Hengellisyydestä ja vasemmistosta

 Vaushilla oli pieni debatti okkultistin kanssa. Tässä oli muutamia hauskoja pieniä käytänteitä joista olisi rattoisaa kirjoittaa enemmänkin. Esimerkiksi on tavallaan kuvaavaa miten videossa oikeasti yritetään argumentoida Thoria rationaaliseksi koska mytologiassa Thor kuvataan maahan liitetyn jumaluuden lapseksi ja sähkömagneettinen kenttä on jotain jota Thor symbolisoi. Ja maan magneettikenttä on iso magneettikenttä. Joten uskomus on järkevä ja luonnontieteen kanssa yhteensopiva. Menetelmäistö on toki hyvin tuttu kristillisemmässä yhteydessä. Raamattukin on ennustanut vaikka mitä jos tuollainen mytologisointi sallitaan. (Itse näen että salamointi ei synny samalla tavalla ja salamointi on hyvin kiehtovan relevantti Thorin kannalta.)

Mutta keskityn siihen että Vaush on kommunisti.

Vaush on avoimesti kommunisti. Ja tässä näkemyksessä ollaan hyvin sitouduttu johonkin jota filosofi voisi kutsua "suureksi kertomukseksi". Ja jota ei siksi voi yhteensovittaa postmodernin relativismin kanssa yhteen. Onkin mielenkiintoista että Vaush itse asiassa rakensi argumentin jossa ei-naturalismi johtaa relativismiin. Olemme tottuneet että uskovaiset kertovat meille että ilman Jumalaa ei ole moraalia. Mutta sitten he oikeasti selittävät miten kuka tahansa voi tehdä mitä heitä sattuu lystämään ja nihilismin sijaan päädytäänkin relativismiin. (Ja relativismi ei ole nihilismiä. Relativismissa ARVOT RIIPPUVAT jostain näkökulmasta tai kontekstista. Nihilismissä ARVOJA EI OLE.)

Vaushin logiikka menee siihen tapaan, että uskomusten perusoletuksia oikeuttaa jonkinlainen epistemologia. Tämä oli oikeutettua koska okkultisti oli vahvasti sitä mieltä että hän ei vastusta tiedettä vaan ainoastaan täydentää sitä ("extra empiricism") koska empirismi ei ole riittävää ("empirism can´t be never enough") koska vaatimuksena on täydellinen tieto jne. Hän näki että moni uskonto tekee antitieteellisiä kannanottoja. Ja tähän lokeroon hän asetti esimerkiksi sen, että joku menee rukousparantajalle ja jättää normaalin lääkärin käymättä. Ynnä äärioikeistolaiset okkultistit jotka käyttävät muinaisuskoja pahojen arvojen ajamiseen. 

Okkultistista oli siis luontevaa ajatella että äärioikeistolainen okkultismiklikki on suoraan tieteenvastaisesti okkultistinen. Ajatus on itselleni hieman omituinen ja Vaush tarttuikin juuri tähän. Hän näki että monesti uskonnollisessa ongelmakäyttäytymisessä on juuri se, että otetaan aivan mielivaltaisia "ekstraempiirisiä oletuksia" ja siksi lääkäristä kieltäytyvä voi esimerkiksi nähdä että tilastot vakuuttavasti kertovat että lääkäri auttaa tietyllä todennäköisyydellä. Mutta saattaa silti asettaa luottamuksensa Jumalaan suuremmaksi. Eikä vain siten että hän olettaa että rukousparannus parantaa jollain prosentilla joka on suurempi kuin lääkärin antama. Vaan että prioriteettina on kuitenkin kuolematon sielu ja tuonpuoleinen. Jolloin lääkäriin menemisen sisältämä epäuskon ja epäluottamuksen siemen on sielulle tuhoisaa ja tässä "rationaalinen toimenpidearvio" nimenomaan johtaa siihen että mitään empirisiä faktoja ei varsinaisesti kiistetä ja silti koetaan paremmaksi mennä rukousparantajalle kuin lääkäriin.

Ja että äärioikeistolaisen okkultismin perusoletukset eivät viehätä tätä herraa vain koska ne ovat erilaisia. Että ei ole mitään episteemistä mittaria jonka avulla toiset sitoumukset ovat laadukkaampia kuin toiset jos tälläisiä ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä.

Vaushin näkemyksessä falsifioitavissa olevat empiiriset teoriat ovat mahdollisesti kumoutuvia mutta niihin liittyy tiedonhankinnan prosessi. Ekstraempiiriset taas ovat nopanheittoa ja tuuriasia. Ja siksi jos otetaan tilaa ekstraempiiriselle olisi aika mielivaltaista sanoa että vain yhdenlaisia ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä ilman että ne on tieteellä todistettuja. Tämä vaatisi dogmaattisuutta. Jota taas okkultisti kiisti harrastavansa.

Tässä mielessä on tavallaan aika oleellista huomata että kun henkiset ihmiset ja uskonnolliset ihmiset puhuvat, he usein oikeuttavat sitä että tiede "ei riitä". Ja ekstraempiiriset oletukset ovat sitten "luvallisia". Ja kun tälle antaa pikkusormen huomataan että ei olekaan mitään tieteellistä mittaria arvioimaan sitä mikä oletus ja miten monta niitä voidaan ottaa ja tämä avaa portit relativismille. Uskonnonvapaus tässä mielessä on relativismia ekstra-askelin. Uskonto on järkevä vain omassa maailmankuvassaan, sisäisesti.

Toisaalta epistemologinvaistot, jos minulla sellaisia on, sirittivät kun kuuntelin okkultistin totuusnäkemystä.

Okkultisti näki että ihmiset käyttävät symboleita - mikä on totta. Ja jotenkin hän tästä sitten lavensi että symbolien olisi oltava jotenkin hengellisiä tai symbolisuus itsessään olisi ei-maallista - mikä on hyvin maailmankuvallinen ja läpeensä ekstraempiirisillä oletuksilla koristeltu väite.

Kiehtovaa tässä oli se, miten hän näki että symboli on hyvä jos se vetoaa moneen. Totuus on siis käsiäänestyskysymys. Tässä hän myös mainitsi miten symboleita tulee käyttää taidolla kun totuutta haetaan. Ja tässä hän näki että jos hän puhuu kristityille niin hän mielellään kuvaa Jeesusta joko Baldurin tai Dionysoksen symbolin kautta. Ja että hän välttää Odinin kautta puhumista koska siinä on vahvempia assosiaatioita paholaiseen. Tämä toiminta ei ole tehokasta käännytys-manipulointia vaan totuudellisuutta koska se tuottaa tuloksia.

Tässä tavallaan hyvänä taustapointtina on se, että monesti erilaiset uskonnot ovat hyvin yhtenäisiä. Ja vasemmistolaiset eivät ole hyviä luomaan yhtenäisiä verkkoja jotka hakevat keskinäistä konsensusta päätavoitteenaan. Vaushia kiinnostaa kommunismin sisäinen koherenssi. Mutta konsensus ja yksimielisyys ei ole tässä asia jota tavoitellaan siten että sallitaan joustoa sisäisessä koherenssissa. 

Ja okkultisti lienee oikeassa että poliittinen "valta ja muu kätevyys eli siis totuus jossa valta ja massojen mukanaolo on todiste totuudesta" ontuu aika vahvasti vasemmistolta. Uusia tyyppejä olisi asiallista saada kuvioihin. Mutta kun henkilöt ovat kiinnostuneempia luomaan uusia sivistyssanoja transsukupuolisuusilmiölle ja harjaavat sen sisäistä koherenssia, se ei ulkopuoliselle ole helposti lähestyttävä.

Minusta tähän liittyvä avainkysymys lienee kuitenkin riski. Riski joka tavallaan tulee juuri siinä että jos okkultismille antaa runsaasti tilaa niin sitten sen sisään voidaan ladata ties mitä "ekstraempiirisiä" ulottuvuuksia joita ei voi kumota tai kritisoida koska falsifiointikriteeri on sitä pahaa naturalismia ja sen sisäistä peliä. Kun totuus muuttuu käsiäänestyskysymykseksi, avautuu tila myös sille että hyvin moni alkaa äänestämään esim. väkivaltaa. Tämä on nähty konsensuskeskeisessä identiteettipoliittisen pelinvedon ja "tiedekriittisen" GOPin puolella. Alex Jones on paraikaa tuomiolla juuri siksi että oikeuslaitos ei vielä toistaiseksi nojaa ekstraempiirisiin premisseihin vaan siihen mitä voidaan todistaa.

Derridan umpikuja

Kun mietitään postmodernismia, kyseessä on tavallaan hyvin laaja ja monenkirjoinen joukko. Otan tähän yhden keskeisimmmistä. Ja väärinkäsitetyimmistä. Derridan. Jacques Derridan haasteena on se, että hän tuotti valtavasti teoksia. Tämä tarjoaa haasteita jos haluaa muistaa yksityiskohtia. Tartun tässä Derridan dekonstruktioon ja sihen liittyvään aporiaan.

Dekonstruktiossa unohdetaan perinteinen tekijän mukaan lähestyminen. Teos ei ole vain yhden tekijän selkeää viestiä kommunikoiva teksti vaan enemmänkin joukko konflikteja tietyssä maailmankuvassa. Tämä johtaa näkökulmien kirjoon. Ja osa näistä näkökulmista voivat olla ristiriidassa keskenään. Ja usein näitä on peitelty ja jätetty huomiotta vaikka ei pitäisi. Niistä on tullut poisdebatoitavia asioita eikä jotain josta voisimme oppia.

Useimmiten dekonstruktio keskittyy mm. vastapareihin tekstissä. Mitä teksti asettaa vastakkain. Tämä kahtiajako voidaan ajatella tavallaan sitä kautta että voidaan kuvitella että esimerkiksi kristinuskon vastakohdaksi voitaisiin asettaa saatananpalvonta yhdessä kontekstissa ja ateismi toisessa. Ja poliittisten kiistojen varrella nämä luokitelmat saattavat myös muuttua. Yhtenä aikana on saatanapaniikki ja sitten toisena uhkana on uusateismi. Vastaparit eivät välttämättä ole pysyviä loogisia vastakohtia vaan asioita jotka pistetään vastakkain.

Derrida käsitteli tällä tavalla erityisesti logosentrismiä, jossa nähtiin että viisaus tulee ennen kaikkea tekstistä ja logiikasta. Derridan mukaan ei-kielellinen viestintäkin sisältää viisautta. Ja esimerkiksi musiikkia ja taiteita voidaan käyttää viisauden hankinnassa ihmiskokemusta mullistavalla tavalla, johon pelkkä teksti ei kykene.

Derridasta meidän tulisi unohtaa oma maailmankuvamme yhtenä suurena totuutena ja katsoa mitä sen vastapuolella on tarjottavaa. Tässä Derrida korosti keskustelua ja dialogia kielellisen analyysin yli; Hänen mukaansa suuri osa filosofeista oli kasvanut ja kehittynyt dialogimuotoisessa maailmassa. Sokrateen argumentit esitetään puheena. Mutta filosofioissa ja maailmankuvien rakentamisessa on usein kysymys nimenomaan dialogin unohtamisesta. Yksi maailmankuva saa privileegion ja yliaseman muihin verrattuna. Tässä unohtuu helposti viisautta joka on siinä väheksytyssä suunnassa.

Tämä ei tarkoita sitä että mikä tahansa käy tai että merkityksiä ei ole. Hän vain sanoi että tappiolla olevalla voi olla jotain viisautta annettavanaan; Derrida näki että voittavalla puolella voi olla jotain väärin ja tappiolla olevalla voi olla jotain oikein. ; Derrida ei vastustanut niinkään viisautta tai tietoa kuin sitä että ilman dialogia tai sen kaltaista toimintaa syntyy liiallisia yleistyksiä jossa yksi tai kaksi muuttujaa halutaan laittaa selittämään kaikkea. Siksi kun tajuaa että asiat ovat kompleksisempia kuin tämä voidaan itse asiassa ymmärtää maailmaa paremmin kuin tiivistämällä kaikki johonkin yliyksinkertaistukseen jonka näkee taikaluotimaisena ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Derrida korosti tätä hyvin pitkälle. Hän esimerkiksi otti esimerkikseen ajatuksen tasa-arvosta. Hänestä sekin on sellaisenaan epäselvä asia jota ei pidä ottaa valmiina totuutena. Hänestä monissa hierarkisissa tilanteissa on hyvyyttä. Esimerkiksi vanhempien ja lasten suhde oli hänestä hierarkinen mutta siinä oli viisautta. Samoin oli järkevää ja hyvää pitää opettajalla hierarkinen suhde suhteessa oppilaisiin.

Derridaa ei kuvaakaan nihilismi vaan aporia. Aporia kuvaa hämmennyksen tilaa. Aporia on filosofiassa tärkeä tilanne jossa loogisesti koherentit tulkintatavat mahdollistavat erilaisia mahdollisuuksia. Asiat ovat loogisesti perusteltuja kaiken sen valossa mitä tiedämme. Näissä on vain sellainen jännittävä piirre, että jotkut näistä perustelluista näkemyksistä eivät voi olla voimassa samanaikaisesti. Meillä ei vain ole keinoa päättää että kumpi. Tämänlaisen tilanteen kohdalla valitsemista voidaan pitää aporiatilana. Derridan näkemyksessä on syytä ainakin joskus nähdä asiat myös vastapuolen kautta sellaisella tavalla jossa on mukana ymmärrystä.

Kuvatakseni tätä kaikkea Tässä prosessissa voidaan esimerkiksi ensin dekonstruoi vapautta. Esimerkiksi nostaa esiin ajatuksen siitä, että vallitsevana on, että teon moraalisuus ja epämoraalisuus vaatii sitä, että meillä on vapautta. Eli jotta meitä voidaan kiittää tai tuomita meidän tulisi voida tehdä toisin. Kuitenkin samalla meillä on tuomari jonka koko roolina on vähentää omaa vapauttaan ja vahvistaa lakia ja järjestystä. Hänellä ei kuitenkaan oikeasti ole valtaa tuomita lakia vastaan. Ja silti pidämme tätä tilannetta oleellisen tärkeänä oikeuden syntymiselle. Tässäkin on tavallaan kyse edellisen kanssa vastakkaisesta normista joka ei kuitenkaan samanaikaisesti ole arvoton. Tämän ottaminen rooliksi taas muistuttaa sitä, että oikeasti monessa paikassa on totalitaarisia valtioita joissa on niin sanotusti liikaa lakia kaikille. Tämän kaiken tajuaminen ei ole nihilismiä. Itse asiassa voidaan jopa nähdä, että dekonstruoidussa etiikassa jokainen tapaus voidaan pitää monen eri muuttujan samanaikaisena tapahtumisena sellaisella tasolla että ne tulisi käsitellä kuin ne olisivat ainutkertaisia yksittäistapauksia. Tämä tuskin tarkoittaa sitä että oikeudenmukaisuus olisi jokin jota ei olisi tai joka olisi täysin hylätty. Toisaalta joku on saattanut tiedostaa, että kenties oikeudenmukaisuudesta sekä joustetaan että kannattaakin joustaa koska ihmiset eivät muuten kykenisi arvioimaan tai tuomitsemaan lainkaan vaikka se voidaankin nähdä paremmaksi kuin täysi tuomitsematta jättäminen. Vaikka joskus tuomitsematta jättämisellekin voitaisiin antaa syitä, vaikka sen vuoksi että maa on sotatilassa jossa ei ole aikaa tai kykyä ylläpitää vankiloita. Ja tätä myllyä voidaan jatkaa ikuisesti.

Eli vaikka dekonstruktiota usein selitetään nihilisminä ja arvojen tuhoamisena niin kenties tämä tarkoittaa sitä että täysin oikeudenmukainen tuomio on mahdotonta, ja siksi onkin tärkeää osata tehdä oikeudenmukaista tuomitsemista mahdolliseksi lukuisilla eri tavoilla ja syvästi harkiten. Nihilismillä ja arvotyhiöllä tämän kanssa on aika vähän tekemistä. Aporia ei olekaan tyhmyyttä tai moraalittomuutta vaan kypsä tila. Tämä on ymmärrettävää jokaiselle joka on tavannut kaiken ymmärtäviä teinimäisiä vlogisteja jotka ovat parilla yksinkertaisella konseptilla ymmärtäneet kaiken ja ovat neuvomassa ihmisiä joiden viisaus on syntynyt tekemisen kautta monenlaisissa konteksteissa, konteksteissa joita maailma on tarjoaa paketoituna tilaan jossa liika pelkistäminen koetaan helposti norsunluutornissa olevaksi ajatteluksi. Derridalle dekontruktiosta tuleva hämmennys voikin olla merkki viisaudesta. Syvästi looginen oman maailmankuansa koherentisoija taas saattaa olla ajautumassa oman päänsä kiemuroihin yhä syvemmin ja syvemmin tavalla jossa rationaalinen ja loogisesti ehyt kokonaisuus esimerkiksi estää toimintakykyä yhteiskunnassa.

Itse näen että aporia on hyvin tärkeä tapa lähestyä Derridaa. Sillä sillä on pitkä historia. Derrida modifioi skeptisyyttä koskevat argumentit ja muuntaa ne kohti harkitsevaisuutta. Hän ei kiistä tietämistä yhtä jyrkästi. Itse näen että Derridan dekonstruktiivinen ote on erinomainen kun tarkastellaan taidetta. Sillä se lähestyy taidetta sen itsensä kautta ja sen itsensä ehdoilla. Ei esimerkiksi tekijänsä tai lukijansa ideologian kautta. Tosiasioihin sovellettuna se on ongelmallinen juuri samasta syystä. Jopa poliittisessa ja pseudotieteiden kontekstissa on paljon ihmisiä jotka vaativat että heidän uskottavuuttaan arvioidaan vain heidän sisäisten rakenteidensa eheyden kautta. Ja vain heidän korostamiensa kahtiajakojen ja vastakohdiksi asettamien konseptejen kautta. Nykyoikeiston näkemyksissä ei esimerkiksi pitäisi puhua konservatiiveista ja liberaaleista vaan globalisteista ja lokalisteista. Itse taas näen että aporia on äärimmäisen puhtaan rationalismin ongelma. Se ei kosketa empiristiä yhtä voimakkaasti. Itse näen empiristinä että aporia koskee syysuhteiden tiloja joista ei ole tietoa tai ei ole riittävästi tietoa. Ja kenties etiikkaa. Nämä ovat tietenkin yleisiä. Mutta jos niistä ylestää liian pitkälle vastaan tulee ongelmia. Tämä on sinänsä kiinnostava asia koska Derrida itse ei soveltanut näkemyksiään yhtä laajasti kuin monet dekonstruktiota laajemmin korostavat. Derrida itse onkin tunnettu esimerkiksi kannanotoistaan joiden mukaan monet hänen kannattajansa eivät ole ymmärtäneet dekonstruktiota oikein. Kenties he ovat. Kenties eivät. Kenties tämä ei ole enää tekijänsä käsissä.

Postmodernismikritiikin kritiikki

En ole seuraajieni toivekonsertti. Osittain siksi, että minua seurannee lähinnä epämääräinen bottiarmeija. Siksipä minulta aika harvoin pyydetään mitään. Tämä on hyvää ja kaunista. Minulta kuitenkin muutama kuukausi sitten pyydettiin, että voisin tehdä enemmänkin postmodernismin kritiikkiä. Sävynä oli tietenkin se, että pyytäjä arvasi minun suhtautuvan postmoderniin vähintään nihkeästi.

Tämä on tuotos jossa lähinnä alustan joitain näkökulmia. Jo tämä johtaa aika pitkään pätkään. Asiaa on paljon. Tärkein oppi on se, että se, että joku vastustaa oikeaa asiaa ei tarkoita että hän ymmärtäisi kritiikin kohdetta tai että tätä kriitikkoa tulisi kunnioittaa älykkäänä olentona vain sen vuoksi että hän on jollain tasolla samaa mieltä johtopäätöstasolla.

Toisaalta maailmassa on sellainenkin asia kuin huono postmodernismin kritiikkiä. Tämä on hyvin samantapainen asia kuin Nietzschen kriitikoiden kanssa; Moni selvästi saa tulkintoja lähinnä Nietzsche -kriitikoilta. Ja peräti sellaisilta kriitikoilta joilla on enemmän mielessään jokin teininen angstinuori jonka ajatusten he jotenkin ajattelevat olevan myös Nietzschen ajatuksia.

Itse asiassa jos nykyään katsoo sanan ”postmodernismi” käyttöä siihen tarttuminen on hyvin heikkoa. Erityisesti silmään tarttuu se, että oikein kukaan ei tunnusta olevansa postmoderni mutta postmodernismia liitetään sitten ties mihinkä. Usein tässä ollaan hyvin epätäsmällisiä. Joskus joku ehkä mainitsee Derridan ja dekonstruktion. Mutta se jää sitten siihen. Hyvin harvoin käsitellään oikein mitenkään mitä siinä kritisoidussa postmodernismissa on. Jos minun täytyisi pyytää normipostmodernismin dissaajalta kuvaus siitä mitä tarkoittaa Derridan differance, olisi kysymys todennäköisemmin ”jaa mikä” kuin osuva terminkuvaus. Nimiä toisin sanoen mainitaan ikään kuin tuomaan tarkkuutta ja osaamisen mielikuvaa. Tietyt asiat kuitenkin toistuvat ja niistä saa aika hyvän kuvan siitä mitä on ymmärretty. Ja tässä tapauksessa varsinkin sitä mitä ei ole ymmärretty.

Ymmärrys ja neljä huonoa Suurta Väärinkäsitystä

Ensinnäkin näyttää siltä, että ymmärretään – ainakin periaatetasolla – että postmodernismi on reaktio modernismiin, moderniin filosofiaan. Ja sen, että postmodernismin ytimessä on ”Suurten tarinoiden” torjuminen. Objektiivisuus sanan tiukimmassa ja konkreettisemmassa mielessä kyseenalaistetaan.

Siinä oli suunnilleen se mikä on ymmärretty. Ongelmana tässä on se, että nähdäkseni USA:n poliittinen ilmapiiri on aika erikoinen. Se on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä. Ja sen rajoissa nimenomaan postmodernismista on tullut yleissana jonka alle yritetään maalata kaikenlaista joka itse asiassa ei edes ole postmodernia.

Väärinkäsitys; Postmodernismi on liberaalien juttu joka on kommunismia uusissa vaatteissa. Ja feminismiä kanssa. Tämä itse asiassa erikoista kyllä näkyy siinä miten postmodernin synonyyminä pidetään sekä kommunismia että liberalismia. Joista esimerkiksi itse voisin sanoa että liberalismi on hyvin vahvasti moderni liike. Ja tässä sekaan laitetaan mielellään kaikkea muutakin. Postmodernismikritiikissä rakennetaan hyvin yleisesti epämääräisien analogioiden varaan tulkintoja jotka ovat kaikkea muuta kuin osuvia. Tässä usein puhutaan vainosta ja vainoamisesta tavalla jossa jää huomaamatta että valistushenkisyyden kannustama – eli aika vahvasti modernismi – on nimenomaan esimerkiksi ajanut universaaleja ihmisoikeuksia tavalla joissa on suuren kertomuksen elossaolon henki yhdistettynä ajatukseen siitä että on olemassa todellisia, aitoja ja syviä konflikteja jotka on korjattava.

 Määrittelemällä että ”postmodernismi on kommunismia jossa luokkastota on muutettu vainoksi ja vainotuksi” -temppu on tässä usein tukiteoriana jonka avulla luodaan mielikuvaa yhtenäisestä vastustajaklimppistä. Koska poliittisessa ilmapiirissä on hyödyllistä jos näin voidaan tehdä. ; Siksi huomattavaa onkin että konfliktin huomaaminen ja korostaminen lasketaan enemmän poliittisen suuntauksen kuin sorrettu-sortaja -rakenteen kautta. Poliittisesta korrektiudesta valittavat harjoittavat puhetta konfliktista ja sen valtarakenteiden purkamisesta. Heitä ei kuitenkaan saa sanoa postmoderneiksi- ei vaikka itse asiassa heidän kohdallaan ironista kyllä on usein nimenomaan postmodernia henkeä enemmän kuin esimerkiksi valtaosalla liberaaleista. Samoin ei voi olla huomaamatta että maahanmuuttokritiikissä jossa vastustetaan postmodernia korostetaan jännitteitä ja sortorakenteita maahantunkeutujien ja moraalisesti ylivertaisen uhrikansan välille. Näitä halutaan ratkaista. Tämä kertoo siitä että tarjotut analogiat ”luokkasodasta identiteettipolitiikkaan” eivät ole postmodernismin kriitikoilla kovin tasapuolisia. Tämänlaiset erikoisuudet kertovat että kannanotot ovat nimenomaan jostain muusta.

Itse näkisin tässä myös relevanttina kertoa, että kommunismi ei ole pelkästään teoria luokkajaosta vaan siinä on paljon asioita. Esimerkiksi omistamisesta, työstä ja palkan määräytymisestä. Kommunismi nojaa Marxin ajatuksiin joissa taas on ideoita Hegeliltä. Hegel oli nimenomaan moderni filosofi mammuttimaisine rationaalisine maailmanhistoriaselityksineen. Kommunismissa puhutaan äärimmäisen vahvasta ”suuresta kertomuksesta”. Jos miettii mikä Historiallinen Materialismi on, voi tajuta miksi filosofisessa tekstissä monet postmodernistit nimenomaan hyökkäävät kommunismia vastaan. Ajatus Historiallisesta Materialismista on Suuri Kertomus. Kommunistit yksinkertaisesti katsovat että yhteiskunta etenee suurta linjaa jossa niistä tulee yhä parempia ja parempia. Menestyneiden yhteiskuntien uskotaan seuraavan progressiivisesti toistaan ja vallankumouksen jälkeen tulee parempi maailma. Postmodernisti hylkää tämänlaisen ajatuksen paremmuudesta. Heille olisi järkevämpää puhua erilaisista yhteiskunnista. Esimerkiksi postmoderni Foucault on leimallisesti puhunut kommunistisen teesi-antiteesi -negaation sijaan affirmaatiosta. Jossa syntyy uusi kulttuurinen normi joka sisältää erilaisen valtahierarkian.

Toinen hyvin suosittu on väittää että Immanuel Kant olisi postmoderni tai esipostmoderni ja valistuksen vihollinen. Mikä on omituista koska hänen kategorinen imperatiivinsa tavoittelee nimenomaan rationaalisuuden kautta objektiivista moraalia jota ei voi kyseenalaistaa.

Kolmas suosittu näkemus selitetään että postmodernismi olisi marksismia piilotettuna aikana kun kommunismi oli näyttänyt tehonsa niin vahvasti että jopa Sartre alkoi olemaan kriittinen neuvostoliiton hirmutekoja kohtaan. Tarkalleen ottaen tämä on historiantulkinta jolla yritetään todistaa miten se ensimmäinen asiavirhe olisi jotenkin järkevä. Tässä ajatuksena on väittää että pakon edessä kommunistit piilottivat luokkarakennekritiikkinsä yleisemmin sortajan ja sorretun narratiiviksi. Ja näin kaikki missä on joku sortaja ja sorrettu olisi siten tulkittavissa piilokommunismiksi. Paitsi tietenkin silloin kun alt rightiläinen puhuu sananvapauden tallaamisesta feministisen ylivallan alla ja miten tämä on sortoa ja pahuutta. Tämä väite on tietenkin muutenkin outo juttu. Après mai sentään voisi sanoa että postmodernismin peruskonseptit luotiin jo ennen 1968 vuoden mellakoita joissa oli valtavasti ranskalaisia. Mellakat olivat kommunistisia ja kommunismilla oli valtava suosio. Sitä kenties toivoisi että ihmiset olisivat oppineet ja häpeä pakottaisi tekemään jotain. Mutta tämä on nähdäkseni tarpeettoman optimistisesti ajateltu. Ei ollut mitään paineita piilottaa marksilaisia ajatuksia joita kannatti salaa. Itse asiassa jopa nykyään Zizekin tyyliset hahmot ovat julkean avoimesti kommunisteja. Eikä tästä ole seurannut heille oikein mitään.

Koska ideana on kahtiajako ja ajattelu että kaikki tietävät millä mielipiteillä ollaan demokraatteja tai republikaaneja on luotu analogiamylly jossa salakuljetetaan epätäsmällisyyttä keskusteluun. Tällä epätäsmällusyydellä ohitetaan hyvin suuret ja syvät erot liberaismin, kommunismin ja postmodernin filosofian välillä. Tämä tarkoittaa sitä että käsite ”postmoderni” itsesään menettää tarkkuuttaan eli sisältöään. Termin käyttäminen muuttuu tyhjäksi. Siksi postmodernin kriitikot monesti eivät osaakaan postmodernia, kritiikkinsä kohdetta. Termi on heille pelkkää asennetta ja siihen liittyviä negatiivisia konnotaatioita.

Neljäs suosittu väite on ajatella että identiteettipolitiikka on jotain joka syntyy ja on kuvattu ja toivottu rakenne postmodernismissa. Että yksilö kuvataan ja korvataan jonkinlaisella ryhmällä. Tässä on hyvin erikoienn tapa kohdella postmodernien tapaa käsitellä identiteettiä. Kun nimittäin katsomme esimerkiksi Foucaultia, hän opettaa että yksilö oppii dialogissa ympäristönsä kanssa, jolloin identiteetti ei synny pelkästään siitä että sinulla on ominaisuus vaan siitä miten muut kohtelevat sinua tämän pohjalta. Derrida puhui hyvin vähän politiikasta ylipäätään ja häntä kuvasi se, että ryhmät eivät nekään ole mitään objektiivisia konstrukteja ja kiistaryhmien välit on aina kyseenalaistettava nekin. Ryhmien sijaan postmodernistit puhuvat usein eri rakenteista jotka rakentavat ja ylläpitävät näitä ryhmiä. Esimerkiksi kun Foucault puhuu vallasta hän ei liitä siihen minkäänlaisia moraalisia arvostelmia. Hänelle valta on vain sitä että voi aikaansaada muutoksia maailmassa. Se ei siis ole ollenkaan samanlainen torjuttava peikko kuin kommunistien luokkasodassa jossa on oikeaa sortoa jonka yöstä pitää nousta. Ja miten nämä valtaa tukevat eivät ole essentiaalisia ja muuttumattomia ja siksi ryhmät voivat muuttua, aivan kuten ne tuottavat rakenteetkin. (Joka sanoo esimerkiksi että yhteiskunnat eivät ole samanlaisia, niissä ei kiinnitetä samoihin piirteisiin huomiota samalla arvostuksella jne.) Postmoderni kritisoi essentialismia. Myös ryhmäessentialismia. Siksi aina kun joku puhuu essentialistisin termein siitä mitä postmodernit tarkoittavat tai eivät tarkoita, nämä ihmiset eivät tunne kritiikkinsä kohdetta.

Ja oli tälle kaikelle jonkinlainen lähdekin saatavissa.

Annan tätä tukemaan kannanottoja jotka ovat mielestäni hyviä esimerkkejä ja selvennyksiä. Kun olen heittänyt suurimmat teoreettiset linjat esiin on hyvä nähdä miksi antamani esimerkit ovat relevantteja. Ne kaikki on nostettu Hicksin kirjasta ”explaining postmodernism”. Teos on järkyttävän huono; Se yrittää näyttää kunnioitettavalta teokselta, mutta sitä ei olisi taatusti julkaistu yhdessäkään akateemisessa julkaisussa. Se onkin julkaistu yksityistaholla vaikka vertaisarviointia tai muuta tarkastamista. Tämä teos on siitä mielenkiintoinen, että sen jälkeen Tapio Puolimatkan kirjat vaikuttavat laadukkailta ja vain kohtuudella asioita vääristeleviltä.

Hicksin teoksessa on hyvin vaikeaa sanoa onko internetmaailma ottanut hänen asiansa todesta. Vai onko Hicks vain pyrkinyt muokkaamaan ja sanallistamaan sitä postmodernia kritisoivaa kulttuuria jota maailma on pullollaan. Tällä ei ole väliä. Lopputulos on silti hyvin laadutonta.

Yleisesti en välitä puhua siitä mikä on tai ei ole julkaissut kirjaa. Mutta tässä on tehty aika yksinkertaisia asiavirheitä aivan perustason kysymyksissä. Jolloin on pakko herätä siihen miten tämä kirja on tullut julkaistuksi.

Teoksesta löytyy esimerkiksi sitaatteja joita on laitettu ihmisten suuhun joita nämä eivät ole koskaan sanoneet. Ehkä alleviivaavimmin jo ensimmäisillä sivuilla Foucaultin suuhun laitettiin kannanotto totuudesta ja järjestä jota hän ei ole koskaan sanonut. Mutta josta tiedetään, että hänen väitetään sanoneen niin.

Teoksessa on paljon asiaa siinä mielessä että jos haluaa opetella irrallisia knoppitietoja teos on mainio. Mutta sen pääteesit ovat todella hämmentävän heikolla pohjalla. Asiavirheitä tehdään paitsi postmodernissa filosofiassa niin myös modernissa filosofiassa. Joka on mielessäni erityisen vakava asia. ; Itse asiassa teoksen asiavirheet yhdistettynä johtopäättelyihin on oikeastaan ymmärrettävissä aika helposti sitä kautta että Hicksillä on näkemys siitä että jos ei ole hänen kanssaan samaa mieltä poliittisesti on antirealisti. Tämä on varsin helppoa huomata vähintään siinä vaiheessa kun monet positivismin muodot määrittyvät kategoriaan anti-reason. Tähän johtopäätökseen ei tavallaan päästä ilman näitä virheitä. Joten ei ole ihme että Hicks sitten tarjoaa näitä virheitä. ; Ironisinta tässä kaikessa on se, että Hicks pyrkii luomaan analogioita ja vähentämään käsitteiden eksaktiutta termien loogisessa mielessä. Mutta samanaikaisesti hän liittää niihin termejä joissa on hyvin helposti tunistettavia negatiivisia tai positiviisia konnotaatioita. Joten teos on emotivistinen teos joka värittää tunnelmaa siitä mitä mielipiteitä kohoaa samalla kun se heikentää teoksen tarkkuutta ja rationaalisia ansioita. Tämä on tietenkin kirjan pääviestin ja pinnallisen rationaalisuuden rakastamisen ja tunteilunvastustamisen teemojen kannalta erikoista.

Kirjassa muutenkin asioita luokitellaan. Kritisoitujen argumentteja ei kuvata. Eikä kriittisissä argumenteissa yleensä ottaenkaan kuvata myös niitä kriittisiä argumentteja. Vain kerrotaan että niitä on ja ne ovat vahvoja. Hän puhuu vain vastustamiensa motiiveista ja intresseistä hyvin paljon ja selittää johtopäätökset mieluummin niiden kautta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen lähestymistapa. Ainakin kun teos itse kuvaa tämänlaisen prosessoinnin toisaalla ”postmoderniksi” ja subjektiiviseksi. Muutenkin kuvauksista puuttuu aikalailla lähteetä. Ei-filosofeja koskevat kohdat pitävät sisällään useita sivuja ranttia mallia Postmodernistit sanovat sitä ja tätä ja ei kerrota että missä ja kuka. Jos sinulla on teos jossa ei neljään sivuun ole ainuttakaan lähdettä ja se koostuu pitkistä luetteloista edellämainuttua ranttausta, on siitä tietenkin saatva teoksia ja sivunumeroita. Missä on sanottu niin. Suuri osa materiaalista oli niin omituista että uskoisin sen olevan enemmän konservatiivien syytöksistä kuin postmodernien filosofien omista sanomisista ja kuvauksista.

Mutta itse teokseen.

Kirjassa on kaksi suurta teesiä;
1: Ensinnäkin epistemologian kriisi johti siihen että postmodernismi oli mahdollista.
2: Toiseksikin kommunismin sosiaalinen kriisi on syy miksi postmodernismi oli pakko keksiä. Itse asiassa kaikki kuvaamani postmodernismikritiikin suuret virheet paistavat esiin jostain kohdasta tätä teosta. Tämä ei tietenkään yllätä sillä konservatiivipiirit pitävät tätä tärkeänä teoksena. Ja esimerkiksi Jordan Peterson on suositellut teosta seuraajilleen. Teoksessa on monia filosofeja. Postmodernia alustetaan esimerkiksi modernien ajattelijoiden kuten Kantin ja Hegelin kautta. Tätä katta on varmasti noussut ajatus siitä että Kant olisi jotenkin erityisen tuomittava filosofi.

Huomiotaherättävää on se, että hän kuvaa Catherine MacKinnonia postmoderniksi ajattelijaksi. Tässä on tietenkin haluttu luoda kuvaa että feminismi olisi aina postmodernia. Tämä olisi onnistunut paremmin jos ottaisi esiin jonkun postmodernin feministin. MacKinnon on sen sijaan tyyppi joka voi olla ärsyttävä ja äärifeministi. Mutta hänen filosofiansa on hyvin ankarastikin postmodernin vastainen. Hän itse asiassa on aivan suoraan kritisoinut postmodernia filosofiaa. MacKinnonin feminismi nousee vahvasti modernismin pohjalta. Tämä vaikuttaa jopa olevan tahallista, sillä fiksu ihminen lukee lähteitään ja Hicksin teoksessa käytetty lähde sille miten MacKinnon on postmodernilta pohjalta vaatinut pornon sensurointia itse asiassa kritisoi eksplisiittisesti postmodernia pohjaa ja nojaa sen sijaan ajatukseen että neutraali ja objektiivinen havainto on että pornografiaan liittyy esimerkiksi siitä miten naisia kohdellaan pornonteossa ovat syy. (MacKinnonin logiikka muistuttaa hyvin paljon sitä miten maahanmuuttokriitikot esittävät rikostilastoista että maahanmuuttajat täytyy torpata. Ei sillä että kaikki ovat pahoja vaan viittaamalla objektiivisina pitämiinsä yli- ja aliedustuksiin tilastoissa. Onko tämäkin siis postmodernia? Doubt that!) MacKinnonin pääteeseinä kulkee ”Realities and experience”. MacKinnonilla on myös hyvin moderni lähestyminen ihmisoikeuksiin objektiivisina suurina kertomuksina ja näkee esimerkiksi että postmoderni katkaisee yhteytensä liiaksi niihin realiteetteihin joiden vuoksi ihmisoikeuksia on katsottu tarpeellisiksi in first place.

Muutenkin Hicksin feministien käsittelyssä on erikoista että mukaan livahtaa postmodernia kritisoivia feministejä, kuten esimerkiksi Andrea Dworkin. Tämä on niin säännönmukaista, että sitä ei voi pitää pikku pukkina. Kun postkolonialistinen feministi nähdään modernin sijaan postmodernina puhutaan kyllä aikamoisesta epätäsmällisyydestä.

Toki on hauskaa nähdä miten Foucaultin ja Lyotardin ajatus vallan ja tiedon suhteesta on nähty niin että Hicksistä postmodernismi taistelee tiedon ja vallan suhdetta vastaan. Näiden filosofien mukaan tietoon liittyy aina irrottamattomasti valtaa. Käsitteet rajaavat asioita. Ja jos esimerkiksi minä opetan jotain jossain youtubessa mukana on asenne jossa minä muutan maailmaa – omaan siis Foucaultin mielessä valtaa – ja tämä muuttaa sinua eli määrittää että minulla on valtaa sinuun. Foucaultille ja Lyotardille tämä on neutraalia ja väistämätöntä. Valta ja tieto ovat väistämättä jossain suhteessa keskenään. Ei siis voida siivota tietoa vallasta koska ne joka tapauksessa nivoutuvat maailmaan. Jopa ankarin postmodernin kriitikko tunnustanee että tarvitsemme tietoa voidaksemme toimia funktionaalisesti maailmassa. ; Ironista kyllä Hicks jopa esittelee itselleen tärkeitä modernistisia hahmoja ja näistä hän mainitsee Francis Baconin. Joka heitti ”tieto on valtaa” tyylisiä sitaatteja. Erot tästä postmodernismiin eivät tavallaan ole niin suuria.

Hicks myös väittää, että postmoderni tekstintulkinta tarkoittaa sitä että lukija tuottaa omia subjektiivisia kokemuksia tekstiin jotta saa sieltä esiin kirjoittajan rotua, sukupuolta uskontoa ja monia muita vastaavia piirteitä korostavia intressejä. Joka taas on antiteesi sille mitä Derridan ”kirjailijan kuolema” ja dekonstruktio tarkoittavat Derridalla. ; Koko Derridan idea on nimenomaan se, että tulkinnassa kirjoittaja on kuollut. Dekonstruktiossa tehdään tulkinta joka pyrki pelkästään tekstin sisäiseen logiikkaan. Ja tästä sisäisestä logiikasta nousee esiin asioita joilla on tiettyjä piirteitä. Kuten tapoja jäsentää maailmaa. ; Löydät jännitteitä pelkästään niistä työkaluista joita teksti sisältää. Toisin sanoen Derridan koko idea oli juuri se että luovutaan objektiivisesta ulkopuolisen tarkkailijan ja lukijan näkökulmasta. Derridan oman määrittelyn mukaan dekonstruktiossa pyritään sitoutumaan teoksen itsensä antamiin teemoihin. Hicks päinvastoin väittää että dekonstruktio poistaa merkityksen. Ja menee vielä pidemmälle; Että jos teksti voi merkitä mitä vain se myös tarkoittaisi sitä, että postmodernille kaikki kirjat olisivat yhtä hyviä ja huonoja. Kuitenkin dekonstruktion perinteeseen tutustuvat näkevät että hyvät kirjat eivät torju erilaisia tulkintoja. Eli mitä enemmän, useampia ja erilaisempia tulkintoja kirja herättää lukijassa, sitä parempi teos on. Esimerkiksi Raamattua on pidetty erinomaisena teoksena postmodernissa mielessä koska siitä nousee hyvin paljon tulkintoja ja keskustelua. Sama merkityskirjo ja teoksen itsensä tarjoamat työkalut kuten synnin tapaiset toiminnat, eivät tarjoa jännitteitä syvämietteiselle tulkintakirjolle esimerkiksi ”Puppe” -kirjoissa. Ajatus monesta tulkinnasta on hyvin kiinnostava koska siinä selvästi sotketaan se, että jos teokselle voi antaa useita eri tulkintoja tarkoittaisi samaa että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä. Tämä on aikamoinen non sequitur. Jos esimerkiksi ”13 reasons why” näyttäytyi puolisolleni kiusaamisenoppikirjana kun taas toinen näkee sen voimauttavana sarjana itsemurhasta kun taas itse näen sen teoksena joka käsittelee seksuaalisen häirinnän torjuntaa, niin ei se tarkoita että ”yhtä hyvä” tulkinta olisi että tämä sarja käsittelisi perunankuorintaa tai uskontoa. Teos ei tarjoa uskontoa työkaluksi joten tämä tulkinta vaatisi nimenomaan antidekonstruktio-otetta jota on toki tavattu esimerkiksi kristityissä jotka löytävät saatanallisia merkityksiä ja marksismia ties missä. Mikä on tietenkin ironista koska tälläinen ”objektiivisuuden ja maailmankuvan syvän totuuden” mukaantuova tulkintatapa on tavallaan juuri sitä modernia jota vastaan derrida on tullut kehittäessään koko dekonstruktion konseptin.

Mutta huonointa on Kant -teorisointi. Hicksin näkemyksessä hän aloittaa postmodernin tuhon hyökkäyksenä tietoa vastaan. Ja hän aloittaa tämän Kantista. Hän väittää suoraan, että Kant on valistuksen vastainen filosofi. Tämä on ajatuksena hyvin erikoinen. Kant on yleisesti ottaen pro-valistus. Hän korostaa nimenomaan ihmiskuvaa jossa ihminen vapautuu siitä että joku toinen holhoaa hänelle totuuden. Kantille esimerkiksi moraalilakiin ei tarvita instituutioita. Individualismi, rationalismi ja muut vastaavat arvot olivat Kantille rakkaita. Hicks suoraan väittää, että Kantista objektiivisuus pitää hylätä ja että me voimme pelkästään tulkita jotain joka on meidän oma subjektiivinen luomuksemme.

Kantin kritiikki on tärkeää koska tätä kautta Hicks saa kuljetettua ison osan moderenista ajattelusuuntauksista ja valistusajattelusta ”postmoderniksi”. Sen heikkous on ilmiselvä kaikille jotka oikeasti ovat edes aika alkeellisella tavalla opetelleet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman konseptierot. Kantilla ei ole mitään subjektiivista luomusta vaan hän korostaa että maailma jonka koemme on jotain joka tulee ihmisen ulkopuolelta ihmisten aistijärjestelmiin prosessoitavaksi. Ja että havaitsemme näitä aistien prosessoimia asioita. Sillä kun sen tajuaa tiedostaa että Hicksin väännelmä on olkiukko. Ja kenties syvin olkiukko tähän asti. Vaikka olenkin maininnut todella räikeitä perustason epäosaamisia.

Asiaa syventää se, että Kant oli hyvin ankarasti Humen skeptismiä vastaan juuri sen vuoksi, että hän korosti objektiivisuutta. Totuuden ja ehtojen avaruuksia heittelevä Kant rakenteli loogisia konstrukteja syvällä innolla. Kant oli filosofisesti empiirinen realisti. Hänen moraalikseenkaan ei kelvannut mikään kategorista imperatiivia vähemmän sitova tai subjektiivinen. Hicks vieläpä väittää että Kantin ajatus olisi että järkeä ei pidä käyttää koska tunteet ja intuitiot riittäät. Immanuel Kant on siitä jännittävä ihminen että hänestä tunteiden lisäksi myös rationaalisuus oli ihmisen ominaisuus ja ihmisen sisällä. Jos lukee hänen etiikkansa niin tosiasiassa Kant nimenomaan ajaa jopa hyvin järkikeskeistä moraalia. Sellaista jossa haetaan kylmää ulkopuolista realismia ja periaatteiden seuraamista. Tämä tulee hyvin vahvasti esille kun katsoo hänen esimerkkejään jossa tunteenomainen tilanne joka vaatisi murhaajalle valehtelua ei ole oikein koska rationaalinen hyveen periaate olla valehtelematta on korkeampi. En pidä näistä johtopäätöksistä mutta se tekee minusta vähemmän kylmän periaatekeskeisen järjenkautta ajattelevan moralistin. Olenkin itse asiassa syvästi sitä mieltä että tunteilla ja vaistoilla on syvä, jopa evoluutiopsykologinen, tausta. Ja tässä mielessä minä olen Hicksin määritelmissä postmoderni rationaalisuuden hylkääjä verrattuna Kantiin…

Näyttää kuin Hicks olisi lukenut kirjan otsikon ”Puhtaan järjen kritiikki” ja luullut että tässä nyt sitten tuhotaan järki. Kant moitti puhdasta järkeä empirian ulkopuolella koska hänestä maailma joka on empiirinen ja havaittava tuottaa meille selkeää tietoa mutta jos tälläistä sidosta ei ole niin järki voi viedä meidät mitä ihmeellisempiin päätelmiin. Ja osa näistä päätelmistä on keskenään ristiriidassa. Jolloin puhdasta järkeä ei pidä Kantista käyttämän. Ei vaikuta järin tieteenvastaiselta. ; Itse asiassa Immanuel Kantin ajatukset tarjosivat valtavasti perustaa individualismille. Joka Hicksin mukaan on valistuksen ydintä. Koska se on.

Ironiamittarin Lopuksi;

Karkeasti sanoen; Jos uskot että käsitteet ovat käteviä koska ne kategorisoivat asioita ja että tämä tarkoittaa sitä että hyvä käsite rajaa aina jotain ulkopuolelleen, olet postmoderni. Sillä tämä on sitä paljonpelättyä relativismia. ; Esimerkiksi Derridan dekonstruktiota pidetään inhottavana koska siinä mukamas väitetään että se että hierarkiassa oleva keskus olisi tehty sortamista varten. Derrida itse on kuitenkin korostanut että hän ei ole väittänyt että hierarkiat olisi tehty tavoitteena sortaa ja sulkea kategorian ulkopuolelle. Vaan että tämä sortaminen on hierarkian funktio jota ei voi estää. Hän ei edes väittänyt että voisimme mitenkään päästä eroon hierarkioista. Tai maalannut niiden päälle suurta narraatiota hyvyydestä tai huonoudesta.

Postmoderniksi ajattelijaksi leimataan helposti esimerkiksi jos ajaa homojen oikeuksia. Mitä he tällä tarkoittavat on tarkemmassa analyysissä epätarkkaa, epäselvää ja obskuuria juuri sellaisella tavalla joka on ironista koska se tuntuu olevan sitä minkä vuoksi postmodernismi nähdään roskana. Helpoin tapa korjata ajattelua on ajatella, että postmoderni hylkää modernin projektin eli uskon tiedon kasvuun ja kasaantumiseen ja ihmisen kykyyn viisastua lisääntyvän tiedon ansioista. Itse asiassa tässä vainon parantamisesta puhuva arvottava puhe on itse asiassa ei-postmodernien elementtien tuomista kontekstiin. Identiteettipolitiikkaa postmoderniin sotkeva on liiaksi essentialisti. Toki näissä voi silti olla sama kuin Nietzschessä. Filosofit eivät ole sanoneet mitään mutta joku oppimaton nyylä teiniangstissaan kuvittelee harhaisesti olevansa niin kova ubermench ja nihilisti. Tällöin vika ei tietenkään ole Nietschessä vaan siinä että tämä teinipoika ei ole häntä ymmärtänyt. Asia ei muutu viisaudeksi sillä että joku kritisoi teinipoikaa glorifioiden kritiikkinsä kohteen joksikin kunnioitetuksi filosofiksi. Sillä tässä tehdään sama ymmärtämättömyysvirhe kuin se teinipoikakin.

Nämä virheet olisi yleensä helppoja korjata ihan vain lukemalla asiasta jotain yksinkertaisia avustavia teoksia. Sellasia jotka eivät ole lähtökohtaisesti sellaisia joiden tehtävänä on lytätä postmodernismi. Yleensä ottaeen lukeminen kannattaa aloittaa jostain tulkintaa helpottavasta oppaasta joka ei kritisoi vaan kuvaa mitä tyypit ajattelevat. Sen jälkeen kannattaa lukea filosofin itsensä sanomisia. Ja sen jälkeen kannattaa tutustua kritiikkiin. Sillä jos hyppää suoraan kritiikkiin voi käydä niin, että käteen tarttuu sama kuin evoluutiokritiikin kohdalla. Kreationistikirjan lukemisen jälkeen sinulla on useita vääriä käsityksiä siitä mitä evoluutio ylipäätään tarkoittaa. Etkä tiedä tätä koska opiskelu vaatisi ymmärrystä jota sinulla ei ole kun et ole lukenut niitä kirjoja joissa on se mitä evoluutiosta oikeasti sanotaan.

Nyrkkisääntönä onkin että jos et ole lukenut tätä prosessia tässä järjestyksessä kritiikkiin asti, sinulla ei ole mitään validia mielipidettä edes kritisoida. Sinulla on enemmän tai vähemmän ei-oppinut ja perusteeton mielipiteily. Sellaisella ei ole sijaa minun arvostamassani modernissa maailmassa jossa rationaalisuus ja objektiivisuus ja asioiden kuvaaminen oikein ovat kaiken ytimessä. Jos et kannata näitä voit saman tien olla postmoderni itsekin. Olet ainakin relativisti.

---

Viitteet:
Michel Foucault, “Discipline and Punish” (1975) [suom. ”Tarkkailla ja rangaista”]
Stephen Hicks, "Explaining Postmodernism" (2004)
Catharine A. MacKinnon, ”Points against Postmodernism” (2000)
Jacques Derrida, ”Of Grammatology” (1967)
Jacques Derrida, “Writing and Difference” (1978)
Immanuel Kant, “What Is Enlightenment?” (1784)
Immanuel Kant, ”Kritik der reinen Vernunft” (1781) [suom. ”Puhtaan järjen kritiikki”]

Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Moraalista ja sen relativistisuudesta

Karkeasti ottaen moraalirelativismi on postmoderniin filosofiaan liittyvä ajatus. Postmoderni filosofia dekonstruktion osalta on monin paikoin hämmentävän vähänkin poliittista. Mutta kuitenkin se on saanut suosiota politiikassa niin että sen suuntaiset ajatukset ja sitä vastustavat ajatukset ovat molemmat sellaisia että niiden avulla on helppoa julistaa moraalista väriä.

Tähän liittyy jännittävä asia. Sillä tämä asetetaan usein vastakkain totuusfiksoitumisen kanssa. Näin vapautta ja ihmisen ilmaisukykyä painottava moraalin relativistisuus on saanut vastaansa perinteikkään ajatuksen objektiivisesta moraalista.

Kuitenkin käytännössä kun vasemmistolainen tai liberaali puhuu moraalista, hän puhuu hyvyydestä kuin se olisi objektiivista. Kun taas fundamentalistikristityt, erityisesti kreationistit, tuppaavat puhumaan siitä miten ties mikäkin näkemys on aina vain maailmankuvallinen tulkinta. Evoluutio ei olekaan tieteen näkemys vaan maailmankuva. Se ei ole pelkästään epätosi vaan sillä on poliittinen motiivi. Tämä kaikki pitää sisällään ajatuksen siitä että dekonstruointi on pätevä tapa analysoida, kritisoida ja löytää aukkoja näkemyksistä. Ja tähän liittyy vahvasit se että on "naturalistista" tai "skientististä" uskoa että objektiivinen tieto olisi tieteissä edes mahdollista. Joten kaikessa on lähinnä maailmankuvasta kyse koska muutakaan ei voi olla. Näin kertoo meille kreationisti.

Toisaalta asia on laajempikin. Ihmiset jotka vihaavat ajatusta jossa moraali on relativistista ja postmodernia tuppaavat jostain hämmentävästä syystä olemaan taipuvaisia kuvaamaan vihollisiensa moraalinäkemyksiä filosofisen kannan sijaan "sosiaalisen statuksen nostattamisena". Muutenkin he tuntuvat noudattavan ajatusta jossa yhteisöiden ja yksilöiden moraalisuus on usein kätevää sosiaalisen statuksen boostaamista ja ajattelevat että ihmiset olisivat kuin Platonin veljen näkymättömyyssormuksen kantajia jotka toimivat inhottavilla tavoilla heti kun heitä ei tarkkailla ja nähdä.

Ja siksi kulttuuria ja sen normeja täytyy tukea koska ilman niitä ihmiset ovat vain petoja. Ja kaiken lisäksi kulttuurin suojaksi tarvitaan juuri tietty kulttuuri. Koska hyvä yhteiskunta ei ole ilmiselvä vaan vaatii tiettyä kulttuurista opettamista. Miksi ne joiden mielestä moraali on objektiivista ovat esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa kaikista valmiimpia korostamaan että hyveelliset maahanmuuttajien pelastamiseen liittyvät ihanteet on hylättävä "liian sinisilmäisinä" (aka. sisältävät etiikkaa eivätkä sitä "raakaa konkretiaa" jossa mukaudutaan pahaan maailmaan antamalla pikkusormi.) ja muistettava että nämä ovat vain statusbuustia jotta voidaan vaikuttaa tuttujen silmissä hyviltä ihmisiltä ja että konkretia tarkoittaa että tulee vaan antaa tiettyjen, tilastollisesti suuressa määrin myös viattomien ihmisyksilöiden, kuolla sinne ulkomaille koska siitä on riskiä hänelle itselleen.

Eli kulttuurirelativismin vastustajat käyttävät perusteluissa hämmentävän paljon relativistisia argumentteja. Mutta eivät esittele omaa toimintaansa objektiivisen etiikan kielellä. Toisaalta moraalisen moniarvoisuuden kannattajat tuntuvat toimivan tavalla jossa heidän oma moraalinsa ja hyveellisyysnäkemyksensä ovat erittäinkin vahvoja, vastaanpanemattomia (jopa tasolla että niiden kanssa erimielinen ilmentää pahuutta) ja joustamattomia..

Ryösö kalastelee; Intellektuaalisella tasolla alempitasoinen mies

Manu Ryösö on kirjoittanut blogissaan tekstin joka on ilmiselvä vastine kirjoittamaani kritiikkiin. Tämä on sinänsä asiaankuuluvaa, että tuotostani on luettu hämmentävänkin paljon. Näin ollen siihen reagointi on ymmärrettävää. Hän ei toki mainitse minua nimeltä tai saati linkitä aineistoon niin että lukijat voisivat varmistaa että kritiikki osuu kohteeseensa. Mutta kyseessä onkin Manu Ryösö. Hänenkaltaisiltaan on turhaa olettaa linkittelyä vääriin mielipiteisiin.

Hänen asenteensa on mielenkiintoinen. Hän esittää esimerkiksi että ”Uskonnottomia ihmisiä ei ole olemassakaan; eikä filosofia ole oma itsenäinen tieteenalansa, vaan edustaa parhaimmillaankin vain johdanto-opillisia kysymyksenasetteluja kuin teologian renkinä!” Tässä hän toki selittää sen verran että uskonnolle on useita määritelmiä. Ja hänen asenteensa onkin varsin elitistinen sillä tämän jälkeen hän viittaa apologiawikin uskonnollisuuden määritelmään ja vetoaa että jos joku kutsuu itseään uskonnottomaksi hän ei voi puhua totta.

Mikä on erikoista koska kysymys ei ole siitä "haluammeko olla uskonnottomia". Vaan siitä olemmeko uskonnottomia niillä uskonnon määritelmillä joita uskonnottomat tarkoittavat puhuessaan siitä että ovat uskonnottomia. Ryösö tunkee ulkopuolelta maailmankuvallisen "oikean määritelmän" joka vaatii ensimmäisen filosofian olemassaoloa. Ja päättää asian uskonnottomien puolestakin. Tämä vaatii jotain aivan ainutlaatuista.

Tämä on hyvin kiinnostava kysymys. Koska vaikka annettaisiin kuinka paljon löysää, niin Ryösö on itse asiassa syvemmissä vaikeuksissa.

Koska useimmiten on ajateltu että tosiasiassa teologia on yksi filosofian osa-alue. Ryösön suhtautuminen onkin kuin suoraan keskiaikaisesta maailmanjärjetyksestä jossa esimerkiksi yliopisto-opiskelu oli jäsennetty siten että teologia olisi kruunu.

Ryösön kommentti on seuraava ”Tämä on monille liian kovaa puhetta. Moni haluaisi olla neutraali ja uskonnoton. Tämä on kuitenkin mahdotonta. Meitä länsimaisia ihmisiä vaivaa kreikkalaisilta peritty eksistenssiongelma. Luulemme, että voimme vain olla ja filosofoida kuin katsomosta käsin, mutta siinä petämme itseämme.”

Tässä ulkopuolisnäkökulmassa hän viittaa siihen mitä esimerkiksi kannattamani Quine kutsuu ensimmäiseksi filosofiaksi. Ja tässä olen Ryösön kanssa samaa mieltä. Quinen näkemys oli että on hylättävä ensimmäiset filosofiat. Ajatukset siitä että voitaisiin tietää lopullisesti kaikki. Ryösö jättää kuitenkin tiedostamatta, että tosiasiassa juuri Quinelaisuus on hyvä syy irtautua Ryösön kannattamista fundamenteista eli perususkomuksista; Itse asiassa voidaan nähdä että foundationalismi on eräänlainen ensimmäisen filosofian jäänne. ; Koherentismi ja reliabilismi jäävät Ryösöltä käsittelemättä vaikka juuri ne ovat kannanottoja siihen miten muuten ensimmäisestä filosofiasta irtautuminen tulisi tehdä.

Kun ajatus lopullisesta totuudesta on tullut, on haluttu välttää relativismia mutta on haluttu pitäytyä ehdottomuuksissa. Foundationalismi on dogmaattisuutta ja tästä irtautuminen on järkevää. Ryösö asettaa tämän ainoaksi vaihtoehdoksi täydellisen tiedon ja neutraaliuden. Joka on hyvin väärä oletus. ; Itse asiassa jos tämä voitaisiin tietää meillä olisikin keino saada lopullista tietoa ja tällöin me voisimme hylätä ajatuksen siitä että tarvittaisiin kyseenalaistamattomia a priori oletettuja maailmankuvallisia premissejä. Jotta voisimme tietää että tietoteoreettinen foundationalismi on ratkaisu siihen tosiasiaaan että emme voi välttää maailmankuvallisuutta meillä pitäisi olla varmaa tietoa.

Tässä kohden vastaan tulee tavallaan klassinen agnostikkoja koskenut vanha ongelma

Jos kannanotto on että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa, ja pitää tätä ehdottomuutena, esittää varmaa tietoa Jumalasta. Tätä seuraa paradoksaalisuutta. Itsekin toki olen agnostikko mutta en tässä muodossa. Näen että meillä ei tällä hetkellä ole tietoa Jumalasta. Sen sijaan näen että Jumalasta voisi teoriassa saada helpostikin tietoa. Vanhassa Testamentissa on paljon sellaisia tapahtumia jotka olisivat itselleni varsin vakuuttavaa evidenssiä Jumalasta.

Ryösön kohdalla ironista onkin se, että hän näkee foundationalismin vaihtoehtona relativismin. Eikä näytä ymmärtävän että heti kun olettaa vaatimuksen kaiken maailmankuvallisuudesta on ottanut relativistisen kannan. Tässä mielessä tietoteoreetikkoa voi naurattaa kun Ryösö esittää, että

”Osa filosofeista on silti pyrkinyt rakentamaan teorioita, joiden mukaan kaikki fundamentaalinen olisikin tulkinnallista ja suhteellista. Joku puhuu kielipeleistä, joku merkityksen katoamisesta, joku postmodernismista. - Näin jotkut kuvittelevat perustelevansa itsensä vapaaksi siitä, että jokaisella meistä on tietyt uskonvaraiset fundamentit (kestävät tai kestämättömät).”

 Ja jatkaa, että

”Harva em. teorioita kyhäilevä taitaa kuitenkaan huomata, että kaiken määritteleminen suhteelliseksi on sekin varsin perustavanlaatuinen uskonvarainen väite (fundamentaalinen yritys). - Niinpä siis nämäkin “näppärät” kaverit päätyvät tietynlaiseen usko-suhteeseen todellisuuteen nähden… He vain yrittävät piirtää kuvaa absoluutista, joka näyttää ei-absoluuttiselta. Lopputuloksena on vain filosofia, joka tekee itsensä älyllisesti impotentiksi!”

Tämä tekee koko hänen lausunnostaan sisäisesti ristiriitaisen tavalla jossa kritiikki on suoraan hänen omassa kirjoituksessaan. Se, että noinkin lyhyt blogaus on sisäisesti ristiriitainen tavalla joka esittää omaan rakenteeseensa merkittävän päättelyrakenteen sisällään samalla kun teksti on asenteellinen ja haukkuva toki tekee Ryösön kuvauksesta varsin osuvan itsekuvauksen.

Ryösö väittää että ei voi olla varmaa tietoa ilman foundantteja. Kuitenkin hän väittää että uskonnottomia ei ole ja että kukaan ei voi välttää Jumalakysymystä. Vaikka tämä vaatisi varmaa tietoa. Samoin hän kommentoi varmana tietona että olemme maailmankuvallisia. Ja toisaalta hän esittää varmana tietona että jokaisella on foundantteja. Ja kuvittelee ilmeiseti olevansa kovinkin näppärä. Vaikka itse olen korjannut laadukkaampia virheitä ala-asteelaisten filosofiaesseistä.

Ryösön ajatus maailmankuvallisuudesta ja sen suhteesta foundationalismiin on mielenkiintoinen. Hän väittää että se on vakuuttavaa ja suoraa tietoa. EI vain tulkinta vaan sellainen että on väistämättä suhde Jumalaan. Hän tekee non sequitur päättelyvirheen jo siinä että väittää että foundationalismin ollessa tosi se tarkoittaisi että kaikilla olisi samat ja tietyt foundantit.

Hän kirjoittaa suoraan ”Emme pääse Jumala-kysymystä pakoon.”

Foundationalismin ollessa tosi voidaan nähdä että ihmisillä on joitain perususkomuksia. Se mitä nämä uskomukset ovat on jotain johon ei oteta kantaa. Eli vaikka foundationalismi olikin tosi, ei siitä voitaisi päätellä että mukana olisi väistämättä Jumalaa koskeva oletus. Kaikkiin aiheisiin ei tarvitse foundationalismissa ottaa kantaa. Todellisuusnäkemys kun keskittyy siihen mitä pitää relevanttina. Vaikka voimme tietysti kuvitella uusia ideoita ja ajatella että ihmiset joko uskovat niiden olemassaoloon tai eivät usko, niin tämä ei kuitenkaan ole sama kuin että niistä jotenkin tulisi foundantteja ja osa maailmankatsomusta.

Tässä mielessä voidaan toki pehmentää asiaa siten että meidän kulttuurissamme Jumalaa tuputetaan joka paikkaan ja sillä on vahva osa siinä mitä ajatuksia meidän mieleemme syydetään. Tämä ei kuitenkaan tee tästä uskomuksesta yleisinhimillistä välttämättömyyttä ja väistämättömyyttä. Evolutionismia tunnetusti halveksiva Ryösö voitaisiin ajaa tilanteeseen jossa korostetaan että jos hän on olemassa ja foundantit ovat väistämättömyys niin sitten evoluutioteoria on jotain jota vastustamaan kreationisti nousee. Ja tätä kautta esimerkiksi Ryösön pahastuminen muiden autonpuskureiden darwin -kaloista on osoitus siitä että evoluutioteoria on osa hänen käsiteverkkoaan ja että hänellä on evoluutioteoriaa koskeva foundantti. Tunteenomainen ja tätä kautta vain maailmankuvallinen perususkomus.

Ryösökin varmasti ymmärtää että tässä kohden hänen evoluutiovastaisuutensa voi olla sivutuote muista perususkomuksista. Eli evoluution epätotuus on seuraus siitä että hän olettaa muita asioita kuin evoluutiota koskevia asioita. Ja toisaalta vaikka kulttuurissamme evoluutioteoria onkin jokaisen mielessä niin on selvää että voitaisiin kuvitella kulttuuri jossa evoluutioteoriaa ei tunneta tai siitä ei välitetä. Tai jossa evoluutioteoria olisi yhtä epäkiinnostava kuin flogistonteoria nykymaailmassa. Jo yksikin näistä kohdista johtaa siihen että evoluutioteoria ei olisikaan foundantti. Ja vastaavat voidaan tehdä Jumalakysymykselle.

Ryösön ongelmana onkin se, että hänen foundationalisminsa nojaa postmodernin maailmankuvallisuusopin varaan samalla kun se teeskentelee ylittävänsä sen. Kaikesta on maailmankuvallisuutta paitsi siitä että Jumalakysymystä ei voi välttää ja että kaikilla on oltava puhtaasti a priori perususkomuksia. Kulttuurisuus ja maailmankuvallisuus heijaavat muutenkin ongelmiin joita Shackel esiintoi postmodernismissa. ; Se, että jokin on maailmankuvallista nähdään samana kuin kaiken relativismi ja tätä kautta pitää ottaa kantaa maailmankuvallisiesti asioihin ilman että mukana olisi millään tavalla objektiivisuutta. Tämänlainen virheily on tietenkin odotettavaa kun filosofiaa halveksiva ja sitä selvästi ei-osaava leikkii ja mestaroi teologipohjalta ymmärtämättä edes kritiikkinsä kohdetta tai itseään ja omia ajatuksiaan ja niiden sisällön suhdetta toisiin itsensä kannattaimiin asioihin sen paremmin. Ryösö ei tunne itseään eikä kriitikoitaan eikä filosofiaa. Ja kuvittelee että muut ovat älyllisiä impotentteja ja jotenkin renkeinä hänen ideologialleen.

Mutta tartun vielä lisää Ryösön väitteeseen.

Se nimittäin näyttää että tosiasiassa ihminen voi varsin hyvin ja ilmiselvästi ottaa kantaa todellisuuteen ilman että ottaa kantaa foundantteihin. Ryösön ajatus onkin siitä hyvä että on selvää että hän ottaa kantaa tiettyihin asioihin. Mutta ei toisiin. Hän ei itse asiassa ota kantaa niihin asioihin joihin otin kantaa siinä tekstissä johon tuo on aika selvä vastine. Ryösön ajatus on erikoinen.

”Toisinaan uskonnottomuuden utopiasta haaveilevat filosofit väittävät, ettei kaikkien tarvitse ottaa kantaa perimmäisten asioiden syvimpään olemukseen (fundamentteihin). - Ehkä tältä voi joskus tuntua, mutta tämä on kuitenkin vain haihtuvaa päiväunta...Vaikka on toki mahdollista, että jopa ihmiskunnan enemmistö pyrkii väistämään elämän peruskysymyksiä, se ei kuitenkaan tee meistä kenestäkään uskonnollisesti/maailmankatsomuksellisesti puolueetonta… välinpitämättömyys, pakeneminen ja torjuntakin ovat aina kannanottoja. - Lisäksi on huomioitava myös tiedostamattomat katsomuksemme. Ne ovat usein niitä vaarallisimpia!”

Ryösö näkee foundationalismin vaihtoehtona tietorelativismin tai verifikaatiokeskeisen positivismin tai ignoranssin. Argumentaatio muuten on hieman sama kuin mitä löytyi lasten vitsaamisen puolustamisesta. Ajateltiin että jos lapsia ei saa pahoinpidellä kasvatusmielessä niin sitten lapset olisivat ilman kasvatusta vapaassa kasvatuksessa jossa he voivat tehdä mitä tahansa. Kun vaihtoehtona on se, että kenties kasvatus voidaan hoitaa muullakin tavalla kuin piiskalla.

Kuitenkin Ryösön ongelmalle on ollut vastaus jo hyvin kauan.

Se on itse asiassa ollut alkujaan lähtoisin Popperin falsifikationismista. Verifikationistisessa mallissa ajateltiin että voitaisiin rakentaa metafysiikaton tieto. Tämä osoittautui vääräksi. Ja tämä on se syy miksi maailmankuvallisuuskysymys on relevantti. Täysin todistettu ja objektiivinen ensimmäinen filosofia on mahdoton.

Tässä perussyynä oli induktion ongelma. Induktioita ei voida lopullisesti todistaa. Popperilla oli kuitenkin tähän liittyen varsin näppärä ajatus. Hän huomasi että induktion voi kumota deduktiivisesti yhdellä vastaesimerkillä. Falsifiointi nojaa tälle modus tollens -rakenteelle. Tieteessä olevat deduktiot eivät tuottaneet ongelmia mutta induktioiden kohdalla oli vaikeaa. Ja Popper onnistui ratkaisemaan tämän. Moni hoopo joka valittaa siitä että falsifiointikriteeriä ei voi falsifioida ansaitsevat sen pilkan jonka Popper tiettävästi on sanonut. Kun Popperilta kysyttiin että miten hän falsifioisi falsifiointikriteerin hän haukkui kysymyksen. Tämä ei tietenkään ole ihme. Sillä falsifiointiperiaate ei ole induktio vaan se nojaa deduktiorakenteelle.

Popperin ajatus oli että teorioita on kahdenlaisia;
1: Niitä joita voidaan kumota modus tollens jossain testirakenteessa.
2: Asioita joita ei voida kumota jotka eivät ole edes väärässä vaan ovat 100% uskomuksenvaraisia.

Näissä falsifiointitesteissä teoria joko kumoutuu tai ei.
1: Kumoutuvat falsifioituvat varmasti.
2: Testin kestävät korroboroituvat ja ne ovat mallia ”ehkä tosia”.

Tästä seuraa se, että jokaista tieteessä olevaa induktiota voidaan testata vähintään yhden kerran. Tätä kautta voidaan nähdä että 100% selvittämättömyyttä ei tarvitse tehdä puhtailla oletuksilla. Quinen käsiteverkko nojaakin juuri siihen että ei ole mitään ensimmäistä filosofiaa. Joka ikinen maailmankuvassa oleva oletus voidaan heittää roskiin tarpeettomana. Oletuksenvaraisuus laimenee siten että hyvässä käsiteverkossa ei olekaan yhtään ainutta täysin testaamatonta induktiota Ne eivät ole foundantteja. Ei ole välttämätöntä luottaa yhteenkään 100% uskomuksenvaraiseen asiaan. Ja tätä kautta foundationalismi ei ole väistämättömyys. Ja tämä ei vaadi sitä että ignoroitaisiin tai ei oltaisi kiinnostuneita joistain asioista. Päin vastoin; Kiinnostusta ja ignoraation välttämistä on niin paljon että mitään ei hyväksytä pelkästään siksi että se rapsuttaa pappien ilmeisesti jalkojen välissä olevia Jumalallisia valtarakenteita.

Toisin sanoen lopullisen varmuuden saavuttamattomuus ei johda siihen että olisi pakko tehdä täysin testaamattomissa olevia perususkomuksia. ; On täysin mahdollista rakentaa käsiteverkko jossa jokaista induktiota on testattu vähintään yhden kerran. Tämä on toki täysin eri asia kuin että koko käsiteverkko olisi 100% objektiivinen. Mutta tämä on mahdollista tehdä ilman foundationalistisia perususkomuksia.

Ne eivät myöskään ole alistavassa suhteessa toisiinsa niin että toiset olisivat renkejä. Yhdelläkään ei ole ehdotonta paikkaa käsiteverkon kaapin päällä. Koska se vaatisi ensimmäistä filosofiaa. Näköalaa josta katsoa. Tai oikeastan ovat. Sillä Duhem-Quinen teesi voidaan nähdä jonain jossa se miten paljon tiede hyödyttää muita aloja on tärkeä. Tässä mielessä filosofia tuottaa teologeille kysymyksiä joilla on arvoa teologeille sitä kautta että he vastaavat niille. Teologia ei sen sijaan hyödytä vastaan. Ja tätä kautta teologia on loisimissuhteessa. Ja tätä kautta huonompaa.

Tämä jälkimmäinen osa on kiinnostava. Sillä Ryösön ja muiden foundationalistien näkemys on se, että
(1) Maailmankuva on todellisuuden perimmäisiin asioihin kantaaottava katsomus.
(2) Ei ole mahdollista rakentaa täysin todistettua kannanottoa maailmasta.
(J) Ihmisten maailmankuvissa on jotain oletuksenvaraisuutta.

Josta he vetävät jatkon siitä että tämä tapahtuu siten että otetaan joitain täysin todistamattomia 100% tutkimuksen ja tiedon ulkopuolella olevia perususkomuksia jotka ovat täysin maailmankuvallisia. Ja että tämä tarkoittaa uskonnollisuutta. Ja että uskonnollisuuteen liittyy väistämättä Jumalakysymys.

Eli sinänsä pätevästä loogisen positivismin kumoutumisesta vedetään jonnekin joka ei vastaa edes niihin Ryösön vähättelemiin filosofisiin perustason kysymyksiin joita filosofia alustaa. Ryösön teologia ei toisin sanoen edes ansaitse renkiään. ; Voisi sanoa että hän on toki omien kriteereidensäkin nojalla älyllinen impotentti. Mutta tämä ei haittaa koska ei kukaan haluaisi nussia hänen kanssaan. Ja että Ryösö saa seksiä vain raiskaamalla. Tosin impotenttinsa vuoksi hän on älyllisesti alempitasoinen mies ja hieman kuin oliiviöljy; Rasvainen ja Extra virgin. (I'll whip him so bad, they'll make a virgin meringue. It is quite certain that he is never going to bang.)

Tämän vuoksi en voi lopettaa tätä juurikaan paremmin kuin lainaamalla Ryösöä. Ryösö sanoo ”Heprean kielessä vain Jumala eksistoi, eli on olemassa riippumattomana subjektina. - Me kaikki luodun todellisuuden edustajat toimimme suhteessa häneen… emme siis varsinaisesti koskaan vain “ole”. Sen sijaan me joko aina palvelemme tai vastustamme Luojaamme… ajatuksin, sanoin ja teoin… jopa nukkuessamme mielenliikkeemme suuntautuvat kauniilla tai rumalla tavalla! Tästä johtuu se, että kaikki katsomuksellisuutemmekin kiertyy aina tavalla tai toisella uskonnollisuuteen (kuten edellisessä blogissani rohkeasti väitin).”

Tämä on totta jos ja vain jos Jumala on tosi ja olemassa. Toisin sanoen kysymys on presuppositionistinen; Ryösö ei osoita että Jumala olisi olemassa mutta hän tulkitsee maailmaa sen kautta ja pitää huomioitaan jonain jotka on siirrettävissä ateisteihinkin. Jos ei niin sitten tämä on irrelevanttia. Jumalakannanottoa ei voida tehdä maailmankuvattomasti. Kuitenkin Ryösö esittää sen varmana tietona. Nojaten relativistiseen ajatukseen siitä että maailmankuvallisuutta ei voi välttää ja että jokainen on foundanttejemme vanki.

Rohkeus ja huonous ei ole synonyymejä. Ryösön filosofiointi on tyhmänrohkeaa. Hän on toki epäkunnioittava mutta hän luulee että pahastuminen on ymmärrettävää kun puhuu epämiellyttäviä totuuksia. Ongelmana on se, että tosiasiassa hänen väitteensä eivät ole totuuksia vaan jotain jotka hänen halveksumansa filosofia havaitsee hyvin täysin oletuksenvaraiseksi. Eli hänen kanssaan samanmielisyys vaatii maailmankuvallisia oletuksia. Kun hän esittää niitä ehdottomuuksina jotka pätisivät kaikkiin tavoilla joita ei voisi välttää. (Joka vaatisi näköalapaikkaa ja ensimmäistä filosofiaa jonka hän itsekin kiistää järkevänä mahdollisuutena itsepetoksellisuuden ulkopuolella.) Hän on ilkeä ja sisäisesti ristiriitainen joten hänen argumenttinsa ei ole enää edes maailmankuvallinen. Sillä eri maailmankuvat ovat sentään sisäisesti koherentteja tulkintamalleja. Sisäisesti ristiriitainen malli ei ole edes sitä. Ryösön malli on siis asenteellinen mutta ei edes maailmankuvallinen.

Toki tyhmänrohkeutta löytyy sellaisilta ihmisiltä jotka ovat Dunning-Kruger -efektin läpitunkemia ja tottuneet olemaan valtaapitäviä instituutiossa jolle on annettu näkyvyyttä, mainetta, kunniaa ja rauha olla ilman relevanttia kritiikkiä. Ryösön filosofia onkin sidottaissa ennen kaikkea siihen keitä hän halveksii koska he eivät suostu tottelemaan häntä itseään ja nuolemaan Ryösön ruskeaa reikää kieli pitkällä joka hetki. Siitä tässä on kysymys. Että Ryösö pahastuu darwinkaloista ja haluaa että kaikki on paitsi maailmankuvallista niin myös sellaista että kaikki valitsevat maailmankuvallisuudellaan kuten Ryösö haluaa. Ja tämä on epämiellyttävä totuus jota toisella tavalla toiveajatteleva Ryösö kenties ei arvosta. Mutta hän on niin huono että ei liene mikään ongelma asian totuudelle jos hän ei myötämielinen ole.

---

Ryösölle teologia on kuningas. Ja hänen tapansa kohdella renkiä vihjaa siihen että renki on kohtelias kiertoilmaus maaorjille. Kuitenkin hänen vertauksensa on osuva. Teologia ja Jumalakysymys ovat juuri kuten monarkia. Aikaansa elänyt, usein mielivaltainen, julma. Ja jos ei olisikaan niin on nykyaikana tarpeeton, parhaimmillaan yhteiskunnat nykyään ovat monarkioita joissa monarkeilla on vain symbolista krumeluuriarvoa. Mutta ei mitään muuta.

Kun poterossa on liikkuvat maalitolpat

Nicholas Shackel moitti "The Vacuity of Postmodernist Methodology" postmoderneja filosofeja siitä että heillä on usein yhden argumentin ympärillä itse asiassa kaksi argumenttia joita käytetään eri tilanteessa. Argumentista on filosofisesti vahva versio jota on helppoa puolustaa kriitikkoa vastaan. Ja sitten heikko versio jota käytetään useammin ja etenkin silloin kun vastassa ei ole vahvaa kritiikkiä. Näitten versioiden välillä varioidaan ja niitä käytetään toisiinsa sidottuina vaikka analyyttisesti kyseessä ovat kaksi eri argumenttia.

Shackel moitti sosiaalisen konstruktion ajatusta. Siitä on vahva ja hyvä versio jossa korostuu se, että ajattelemamme asiat ovat kulttuurisia konstrukteja siinä mielessä että ne nojaavat kieleen ja käsitteisiin joita kulttuurimme on kehittänyt. On totta, että työskentelemme kulttuurimme tekemillä ajatuksilla. Teoriat eivät putkahtele tyhjästä. Tämä on argumentin vahva puoli. Tämä on se vahva argumentti jota sosiaalinen konstruktio tarkoittaa silloin kun postmodernisti kohtaa vastustusta. Tämä argumentti on vahvalla pohjalla ja tätä kautta sitä voidaan pitää totena. Mutta Shackelin mielestä yleisluontoinen, triviaali ja tätä kautta ei-kiinnostava.

Usein tätä kuitenkin käytetään toiseen asiaan. Nimittäin siihen että näissä teorioissa ei olisi totuutta. Että kulttuurimme ulkopuolella asioilla ei ole mitään merkityksellistä sisältöä. Että faktat ja totuudet eivät sisällä tätä kautta mitään. Että esimerkiksi tiede tutkii kulttuurisia mielipiteitä. Tämä taas ei ole kovin vahva, ja tämän puolustaminen on vaikeaa. Toisaalta tämä on väitteenä kiinnostava ja kaikkea muuta kuin triviaali. Se on vahva väite.

Shackelin ajatus on siinä että näitä käytetään yhteennivottuna. Usein sitä esitetään ajatuksia jotka ovat heikkoa. Mutta kritiikin alla oman ajatuksen järkevyyttä korostetaan sillä paremmalla versiolla. Ja näin se ajatus jolle haetaan suosiota ja jota ajetaan eroaa paljonkin siitä mitä puolusteaan kriisin hetkellä.

Toisin sanoen eri kontekstissa sama asia sisältää oleellisesti eri asioita. Ilman kritiikkiä ajetaan vahvaa väitettä mutta kritiikin alla esiin tulee ”tarkoitin vain, että” ja tällä keskustelu siirretään vakaammalle pohjalle. Kaikki kiinnostava ja provokatiivinen sisältö käsitellään silloin kun vastassa ei ole kritiikkiä. Ja kritiikin hetkellä palataan ei-provokatiiviseen ja triviaaliin mutta sinänsä molempien hyväksymään muotoon.

Henki on kieltämättä havaittavissa. Esimerkiksi itse olen sitä mieltä että postmodernien ajattelu intresseistä ja maailmankuvista on tärkeä. Tärkeä ja tosi kahdella tavalla; Esimerkiksi se, että hypoteesinmuodostus ei tapahdu tyhjiössä. Charles Darwinin ajatukset yhteiskunnasta ja taloudesta – Thomas Malthusin talousteoriasta joka keskittyi rajallisiin resursseihin – vaikuttivat hänen evoluutioteoriansa sisältöön. Tämä on varmasti ainakin yksi teorian keksimisen syy. Tutkijat toisaalta yksilötasolla innostuvat asioista maailmankuvallisesti ja tämä on syy sille miksi he tarttuvat joihinkin asioihin. Ja kolmanneksi tieteessä on havaittu että paradigmanmuutoksissa menee usein aikaa koska professorit eivät korjaa mielipiteitään. Vanha paradigma jää eläkkeelle. Tässä mielessä evoluutioteoria on maailmankuvallinen.

Mutta koska tiede on tutkimusprosessi jossa eri tutkimusohjelmat ovat eri tavalla hedelmällisiä, eivät kaikki teoriat silti jää elämään. Esimerkiksi maailmankuva voi saada evoluutioteorian ystävän ja kreationistin innostumaan omasta teoriastaan. Ja tämän maailmankuvansa he helposti vievät hautaan.

Mutta evoluution tutkimukset johtavat johonkin; Se ei ole vain ja pelkästään maailmankuva ja maailmankuvallinen. Siitä voidaan vetää ennusteita joita tutkia. Kreationismi taas ei tuota tämänlaisia. He pikemminkin suojaavat ydinkäsitystään erilaisilla ad hoc -suojauksilla. Heillä ei ole tutkimusohjelmaa vaan rationaalinen maailmantulkintaprojekti. Ja tätä kautta evoluutio tutkimusohjelmana on menestyksekäs kun taas kreationismi ei. ; Se, että maailmankuvan mukaisia tuloksia saadaan ei ole yksilöiden hallussa. Ja tämä on tieteellisen metodin hienous. Ilman sitä olisi dogmistoja jotka eivät korjaisi itseään. Teorian keksiminen ja yksilöiltä saatu suosio on liitoksissa maailmankuvaan. Mutta menestys tutkimusohjelmana sisältää elementin joka ei ole tutkijoiden hallussa vaikkakin ne ovat toki tutkijoiden pyrinnöissä.

Tämänlainen maalitolppien siirtely on tavallista arkielämässä.

Jos esimerkiksi kannattaa homeopatiaa, voi toisaalta väittää että vaihtoehtohoidot ovat aivan yhtä hyviä kuin koululääketieteen löydökset. Tai jopa parempia. Väite on että ne parantavat. Ja että nämä parantavat hienommalla tavalla kuin lääketiede koska koululääketieteen syytetään parantavan vain tautien oireita kun taas homeopatia parantaa tautien taustasyitä. ; Mutta kun tätä kritisoidaan kaksoissokkotutkimuksilla joissa ei saada placeboa vahvempaa tulosta, korostetaan että vaihtoehtohoidot ovat harmittomia ja että placebo vaikuttaa ja paranemisessa on mentaalinen komponentti. (Jossa ohitetaan että koululääketieteessäkin on placebovaikutus. Tämän lisäksi sen lääkkeissä on pakko olla jotain muutakin.) Tämä on kieltämättä helpommin puolustettava asenne. Mutta sen perusteella on aika omituista hypätä tomun laskeuduttua selittämään siitä miten homeopatia parantaa korvatulehduksen koirillakin.

On helpompaa puolustaa homeopatiaa harmittomana, ja muuttaa keskustelua siihen suuntaan kuin kriitikko olisi väittänyt että vedenjuonti pienissä määrin vaarantaisi terveyden sellaisenaan. Tosiasiassa kriitikot ovat kuitenkin selittäneet että tutkimusten mukaan homeopatia ei toimi yhtä hyvin kuin koululääketiede. Ja että homeopatiassa riskinä on se, että homeopatia nähdään vaihtoehtona hoidolle, ja hoitoon saatetaan jättää menemättä. Jolloin haitta tulee siitä että ei hyödynnä koululääketiedettä kun ajattelee homeopatian olevan maailmankuvallisesti tasa-arvoista ja toiminnaltaan yhtä hyvää ellei parempaa kuin normaalilääketiede.

Toisaalta kun korostetaan että ”ateismi on uskonto” siinä haetaan useimmiten valtaa asenteelliselle ajatukselle siitä että ateismi olisi jotenkin uskontoa siinä mielessä mitä uskontoa harjoittaviin liitetään. Eli ateistit olisivat dogmaattisia ja heidän väitteensä olisivat yhtä totuudesta riippumattomia.

Mutta kritiikin alla palataan triviaalimpaan ajatukseen jossa korostetaan vaikka sitä että kaikki voidaan tulkita foundationalistisesti niin että ei ole mahdollista rakentaa täysin objektiivista aksiomaattista järjestelmää jolloin esimerkiksi matematiikka olisi sekin uskonto ja kaupassakäyminen uskonnonharjoittamista. Tämä on tosi mutta ei se mitä tässä itse asiassa ajetaan. Valtaa haetaan siitä että ateismi olisi jotenkin tietynlainen dogmaattinen valtajärjestelmä jolla olisi täsmälleen samanlainen asenne kuin uskovaisilla. Paitsi kritiikin alla jolloin osataan heittää käyttöön laajempi ja vähemmän asenteellinen ja konnotaatioiltaan kunnioittavampi uskonnon versio. Jonka puolustaminen koetaan sen asenteellisemmankin asian puolustamiseksi.

”Ateismi on uskonto” on käytännössä herjaus jolla ajetaan valtaa uskonnonkäytössä. Sillä halutaan vähentää ateisteista saatavaa kuvaa. Kritiikin alla se kuitenkin pakenee laajempaan ja epämääräisempään uskonnon määritelmään jossa perustelu on pikemminkin ajatus siitä että foundationalisteista kaikessa on kysymys perususkomuksista joten ateismi ei eroa tässä mielessä gravitaatioteoriasta tai matematiikasta. Tämän triviaalin ja vahvan asian puolustaminen on sitten se jolla argumentoidaan ja joilla ajetaan ajatusta ”ateismi on uskonto” joka sitten käytännössä palaa siihen herjakontekstiin heti kun kritiikki loppuu.

Itse asiassa keinosto ja temppu on melko lailla sama kuin postmodernisteilla Shackelsin ajatuksissa. Rakenne on sama, toki tässä ei käytetä terminä ”sosiaalista konstruktiota” vaan ”maailmankuvallisuus” -sanan käyttöä; Toki tässä on selvää että virheen huomaaminen on samalla helpompaa niin että konservatiivi uskovainen näkee saman argumenttirakenteen helpommin hölmönä silloin kun postmodernisti käyttää sitä.

Käsienheiluttelu jossa hyödynnetään ekvivokaatioita ja mielikuvia asioiden yhteenliittymisestä ei ole perustelua. Järkevä keskustelija sitoutuu yhteen määritelmään ja puolustaa sitä eikä vaihtele asennesisältöä kontekstista toiseen. Jos ”ateismi on uskonto” tarkoittaa jotain niin sitten tätä merkitystä ei saa vaihtaa ilmoille vain siksi että joko huomaa että vallankäytöllinen herjaaminen ilman asiapohjaa on tilanne johon joutuminen on uskovaiselle kiusallista ja hän haluaisi tällöin siirtyä sellaiselle alueelle joka on vähemmän loukkaava ja joka on muutenkin rationaalisempi.

Toki olisi mahdollista korjata näkemyksiä ja palata jonnekin vähemmän äärimmäiseen versioon ja lähteä tältä pohjalta filosofioimaan. Mutta Shackelin esilletuoma ongelma korostaakin sitä että vahva ja heikko versio samasta argumentista klimppiytyvät kannattajiensa mielessä yhteen niin että niiden välille ei oikeastaan nähdä eroa. Ihminen ei näe että hänellä on kaksi rinnastetta. Ja heidän mielessään se että puolustaa vahvaa argumettia tarkoittaa sitä että olisi puolustanut myös sitä heikkoa argumenttia.

Filosofiasta ja argumenttivirheiden "pienemmistä synneistä"

Kun asioita perustellaan, on tässä yleisesti käytössä kaksi päästrategiaa (1) vetoamme järkeen, tieteeseen tai vastaaviin järjestelmiin joissa jonkinlainen evidenssi tai rakenne tulee uskomuksia tai asettaa ne kriittiseen näkökulmaan. (2) voimme vedota auktoriteetteihin, ryhmäpaineisiin, rangaistuksiin, naurettavuuteen, toistoon, pelotteluun, heimohenkisyyteen, sensuuriin - tai ylpeyteen tai häpeään.

Karkeasti sanoen filosofit ovat tavanneet olla sellaisia että he painottavat näistä tätä ensimmäistä kohtaa. Jopa dekonstruktionistit menevät "joko logiikka tai ei mitään" -hengessä. He analysoivat sitä miksi looginen analyysi epäonnistuu eivätkä näe jälkimmäistä vakuuttumisen keinoa hyvänä. Itse asiassa vaikka olisi niin paatunut postmodernisti että olisi totuusrelativisti, niin heillekin kakkoskohdan temput ovat perustelujen sijaan intressejä, valtaa ja muuta tuomittavaa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Ja yhtenä teemana voikin olla se, että osittain kysymys on myös etiikasta. Moni mieltää kakkoskohdan autonomiaan puuttumisena. Tämä on siitä erikoista että periaatteessa jos ihminen tottelee järkeä niin kyllähän hän silloinkin alistuu jollekin. Jos sitoutuu aina järkeen, ei tee sen suhteen autonomista ratkaisua. (Vaikka tekisikin viisaita ja totuudenmukaisia ja käteviä ratkaisuja joissa mielekkäitä lopputulemia haetaan käytännöllisin keinoin.)
1: Autonomisuusnäkökulma on toki siinä mielessä erikoinen, että autonomisen päätöksen ohjailua tunteen ja ties minkä kautta suhteutetaan myös sen mukaan miten tätä suostuttelua tehdään ; Erilaisia lakeihin liittyviä houkuttimia katsotaan niin että jos jotain halutaan estää tai kieltää, tai jostain rangaistaan tähän suhtaudutaan nuivemmin kuin siihen että jotain asiaa kehutaan ja tuetaan erityisesti. Näin ollen esimerkiksi ksylitoltuotteiden tukeminen voisi näyttää hyvin erialaiselta kuin sokeripitoisten karkkien lisäverottaminen. Samoin voidaan nähdä että ne jotka kovin kategorisesti tuomitsevat kristinuskon tai islamin koetaan militanteimpina syrjijöinä kuin niitä jotka turhankin ylpeästi röyhistävät miten islam on rauhan uskonto ja kristinusko objektiivisen moraalin ja yhteiskuntajärjestyksemme ydin niin että näitä täytyisi erityisesti tukea, kunnioittaa ja ajaa oleelliseksi osaksi yhteiskuntamme valtakoneistoja. Ja jopa niille jotka moittivat näitä uskontoja sensuuri on pahempi asia kuin liiallisen. näkyvyyden ja vakavastiotettavuuden antaminen yleisessä julkisessa mediatilassa. (Joka on kuitenkin rajallisen kokoinen nykyäänkin.)

Tässä mielessä voidaan nähdä että sitä ollaan hyvinkin totuusarvofiksoituneita. Onkin selvää että looginen perustelu on sellaista että siinä vastaus on totuusarvoriippuvainen. Sen sijaan totuusarvot menettävät merkityksensä auktoriteettien alla. Niillä voi perustella kaikenlaista välittämättä minkälaisia taustaoletuksia tai perustelurakenteita käyttää. Totuus tai epätotuus ei merkitse mitään.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin huomata että jos looginen päättelyvirhe - vaikkapa ristiriita - on hyvin vastansanomaton kritiikki, niin se että jonkin argumentaation yhteyteen livahtaa ad hominem on helposti totuusarvon kannalta vapausasteinen. Emme kuitenkaan yleisesti anna armoa päättelyvirheille niin että ne jotka loukkaavat totuusarvoa olisivat "isompia syntejä" ja sellaiset jotka eivät aja perustelua suuntaan tai toiseen vaan ovat sen kannalta irrelevanttia tauhkaa olisivat "pieniä syntejä". ; Ehkä takana on ideaali täydellisestä keskustelusta ja arugmentoinnista ja sen tavoittelemisesta. Ja silloin ei välttämättä luokitella virheitä pieniin ja suuriin koska ne kaikki ovat virheitä.

Pieni ajatus ; Pärjäilen samasta syystä kuin maailma on erikoinen

Viime aikoina on puhuttu "totuudenjälkeisestä ajasta". Erityisesti liberaalit ovat kannattaneet tätä ajatusta ; Heidän kannaltaan politiikka onkin mennyt "väärään suuntaan". On ollut maahanmuuttokriittisyyden nousua, brexitiä ja Trumpin voittoja. Tämä on saanut itseltäni pienen annoksen ihmetystä, ihan siksi että liberaalit ovat pitkään olleet sellaisia että he ovat korostaneet moniarvoista kulttuurien yhteentörmäämistä johon ei käytetä ajatusta kulttuurien sulatusuunista ("melting pot") vaan salaattikulhosta.
1: On erikoisen merkillepantavaa huomata, että "totuudenjälkeisestä maailmasta" puhumista vastustetaan kahdelta rintamalta. Osasta se antaa voimaa natseille. Ja osasta se on hölynpölyä jota huonot häviäjät kertovat. Ensimmäinen on postmodernismin kannattajia joiden kohdalla "kulttuuristen normien dekonstruktio" on koettu eettisenä voimana ja jolle on epämiellyttävää törmätä siihen että siihen voidaan liittää vastenmielisiä ilmiöitä. Ja toisaalta ne jotka eivät mielellään halua mainita itseään ja postmodernismia samassa lauseessa koska postmodernismi on kuitenkin assosiatiivisessa suhteessa niihin "virallisesti väärän puolueen poliittisiin vihollisiin". 

Tässä kohden on kuitenkin syytä huomata että postmodernismi on vallannut lisää alaa. Ne suuntaukset, jotka perinteisesti ovat vastustaneet postmodernismia ovat ottaneet sen keinoja käyttöönsä. Uuskonservatiivien tilalle ovat tulleet esimerkiksi "alt-right"-piirit. Lilja Tamminen blogasi mainiosti asiasta.

"Sinun mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi. – Timo Soini
Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan. – Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo
Jos nimet jättäisi pois, nuo lainaukset voisivat olla kuin suoraan amerikkalaisen queer-vasemmistolaisen postmodernin kirjallisuuden opiskelijan opinnäytetyöstä. Postmoderni suhde faktoihin ei ole aivan uusi ilmiö; sitä on akateemisesti kritisoitu ainakin 1990-luvulta asti. Tämä relativismi ja subjektivismi voi tuntua harmittomalta, mutta laajasti kansan keskuuteen levitessään se on 2010-luvulla luonut erinomaiset apajat kasvavalle identiteettipolitiikalle ja lopulta tämän hyväksikäyttöön perustuvalle propagandalle ”totuudenjälkeisessä” maailmassa."

Tässä tilanteessa voidaan nähdä että moni on ollut optimistinen valistushenkisellä tavalla. Ja tämä on virheellistä. ; Internet on tannut sen että on entistä isompi mahdollisuus päästä käsiksi tietoon. Mutta tiedon lisäksi kaikki informaation jakaminen on helpottunut. Kaikelle on niche.

Olen itse asiassa itse elänyt tälle voimaa antaneen ilmiön kautta. Tätä valottaa valistusihanteissaan pettynyt tiedeyoutubettaja Derek Muller. Hänkin puhuu post-truth -maailmasta. Hän ihmettelee miten erilaisuuden kohtaaminen ei ole lisännyt faktakeskeisyttä ja suvaitsevaisuutta. Ja miten tieto on helpommin saavutettavissa, on faktojen paino elämässä vähentymässä. Valeuutisten lisääntyminen ja muut vastaavat ilmiöt on selitettävä jotenkin.

Hän muistuttaa maailmasta josta olen hyötynyt. Olin lapsena ja nuorena nörtti. Tämä tarkoitti sitä että minulla ei ollut kovin laajaa piiriä joiden parissa jakaa kiinnostuksenkohteita. Internetin myötä asia muuttui. Ympäri maailmaa löytyi samanmielisiä. Syntyi esimerkiksi erilaisia kaveripiirejä evoluutioteoriasta kiinnostuneiden kesken. Ei ole niin hullua ihmistä että internetistä ei löytyisi jotain hikipediaa tai ylilautaa hänelle sopivaksi yhteisöksi!

Ja tämä täsmälleen sama on sitten koskenut myös kaikkia muita ääriryhmiä. Internet on tehokas keino etsiä, suostutella ja rekrytoida uusia jäseniä. Ja koska emme ole valistusihanteen taustaolettamia viisaita ihmisiä, emme konfliktitilanteessa ota opiksemme. Eli mene keskusteluun virhekäsityken kanssa, opi sitä virheeksi ja nauti prosessista. Sen sijaan kyse on juuri siitä mistä Tamminen kirjoitti "Ensinnäkin yhteisö luo heimovaistojemme mukaista yhteishenkeä, joka tuntuu hyvältä, koska se korostaa omaa oikeassaolon kokemustamme, joka samalla erottaa meidän muista, ”vääristä” ryhmistä. Toisaalta, koska yhteisöt koostuvat lukemattomista ihmisistä, yhteistä todellisuuskäsitystä pyritään jatkuvasti muokkaamaan, yleensä tiukentamalla ”puhtauden” ehtoja sallitun todellisuuskäsityksen ympärillä." Tämä on ollut aina läsnä, mutta internet levittää sen tehokkaammin ympärilleen. Ihmistä ajaa confirmation bias ja konflikti koetaan usein riidan eikä oppimisen lähtökohdaksi - ja tässä asiassa myös itse ns. "kuulun lajiin".

Luomukset, tekeleet, illuusiot - ja muut helposti korjattavat pahat asiat

Jokainen osaa puhua sosiaalisista konstruktiosta. Tässä yhteydessä puhutan synynymitasolla kulttuurirelativismista ja monista muista vastaavista asioista. Usein näissä kororstuvat myös sellaiset teemat kuin absurdius, valta ja instituutiot ja hierarkiat. Onkin hyvin oleellista miettiä mitä sanoo vaikka feministi joka sanoo että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio. Mitä tämä tarkoittaa?

Esimerkin kautta.

Karkeimmilla tasoilla feministisen ajattelun voi liittää suoraan siihen että se on jotain joka kieltää biologisen sukupuolen. (Tai useimmiten, että evoluutio ei voisi tarjota adaptaatioiden kautta mitään jolla voitaisiin vaikuttaa siihen että tietynlainen käytös olisi yleisempää kuin toisenlainen ei. Eli evoluutio voisi koskea vain sukupuolielinten fysiologiaa eikä oikein mitään muuta.) Toisin sanoen tässä ajatuksessa ollaan sellaisia ajatuksia vastaan joissa sukupuoli nähdään biologisena ja fysikaalisena faktajoukkona. Tämänlainen asenne voitaisiin nähdä jopa denialistisena liikehdintänä ; Se olisi evolutiivisen etologian kieltoa samaan tapaan kuin kreationismi on "makroevoluutioteorian" kieltoa.

Kuitenkin suuri osa feministeistä näkee tässä tarpeen korostaa sex/gender -eroa siinä mielessä että sukupuolen lisäksi on mieheys ja naiseus, jotka taas ovat muutakin kuin sukuelimet. Sukupuolisuuteen liittyvät tietyistä asioista pitäminen, pukeutumistyylit ja vastaavat. Näissä kaikki asiat (esimerkiksi vaaleanpunaisen värin ja värikkään pukeutumisen miehekkyys) eivät ole olleet vakioita vaan niihin on otettu eri tavalla kantaa eri kulttuureissa, joten ne eivät selvästi ole vakioita. Ja jos ne eivät ole vakioita ne tuskin ovat myöskään biologisia vakioita. Tämänlainen näkemys sukupuolen sosiaalisesta konstruktioluonteesta on sitten sellainen että sitä tuskin kiistää edes paatunein homoja vihaava sukupuolielinfunktionalismiin jämähtänyt fundamentalisti.
1: Sen verran usein kuulee siitä miten "oikeanlaisen miehen mallin puute" voi ajaa esimerkiksi ateismiin tai homouteen. Oikea miehekkyys on siis kristillisen kultuurin konstruoima tai muuten tälläisissä ei olisi mitään järkeä. Toki muutenkin näyttää siltä että homosekuaalisuuden valinta korostaa sitä että seksuaalinen suuntautuminen olisi by definition heille sosiaalinen konstruktio.

Sosiaalinen konstruktio tarkoittaa siis sitä että asiaan liittyy kollektiivisisa uskomuksia ja niihin liittyviä odotuksia. Ja tässä näyttää minun silmiini suoraan sanoen olevan niin että tärkeintä ei ole katsoa onko sukupuoli sosiaalisesti konstruoitu vaan sitä missä määrin. Molemmissa ääripäissä on tietenkin maukkaimmat stereotyypit. Mutta luultavasti he ovat kuitenkin onneksi vähemmistöä.

Mutta mitä sitten?

Ja vaikka sitten jos sukupuoli oletetaan sosiaaliseksi konstruktioksi, ja valitaan tähän jokin mielenterve konteksti, niin siitä päästään kuitenkin seuraavaan asiaan. Moni käsittelee sosiaalisia konstruktioita kuten perinteiset fundamentalistit teologiassa luonnollisuuden ja epäluonnollisuuden käsitettä. Eli siten että jos jokin asia on sosiaalinen konstruktio niin siten se on keinotekoinen, absurdi ja jopa pahaksi. Itse vierastan ajatusta universumista joka olisi joko paras tai pahin mahdollinen maailma. (Se on enemmänkin välinpitämätön.)

Sosiaalinen konstruktio onkin terminä hyvin vahvasti politisoitunut. Termin käyttäminen viittaa usein siihen että ihmisellä on normatiivisia intentioita joista hän haluaa luoda poliittisia toimintaperiaatteita. (Feminismi on siitä hyvä esimerkki että se on monesti rehellisesti poliittista ; Ideana on maailman muuttaminen. Tämä ei ole sinällään hyvä tai huono asia. Välinpitämätön asia se ei kuitenkaan missään mielessä ole.)

Sosiaalisen konstruktion nähdään aika usein tarkoittavan sitä että se on
* Jotain joka ylläpidetään vallalla joka koetaan epäreiluudeksi.
* Se on keinotekoista ja sitä kautta perusteetonta.
* Se on absurdia ja se pysyy olemassa vain keinotekoisuudella.

Tässä mielessä sukupuolen sosiaalinen konstruktio laajeneekin vaikkapa siihen että naiseus tai mieheys ei ole mikään syy sille että ihmiseen kohdistetaan jotain hallintaa tai alistamista. Ja että on taisteltava illuusioita vastaan ja antaa ihmisryhmille vapauksia ja oikeuksia. En ole tämänlaista vastan sinällään, mutta on selvää että näissä tapahtuu voimakas is-ought -loikkaus. Humen giljotiinilla voisi olla sanottavaa siitä miten tämänlainen asia "onnistuu vain lisäoletuksin". Toisin sanoen sosiaalisen konstruktion mukaan ladataan muutakin kuin se miten asia on tai ei ole.

Ian Hacking onkin luokitellut sosiaalista konstruktiota koskevaa kielenkäyttöä. Ja hän on huomannut että niissä on kolme suurta pääteemaa; Teemaa joka itse asiassa on yleistä ja jossa sosiaaliseen konstruktioon liitetään kaikenlaista muuta tauhkaa lisää. Ja tätä kautta niille tapahtuu kaikenlaisia jännittäviä asioita.
1:  Keskittyminen siihen mikä ilmiö Y on aloittanut ja jakanut ilmiötä X. Ja tähän usein liittyy väite että jos nämä sosiaaliset taustat Y olisivat erilaisia niin X olisi erilainen. Tästä usein seuraa sekin, että ajatus Y:n loppumisesta nähdään samana kuin X:n tuhoutuminen. Jossa on usein unohdettu se, että usein ilmiöllä X voisi olla toisenlaisiakin synty- ja ylläpitämistapoja. (Aivan kuten maallistuminen ei tuhoaisi kaikkea sitä mitä kristinusko on ollut mukana rakentamassa alkuun. Esimerkiksi yliopistolaitokset jatkavat aivan hyvin vaikka sen perusfunktio ei olekaan teologian alla toimivien tieteenalojen jäsentäminen jotta olisi hyviä teologeja. Maallinen syöpälääkäri leikkaa asioita vaikka antiikin kreikan ja rooman kulttuuri tuhoutui ja tämä oli kirurgian kehto.) Tässä on hyvin lähellä ajatuksia joissa X:n hyvyys muuttuu oikeutukseksi Y:lle.
2: Huonousväite jossa se että X on sosiaalisesti konstruoitu tarkoittaa että meidän on parempi ilman. Sosiaalisesti konstruoitu asia olisi illuusio, vale, petos. Se on vain absurdi asia joka ei pärjää Totuudelle. Kuitenkin toisaalta on nähtävissä, että esimerkiksi feminismin voi olla vaikeaa toimia koska hänen oma kannanottonsa sukupuolisuudesta ja sukupuolesta on hänen itsensäkin mukaan väkisin sosiaalisesti konstruoitua. Feminismikin on sosiaalinen konstruktio. Tämä vastaava ongelma tulee tietenkin kaikkien muidenkin vastaavien asioiden kohdalla. On selvää että sosiaalisesti konstruktioiduksi liittyviin aiheisiin tarttuminen ja niihin kananottaminen on sosiaalisesti konstruoitua. Olisi tervettä muistaa että osa sosiaalisesti konstruktoiduista asioista ovat hyviä. (Ja osa niistä voi olla Platonin kuvaamia "jaloja valheita", joihin suhtautuminen on asennekysymys. Sanon tämän siitä huolimatta että itse olen mieluummin "onneton Sokrates kuin onnellinen sika". Pidän esim. jalon valheen ideaa mukailevaa ajatusta siitä että vaikka uskonto oikeutettaisiin yhteiskunnallisella hyödyllä jossa Jumalan olemassaolo on irrelevanttia hyvin epämiellyttävänä.)
3: Ajatus siitä että korjaus on mahdollinen tai helppo vain siksi että kyseessä on illuusio. Tässä mielessä on hyvä huomauttaa että nykyajan raha ei ole kultakannasa vaan ns. fiat -rahaa. Tämä on puhtaasti sosiaalinen konstruktio. Ei ole silti helppoa tai mitenkään ilmiselvää miten rahan illuusiokuplan voisi vain puhkaista ja tulla toimeen ilman. Raha kun nojaa ajatuksiin ja uskomuksiin ja tämän lisäksi sillä ratkotaan arkea koskevia todellisia ongelmia.

Hacking maalaa näistä myös kombinaatioita. On esimerkiksi tavallista että ajatus jonkin huonoudesta motivoi sitä että halutaan tuhota kohdassa 1 mainittu ilmiö Y. Ja yhteys näiden välillä korostuu koska se on tietenkin jotain joka motivoi taisteluun kun illuusio voidaan voittaa helposti tarttumalla sen alkusyyhyn. ; Koska X on paha, se tulee korjata ja koska X on sosiaalisesti konstruoitu, asian korjaaminen on mahdollista.
1: Näiden huomioiden tekeminen on tietenkin siitä jännittävää että Hacking itse analysoi asioita kuten sosiaalisesti konstruoituja asioita analysoidaan. Ja toisaalta näiden valossa sosiaaliseen konstruktiouteen vetoaminen on usein myös poliittisesti motivoitua ja siihen liittyy intressejä jotka ovat itsessään poliittisesti konstruoituja. Tässä tilanteessa on tietenkin paha vain tuomita kaikkea sosiaalisesti konstruoitua. Ja paha on tuomita, tuomitsipa konstruoidut asiat pahoiksi tai konstruktioita näkevät tyypit huonoina.

Tästä voidaan oppia se että aina kun asian sosiaalinen konstruktius nostetaan esille on katsottava että mitä lausuja tarkoittaa sillä ja millä reunaehdoin sitä oikeasti käytetään puhuttaessa vaikkapa oikeudenmukaisuudesta tai politiikasta tai oikeuksista/vapauksista.