusoikeus ei koskaan ole kyseenalainen. Ne eivät kuulu alkuasukkaille, vaan ovat jonkun kadonneen sivilisaation tai vastaavan tahon omaisuutta. Yleensä tarinaan liittyy myös roisto, joka on seurannut Ankkoja tai jotka yrittävät muuten kepulikonstein saada aarteen haltuunsa. Omistusoikeus "kuuluu Roopelle", koska hän on "keksinyt" sen aarrekartan, kun taas rosvot vain yrittävät "plagioioda" sen. Tätä kautta kirjan kommentti oli että Disneyn maailma olisi haitallinen kehitysmaille. Kuvituksena kirjassa oli käytetty tätä kuvaavaa kuvaa, jossa kosmetiikkatuotteita tiputetaan mustien kylään. Miehet koristautuvat, ja kun musta mies ruiskuttaa kosmetiikka -ainetta suuhunsa, sitä tulee ulos korvista. Tämänkaltainen vitsailu on kirjan mukaan erittäin halventavaa. Toisaalta taas onnenkantamoisen merkitys menestyksessä korostuu.
4: Historiattomuus on toinen tärkeä elementti. Kun Roopen rahasäiliötä katsotaan, rikkauksilla ei enää ole alkuperää. Vanhoista seikkailuista ei jää jälkeäkään ja lopputilanne on itse asiassa juuri sama kuin alkutilannekin. Roopen omaisuus on ehkä viimeistä strippiä lukuunottamatta sellaista joka ei koostu erilaisista ja eksoottisista taideaarteista, vaan kaikki on alkuperätöntä rahaa. Aku Ankan maailmankuva on siis staattinen.
Kaiken kaikkiaan kirjan kannanotto on että Aku Ankka on melko synkeä asia. Kuitenkin aika on kuitenkin hieman muuttanut sarjakuvaa. Nykyisin Aku Ankan yksi mainituimmista työpaikoista on "Kattivaaran Margariinitehdas" (jonka nimi mukavasti viittaa Suomalaiseen margariiniskandaaliin, jossa 1961 esitettiin että kissoista tehtäisiin margariinin raaka -ainetta.) Tämä on selvästi tuotannollinen, tehdastyötä edustava, ala. Toisaalta osa kirjoittajista, kuten Suomessa suosittu Don Rosa, on selvästi liittänyt historiaa ankkoihin. Hieman ironista on, että hän liittää niitä vanhoihin, kirjassa kritisoituihin sarjakuviin, sillä Carl Barksin tuotanto on juuri "tuota moitittua" aikansa pohjalta. (Olisi aika epäreilua vaatia että kirjassa pitäisi osata ennakoida Rosan vaikutuksia ja aikaansaannoksia ennen kuin ne on tehty.) Hän on niiden päälle yrittänyt rakentaa mahdollisimman ristiriidattoman historian, jossa on myös hahmojen kehitystä. Samoin hän on rakentanut biologisen sukutaulun, jossa siis on niitä kauan kaivattuja isiä ja äitejä.
Toisaalta "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" on laadultaan huomattavasti vakavammin otettava kannanotto kuin Akun housuttomuuden vuoksi syntynyt bannausuhka, joka on laajalle levinnyt urbaani legenda.
Hieman oudolta kuitenkin tuntuu koko Akutuotannon niputtaminen yhteen : Kun ottaa huomioon, että käsikirjoittajia ja piirtäjiä on paljon ja että eri mantereilla tuotetaan Aku Ankkaa, ja että tarinoissa on paljon erilaisia kannanottoja. Tähän viitaten on olemassa Thomas Andraen "Unmasking the Myth of Modernity", joka on kulttuurintutkimusta. Tosin kirja keskittyy kirjoittajaan, lähestyy asiaa yksilön kautta. Tehden sen myös melko raskaasti. Tätä ei missään tapauksessa voisi pitää "ensimmäisenä kirjana" = "Taustaosaamista systeemistä" vaaditaan.
Kirjan mukaan Barks on poikkeava piirtäjä, jonka maailma itse asiassa kritisoi (1) läntistä imperialismia, (2) konsumerismia, (3) menestys, vaurau ja teknologia -hypeä, jossa korostetaan Amerikkojen ylivertaisuutta. Toisin sanoen siinä missä enemmistö Ankkatarinoista pyrkii olemaan vain "ei ketään loukkaavaa" ja päätyy tätä kautta sokeroituun, pelkistettyyn ja staattiseen maailmaan, Barks sisällytti töihinsä satiiria ja ironiaa.
Andraen moittii myös "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" -kirjaa. (Joka kuitenkin on tavallaan tämän blogauksen varsinainen aihe. On teos, sitä ympäröivä poliittinen systeemi, siihen reagointi. Ja moni tuntee aiheen arkielämänsä kautta. Mukana on kommareita ja kapitalisteja. Ja aihe on vielä kaiken päälle henkilökohtaisten kiinnostustenaiheideni piirissä. = Pirun kiva aihe kirjoittaa.)
1: Hänestä sen perusheikkous on itse asiassa se että se käyttää marxilaista kulttuurin mallia jossa kulttuurin ajatellaan heijastavan taloudellisen perustan ajamia asioita. Joka taas tarkoittaa sitä että populaarikulttuuri on markkinavoimien ja vallan perusrakenteen propagandaa, joka ei salli vastakkaisia näkemyksiä, eri katsantokantoja tai keskustelua asioista. Eli toisin sanoen markkinavoimat nähdään elitistisenä vallan pönkittäjinä ja lukijat passiivisina vastaanottajina jotka vain nielevät vaikutteita. Tällöin sarjakuva on ylipäätään vain ilmiö joka indoktrinoi ihmisiä jotka ovat kykenemättömiä vastustamaan, muuttamaan, suodattamaan tai vaikuttamaan median sisältöön.
2: Käännökset olivat valikoituneita: Andraenin mukaan näkökanta voi johtua siitäkin, että chileläiset käyttivät työssään käännöksiä, joissa aineisto oli valikoitunutta ja käännökset olivat jopa alkuperäistä konservatiivisempia ja jopa antikommunistisempia.
3: Kirjassa esitetty palvelualojen runsas määrä on "sinällään fakta", mutta se voi Andraen mukaan viitata siihenkin, että kirjoitusaikana USA:ssa oli paljon palvelualoilla työskenteleviä. Suurin osa töistä oli palvelualoilla. (Itse taas ajattelen että sarjakuvissa kommunikaation kautta syntyy jännittäviä kommelluksia. Tehdas tuottaa erilaisia kommelluksia kuin sosiaalinen kanssakäyminen. Kone ei esimerkiksi ala luulemaan että koneenohjaaja luulee jotain.)
4: Lisäksi Dorfmanin ja Mattelartin saavat kritiikkiä siitä, miten Disney harjoitti tiukkaa sensuuria ei pitänyt paikkaansa etenkään Barksin kohdalla: Barksilla oli todella vapaat kädet. Hänen ei edes tarvinnut hyväksyttää käsikirjoituksiaan etukäteen. Tosin muiden kirjoittajien tarvitsi. Barks oli poikkeus myös sen vuoksi että hän sekä kirjoitti että piirsi omat sarjansa. Barks halusikin olla nimen omaan luova ja tuottaa itse oman näköisiään töitä. Hän ei toki ajan mukaan saanut nimeään julkisuuteen, mutta hän oli valmis jopa huonompaan palkkaan voidakseen tuottaa vapaammin.
___4.1: Tärkeä asia on myös 1950-luvun USA:lainen "Comics Code". Se käsitteli sitä mitä ja miten tuli kuvata aiheita jotka olivat "aikuisempia". Kuitenkin Disney nähtiin niin viattomana, että tämä ei juurikaan joutunut koodiin törmäämään. Barks kertoi pinnallisesti keveitä tarinoita joista paljastui jännitteisiä suhteita ja sellaisia teemoja kuin ahneus, kateus, epäonnistuminen ja niin edes päin. Samoin esimerkkeihin viitaten näytetään kuinka naisten kasvanut asema, monopoliaseman tuoma rahan kasautuminen jota ei voi tuhlaamalla korjata kun voitot keräytyvät harvoihin taskuihin, ekologiset katastrofit joita tehtaat uhkaavat aikaansaada, ongelmat joita teknologia tuottaa ja niin edes päin ovat muutamia esimerkkejä siitä, miten Barks kritisoi sen ajan käytänteitä.
Itse luen Aku Ankkaa. "Disneyllä on meidän perheessä iso rooli". Eli sekä lehtiä että taskukirjoja, että erilaisia albumeita on paljon. Ja itse asiassa luen Ankkaa miltei joka päivä, aamulla kahvin kanssa. Se ei tarjoa minulle eskapismia, kuten supersankarisarjakuvat. Minulle ne ovat tarinoista riippuen joko harmittomia tai sitten Akun toilailut auttavat samastumisessa, identifikaatiossa, näen niissä omalla tavalla itseni ja se auttaa ehkä selviämään elämän karuissa. (Miksiköhän minä niin vahvasti samaistun laiskaan ja kiukkuiseen syntymäluuseriin?) Osa tarinoista on toki vain kertakaikkisen typeriä. Niitä en kuitenkaan syytä niinkään "vaarallisten imperialististen ajatusten levittäjiksi" kuin "käsikirjoituksen/piirtämisen puutteiksi". Niiden vika ei siis ole vaarallinen sisältö, vaan kaikenlainen sisällön puute. Mutta ehkä minä olen sairas.
1: Minulle esimerkiksi Mustanaamio on hauska, koska siinä eletään 21. mustanaamion aikaa. Sankaritarina on jatkunut Afrikassa koko tämän sukupolvien ketjun ajan. Mustanaamio ei ole mulatti, eikä myöskään riko perheen perinnettä. Hänenkin poikansa ei ole mulatti. Toisaalta sarjakuvassa mustanaamion toisessa kädessä on sormuksessa paha merkki ja toisessa sormuksessa hyvä merkki. Kun paha merkki lyödään väkivaltaisesti toisen poskeen, miten hyvä merkki lyödään Ja jos ei lyödä, vaan annetaan joku symboli tai plootu, niin miksi se sormus? Luulisi että rikollisia voisi päihittää helpommin jos niitä voisi lyödä ja leimata kaksin käsin. Naureskelen näille asioille. En silti pidä niitä minään merkkeinä, joilla yritetään estää mitään seka -avioliittoja tai muuta vastaavaa. Miksi? Koska tuollainen miettiminen on vain sellaisenaan pirun hauskaa, ja analyysinä se taas olisi "liian roima logiikkaloikka jotta se olisi oikein vakavasti otettava päätelmä kirjoittajan motiiveista".
Suomessa Aku Ankka opettaa lukemaan. Eri asia on, opettaako se sitten lukemaan Aku Ankkaa "oikein". Pääasia on, että "Päivien Viemäästä" voi tämän jälkeen tavata tekstitykset.
(Dorfman & Mattelart)
Walt Disneyn luoma viihdeuniversumi on suuri ja suosittu. Etenkin Suomessa sen suosituin hahmo on Aku Ankka, joka on luonteeltaan selvä antisankari. Osa pitää Aku Ankkaa vain viihteenä, mutta osan mielestä niitä on käsiteltävä vakavammin.
Kenties kuuluisin käsittely on tehty Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin kirjassa "Kuinka Aku Ankkaa luetaan", luin sen ensimmäisen kerran, melko tarkasti, yläasteella ollessani. Se on kenties yksi ensimmäisistä "tekstianalyyseistä". Nyttemmin tyydyin selailemaan ja verestämään vanhoja ("10 ja risat" vuotta vanhoja) muistoja. Kirja on siitä erikoinen, että se on Chileläinen ja selvästi vasemmistolaissävytteinen, marxilainen analyysi. Se ilmestyi Chilen lyhyellä vasemmistovallan kaudella: Vuonna 1970 Salvador Allende nousi valtaan sosialistisine ajatuksineen. Vuoden päästä tästä ilmestyi tuo mainittu kirja. Kirjoittajat olivat hallituksen kustantamon palveluksessa. Siksi ei ehkä ole yllättävää että kirjan käsitteli sitä miten Disneyn hahmot olisivat vain pintapuolisen viattomia, ja että niiden takana olisi kapitalistinen ja imperialistinen maailmankuva. Disneyn oli tätä kautta kommismin vastaisen aatteen levittäjä. Esimerkiksi Carl Barksin sarjat niputettiin tähän samaan kasvottomaan tuotantomassaan, jolla oli vain tämä yksi tarkoitus. Chilen aikakausi loppui sotilasvallankaappaukseen vuonna 1973. Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirja kohtasi hieman vainoakin.
Kirjan idea tiivistyy siihen, kuinka Aku Ankan hahmot ovat puutteellisia.
1: Esimerkiksi sukulaissuhteet ovat epänormaaleja, kaikilla on serkkuja ja lähisukulaisia mutta kenelläkään ei ole isiä ja poikia. Kirja mainitsee että ainuita harvoja äitejä on karhumuori, joka elää lain ulkopuolella ja joka ei näytä kovinkaan paljoa huomiota poikiinsa. (Sittemmin karhumuorin osuus on vähentynyt, äitejä näkyy siis Aku Ankassa entistäkin vähemmän.) Kirjan mukaan tämä luo yhteiskunnan, jossa ei ole hierarkista järjestystä ja jossa ainut suhde on kilpailu. Roope yrittää käyttää hyväkseen Akua ja Akun ja poikien välillä on usein kilpailusuhteita, joissa jekkujen kautta nöyryytetään toisia. Dorfman ja Mattelart esittävät että isän ja äidin puute tarkoittaa sitä että hahmoilta ja tätä kautta koko sen tarjoamasta maailmankuvasta puuttuu alkuperä.
2: Kirjan mukaan koko käsite "työ" on vääristynyt. Ja marxilaisessa maailmassahan työllä täytyisi olla arvo ihmisen minuudessa. Kirjan mukaan ongelmana on se, että työväenluokka puuttuu: Ankkalinnassa ei tehdä työtä tuotannossa, kaikki alat keskittyvät palvelusektoreille. Ja muutenkin työ on enemmänkin korvautunut seikkailulla. Ja tämän vuoksi rikollisuuskin on ikään kuin yksi ammatti. Rehellinen hahmo on aina rehellinen hahmo ja rikollinen hahmo on rikollinen hahmo. (Oma huomautus: Tätä kautta rikosten ratkaisussa ei itse asiassa tavallaan mietitä kuka on syyllinen vaan miksi juuri tietty toimija on syyllinen, tai enemmänkin mikä on rikollisen outo juoni. Erikoiset masiinat ja muut korostuvat.)
3: Kirjan mukaan Aku Ankan maailmassa on epäreilu suhtautumistapa ulkomaailmaan. Kiinalaisilla on outoja lakeja, ja juovikas rubiinikin vaihdetaan lihottaviin karkkeihin. Yleensä metsästetään kadonnutta aarretta tai vaikka kadonnutta timanttikaivosta jota lähestytään aina vanhan kartan avulla. Koskaan ei haeta uutta tehdasta, ja kohteena ovat aina kehitysmaat. Kehitysmaissa maa ja luonto on kaunista ja ihmiset viattomia mutta typeriä ja kummallisia. Aarteiden omistusoikeus ei koskaan ole kyseenalainen. Ne eivät kuulu alkuasukkaille, vaan ovat jonkun kadonneen sivilisaation tai vastaavan tahon omaisuutta. Yleensä tarinaan liittyy myös roisto, joka on seurannut Ankkoja tai jotka yrittävät muuten kepulikonstein saada aarteen haltuunsa. Omistusoikeus "kuuluu Roopelle", koska hän on "keksinyt" sen aarrekartan, kun taas rosvot vain yrittävät "plagioioda" sen. Tätä kautta kirjan kommentti oli että Disneyn maailma olisi haitallinen kehitysmaille. Kuvituksena kirjassa oli käytetty tätä kuvaavaa kuvaa, jossa kosmetiikkatuotteita tiputetaan mustien kylään. Miehet koristautuvat, ja kun musta mies ruiskuttaa kosmetiikka -ainetta suuhunsa, sitä tulee ulos korvista. Tämänkaltainen vitsailu on kirjan mukaan erittäin halventavaa. Toisaalta taas onnenkantamoisen merkitys menestyksessä korostuu.
4: Historiattomuus on toinen tärkeä elementti. Kun Roopen rahasäiliötä katsotaan, rikkauksilla ei enää ole alkuperää. Vanhoista seikkailuista ei jää jälkeäkään ja lopputilanne on itse asiassa juuri sama kuin alkutilannekin. Roopen omaisuus on ehkä viimeistä strippiä lukuunottamatta sellaista joka ei koostu erilaisista ja eksoottisista taideaarteista, vaan kaikki on alkuperätöntä rahaa. Aku Ankan maailmankuva on siis staattinen.
Kaiken kaikkiaan kirjan kannanotto on että Aku Ankka on melko synkeä asia. Kuitenkin aika on kuitenkin hieman muuttanut sarjakuvaa. Nykyisin Aku Ankan yksi mainituimmista työpaikoista on "Kattivaaran Margariinitehdas" (jonka nimi mukavasti viittaa Suomalaiseen margariiniskandaaliin, jossa 1961 esitettiin että kissoista tehtäisiin margariinin raaka -ainetta.) Tämä on selvästi tuotannollinen, tehdastyötä edustava, ala. Toisaalta osa kirjoittajista, kuten Suomessa suosittu Don Rosa, on selvästi liittänyt historiaa ankkoihin. Hieman ironista on, että hän liittää niitä vanhoihin, kirjassa kritisoituihin sarjakuviin, sillä Carl Barksin tuotanto on juuri "tuota moitittua" aikansa pohjalta. (Olisi aika epäreilua vaatia että kirjassa pitäisi osata ennakoida Rosan vaikutuksia ja aikaansaannoksia ennen kuin ne on tehty.) Hän on niiden päälle yrittänyt rakentaa mahdollisimman ristiriidattoman historian, jossa on myös hahmojen kehitystä. Samoin hän on rakentanut biologisen sukutaulun, jossa siis on niitä kauan kaivattuja isiä ja äitejä.
Toisaalta "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" on laadultaan huomattavasti vakavammin otettava kannanotto kuin Akun housuttomuuden vuoksi syntynyt bannausuhka, joka on laajalle levinnyt urbaani legenda.
Hieman oudolta kuitenkin tuntuu koko Akutuotannon niputtaminen yhteen : Kun ottaa huomioon, että käsikirjoittajia ja piirtäjiä on paljon ja että eri mantereilla tuotetaan Aku Ankkaa, ja että tarinoissa on paljon erilaisia kannanottoja. Tähän viitaten on olemassa Thomas Andraen "Unmasking the Myth of Modernity", joka on kulttuurintutkimusta. Tosin kirja keskittyy kirjoittajaan, lähestyy asiaa yksilön kautta. Tehden sen myös melko raskaasti. Tätä ei missään tapauksessa voisi pitää "ensimmäisenä kirjana" = "Taustaosaamista systeemistä" vaaditaan.
Kirjan mukaan Barks on poikkeava piirtäjä, jonka maailma itse asiassa kritisoi (1) läntistä imperialismia, (2) konsumerismia, (3) menestys, vaurau ja teknologia -hypeä, jossa korostetaan Amerikkojen ylivertaisuutta. Toisin sanoen siinä missä enemmistö Ankkatarinoista pyrkii olemaan vain "ei ketään loukkaavaa" ja päätyy tätä kautta sokeroituun, pelkistettyyn ja staattiseen maailmaan, Barks sisällytti töihinsä satiiria ja ironiaa.
Andraen moittii myös "Kuinka Aku Ankkaa luetaan" -kirjaa. (Joka kuitenkin on tavallaan tämän blogauksen varsinainen aihe. On teos, sitä ympäröivä poliittinen systeemi, siihen reagointi. Ja moni tuntee aiheen arkielämänsä kautta. Mukana on kommareita ja kapitalisteja. Ja aihe on vielä kaiken päälle henkilökohtaisten kiinnostustenaiheideni piirissä. = Pirun kiva aihe kirjoittaa.)
1: Hänestä sen perusheikkous on itse asiassa se että se käyttää marxilaista kulttuurin mallia jossa kulttuurin ajatellaan heijastavan taloudellisen perustan ajamia asioita. Joka taas tarkoittaa sitä että populaarikulttuuri on markkinavoimien ja vallan perusrakenteen propagandaa, joka ei salli vastakkaisia näkemyksiä, eri katsantokantoja tai keskustelua asioista. Eli toisin sanoen markkinavoimat nähdään elitistisenä vallan pönkittäjinä ja lukijat passiivisina vastaanottajina jotka vain nielevät vaikutteita. Tällöin sarjakuva on ylipäätään vain ilmiö joka indoktrinoi ihmisiä jotka ovat kykenemättömiä vastustamaan, muuttamaan, suodattamaan tai vaikuttamaan median sisältöön.
2: Käännökset olivat valikoituneita: Andraenin mukaan näkökanta voi johtua siitäkin, että chileläiset käyttivät työssään käännöksiä, joissa aineisto oli valikoitunutta ja käännökset olivat jopa alkuperäistä konservatiivisempia ja jopa antikommunistisempia.
3: Kirjassa esitetty palvelualojen runsas määrä on "sinällään fakta", mutta se voi Andraen mukaan viitata siihenkin, että kirjoitusaikana USA:ssa oli paljon palvelualoilla työskenteleviä. Suurin osa töistä oli palvelualoilla. (Itse taas ajattelen että sarjakuvissa kommunikaation kautta syntyy jännittäviä kommelluksia. Tehdas tuottaa erilaisia kommelluksia kuin sosiaalinen kanssakäyminen. Kone ei esimerkiksi ala luulemaan että koneenohjaaja luulee jotain.)
4: Lisäksi Dorfmanin ja Mattelartin saavat kritiikkiä siitä, miten Disney harjoitti tiukkaa sensuuria ei pitänyt paikkaansa etenkään Barksin kohdalla: Barksilla oli todella vapaat kädet. Hänen ei edes tarvinnut hyväksyttää käsikirjoituksiaan etukäteen. Tosin muiden kirjoittajien tarvitsi. Barks oli poikkeus myös sen vuoksi että hän sekä kirjoitti että piirsi omat sarjansa. Barks halusikin olla nimen omaan luova ja tuottaa itse oman näköisiään töitä. Hän ei toki ajan mukaan saanut nimeään julkisuuteen, mutta hän oli valmis jopa huonompaan palkkaan voidakseen tuottaa vapaammin.
___4.1: Tärkeä asia on myös 1950-luvun USA:lainen "Comics Code". Se käsitteli sitä mitä ja miten tuli kuvata aiheita jotka olivat "aikuisempia". Kuitenkin Disney nähtiin niin viattomana, että tämä ei juurikaan joutunut koodiin törmäämään. Barks kertoi pinnallisesti keveitä tarinoita joista paljastui jännitteisiä suhteita ja sellaisia teemoja kuin ahneus, kateus, epäonnistuminen ja niin edes päin. Samoin esimerkkeihin viitaten näytetään kuinka naisten kasvanut asema, monopoliaseman tuoma rahan kasautuminen jota ei voi tuhlaamalla korjata kun voitot keräytyvät harvoihin taskuihin, ekologiset katastrofit joita tehtaat uhkaavat aikaansaada, ongelmat joita teknologia tuottaa ja niin edes päin ovat muutamia esimerkkejä siitä, miten Barks kritisoi sen ajan käytänteitä.
Itse luen Aku Ankkaa. "Disneyllä on meidän perheessä iso rooli". Eli sekä lehtiä että taskukirjoja, että erilaisia albumeita on paljon. Ja itse asiassa luen Ankkaa miltei joka päivä, aamulla kahvin kanssa. Se ei tarjoa minulle eskapismia, kuten supersankarisarjakuvat. Minulle ne ovat tarinoista riippuen joko harmittomia tai sitten Akun toilailut auttavat samastumisessa, identifikaatiossa, näen niissä omalla tavalla itseni ja se auttaa ehkä selviämään elämän karuissa. (Miksiköhän minä niin vahvasti samaistun laiskaan ja kiukkuiseen syntymäluuseriin?) Osa tarinoista on toki vain kertakaikkisen typeriä. Niitä en kuitenkaan syytä niinkään "vaarallisten imperialististen ajatusten levittäjiksi" kuin "käsikirjoituksen/piirtämisen puutteiksi". Niiden vika ei siis ole vaarallinen sisältö, vaan kaikenlainen sisällön puute. Mutta ehkä minä olen sairas.
1: Minulle esimerkiksi Mustanaamio on hauska, koska siinä eletään 21. mustanaamion aikaa. Sankaritarina on jatkunut Afrikassa koko tämän sukupolvien ketjun ajan. Mustanaamio ei ole mulatti, eikä myöskään riko perheen perinnettä. Hänenkin poikansa ei ole mulatti. Toisaalta sarjakuvassa mustanaamion toisessa kädessä on sormuksessa paha merkki ja toisessa sormuksessa hyvä merkki. Kun paha merkki lyödään väkivaltaisesti toisen poskeen, miten hyvä merkki lyödään Ja jos ei lyödä, vaan annetaan joku symboli tai plootu, niin miksi se sormus? Luulisi että rikollisia voisi päihittää helpommin jos niitä voisi lyödä ja leimata kaksin käsin. Naureskelen näille asioille. En silti pidä niitä minään merkkeinä, joilla yritetään estää mitään seka -avioliittoja tai muuta vastaavaa. Miksi? Koska tuollainen miettiminen on vain sellaisenaan pirun hauskaa, ja analyysinä se taas olisi "liian roima logiikkaloikka jotta se olisi oikein vakavasti otettava päätelmä kirjoittajan motiiveista".
Suomessa Aku Ankka opettaa lukemaan. Eri asia on, opettaako se sitten lukemaan Aku Ankkaa "oikein". Pääasia on, että "Päivien Viemäästä" voi tämän jälkeen tavata tekstitykset.
torstai 27. marraskuuta 2008
Hidden.
Luultavasti jokainen on kuullut subliminaalisista viesteistä, eli piilotajuisista viesteistä. Niillä tarkoitetaan esimerkiksi videoissa olevia yhden kuvan pätkiä, joilla yritetään saada henkilö ostamaan tuotetta. Ne voivat olla levyissä olevia kätkettyjä viestejä. Ajatus näissä on se, että koska ihminen ei ehdi tajuta niitä, ne vaikuttavat suoraan alitajuntaan; Subliminal message ei ole alitajuinen subconcious message, jos se huomataan. Toimivuus perustuu teoriaan, jossa tietoisuus ei näe, mutta piilotajunta on tikkana.
Itse asiassa useita piilotettuja viestejä tunnetaan: Oma suosikkini on Pink Floydin "Empty Spaces" Siihen kun on backmasking -tekniikalla ladattu takaperoista ääntä , joka kääntämällä sanoo "Congratulations! You have discovered the secret message!" Lisäksi Don Rosa piilottelee sarjakuviensa ensimmäiseen ruutuun kirjaimet D.U.C.K. (Dedicated to Unca Carl from Keno.) Pidän näiden etsimisestä. Osa on vähemmän hauskoja Ozzy Osbournen "Bloodbath in Paradise" sisältää takaperin laitettuja elokuvasta "Manaaja" peräisin olevia kiroiluja. Itse asiassa tälläiset piilotetut viestit ovat paljon käytettyjä. Fanit etsivät niitä. Ja lisäksi uskonnolliset tahot etsivät niitä suurella innolla -etenkin piilotettuja saatanallisia säkeitä etenkin heavy metal -musiikista- koska he haluavat taistella niiden demonisia vaaroja vastaan.
Kuuluisin todiste piilotettujen viestien tehosta oli vuodelta 1957. Silloin James Vicary kertoi että hän onnistui lisäämään elokuvateatterin popcornin ja Coca-Colan myyntiä laittamalla yksittäisiä kuvia elokuvaan. (nimeltä "Picnic") Viestit olivat "Drink Coke" ja "Hungry? Eat popcorn". Tämä sai aikaan valtavan mediamylläkän. Lehdistön mielestä se oli kammottavaa. Aldous Huxley oli sitä mieltä että jos hän olisi tiennyt ilmiöstä aikaisemmin, hän olisi laittanut sen mukaan kirjaansa "Uljas uusi maailma". Richard Nixonin kiinnostus aiheesta oli mielenkiintoinen: Hän esitti lähipiirilleen, että se voisi olla "politically useful."
Wilson Key kiinnostui alitajuisesta mainonnasta 1970 -luvulla. Hän kertoi, että hänen oli pitänyt esittää luokassa piirtoheittimellä kuvaa, ja kun hän katsoi sitä hän huomasi siinä epämääräisen yksityiskohdan. Kirjahyllyssä oli erektiossa oleva penis. Hän alkoikin käymään läpi kuvia. Hän käänteli niitä nurin, peilikuviksi ja käsitteli muutoin vastaavilla tavoilla ja kävi kuvat läpi yksityiskohtaisesti. Hän teki löydön, jolle antoi nimen "S - E - X -business". Hänen ajatuksensa tässä takana oli se, että kuviin lisätään elementtejä, joita lukija ei huomaa tajunnallaan, mutta jotka hän huomaa piilotajunnassaan. Kun nämä ovat seksuaalisia, henkilö yhdistää mainostettavan tuotteen seksiin, ja tästä seuraa luja sidos. Lukijat ovat "biologisesti ohjelmoituja reagoimaan". Hänestä mainoksiin oli usein piilotettu kirjaimet SEX sekä tietenkin erilaisia kuvia tisseistä ja peniksistä. Hän kirjoitti aiheesta supersuositun kirjan "Sublimal Seduction." Jännittävää tässä kirjassa oli se, että se lisäsi muun muassa eroottisen playboy -lehden myyntiä; ihmiset ostivat sitä -eivät suinkaan artikkeleiden vuoksi, kuten minä- vaan voidakseen etsiä siitä piilotettuja viestejä kirjassa opetettujen vihjeiden perusteella.
Akateeminen maailma ei arvostanut teosta, mutta Key vetosi siihen että akateemikkojen oletetaan tekevän tylsiä kirjoja, joita kukaan ei lue. Kateus esti arvostuken. Suosio ei kuitenkaan tuhoa sanomaa.
Tähän asti homma näyttää hyvältä ja uskottavalta. Valitettavasti selvisi, että Vicaryn laite oli menossa patentoitavaksi. Hän ei siksi aluksi ottanut kantaa asioihin. Myöhemmin selvisi, että hänellä ei ollutkaan tieteellisiä tuloksia asiasta. Dominic Streatfeildin "Brainwash" -kirjassa kuvataan muutamia testejä, joiden pohjalta huomattiin että vaikutusta ei saatu. Joskus henkilöt ostivat mitä mainostettiin, joskus he toimivat päin vastoin. Joskus kun mainostettiin popcornia, koehenkilö halusikin hot dogia. Karkeasti: Vaikutukset olivat kiltisti sanoen ristiriitaisia, rumasti sanoen satunnaisia.
Parhaimmillaan ollaan päästy siihen, että mainonnalla saadaan vaikutuksia vain tietyin reunaehdoin: Alitajuntaan vetoavilla viesteillä saatiin tuloksia kun mainostettiin teemerkkiä, ja valittavana oli kaksi vaihtoehtoa, jotka olivat suunnilleen yhtä hyviä ja tunnettuja merkkejä. Mainonta tehosi janoisiin melko hyvin ja eijanoisiin hieman. Tämä on kaukana tehokkuudesta normaalielämässä, jossa vaihtoehtoja on paljon. Ja ennen kaikkea käännytystyöhön niistä ei näytä olevan. Jos vihaat suklaata, sinua ei saada alitajunnallisesti ostamaan suklaata. Mahdollisesti sinut saadaan kuitenkin haluamaan hieman enemmän sitä mitä haluat.
Lisäksi Key ei paljastunut kovin hyväksi lähteeksi; Hän esitti, että SEX esiintyi Rembrandtin maalauksissa, USA:n 5$ setelissä, Kanadalaisissa seteleissä, Ritz cracker -keksit sisälsivät hänestä lukuisia kappaleita SEX-iä, samoin kuin Time -lehden artikkeleissa, hotellien menuissa, koulujen oppikirjoissa, viinapulloissa, pornolehdissä, erilaisissa katalogeissa ... Sitä oltiin ujutettu jopa uutiskuviin. Lyhyesti: Hän näki "S-E-X -businessta" suunnilleen aivan kaikessa. Ja jokainen näistä tulkinnoista esitettiin "tieteellisenä löytöinä". Jokaikinen näistä oli Keyn mukaan tietenkin myös "tarkoituksellisesti laitettu". Myös Vance Packardin kirja "The Hidden Persuaders" oli suosittu teos, joka kertoi salaliittoteorioita siitä kuinka ihmisten käytöstä manipuloitiin samalla keinolla. Näitä ja muita vastaavia oli -ja on yhä- paljon.
Tosiasiassa tämä on tavallinen ilmiö. En usko että Key tai Pacard olisivat huijanneet ja valehdelleet tarkoituksella, vaan he yksinkertaisesti näkivät juuri sitä mitä etsivät, näkivät mitä halusivat nähdä. Ihmisillä on luonnostaan taipumus löytää yhteensattumia joita ei ole, sääntöjä satunnaisuudessa. Tämän vuoksi syntyy myös esimerkiksi Friedrich Jurgensonin alkuunpanema EVP -ilmiö ("Electronic Voice Phenomena", myös "Extremely Low Voice Phenomena"). Se on tunnettu kummituksista kiinnostuneiden tuntema efekti, jossa autiotaloissa ja muissa kummittelupaikoissa nauhoitetuista ääninauhoista kuullaan erilaisia epämääräisiä ääniä, jotka sitten tulkitaan kummitusten puheeksi ja niissä kuullaan myös sanoja ja jopa lauseita. ~ Kun puhutaan ihmisistä, ei nauhalle tarvitse laittaa salattua viestiä, jotta sellainen voitaisiin sieltä löytää.
Tämä on siis oikeastaan sama asia, kuin salattujen demonisten yhteyksien näkeminen esimerkiksi kirjoissa: Kun yleissivistystä kerätään ja kaikkia mahdollisia aasinsiltoja käytetään, saadaan aikaan mistä tahansa valtava määrä yhteyksiä; Jokin yksityiskohta voi viittata esimerkiksi suoraan Raamatun kautta johonkin kielikuvaan, tai olla linkki jonkun muun tuhannen maailmanuskonnon tai tarinan kautta tulkittavissa joksikin. Olisi aika vaikeaa löytää asiaa, josta tälläistä yhteyttä ei voitaisi mitenkään löytää.
Tämän lisäksi usea "löydetty salattu viesti" on huijausta ja/tai/eli levinnyttä urbaania legendaa: Esimerkiksi nörtit ovat löytäneet olemattomia viestejä esimerkiksi Disneyn elokuvista "leijonakuninkaasta" SEX -tekstin joka lukee pilvissä, "Kuka viritti ansan, Roger Rabbit" -elokuvassa olevan kolme ruutua, jossa Jessica Rabbit on alasti & "Aladdin" -elokuvassa olevan kohdan, jossa sanotaan "All good children take off your clothes." Näitä ei ole, ja nörttiluonteiset ovat tarkistaneet ja voivat halutessaan myös uudelleentarkistaa asian käymällä pätkiä tarkasti, esimerkiksi kuvanauhaa kuva kuvalta, lävitse.
Niiden kanssa on vain sama, kuin itse ilmiönkin kanssa. Ne ovat hyviä tarinoita, joten ne muistetaan. Lisäksi ajatus siitä, että "viesti voi vaikuttaa" on mahdollinen ja tuntuu arkijärjellä "järkeenkäyvältä" ; Tämä valitettavasti on aivan eri asia, kuin se että asia olisi todella aito ja ilmiöön uskominen rationaalista. Juttu kuulostaa uskottavalta, mutta ei ole sitä. Ja kun siihen liittyy hyvä tarina, ja pelko huijatuksi tulemisesta, se otetaan kansan piirissä vakavasti.
Tämä ilmiö on siis yksinkertaisesti syntynyt jäädäkseen.
Kuitenkin ihan aitojakin piilotettuja viestejä on. Mutta ratkaisevaa onkin se, ovatko ne todella toimivia manipuloinnin välineitä ; Voidaan toki sanoa, kuten Judas Priest -yhtyettä vastaan tehdyssä oikeudenkäynnissä tapahtui (Yhtyettä syytettiin itsemurhasta, joka johtui piilotetusta viestistä. Itsemurhaajien omaiset esittivät että "Do it" sanoi "Stained Glass" ja yhdisti asian itsemurhaan.Viesti luultavasti on olemassa, koska heidän tuotantoyhtiönsä "hukkasi studionauhat", joilla asia oltaisiin voitu selvästi osoittaa..) Siellä esitettiin, että että itsemurhaan ajavaa viestiä ei voida todistaa tieteellisesti, koska eettiset standartit estävät asioita niin että ei voida tehtä testiä jossa laitetaan itsemurhaa suunnittelevat kuuntelemaan ja katsotaan tappavatko he itsensä. Tämä on totta, mutta olisi silti aika erikoista väittää että itsemurha toimisi jotenkin olennaisesti eri tavalla kuin muut vastaavat ilmiöt. Tieteellisiä ja selviä todisteita piilotajuisten viestien toimivuudesta ylipäätään missään ei ole, joten olisi aika erikoista väittää että ne toimisivat niissä yksityiskohdissa joita ei voida testata. Älä tee itsemurhaa tänään!
Itse asiassa useita piilotettuja viestejä tunnetaan: Oma suosikkini on Pink Floydin "Empty Spaces" Siihen kun on backmasking -tekniikalla ladattu takaperoista ääntä , joka kääntämällä sanoo "Congratulations! You have discovered the secret message!" Lisäksi Don Rosa piilottelee sarjakuviensa ensimmäiseen ruutuun kirjaimet D.U.C.K. (Dedicated to Unca Carl from Keno.) Pidän näiden etsimisestä. Osa on vähemmän hauskoja Ozzy Osbournen "Bloodbath in Paradise" sisältää takaperin laitettuja elokuvasta "Manaaja" peräisin olevia kiroiluja. Itse asiassa tälläiset piilotetut viestit ovat paljon käytettyjä. Fanit etsivät niitä. Ja lisäksi uskonnolliset tahot etsivät niitä suurella innolla -etenkin piilotettuja saatanallisia säkeitä etenkin heavy metal -musiikista- koska he haluavat taistella niiden demonisia vaaroja vastaan.
Kuuluisin todiste piilotettujen viestien tehosta oli vuodelta 1957. Silloin James Vicary kertoi että hän onnistui lisäämään elokuvateatterin popcornin ja Coca-Colan myyntiä laittamalla yksittäisiä kuvia elokuvaan. (nimeltä "Picnic") Viestit olivat "Drink Coke" ja "Hungry? Eat popcorn". Tämä sai aikaan valtavan mediamylläkän. Lehdistön mielestä se oli kammottavaa. Aldous Huxley oli sitä mieltä että jos hän olisi tiennyt ilmiöstä aikaisemmin, hän olisi laittanut sen mukaan kirjaansa "Uljas uusi maailma". Richard Nixonin kiinnostus aiheesta oli mielenkiintoinen: Hän esitti lähipiirilleen, että se voisi olla "politically useful."
Wilson Key kiinnostui alitajuisesta mainonnasta 1970 -luvulla. Hän kertoi, että hänen oli pitänyt esittää luokassa piirtoheittimellä kuvaa, ja kun hän katsoi sitä hän huomasi siinä epämääräisen yksityiskohdan. Kirjahyllyssä oli erektiossa oleva penis. Hän alkoikin käymään läpi kuvia. Hän käänteli niitä nurin, peilikuviksi ja käsitteli muutoin vastaavilla tavoilla ja kävi kuvat läpi yksityiskohtaisesti. Hän teki löydön, jolle antoi nimen "S - E - X -business". Hänen ajatuksensa tässä takana oli se, että kuviin lisätään elementtejä, joita lukija ei huomaa tajunnallaan, mutta jotka hän huomaa piilotajunnassaan. Kun nämä ovat seksuaalisia, henkilö yhdistää mainostettavan tuotteen seksiin, ja tästä seuraa luja sidos. Lukijat ovat "biologisesti ohjelmoituja reagoimaan". Hänestä mainoksiin oli usein piilotettu kirjaimet SEX sekä tietenkin erilaisia kuvia tisseistä ja peniksistä. Hän kirjoitti aiheesta supersuositun kirjan "Sublimal Seduction." Jännittävää tässä kirjassa oli se, että se lisäsi muun muassa eroottisen playboy -lehden myyntiä; ihmiset ostivat sitä -eivät suinkaan artikkeleiden vuoksi, kuten minä- vaan voidakseen etsiä siitä piilotettuja viestejä kirjassa opetettujen vihjeiden perusteella.
Akateeminen maailma ei arvostanut teosta, mutta Key vetosi siihen että akateemikkojen oletetaan tekevän tylsiä kirjoja, joita kukaan ei lue. Kateus esti arvostuken. Suosio ei kuitenkaan tuhoa sanomaa.
Tähän asti homma näyttää hyvältä ja uskottavalta. Valitettavasti selvisi, että Vicaryn laite oli menossa patentoitavaksi. Hän ei siksi aluksi ottanut kantaa asioihin. Myöhemmin selvisi, että hänellä ei ollutkaan tieteellisiä tuloksia asiasta. Dominic Streatfeildin "Brainwash" -kirjassa kuvataan muutamia testejä, joiden pohjalta huomattiin että vaikutusta ei saatu. Joskus henkilöt ostivat mitä mainostettiin, joskus he toimivat päin vastoin. Joskus kun mainostettiin popcornia, koehenkilö halusikin hot dogia. Karkeasti: Vaikutukset olivat kiltisti sanoen ristiriitaisia, rumasti sanoen satunnaisia.
Parhaimmillaan ollaan päästy siihen, että mainonnalla saadaan vaikutuksia vain tietyin reunaehdoin: Alitajuntaan vetoavilla viesteillä saatiin tuloksia kun mainostettiin teemerkkiä, ja valittavana oli kaksi vaihtoehtoa, jotka olivat suunnilleen yhtä hyviä ja tunnettuja merkkejä. Mainonta tehosi janoisiin melko hyvin ja eijanoisiin hieman. Tämä on kaukana tehokkuudesta normaalielämässä, jossa vaihtoehtoja on paljon. Ja ennen kaikkea käännytystyöhön niistä ei näytä olevan. Jos vihaat suklaata, sinua ei saada alitajunnallisesti ostamaan suklaata. Mahdollisesti sinut saadaan kuitenkin haluamaan hieman enemmän sitä mitä haluat.
Lisäksi Key ei paljastunut kovin hyväksi lähteeksi; Hän esitti, että SEX esiintyi Rembrandtin maalauksissa, USA:n 5$ setelissä, Kanadalaisissa seteleissä, Ritz cracker -keksit sisälsivät hänestä lukuisia kappaleita SEX-iä, samoin kuin Time -lehden artikkeleissa, hotellien menuissa, koulujen oppikirjoissa, viinapulloissa, pornolehdissä, erilaisissa katalogeissa ... Sitä oltiin ujutettu jopa uutiskuviin. Lyhyesti: Hän näki "S-E-X -businessta" suunnilleen aivan kaikessa. Ja jokainen näistä tulkinnoista esitettiin "tieteellisenä löytöinä". Jokaikinen näistä oli Keyn mukaan tietenkin myös "tarkoituksellisesti laitettu". Myös Vance Packardin kirja "The Hidden Persuaders" oli suosittu teos, joka kertoi salaliittoteorioita siitä kuinka ihmisten käytöstä manipuloitiin samalla keinolla. Näitä ja muita vastaavia oli -ja on yhä- paljon.
Tosiasiassa tämä on tavallinen ilmiö. En usko että Key tai Pacard olisivat huijanneet ja valehdelleet tarkoituksella, vaan he yksinkertaisesti näkivät juuri sitä mitä etsivät, näkivät mitä halusivat nähdä. Ihmisillä on luonnostaan taipumus löytää yhteensattumia joita ei ole, sääntöjä satunnaisuudessa. Tämän vuoksi syntyy myös esimerkiksi Friedrich Jurgensonin alkuunpanema EVP -ilmiö ("Electronic Voice Phenomena", myös "Extremely Low Voice Phenomena"). Se on tunnettu kummituksista kiinnostuneiden tuntema efekti, jossa autiotaloissa ja muissa kummittelupaikoissa nauhoitetuista ääninauhoista kuullaan erilaisia epämääräisiä ääniä, jotka sitten tulkitaan kummitusten puheeksi ja niissä kuullaan myös sanoja ja jopa lauseita. ~ Kun puhutaan ihmisistä, ei nauhalle tarvitse laittaa salattua viestiä, jotta sellainen voitaisiin sieltä löytää.
Tämä on siis oikeastaan sama asia, kuin salattujen demonisten yhteyksien näkeminen esimerkiksi kirjoissa: Kun yleissivistystä kerätään ja kaikkia mahdollisia aasinsiltoja käytetään, saadaan aikaan mistä tahansa valtava määrä yhteyksiä; Jokin yksityiskohta voi viittata esimerkiksi suoraan Raamatun kautta johonkin kielikuvaan, tai olla linkki jonkun muun tuhannen maailmanuskonnon tai tarinan kautta tulkittavissa joksikin. Olisi aika vaikeaa löytää asiaa, josta tälläistä yhteyttä ei voitaisi mitenkään löytää.
Tämän lisäksi usea "löydetty salattu viesti" on huijausta ja/tai/eli levinnyttä urbaania legendaa: Esimerkiksi nörtit ovat löytäneet olemattomia viestejä esimerkiksi Disneyn elokuvista "leijonakuninkaasta" SEX -tekstin joka lukee pilvissä, "Kuka viritti ansan, Roger Rabbit" -elokuvassa olevan kolme ruutua, jossa Jessica Rabbit on alasti & "Aladdin" -elokuvassa olevan kohdan, jossa sanotaan "All good children take off your clothes." Näitä ei ole, ja nörttiluonteiset ovat tarkistaneet ja voivat halutessaan myös uudelleentarkistaa asian käymällä pätkiä tarkasti, esimerkiksi kuvanauhaa kuva kuvalta, lävitse.
Niiden kanssa on vain sama, kuin itse ilmiönkin kanssa. Ne ovat hyviä tarinoita, joten ne muistetaan. Lisäksi ajatus siitä, että "viesti voi vaikuttaa" on mahdollinen ja tuntuu arkijärjellä "järkeenkäyvältä" ; Tämä valitettavasti on aivan eri asia, kuin se että asia olisi todella aito ja ilmiöön uskominen rationaalista. Juttu kuulostaa uskottavalta, mutta ei ole sitä. Ja kun siihen liittyy hyvä tarina, ja pelko huijatuksi tulemisesta, se otetaan kansan piirissä vakavasti.
Tämä ilmiö on siis yksinkertaisesti syntynyt jäädäkseen.
Kuitenkin ihan aitojakin piilotettuja viestejä on. Mutta ratkaisevaa onkin se, ovatko ne todella toimivia manipuloinnin välineitä ; Voidaan toki sanoa, kuten Judas Priest -yhtyettä vastaan tehdyssä oikeudenkäynnissä tapahtui (Yhtyettä syytettiin itsemurhasta, joka johtui piilotetusta viestistä. Itsemurhaajien omaiset esittivät että "Do it" sanoi "Stained Glass" ja yhdisti asian itsemurhaan.Viesti luultavasti on olemassa, koska heidän tuotantoyhtiönsä "hukkasi studionauhat", joilla asia oltaisiin voitu selvästi osoittaa..) Siellä esitettiin, että että itsemurhaan ajavaa viestiä ei voida todistaa tieteellisesti, koska eettiset standartit estävät asioita niin että ei voida tehtä testiä jossa laitetaan itsemurhaa suunnittelevat kuuntelemaan ja katsotaan tappavatko he itsensä. Tämä on totta, mutta olisi silti aika erikoista väittää että itsemurha toimisi jotenkin olennaisesti eri tavalla kuin muut vastaavat ilmiöt. Tieteellisiä ja selviä todisteita piilotajuisten viestien toimivuudesta ylipäätään missään ei ole, joten olisi aika erikoista väittää että ne toimisivat niissä yksityiskohdissa joita ei voida testata. Älä tee itsemurhaa tänään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)