Merkityksistä ja moraalista ; Nihilismien erikoisesta erosta.

Merkityksen filosofia on monille hyvin tärkeä. Erilaiset viitekehykset selittävät mitkä ovat merkityksen (1) lähteitä ja (2) ehtoja. Usein, mutta ei välttämättä, nämä ovat toisiinsa nivoutuneita. Eli merkityksen lähde on usein hyvin lähellä merkityksen ehtoa.

Karkeasti ottaen yksi merkittävä jakolinja on naturalististen merkitysteorioiden ja supernaturalististen merkitysteorioiden välillä; Jos olet naturalisti, ajattelet että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista joita luonnollinen maailma pitää sisällään. Jos taas olet supernaturalistisen merkityksen kannalla, esität että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista jotka tulevat ei-naturalistisesta hengellisestä tai muusta supernaturaalista todellisuudesta.

Naturalismissa on kaksi tärkeää ehtoa merkitykselle:
1: Subjektivistisessa suuntauksessa ajatellaan että merkitys sidotaan siihen että sinulla on subjektiivisia kokemuksia maailmasta. Esimerkiksi koet nautintoja, tyydytät tarpeita tai muita vastaavia asioita. Tunteet ja kokemukset ovat tällöin yleensä merkityksen ytimessä. Merkityksetön elämä on vaikeaa koska on vaikea kuvitella asiaa jossa maailmaan ja siinä tapahtuviin asioihin ei liitettäisi tunteita. Esimerkiksi syömisen nautintoa.
2: Toinen naturalistinen suosittu koulukunta on objektivistinen suuntaus jossa esitetään, että elämän merkitys tulee sitä kautta että ihminen muuttaa maailmaa. Auttaa muita ihmisiä, löytää totuuksia, luo taideteoksia...
+: Tietenkin näistä on myös hybridejä, joissa esimerkiksi muutos joka aikaansaadaan maailmassa koetaan subjektiivisesti tunteilla ja vain tämä tyytyväisyys on sitten merkitystä. Mutta tämä ei tavallaan liitä uusia, mainitsematta jätettyjä, lähteitä merkitykselle.

Supernaturalismissa taas merkitys sidotaan;
1: Jumalakeskeisesti siihen että merkitys on sitä että ihminen tyydyttää Jumalan tai jumalten ehtoja tai vaatimuksia. Sielukeskeisesti siihen, että sielulla on jokin ydin joka voidaan pitää puhtaana tai ehyenä.
2: Sielun integriteettiä korostava näkemys korostaa sitä, miten yksilön minuus on kestävää, mahdollisesti jopa ikuista.
+: Toki tässäkin usein yhdistetään ajatus siitä että sielun integriteetti ja ikuisuus sidotaan Jumalan käskyjen totteluun.

Laajemminkin tietenkin voidaan sekoittaa elementtejä. Esimerkiksi Jehovan Todistajien näkemyksessä kuoleman jälkeen eletään ikuisesti fyysisen maan päällä tavalla jossa saadaan nautintoa Jumalan palvelemisesta ja tottelusta. Tässä on mukana kaikenlaisia mainittuja elementtejä.

Tässä onkin kiinnostavaa miten minuuden säilyminen on oleellista sielukeskeiselle mallille jonka ei kuitenkaan tarvitse olla teistinen. Toisaalta voidaan kuvitella myös puhtaasti Jumalakeskeinen maailma joka on hyvä koska se tottelee Jumalan säätämiä luonnonlakeja. Tässä ei tarvittaisi välttämättä ainuttakaan eloista ja tietoista olentoa tai sielua kokemaan asioita. ; Itse asiassa teistisen merkityksen ytimessä on ylipäätään mukana hyvin vahva ajatus siitä että merkitys tulee maailmaan ja ihmiskuntaan sen ulkopuolelta. Ja tämä liittää ihmiset johonkin ihmisistä poikkeavaan ja suurempaan. Tämä helposti nimenomaan vähentää kokemuksen ja sielun relevanssia merkitysteorioissa. Tämä on tietenkin sinänsä mielenkiintoinen kysymys, että usein merkitys on arkikielisessä käytössä enemmän kokemuksellinen kuin vaikkapa moraali.

Mistä päästään erikoiseen heittoon; On nimittäin aika tavallista että merkitystä ja moraalia sidotaan yhteen teistisessä argumentaatiossa. Erityisesti jos puhutaan ateisminvastustuspuheista. Tässä ytimessä on yleissana nihilismi. Jolla halutaan kuvata maailmaa josta puuttuu sekä moraali että merkitys. Toisaalta merkitys tuntuu kestävän arkijärkistäkin kritiikkiä näiltä ateistisilta argumenteilta voimakkaammin kuin moraalin kohdalla. Ateistien kokeman merkityksen ei nähdä samalla tavalla rikkovan ateistien sisäistä eheyttä kuin moraalisen hyvyyden. Vain moraalisesta nihilismistä puhuttaessa omaan suuntaani on tullut heittoa siitä miten moraalisuus ja naturalismi olisivat sisäisesti ristiriitaisia.

Tämä on tavallaan erikoista koska moraali ja merkitys perustellaan hyvin samanlaisista ominaisuuksista ja lähteistä. Ehkä syynä on se, että esimerkiksi humen giljotiini on tärkeä moraalia koskeva periaate jota ei kuvata merkityksen nollaajana. Humen giljotiiniahan käytetään usein naturalistien moraalin torjumiseen vedoten siihen että naturalisti vetää aina sitä miten asioiden pitää olla sitä kautta miten asiat ovat. Ja tätähän ei Humen giljotiinin mukaan voida tehdä. Tässä on toki ainakin minulla hieman huvittuneisuutta koska Humen giljotiini ei koske vain fysiikan lakeja ja naturalistista olemassaoloa vaan kaikkea olemassaoloa. Se kieltää aivan samasta syystä asioiden päättelyä sitä kautta että on olemassa joku Jumala tai Jumalan tahto.

Kenties siksi moraalin kohdalla nihilismiin mennään aika suoraviivaisesti. Lopputuloksena on usein se, että moraalin yksi teoria oletetaan oikeaksi ja sitten siitä poikkeaminen on nihilismiä. Eli vastapuolen moraaliteoriaa ei kumota vaan se a priori oletetaan vääräksi. Kun taas merkityksen kohdalla on aivan tavallista törmätä teorioihin jotka vetävät nihilismin merkityksettömyyskokemusteemana vastaan vain pitkällisen eliminatiivisen prosessin jälkeen. Toisin sanoen merkityksettömyys jostain voidaan päätellä vasta kun on eliminoitu kaikki merkityslähteet.

Tässä mielessä ongelmana ei tavallaan ole se että merkitykselle ei ole humen giljotiinia vaan se, että humen giljotiinia käytetään usein huolettomasti juuri siksi että monilla on ilo kiistää vastustajiensa moraalisuus mahdollisimman syvästi – ja syvin tapa ei ole osoittaa että he ovat läpeensä pahoja, vaan että he ovat täysin moraalin tavoittamattomissa. Tässä tavoitteena on usein epäfilosofisesti halu ja tarve mollata. Ja tämä epäfilosofinen tarve on niin kova että päättelyssä oiotaan. Ei eliminoida kaikkia moraalisia lähteitä ja mahdollisuuksia jotta saadaan pääteltyä nihilismi. Siksi merkitys on resilientti nihilismiargumenteille. Vaikka ainakaan minulle ei ole kovin selvää millä tavalla nämä olisivat auttamatta eri sfääreissä jotenkin aivan erilaisilla tavoilla. Nähdäkseni on jopa mahdollista että merkitys ja moraali ovat yksi ja sama asia. Itse näen että ne joko ovat synonyymejä tai synonyymimpiä kuin olemme tavanneet niitä kuvata.

Vakuuttavuudessa on siksi takana esimerkiksi se, että relativistinen moraali nähdään helpommin nihilismiksi kuin subjektiivinen ja koettu merkityksellisyys. Kuitenkin filosofisesti ajatellen edes moraali ei mitenkään suoraan muutu olemattomaksi sillä että se on kokijakohtainen tai tilanneriippuvainen. Näin vain koetaan.

Luomukset, tekeleet, illuusiot - ja muut helposti korjattavat pahat asiat

Jokainen osaa puhua sosiaalisista konstruktiosta. Tässä yhteydessä puhutan synynymitasolla kulttuurirelativismista ja monista muista vastaavista asioista. Usein näissä kororstuvat myös sellaiset teemat kuin absurdius, valta ja instituutiot ja hierarkiat. Onkin hyvin oleellista miettiä mitä sanoo vaikka feministi joka sanoo että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio. Mitä tämä tarkoittaa?

Esimerkin kautta.

Karkeimmilla tasoilla feministisen ajattelun voi liittää suoraan siihen että se on jotain joka kieltää biologisen sukupuolen. (Tai useimmiten, että evoluutio ei voisi tarjota adaptaatioiden kautta mitään jolla voitaisiin vaikuttaa siihen että tietynlainen käytös olisi yleisempää kuin toisenlainen ei. Eli evoluutio voisi koskea vain sukupuolielinten fysiologiaa eikä oikein mitään muuta.) Toisin sanoen tässä ajatuksessa ollaan sellaisia ajatuksia vastaan joissa sukupuoli nähdään biologisena ja fysikaalisena faktajoukkona. Tämänlainen asenne voitaisiin nähdä jopa denialistisena liikehdintänä ; Se olisi evolutiivisen etologian kieltoa samaan tapaan kuin kreationismi on "makroevoluutioteorian" kieltoa.

Kuitenkin suuri osa feministeistä näkee tässä tarpeen korostaa sex/gender -eroa siinä mielessä että sukupuolen lisäksi on mieheys ja naiseus, jotka taas ovat muutakin kuin sukuelimet. Sukupuolisuuteen liittyvät tietyistä asioista pitäminen, pukeutumistyylit ja vastaavat. Näissä kaikki asiat (esimerkiksi vaaleanpunaisen värin ja värikkään pukeutumisen miehekkyys) eivät ole olleet vakioita vaan niihin on otettu eri tavalla kantaa eri kulttuureissa, joten ne eivät selvästi ole vakioita. Ja jos ne eivät ole vakioita ne tuskin ovat myöskään biologisia vakioita. Tämänlainen näkemys sukupuolen sosiaalisesta konstruktioluonteesta on sitten sellainen että sitä tuskin kiistää edes paatunein homoja vihaava sukupuolielinfunktionalismiin jämähtänyt fundamentalisti.
1: Sen verran usein kuulee siitä miten "oikeanlaisen miehen mallin puute" voi ajaa esimerkiksi ateismiin tai homouteen. Oikea miehekkyys on siis kristillisen kultuurin konstruoima tai muuten tälläisissä ei olisi mitään järkeä. Toki muutenkin näyttää siltä että homosekuaalisuuden valinta korostaa sitä että seksuaalinen suuntautuminen olisi by definition heille sosiaalinen konstruktio.

Sosiaalinen konstruktio tarkoittaa siis sitä että asiaan liittyy kollektiivisisa uskomuksia ja niihin liittyviä odotuksia. Ja tässä näyttää minun silmiini suoraan sanoen olevan niin että tärkeintä ei ole katsoa onko sukupuoli sosiaalisesti konstruoitu vaan sitä missä määrin. Molemmissa ääripäissä on tietenkin maukkaimmat stereotyypit. Mutta luultavasti he ovat kuitenkin onneksi vähemmistöä.

Mutta mitä sitten?

Ja vaikka sitten jos sukupuoli oletetaan sosiaaliseksi konstruktioksi, ja valitaan tähän jokin mielenterve konteksti, niin siitä päästään kuitenkin seuraavaan asiaan. Moni käsittelee sosiaalisia konstruktioita kuten perinteiset fundamentalistit teologiassa luonnollisuuden ja epäluonnollisuuden käsitettä. Eli siten että jos jokin asia on sosiaalinen konstruktio niin siten se on keinotekoinen, absurdi ja jopa pahaksi. Itse vierastan ajatusta universumista joka olisi joko paras tai pahin mahdollinen maailma. (Se on enemmänkin välinpitämätön.)

Sosiaalinen konstruktio onkin terminä hyvin vahvasti politisoitunut. Termin käyttäminen viittaa usein siihen että ihmisellä on normatiivisia intentioita joista hän haluaa luoda poliittisia toimintaperiaatteita. (Feminismi on siitä hyvä esimerkki että se on monesti rehellisesti poliittista ; Ideana on maailman muuttaminen. Tämä ei ole sinällään hyvä tai huono asia. Välinpitämätön asia se ei kuitenkaan missään mielessä ole.)

Sosiaalisen konstruktion nähdään aika usein tarkoittavan sitä että se on
* Jotain joka ylläpidetään vallalla joka koetaan epäreiluudeksi.
* Se on keinotekoista ja sitä kautta perusteetonta.
* Se on absurdia ja se pysyy olemassa vain keinotekoisuudella.

Tässä mielessä sukupuolen sosiaalinen konstruktio laajeneekin vaikkapa siihen että naiseus tai mieheys ei ole mikään syy sille että ihmiseen kohdistetaan jotain hallintaa tai alistamista. Ja että on taisteltava illuusioita vastaan ja antaa ihmisryhmille vapauksia ja oikeuksia. En ole tämänlaista vastan sinällään, mutta on selvää että näissä tapahtuu voimakas is-ought -loikkaus. Humen giljotiinilla voisi olla sanottavaa siitä miten tämänlainen asia "onnistuu vain lisäoletuksin". Toisin sanoen sosiaalisen konstruktion mukaan ladataan muutakin kuin se miten asia on tai ei ole.

Ian Hacking onkin luokitellut sosiaalista konstruktiota koskevaa kielenkäyttöä. Ja hän on huomannut että niissä on kolme suurta pääteemaa; Teemaa joka itse asiassa on yleistä ja jossa sosiaaliseen konstruktioon liitetään kaikenlaista muuta tauhkaa lisää. Ja tätä kautta niille tapahtuu kaikenlaisia jännittäviä asioita.
1:  Keskittyminen siihen mikä ilmiö Y on aloittanut ja jakanut ilmiötä X. Ja tähän usein liittyy väite että jos nämä sosiaaliset taustat Y olisivat erilaisia niin X olisi erilainen. Tästä usein seuraa sekin, että ajatus Y:n loppumisesta nähdään samana kuin X:n tuhoutuminen. Jossa on usein unohdettu se, että usein ilmiöllä X voisi olla toisenlaisiakin synty- ja ylläpitämistapoja. (Aivan kuten maallistuminen ei tuhoaisi kaikkea sitä mitä kristinusko on ollut mukana rakentamassa alkuun. Esimerkiksi yliopistolaitokset jatkavat aivan hyvin vaikka sen perusfunktio ei olekaan teologian alla toimivien tieteenalojen jäsentäminen jotta olisi hyviä teologeja. Maallinen syöpälääkäri leikkaa asioita vaikka antiikin kreikan ja rooman kulttuuri tuhoutui ja tämä oli kirurgian kehto.) Tässä on hyvin lähellä ajatuksia joissa X:n hyvyys muuttuu oikeutukseksi Y:lle.
2: Huonousväite jossa se että X on sosiaalisesti konstruoitu tarkoittaa että meidän on parempi ilman. Sosiaalisesti konstruoitu asia olisi illuusio, vale, petos. Se on vain absurdi asia joka ei pärjää Totuudelle. Kuitenkin toisaalta on nähtävissä, että esimerkiksi feminismin voi olla vaikeaa toimia koska hänen oma kannanottonsa sukupuolisuudesta ja sukupuolesta on hänen itsensäkin mukaan väkisin sosiaalisesti konstruoitua. Feminismikin on sosiaalinen konstruktio. Tämä vastaava ongelma tulee tietenkin kaikkien muidenkin vastaavien asioiden kohdalla. On selvää että sosiaalisesti konstruktioiduksi liittyviin aiheisiin tarttuminen ja niihin kananottaminen on sosiaalisesti konstruoitua. Olisi tervettä muistaa että osa sosiaalisesti konstruktoiduista asioista ovat hyviä. (Ja osa niistä voi olla Platonin kuvaamia "jaloja valheita", joihin suhtautuminen on asennekysymys. Sanon tämän siitä huolimatta että itse olen mieluummin "onneton Sokrates kuin onnellinen sika". Pidän esim. jalon valheen ideaa mukailevaa ajatusta siitä että vaikka uskonto oikeutettaisiin yhteiskunnallisella hyödyllä jossa Jumalan olemassaolo on irrelevanttia hyvin epämiellyttävänä.)
3: Ajatus siitä että korjaus on mahdollinen tai helppo vain siksi että kyseessä on illuusio. Tässä mielessä on hyvä huomauttaa että nykyajan raha ei ole kultakannasa vaan ns. fiat -rahaa. Tämä on puhtaasti sosiaalinen konstruktio. Ei ole silti helppoa tai mitenkään ilmiselvää miten rahan illuusiokuplan voisi vain puhkaista ja tulla toimeen ilman. Raha kun nojaa ajatuksiin ja uskomuksiin ja tämän lisäksi sillä ratkotaan arkea koskevia todellisia ongelmia.

Hacking maalaa näistä myös kombinaatioita. On esimerkiksi tavallista että ajatus jonkin huonoudesta motivoi sitä että halutaan tuhota kohdassa 1 mainittu ilmiö Y. Ja yhteys näiden välillä korostuu koska se on tietenkin jotain joka motivoi taisteluun kun illuusio voidaan voittaa helposti tarttumalla sen alkusyyhyn. ; Koska X on paha, se tulee korjata ja koska X on sosiaalisesti konstruoitu, asian korjaaminen on mahdollista.
1: Näiden huomioiden tekeminen on tietenkin siitä jännittävää että Hacking itse analysoi asioita kuten sosiaalisesti konstruoituja asioita analysoidaan. Ja toisaalta näiden valossa sosiaaliseen konstruktiouteen vetoaminen on usein myös poliittisesti motivoitua ja siihen liittyy intressejä jotka ovat itsessään poliittisesti konstruoituja. Tässä tilanteessa on tietenkin paha vain tuomita kaikkea sosiaalisesti konstruoitua. Ja paha on tuomita, tuomitsipa konstruoidut asiat pahoiksi tai konstruktioita näkevät tyypit huonoina.

Tästä voidaan oppia se että aina kun asian sosiaalinen konstruktius nostetaan esille on katsottava että mitä lausuja tarkoittaa sillä ja millä reunaehdoin sitä oikeasti käytetään puhuttaessa vaikkapa oikeudenmukaisuudesta tai politiikasta tai oikeuksista/vapauksista.

Kriisiviestinnän kohteet

Kun katsoo kirkon viestintää ateismista, voi huomata että viestintä ei ole kovin ystävällistä. Se on tavanomaisesti jotain sellaista josta aiemmin valitin piispa Seppo Häkkisen kohdalla. Muutenkin viesti on suunnilleen sama ; On Piispa Jari Jolkkosta selittämässä että ateistien moraali on vain lainaa kristinuskolta. "Uskonnottoman henkilön on Jolkkosen mukaan siis pakko hakea etiikkansa jostain muualta kuin epäuskosta." On sellaisia ihmisiä kuin Martti Muukkonen jonka mukaan yhteiskunta pysyy pystyssä uskonnolla ja ateistit ovat siksi joko uhka jatkuvuudelle tai vapaamatkustajia muiden yhteiskunnassa.
1: Näissä on hämmentäviä huonosti osaamisia. Olen jossain määrin huvittunut siitä miten kommenteista havaitaan että Sartren ajatus ulkoisien merkityksien menettämisestä ymmärretään mutta samalla korostetaan että vain tämänlainen ulkoinen merkitys voisi olla merkitystä. On selvästi luettu Sartren "Inhon" oksennuskohtaus mutta ei mietitty mikä oli merkityksen suhde ulkopuolisiin ja sisäisiin asioihin Sartren vankikuvauksessa. Jos kaikki merkitykset ovat sisäisiä miten mikään ulkopuolinen kuten Jumalan olemassaolo jotenkin onnistuisi ohittamaan tämän? Tämänlainen aivan suora asiavirheily ja faktojen puolivalikoiminen synnyttää sellaisia iskulauseita kuin "Ne jotka ymmärtävät Sartren filosofiaa tutkivat sitä akatemiassa, ne jotka eivät osaa, opettavat sitä kirkon viestimissä". Jos Dawkinsia haukkuu siitä että ymmärtää kristinuskon huonosti ja väärin, ei ehkä itse kannata tehdä vastaavia alkeellisia virheitä filosofiassa. Virheiden tekoon filosofiassa on nimittäin aina vaihtoehtoja. Itse olen tupannut kysyä että jos Humen giljotiini kieltää naturalistilta etiikan koska siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden tulisi olla, niin miten Jumalan olemassaolo sitten ohittaa tämän varsin klassisen is-ought -ongelman? Kaikki metaeettiset perustat kohtaavat samantyylisiä vaikeuksia. Ja kaikkeen vastaus on "mulla on fiiliksiä siitä että tämä meidän mielivaltainen premissointi toimii paremmin kuin teidän mielivaltainen premissointi".

Tälläisessä maailmassa viitataan usein hyviin ateisteihin. Mutta ne ovat aina jätetty abstrakteiksi tai muuten sellaisiksi että nämä eivät ole mitään käsinkoskelteltavia konsepteja. Jolkkosella voi olla ikävä vanhoja ateisteja, sellaisia joita ei enää ole olemassa. Mutta nykyajasta löytyvänä sellaista ei henkilöön isketä. Teemu Laajasalon "fiksuilla ateisteilla" on tietenkin mielipiteistö jonka hän itse määrää. (Esimerkiksi häpeä jos joku pesee turhalla kasteenpoispesurituaalilla jotain jossain turhassa joukkokokoontumisessa.) Nämä kunnioitetut ateistit ovat abstraktio joilla on suunnilleen samanlainen rooli kuin Päivi Räsäsen puheissa joskus pilkahtavat "homoseksuaalit ystävät" ; Maininnoissa lähinnä siksi että voidaan siivota ennalta pois kritiikki siitä, että vastustettaisiin asioita niin asenteellisesti ja jyrkästi kuin oikeasti vastustetaan.  ~ Erityisesti Piispa Jolkkonen ja Häkkinen ovat sanomallaan kertomassa aika suoraan sitä mikä on kirkon virallinen kanta tähän asiaan. Heidän kommenttinsa ovat kohtuu yleisiä, sanottu korkealla kirkollisella auktoriteetilla.

Tästä syntyy hyvin tietynlainen kuva. Kirkon viestintä ateismista ei ole koskaan ystävällistä. Ja ainut näkemäni ymmärrettävä selitys asiaan on se, että ateistit itse ovat kovin jyrkkiä myös. (Kaikki olisi mainiota jos tu quoque ei olisi argumenttivirhe. Valitettavasti se on.)

Kirkon viestintä onkin se, että ateistit ovat väärässä, eronneet kirkosta väärin syin (ja parhaimmillaan haukkuvat Häkkisen äidin lapsilleen antamaa kristillistä kasvatusta, eli röyhkeitä mummonkiusaajia. Tämänlainen äideistä pahastuminen olisi uskottavampaa jos Häkkinen itse ei haukkuisi jokaista ateistiäitiä lapsen heitteellejätöstä.) Ja kaiken tämän lisäksi ateismi on kuvattu aina heikkona ja huonona filosofiaa, sellaisena jossa ei voi mitään arvokasta sisältöä muuten kuin siten että se lainataan kristinuskosta. Tässä mielessä syntyy tilanne jossa kirkko laitetaan vastakkain "maallisen ja pinnallisen" elämäntavan kanssa. Tämä voi tuoda mieleen asioita joita nousi Alfa -kurssin mainoksen kanssa.

Tämä on kuitenkin vain puolitotuus.

Kirkon strategia on aggressiiivista mutta passiivista. Kirkko ei yleisesti ole kiinnostunut ateismista tai ateisteista. Aiheeseen palataan lähinnä kirkostaeroamislukujen yhteydessä. Ateismi, maallistuminen ja välinpitämättömyys kirkon jäsenyydestä ovat haasteita esimerkiksi Ilkka Luoman kannanotoissa. Tässä mielessä sävy on toki hyvä huomata. Etenkin kun se kattaa käytännössä kaiken ateismia koskevan viestinnän.

Mutta samalla on selvää että vaaditaan jokin poikkeustapaus että ateismi nostetaan esiin lainkaan. Tässä mielessä kirkon strategia eroaa vahvasti monien fundamentalistikristittyjen ja toisaalta aktivistiateistien lähestymistavasta. Heillä on asioihin, sanotaanko "perussuomalaisempi", suhtautumistapa ; He hakevat ennen kaikkea vastustajan jonka kritisoimisella korvaavat vähintäin jossain määrin sen oman sisällön laadun puutteet.. (Perussuomalaisissa oli pitkään sellainen puoli että ei ollut niin selvää että mitä he ajoivat. Sen sijaan oli sitäkin selvempää mitä he vastustivat.)

Toki tämä ei vielä tarkoita hirveän paljon. Olen nimittäin törmännyt usein ekumeniaa koskevaan mainokseen. Kirkossa tehdään usein yhteistyötä sellaisten uskontojen kanssa jotka ovat Häkkisen silmiin "pakanauskontoja". Tähän on vielä matkaa ateismin kohdalla. Ateismi on ilmeisesti olemassa vain sitä varten että on oltava vastustettava kohde silloin kun kirkko tarvitsee kriisiviestintää. Sellainen kohde jonka maailmankuvan latistaminen nähdään kunniakkaaksi sellaisella tavalla jota ei oikein nähdä minkään muun maailmankuvan kohdalle...

Veronmaksajasta kuluttajaan ; Maksa itte monopolipoliisisi.

Sain eiliseen AY -liiketekstiini kommentin. Se on mielestäni kohtuu tärkeä. Ja siihen vastaaminen vaatii (ainakin minulta) hyvin paljon sanoja. (Toki minua myös provosoi rinnastus kommunistinuoriin. Mutta tämä ei ole koko totuus.) Kommentissa oli tiettyjä ansioita. Ja toisaalta niihin vastaaminen täsmentää kantojani. Ja sen jälkeen kommentilla ei välttämättä ole ihan niin suurta relevanssia.

"Et oikein ymmärrä että mitä eroa on kartellilla ja monopolilla. Tai että miten eroaa oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja oikeus ilmaiseen terveydenhoitoon." Koska tässä on kaksi kohtaa, vastaukseni rakentuu kahteen "lukuun".

Kartelli/Monopoli.

Tässä kohden viittaus monopoliin oli ilman lisätäsmennystä selvä. Koska kyseinen kirjoitus käytti sanaa monopoli. Eikä kartelli. Syynä oli se, että "rivien takana" viittauskohtani koski itse asiassa keskiajan kiltoja. Ne olivat sekä monopoli että AY -liike. Ja ilman tätä erityisluonnetta teksti ei olisi syntynyt siinä muosossaan missä se on syntynyt ; Itseäni tilanteessa huvitti eniten se, että kun luin kuvauksia kiltojen vaikutuksesta korostui että erilaiset liikemiesten herrakerhot ja muu kapitalistinen olivat ne jotka syntyivät kiltojen pohjalle. Joka on totta. Mutta toisaalta kun katsoi kiltojen toimintaa, mieleen syntyi hyvin vahva mielikuva AY -toiminnasta. Tämä huvitus oli se joka sai minut kirjoittamaan asiasta mitään.

Kartelli -sana olisi varmasti ollut täsmällisempi ja se olisi johtanut mietteitä vähemmän harhapoluille. En kuitenkaan pidä monopoli -sanan käyttämistä kovin ongelmallisena. Sillä monopoli μονοπώλιο on taloustieteessä tilanne, jossa markkinoilla on vain yksi tietyn palvelun tai tuotteen tarjoaja. Tämä määritelmä ei pidä takanaan syntymekanismia.

Esimerkiksi ymmärrän että Alko ei ole sellainen monopoli joka rakentuu tai nojaa vapaaseen markkinatalouteen. Useat monopolit syntyvät ei-vapaalla markkinataloudella. Mutta valitettavasti tunnetaan myös luonnollinen monopoli on muodostuu tilanteessa, jossa yksi tuottaja pystyy toimimaan markkinoilla niin tehokkaasti, että muiden ei kannata tulla markkinoille. Tällöin yrityksellä on tuotannossa tavallisesti skaalaetu tai vaihtoehtoisesti markkinoille tulon kustannus voi olla hyvin korkea. Vapaa markkinatalous tuottaa näitä monopoleja.

Kuitenkin samalla on selvää että markkinatalouden tapana on tuottaa "pitkiä häntiä". Eli tosiasiassa markkinoilla on yksi tai hyvin harvalukuinen määrä suuryrityksiä. Ja suurimman osan kannalta on itse asiassa yksi ja sama onko kilpailu sallittu sellaisessa abstraktissa mielessä. Jos todennäköisyydet lähteä markkinoille ja saada suuri markkinaosuus on minimaalinen, on kyseessä käytännön tasolla vastaava ongelma.

Näin ollen monopoliasia ei ole virhe. Markkinoilla voi olla yksi osaaja. Tai ne voivat olla de facto tähän verrattavissa. Kun sanoin, että vapaa markkinatalous tuppaa tuottaamaan monopoleja, on muistettava että tämä on totta. Tässä ei ole mitään ongelmallista. Se, että sanoin, että järjestelmä A tuottaa asiaa Z ei muutu sillä että sanoo että järjestelmä B tuottaa samaa asiaa Z. Täytyisi osoittaa, että vapaa markkinatalous ei missään tilanteessa johtaisi monopoliin. Vapaassa markkinataloudessa ei kuitenkaan, melko määritelmällisesti, ole sellaisia tilanteita joissa esimerkiksi luonnollinen monopoli vain lakkaisi automaattisesti olemasta näkymättömän käden vaikutuksesta. Toisin sanoen tässä maistuu se, että argumenttiani on hieman ohjailtu johonkin tavalla joka kovasti muistuttaa loogista päättelyvirhettä. Tosin tämä harhautuminen olisi kieltämättä ollut estettävissä jos olisin käyttänyt mainittua kartelli -sanaa. Koska siihen liittyvät mielikuvat ohjaavat ajatuksia vain yhteen paikkaan.

Fyysinen koskemattomuus vs. oikeus ilmaiseen terveydenhuoltoon

Tämä onkin sitten vaikeampi beast. Sillä ensimmäinen ja helpoin tapa lähestyä asiaa on huomauttaa, että kommentoijan esitys pitää sisällään ensi sijassa eettisen premissin. Ja jos tämän eettisen premissin kanssa on erimielinen, niin argumentin vaikuttavuus melkolailla lakkaa. Tässä mielessä huomio voisi palata monesti tekemääni uskontokritiikkiin. Jossa vikana on se, että jotain eettistä jako päsmäröidään muiden yli niin että jos he eivät tätä jaottelua hyväksy niin he eivät ole vain erimielisiä vaan myös väärässä. Itse näenkin että on arvostettava sekä negatiivisia että positiivisia vapauksia. Ja täten jos uusliberalisti näkee että jaotteluero on tärkeä, niin sitten uusliberalismi on väärässä.

Mutta tämä on kuitekin tavallaan epäreilu tapa lähestyä asiaa. Blogitekstini ansaitsee oikeutensa mielipidekirjoituksena. Mutta jos se pyrkii olemaan yhtään mitään enempää, niin se on vaikeuksissa. Koska ottamalla eri eettiset premissit ei osoiteta että uusliberalismi olisi sisäisesti ristiriidassa. Uskovaiset tekevät vastaavaa asennoitumista siten että he ottavat esimerkiksi naturalistin ja sovittavat tähän ei-naturalistien ehtoja. Ja sitten juhlivat siitä että naturalisteilla olisi jokin sisäinen ristiriita. Tosiasiassa naturalistit ovat ongelmissa vain suhteessa tiettyyn dogmaan. Ja kenties tätä kautta voidaan nähdä miksi naturalistit ovat skismaattisia kyseisen dogman kannattajien kanssa. Sanotaan näin, että en välttämättä halua mennä tälle tielle.

Ja siksi otankin viittauksen. Kommentoija ystävällisesti antoikin siihen referenssin. (Tämä on tarpeen koska en rehellisesti ottaen muista suurinta osaa siitä mitä olen kirjoittanut. Kirjoitan joka päivä tai pyrin tähän. Ja usein käytän jotain jäsentelytyökalua vain siksi että sitä voi käyttää. Joten en aina edes kirjoita siitä mitä mieltä olen.)

"Yövartijavaltio" -juttuni on mielestäni jotain johon uskallan kuitenkin nojata astetta enemmän kuin pelkkänä mielipidekirjoituksena. Tämä vaatii astetta enemmän pohdintaa. Tämä vaatii sitten hieman uusliberaalinmakuisia lähestymisiä.

Kun pointtinani oli että rikkaat eivät halua maksaa kaikille terveydenhuoltoa mutta ovat halukkaita siihen että poliisi hoitaa oli mielessäni tietenkin ensi sijassa se, että niin poliisi kuin terveydenhuoltohenkilökuntakin ovat työntekijöitä. Lisäksi molemmat ovat ammatteja joista on tavattu pitää aivan normaalisti ei-valtiollisia ja valtiollisia versioita. On julkinen ja yksityinen lääkärilaitosto. (Joiden ammattitaitoa valtio toki ei-markkinataloudellisesti kyylää ja hyvä niin.) Sen lisäksi suomessakin on niin poliisi kuin yksityisiä turvallisuusalan toimijoita. Aihe ei ole markkinatalouden ulkopuolella. Jos jokin maa hoitaisi poliisityöt pelkästään yksityisillä vartijapalveluilla, se ei rikkoisi millään tavalla vapaata markkinataloutta vastaan. Päin vastoin. Siinä olisi kyse täydestä kilpailusta.
1: Uusliberalismissa onkin usein makusteltu asioita tavalla jossa uuslibearlismi on hyvin domeenispesifisti argumentoitua. Ja laajentaminen yhdestä fraktiosta toiseen nähdään virheenä. Mutta mitäpä ei voisi odottaa ihmisiltä jotka toisaalta usein korostavat objektiivisuutta ja strategioita. Mutta jotka sitten heti vähänkin uhattuna alkavat tuottamaan etiikkapuhetta vapaudesta. Ja joilla on paljon konsepteja reiluudesta ja epäreiluudesta. Joka sidotaan ansaitsemiseen ja loisimiseen sellaisella arvottavalla tavalla joka tuskin ainakaan humen giljotiinia noudattaa...

Monissa maissa yksityinen turvallisuuspuoli on hyvinkin paljon laajempaa kuin meillä. Eikä tässä yhteydessä ole tavatonta että rikkaat aidoittavat hyviä asuinalueita joissa on turvallisuusasiat kunnossa. Ja sitten katsotaan että köyhät ovat jotenkin syyllisiä yrittämisen puutteeseen kurjuudestaan. Tämä asenne ei ole uusliberalismin vastaista. Ja yksi syy on juuri siinä että jos kannattaa matalaa verotusta, niin kaikessa, myös poliisin kohdalla, tilanne menee siihen että joku maksaa turvallisuudesta. On esimerkiksi turhaa vedota John Stuart Millin oikeudenmukaisuusteorioihin tai Immanuel Kantin moraaliperiaatteisiin jos siihen ei liity työvelvoitetta. Jos verotus vedetään minimiin on selvää että myös turvallisuuspuolella menee niin että työ muuttuu käytännössä siihen että veronmaksajan sijaan toiminta maksetaan käytön mukaan.(Uusliberaaleilta kuitenkin tulee aivan oikeasti iskulauseita joissa 50% verotus on 50% orjuutta. Eikä tämä ole ristiriidassa uusliberaalin filosofian oppejen kanssa.)

Ja sama käytäntö sanoo että olipa eettinen periaatteisto mitä tahansa, niin uuslieralismi haluaa minimoida yhteiskunnan ja hallituksen rahoituksen. Ja muuttaa asioita ansaitsemispohjaiseksi. Ja että näistä seuraa esimerkiksi se että jollakulla ei ole senhetkisellä työllään varaa sairaalahoitoon. Kenties ruokaankaan. Josta taas käytännössä seuraa se että nämä yritteliäät ihmiset käytännöllis-kyynisesti mieluusti ryöstävät rikkailta (siksi että heillä on rahaa) ja antavat ne köyhille (itselleen). Joten käytännössä esittämäni hyötyristiriita on aika konkreettinen. Jos halutaan ajaa ihmisiä nurkkaan luodaan väkivaltaa joka kohdistuu itseen. Joten on aika ilmiselvää että muita nurkkaan ajavan kannattaa vaatia että joku muu jakaa kuluja siitä että häntä itseään ei puukoteta-ryöstetä-kidnapata-syödä. Koska jos kysyntä ja tarjonta kohtaavat niin aggressiivisten epätoivoisten ihmisten lisääntyminen lisää poliisin tarvetta ja jos se kohdistuu tiettyihin yksilöihin se myös vaarallistaa heidän tehtäviään. Ja tälläisestä sitä haluaa mieluusti rahaa. (Huonoa palkkaa saava poliisi ei muuten ole motivoitunut tekemään työtään ; Tämä näkyy aika vahvasti monissa Afrikan maissa. Joissa poliisi on käytännössä byrokratianavaaja jolle maksetaan lahjuksia. Näin käytännössä, vassokuu.)

Mutta tämä kyynistäminen ei kuitenkaan vielä riitä. Sillä uusliberalismin sisällä on kuitenkin nyt esitetty filosofinen jaottelu. On jotenkin epätyydyttävää jäädä siihen miksi asiat nyt vaan menevät siihen että niiden pitäisi mennä myös oikeudenmukaisuuden mukaan. Uusliberaalit saisivat siis kuitenkin oikeudenmukaisuuden pointin itselleen. En ole kovin vakuuttunut tästä. Viittaan tässä taustatempun nojaavan aiempaan filosofiseen ihmisoikeustekstiini. Siinä nojataan sellaisiin konsepteihin jotka ovat käteviä kommentoijani kannalta. Sillä siinä korostetaan että kaikki oikeudet eivät ole samanarvoisia. Tästä kautta kommentoijalla onkin pointinjyvänen. On nähtävissä esimerkiksi että "velvollisuus olla hukuttamatta" on erilainen kuin "velvollisuus auttaa hukkuvaa".

Se ei vaan valitettavasti kanna kovin pitkälle. Sillä rehellisesti sanoen;
1: Uusliberalismissa on hyvinkin usein otettu nimenomaan positiivisia vapauksia jotka tallaavat muiden negatiivisten vapauksien yli. Jos mietitään uskonnonjulistusta, tulee mieleen kaduilla huutaminen. Tälle ratkaisuksi tarjotaan sekularismia, valtion ja uskonnon erottamista. Jos mietitään mitä markkinamies tekee julistaessaan, aletaan puhumaan mainoksista. Onko ihmisillä tärkeämpi "vapaus jostain" vai "vapaus johonkin"? Toki uusliberaali korostaa tässä että jokainen saa mainostaa mutta mainontaa ei saa ulkopuolelta tukea. Pointti ei ole kovin täydellinen. Mutta siinä on kuitenkin pieni twisti joka ei ole uusliberaaliudelle ainakaan eduksi. Jaottelu pelkkiin negatiivisiin vapauksiin ja positiivisiin vapauksiin ei olekaan niin ilmiselvä.
2: Toinen on se, että tosiasiassa ruumiillinen koskemattomuus ei ole mikään absoluutti. Voisin alleviivata sitä että poliisi on valtion väkivaltakoneistoa. Maissa joissa ei ole kuolemanrangaistusta puututaan kuitenkin ruumiilliseen koskemattomuuteen. Poliisi saa pamputtaa (ehdoilla) ja tekee täten jotain jota pahoinpitelijä tekee mutta laittomasti. Korostaisin kuitenkin enemmän sitä, että jos ruumiillinen koskemattomuus on absoluutti, niin esimerkiksi monille uusliberaaleille tärkeä autoilu ja vapaa liikkuvuus ovat jotain joita voitaisiin rajoittaa. Sillä autojen kanssa kuollaan. Sama koskee toki montaa muutakin asiaa. Uusliberaali voisi silti sanoa että pointti kertoo lähinnä että ruumiillinen koskemattomuus ei ole ehdoton itseisarvo. Mutta että se on kuitenkin oleellisesti erilainen koska siinä puututaan ihmisiin jotka vievät muilta vapauksia. Kun taas sairaanhoidossa joku toinen maksaa jonkun toisen hoidon. Ja ihmisillä olisi kutenkin ikään kuin vapaus hoitaa omat asiansa (johon heillä ei ole varaa.)
3: Tärkein pointti on kuitenkin se, että kun puhutaan ruumiillisesta koskemattomuudesta ja sen suojelusta, niin tässä on nähty oleellisista muuttujista siivottu karvalakkimalli. Nähdään että ruumiillinen koskemattomuus on jotain joka koskee vain uhria. Tosiasiassa käy kuitenkin niin että ruumiillista koskemattomuutta suojelee poliisi. Jolla on infinitesimaalista suurempi riski vammautua tai jopa kuolla prosessissa. Kysymys ei markkinataloudellisesti ja eettisesti ole siitä että onko uhrin ruumiillinen koskemattomuus eri asia kuin köyhä jonka sairaanhoito maksetaan. Kysymys on siitä miksi poliisilla olisi velvollisuus riskeerata oma ruumiillinen koskemattomuutensa jonkun ventovieraan puolesta. Markkinataloudellisesti kyseessä on sopimus jossa raha vaihtaa omistajaa. Eli kyse ei ole mitenkään eri asiasta. On jokin taho joka maksaa ja jokin taho joka hyötyy. On jokin taho jonka ruumiillinen koskemattomuus uhrautuu joka tapauksessa. Eikä uhri ole mitenkään automaattisesti arvokkaampi ihminen kuin poliisi. Siksi voisi olla aivan hyväksyttävää sanoa että poliisi pitäisi muuttaa veronmaksajakeskeisestä mallista käyttäjäkeskeiseksi. Eli ne jotka käyttävät palvelua maksavat siitä ammattilaiselle. Ja ne jotka haluavat loisia verovaroilla ja säästää killinkejä oman turvallisuutensa maksukuluista ovat samanlaisia yhteiskunnan varoja leachaavia loisia kuin ne jotka eivät maksa omia sairaalakulujaan. Siksi jos haluaa turvata oikeutensa ruumiilliseen koskemattomuuteen voi olla aivan oikeutettu pitämään abstraktin oikeutensa. Aivan kuten sairaalahoitoja maksamaan kykenemätön köyhä on oikeutettu siihen että hänellä on abstrakti oikeus omaan henkeensä ja elämäänsä. Ja jos haluaa mennä tämän pidemmälle ja riskeerata muita ihmisiä niin maksakoot täyden markkinahinnan ilman yhteiskunnan hyysäämistä. (Joka vaatii verorahojakin!) Tai ostakoot itselleen luotiliivit. Ne tulevatkin tarpeeseen kun yhteiskunta on noin muutoin, esimerkiksi sairaalahoidon, puolesta ajettu täyteen epätoivosia ja hyväosaisia vihaavia ihmisiä. Siinä voi sanoa että naura pajatso!

---

Itse toki toivon että jokainen uusliberaali ja hänen perheensä sairastuu parannettavaan tautiin. Mutta jonka hoito olisi 10 000 euroa enemmän kuin mihin hänellä on varaa ja pankista annettavat lainat päälle. Ja sen jälkeen heidät hoidettaisiin julkisessa terveydenhuollossa. Ja sitten saavat olla ikään kuin velkaa näiden kanssa. Kenties tässä muuttuisi ihmisten mieli ja suhtautuminenkin.

Mitä on elämän tarkoituksettomuus?

Ei ole tavatonta törmätä lausumiin, joissa korostetaan että elämä olisi merkityksellistä jollain hyvin syvällisellä tavalla. Sellaisella, että tämä merkitys ei ole lainkaan yhteydessä filosofiseen kysymykseen "onko meidän elämällämme tarkoitus". Sen sijaan tätä elämän merkitystä pidetään ilmiselvyytenä joka pitäisi jotenkin selittää. Ja sitten tähän lisätään mausteeksi se, että tämä selitys vaatisi Jumalaa tai uskontoa jotta se voisi toimia mitenkään.

Taustalla on siis tarina siitä, että alussa on ollut Jumala joka on luonut ihmisen jotain tarkoitusta varten. Ja tämä tarkoitus olisi olemassa ihmisistä riippumatta. Elämän tarkoitukseen liittyisi siksi Jumalan tahdon noudattainen ja palvontamenot. Kun tämä Jumala otetaan pois, on selvää että tällaistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalia ei ole. Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa siihen mitä tämä "tarkoitus" voi olla ylipäätään. Onko niin että ihmisen elämän tarkoitus voisi olla vain tämänlainen. Onko käsitteelle olemassa toisia määritteitä. Jos on, argumentti todistaa että ihmisellä ei ole hyvin rajatussa mielessä merkitystä. Mutta tätä ei voi johtaa yleistetyksi argumentiksi joka pätisi kaikkeen. (Se on argumenttina vähän sama kuin selittäisi että kun on todistanut että henkilöllä X ei ole lemmikkinä kissaa, niin hänellä ei tämän vuoksi mitenkään voi olla mitään lemmikkiä, esimerkiksi koiraa.)

Kenties tätä kysymystä "mikä on elämän tarkoitus?" voidaankin muotoilla tästä näkökulmasta. Suomen kieli on siitä huono, että englannin kielessä puhutaan "meaning of life". Se korostaa "elämän merkitystä". "Elämän tarkoitus" viittaa vahvemmin pelkästään teleologisiin selityksiin ja rajoittaa tätä kautta vastaamista tavoilla jotka englannin kielessä puuttuvat. Englannin kielen "meaning" on siis jossain määrin laajempi.

Ja koska usein kysymys on siitä, että kysymys voidaan kääntää, voidaan miettiä sitä mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että jokin asia on tarkoituksetonta.

Skientismin kohdalla tarkoituksettomuus tulee melko vahvasti esille. Kuitenkin esimerkiksi kreationistien lausuntoja katsellessa on selvää, että lausunnot eivät ole koherentteja. Toisinaan evoluutio on merkityksetöntä ja toisinaan evoluutio onkin sitten jotain joka opettaa, että ihmiskunnan merkitys on selviytyä taistella elintilasta ja lisääntyä ja joka opettaa tätä kautta, että pitää harrastaa seksuaalista irstautta, sortamista ja muuta vastaavaa joka tuomitaan moraalittomuudeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutio tosiasiassa määräisi mitä ihmisten tulee tehdä. Eikä tämä tähän jää

Voidaan sanoa että jopa sivistyneillä kristityillä skientismin kohdalla henki on sen suuntainen, että jos evoluutio opettaa että elämä on syntynyt sattumalta ja kehittynyt evolutiivisesti, on tämän antama tarina alkuperästämme ja siitä miksi olemme sellaisia kuin olemme ja tavoittelemme sellaisia asioita kuin tavoittelemme jotenkin "laimeaa". Tämä ei tosiasiassa ole argumentti sen puolesta että skientismi ei antaisi mitenkään missään määrittein mitääbn merkitystä. Vaan nimenomaan sen henkinen että tämä saatu merkitys olisi jotenkin vääränlaista, latteaa.

Se, että olemme täällä koska esivanhempamme onnistuivat monistumaan epätäydellisesti on samanaikaisesti tosi, että jotenkin sellainen joka tekee elämästämme jonkinlaista Albert Camu'n Sisyfoksen puuhastelua kivenpyörittäjänä. Jotenkin latistavaa ja surumielistä. Se, että elämä on määrittynyt ei-ikuiseksi on monesta kauhistuttavaa sinänsä. Se, että on syntymä, asiat jotka tapahtuvat, ja kuolema on jotenkin jotain joka syö terää "lopulliselta tavoitteelta" jossa ihminen jotenkin täydellistyisi johonkin päämäärään.

Miten tätä voisi avata?

Minun mieleni avautui tähän lukiessani "Tieteen Kuvalehdestä" miten Einsteinin nuoruus oli mennyt. Urbaanin legendan mukaan Einstein olisi ollut huono koulussa. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Hän itse asiassa oli innokas lukija. Hän koki syvää merkitystä ja kiinnostuneisuutta kirjoihin. Hänen lapsi-ikäiset sukulaisensa kutsuivat häntä "serkku tylsimykseksi". Koska heistä tuollainen lukutoukkailu oli tylsää. Ja he itse kokivat jotain aidompaa ja rikkaampaa leikkiessään keskenään.
1: Jokainen aspergerin syndroomaisen pakkomielteeseen törmännyt tiedostaa että heidän käytöksensä on samantapaista kuin Einsteinillä. Ja on selvää että heille nämä heidän palapeliprojektinsa ja muut vastaavat puuhansa ovat erityisen mielekkäitä.

Tämä asenne on tosiasiassa tuttu omasta elämästäni. Ja varmasti monen muunkin arjesta. Se on kenties jopa helpompaa ymmärtää niiden kautta. Kun minä sanon että jokin on merkityksetöntä, viittaan usein enemmänkin siihen että aihe on minusta tylsä. Jos olen vaikkapa seurassa joka keskustelee jostain aiheesta johon minulla ei ole mitään kontaktipintaa, haukottelen. Näin käy jopa silloin kuin keskustelukumppanit pitävät keskustelua heille hyvin mielekkäänä.
* Esimerkiksi urheilujoukkueista keskusteleminen on monista erityisen kiinnostavaa ja se jakaa yhteisöllisyyskokemuksia. Minulle urheilu on triviaalejen sääntöjen varaan ladattu ylimaksettu absurdi puuhake.
* Toisaalta jotkut voivat keskustella vaatteista ja muodista. Se on minulle hämmentävä aihe. En ymmärrä estetiikasta tai välitä muodin käänteistä. Näissäkin on kysymys sosiaalisesti jaetusta yhteisöllisyyskokemuksesta johon liittyy jonkinlainen statuselementti ja esteettinen pohdinta. Minua tämä vain ei kiinnosta.
* Mutta sitten jos joku ryhtyy minun kanssa keskustelemaan miekkojen laadun testaamisesta, ihmisiä taatusti tylsistyttää jos kuvaan miten miekan pommelia pitää läimiä jotta näkee miten se värähtelee. (Tämä kertoo kaksi tärkeää kohtaa: Ensinnä sen kohdan millä osalla terästä pitää lyödä. Ja toisaalta pitää tarkistaa että värähtelyn "solmukohta" on siinä mistä pitää kiinni niin miekka ei tärähdä kädelle.) Tämä haukotuttaa monia käytännössä välittömästi.
+: Olen myös sivusta nähnyt miten ennen merkityksellinen parisuhde voi laimentua merkityksettömäksi ja johtaa eroon. Mikä ei sano että puolison ihmisarvo tai luonne tai oikeastaan mikään olisi muuttunut. Vaan siitä että puolisot eivät jaa keskenään vaikka elämänsä arkoja asioita, tai kerro tärkeistä asioista tai tee yhdessä asioita joista molemmat pitävät.

Voidaankin sanoa että suurin osa "merkityksettömyydestä" ei ole aitoa filosofista "merkityksettömyyttä". Ei yksinkertaisesti olisi jotain sellaista perustaa jossa uskonto jotenkin kiertäisi ne määritelmälliset ongelmat joita tapahtuu kun tosiasioita sidotaan etiikkaan skientismissä. (Tosiasiassa uskovainenkin joutuu ottamaan niitä perustelemattomia premissejä saadakseen vaikka Jumalan olemassaolosta jonkun "miten asian pitää olla".)

Kuitenkin tunne mitättömyydestä on vahva. Koska näitä kokemuksia ei jaeta. Voidaankin sanoa että aina kun kuullaan lausunto siitä että "se ja se elämäntapa on merkityksetöntä" kuvataan sitä että lausuja ei kenties ymmärrä tai ei vähintään osaa samastua sen toisen kokemuksiin. Ymmärrän miten lattealta kokemukset voivat tuntua. Jos minä käyn usknnollisissa tilaisuuksissa joissa on yhteisrituaaleja, vaivaudun koska "en kuulu joukkoon" ja jos käyn tilaisuudessa jossa on yksisuuntaista julistusta, haukottelen itseni uneen koska tilaisuus on niin maan saamarin tylsä. Tässä tilanteessa tulee tietekin mieleen että mikä näitä ihmisiä vaivaa. Että vika olisi heissä ja aiheessa eikä esimerkiksi minussa. Tämä on vain askeleen päässä siitä että uskontoa aletaan selittämään jonkinlaisena mielenvikana.

Ei ole ihme jos uskovaisella tulee tämä samanlainen hoopouden, absurdiuden ja mitättömyyden kokemus siitä jos joku nyt intoilee jostain auton sytytystulpista tai bakteerikasvustoista. Ainut ero on vain siinä, että he projisoivat tätä tylsistymistään ulospäin siten, että he kutsuvat sitä "merkityksettömyydeksi". Vika ei siis ole heissä itsessään vaan aiheessa.

Voidaankin sanoa että merkityksellisyysargumentit eivät ole metaeettisiä. Ne teeskentelevät olevansa metaeettisiä argumentteja. Ne ovat enemmän sanoiksi puettuja asennevammoja joissa oman maailmankuvan taustaoletukset joko on jätetty tiedostamatta tai ne on tiedostettu mutta niistä ei välitetä. Vastapuolen heikkoudet sen sijaan otetaan tökittäväksi ja kenties saivarrellaan ehtoja joilla niitä syntyy keinotekoisesti lisää.

Mitä tästä seuraa?

Jos merkitys määrittyykin ihmiskunnan kokemusten kautta, voidaan nähdä että vaikka Jumalaa ei olisi, voidaan sille kuitenkin saada arvioijia. Itse asiassa jopa muutamalla eri tavalla:
1: Voidaan nähdä että on sosiaalinen merkitys. Tämä säilyy vaikka ammuttaisiin hirvittävän monta yksilöä. Tämä vaatii jonkinlaista jaettavuutta. Sosiaalisuus, valta ja miellyttävyys liittyvät yhteen. Tylsäksi koettu vähemmistö saa merkityksettömän tai harhautuneen osan.
2: Voidaan nähdä että asioilla on aina merkitys yksilölle jos se kiinnostaa häntä. Kiinnostavuus synnyttää tunteita ja tunteet ovat "merkityksen mittareita". Kun asia koetaan mielekkäänä se "arvioidaan mielekkääksi eli merkitykselliseksi". Tämä merkitys ei vaadi sosiaalista jakamista, ainuttakaan aatetoveria. Toisaalta tämä tekee tästä merkityksestä hyvin hauraan koska sellaisen merkityksen voi ampua hengiltä helpostikin.

Näen tämän ajatuskulman rakentavana, kohteliaania. Ja ennen kaikkea sellaisena jonka koen ratkaisevan "äärellistä elämää koskevia omituisuuksia". Usein selitetään että ihmisellä olisi jokin arvo. Kenties jopa absoluuttinen arvo. Jos olemme jonkun tämänlaisen kanssa kanssakäymisessä sosiaalisesti, niin eikö tällä ole kuitenkin jokin arvo? Kenties ääretön aika olisi parempi. Mutta toisaalta voidaan kysyä että eikö rajallinen kontakti ole kuitenkin jonkin arvoista. Ehkä on jopa niin että kuolevaisuus vain vähentää merkitystä, ei tee merkityksettömäksi. Samoin Jumalan näkökulma ja Jumalan mieltymykset ja tunteet voisivat tuoda ihmiselle merkityksen. Mutta Jumalan kuolema ei poistaisi merkitystä tyystin. Se vain rajoittaisi merkityksen määrää ja laatua.

Ainakin kun katsoo ei-metaeettisesti sitä miltä käytännön "merkityksettömyys" -lausunnot kertovat, niin näyttää siltä että tosiasiassa elämän tarkoitus on tylsyyden karkoitus. Ne mitä ihminen pitää tylsänä ja pinnallisena koetaan merkityksettömänä ja niitä arvostavia ihmisiä pidetään pinnallisina tai erehtyneinä tai onttoina. Kenties tämä onttous on kuitenkin lähinnä sitä että syyttäjä projisoi omaa onttouttaan tämän kyseisen aihepiirin parissa. Kenties vika on aina syyttäjän ymmärryksessä (mikäli lausunto on ehdoton kategorinen lausunto missä ei voi koskaan olla mitään merkitystä, ei voida vedota siihen että hän itse ei saa siitä mitään). Tai siinä että hän ei kykene itse nauttimaan kyseisestä aihepiiristä (mikä tulee useammin vastaan silloin kun puhutaan mieltymyksistä vaikka eri taiteenlajeihin). Olemalla sosiaalisia, keskustelemalla esteettisistä ja kiinnostavista asioista ja kasvattamalla ymmärrystä monista asioista saadaan iloa ja merkitystä elämiseen. Tylsyyden vastakohtana on mielekäs ja vähintään satunnaisesti onnellinen elämä.

Omistus ja väkivaltamonopoli

Pekka Lampelto kirjoitti artikkelin jonka mukaan 1% ei omista mitään. "Jatkuvasti jaksetaan jauhaa ja valittaa kuinka maailman rikkain prosentti omistaa puolet maapallon varallisuudesta. Tämä on pölhöpopulismia. Rikkain prosentti ei omista useimmassa tapauksessa oikeasti muuta kuin äänioikeuden myötä osuuden valtiostaan." Lampelton kanta edustaa hyvin tarkasti libertarismia. Juuri sellaisessa muodossa jossa eettiset kannanotot kiistetään ja asiat esitetään muka objektiivisina.

Lampelto sanoo asian suoraan seuraavalla tavalla "Humen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voida johtaa moraalisääntöjä. Tämä ei ole siis kannanotto, miten asioiden kuuluisi olla. Asiat ovat kuitenkin niin, että yksilöt eivät demokraattisissa maissa omista suoraan mitään, vaan suvereenit valtiot omistavat väkivaltamonopolinsa turvin. Se että rikkaat, kuten kaikki muutkin, nöyrtyvät valtion lakien ja verotuksen edessä on vain merkki siitä, ettei heillä ole todellisuudessa täydellistä suvereniteettia omistustensa suhteen. Valtio voi muuttaa lakeja ja nostaa veroja."

Valitettavasti hänen oma näkemyksensä on nimenomaan Humen giljotiinin rikkomista. Hän vetoaa omistamiseen liittyvään vallankäyttöön ja kutsuu tätä omistusoikeuden essenssiksi. (On muuten hauskaa että hän itse kylvää pejoratiivisia sanoja ja loukkaantuu kun hänelle vastataan kovasanaisesti.) Kun hänelle kerrotaan että omistamisen ja vallan yhteys toki on, mutta tämä ei välttämättä ole omistusoikeuden määrittämistä on kommenttina se, että "Mitä se sellainen omistaminen on, josta joku ulkopuolinen taho päättää?" Samaa voisi tietysti kysyä ryöstötilanteessa jossa väkivaltakoneistoa käytetään omaisuudensiirtoon. De facto omaisuus siirtyy, mutta tätä pidetään omistusoikeuden rikkomisena. Aivan yhtä hyvin voitaisiin perustella että jos valtio varastaa kansalaisiltaan niin se kyllä voi tehdä sen mutta se ei tee siitä omistusoikeuden määrittämistä vaan rikoksen omistusoikeutta kohtaan. Valtio ei omistaisi legitiimisti varastamaansa vaikka se käyttäisi sitä. Ja huvittavaa kyllä juuri tämä on sitä mitä Humen giljotiini tarkoittaisi.

Mutta libertarismissa onkin kysymys juuri siitä että valta muuttuu oikeutukseksi. Ja tätä vallan olemassaolo tunnustaen siitä luodaan deskriptiivinen rakenne siihen mitä esimerkiksi omistusoikeus tarkoittaa. Tämä ei ole nihilismiä tai arvoneutraaliutta. Siinä vain kieltäydytään miettimästä omien asenteiden eettisiä premissejä ja sitten  teeskennellään että niitä ei olisi. Lampelto itse kuvaa prosessia niin että "Mielestäni vallasta ei tule oikeutus, vaan omistus ilmenee vallan kautta silloin, kun tulee ristiriita." Joka perustuu juuri siihen eettisiä premissejä ottavaan prosessiin jonka kuvasin. Libertaristi puhuu omistuksesta ja omistusoikeudesta erikseen ja hänellä ei ole kieltä puhua omistusoikeudesta. Jos olemassaolevasta asiantilasta (is) ei muka päätellä että miten omistusoikeus määrittyy (ought) niin miten voidaan sanoa että omistusoikeus kyseenalaistuu jos joku ulkopuolinen siitä päättää? Eikö se että joku on (a) sisäpuolinen ja (b) ulkopuolinen ja (c) vallassa ole faktuaalisia tosiasioita?

Onkin hauskaa että Lampelton näkemys edustaa varsin klassista liberarismia tässä mielessä. Mutta jos todella on kuten hän sanoo ;  "Jos todella haluaa omistaa jotain, on hankittava oma puolustuskykyinen armeija ja olla alistumatta kenenkään muun tahdon alle. Esim. suomalaisten veroja ei tällä hetkellä määrää Venäjän valtio, vaan Suomen valtio, koska Suomi on itsenäinen, puolustuskykyinen maa. Valitus rikkaiden omistuksista on siis jonnin joutavaa puhetta. Ei ole mitään järkeä syyttää rikkaita, kun syypää resurssienjakoon on poikkeuksetta valtio." ; on hänen oma kannanottonsa kokonaisuutena hyvin omituinen.

Sillä eihän hän tässä todista että 1% ei omista mitään. Vaan nimenomaan hän osoittaa että on olemassa sotilaallista valtaa käyttävä taho. Se jolla on perimmäinen valta armeijaan. Ja vaikka tällä ei näennäisesti olisi omistusta, niin hänellä on silti käytännössä kaikki omaisuus. Hän kun voi ottaa sen haltuunsa. Kun tämä vaihtoehto tuodaan esiin, Lampelto puolustautuu "Se, ketä armeija (väkivaltamonopoli) kulloinkin tottelee, sillä on valta. Suomessa se enemmän tai vähemmän tottelee puolustusvoimien komentajaa, joka tottelee valtioneuvostoa, joka tottelee eduskuntaa, joka erinäisten mekanismien kautta tottelevat enemmän tai vähemmän äänestäjiä." Mikä on tietenkin destruktiivista. Jos tosiasiasssa ihmisillä on väliaikainen keinotekoinen ja näennäinen omistus jos heillä on rahaa tilillään koska väkivaltapotentiaalin perimmäinen valta omistaa kaiken, ei tosiasiasa ole niin että äänestäjä omistaa vain äänensä, vaan tämä ääni on perimmäistä valtaa väkivaltapotentiaaliin. Jos armeijan valta on perimmiltään kansalla niin sitten kansa perimmiltään omistaa sen mitä omistaa. Tässä mallissa on jälleen se "1%" jolla on aivan sikana rahaa tilillään.

Onkin herkullista miettiä asiaa niin että Lampelto edustaa hyvin klassista libertaaria joka on ylpeä omasta fiksuudestaan. Tämä fiksuus kuitenkin näkyy lähinnä siten että hän on pakonomaisesti kaikesta erimielinen vasemmistolaisten kanssa. Ja kun tämä kokonaisuus laitetaan yhteen se on sisäisesti yhteensovittamattomissa. Kokonaisuus ei ole looginen. Lampelto joutuu tilanteeseen jossa hänellä on jokaiseen yksittäiseen vasta-argumenttiin vastaus. Mutta näiden vastausten asenteet ovat keskenään ristiriidassa. Hän on siis hyvin valmistautunut voittamaan jokaisen yksittäisen taistelun hävitäkseen sodan.

Onkin hauskaa nähdä että
* Omistaminen liittyy väkivaltamonopoliin
* Rikkain 1% ei omista mitään koska valtio.
-> Peruskannanotto on "Kenellä on väkivaltamonopolin perimmäinen valta?" Vastaus tähän on selkeästi "valtio". Koska libertaari vihaa kontrollia ja valtio on hyvä taho syytettäväksi.

Kuitenkin toisaalla väitetään on että
* Väkivaltamonopolia ei ole hallituksella vaan äänestäjillä ja tätä kautta väkivaltapotentiaali on kansalla.
-> Eli jos väkivaltapotentiaaliteoria kuvaa omistamista niin kansa oikeasti omistaa sen mitä omistaa. Mitä on pankkitilillä se on sen kansalaisen omistamaa. Näin ollen 1% todella omistaa juuri sen mitä sanotaan. Vaikka teesi oli että näin ei ole. On selvää että jossain on vaihdettu "omistusoikeuden" määritelmää lennosta. Kokonaisuus on sisäisesti ristiriitainen kyhäelmä.

On kuitenkin hauskaa kuulla armeijasta väkivaltapotentiaalina ja äänioikeudesta armeijan väkivaltapotentiaalin perimmäisenä mahtina, ja huomata että välistä äänioikeus ei ole omistamista ja armeija legitimoi sen muille. Paitsi kun sitten yht'äkkiä väkivaltapotentiaali sitten EI olisikaan se jolla asioita legitimoidaan ja äänioikeus on väkivaltapotentiaalin käyttöä. Miten niin kansalainen demokraattisesti omistaa armeijan jos hän ei omista mitään? Miten hän ei omista mitään jos hänellä on kaikkien muiden kansalaisten tapaan osuus armeijasta?

Tässä on kaiken kaikkiaan niin syvä omituisuus että vaikka miten antaisi tilaa sen tiedostamiselle että libertaristille valtion puuttuminen vaikka verottamalla on ihan kauheaa eli ei eettistä omistusoikeutta, niin ei tilanne näytä kauniilta. Ja vaikka katsoisi että Lampelto vain kuvaa "omistamisen valtarakenteita" ottamatta kantaa "omistusoikeuteen eettisenä konstruktina" tähän "epäreiluusininään" viitaten niin tämä heijaaminen sen kanssa kenellä armeijan perimmäinen väkivaltapotentiaali on tekee kokonaisuudesta joka tapauksessa niin tyhmän että sen kutsuminen "pölhöpopulismiksi" on tarpeetonta kehumista.

Sillä jos perusteesi on että "ei se 1% oikeasti relevantisti omista mitään" ja taustalla on väkivaltapotentiaaliteoria ikään kuin Randilaisen objektivismin multihuipentumana, niin on itse asiassa selvää että jommasta kummasta on luvuttava. Sillä jos väkivaltapotentiaali todella pitää paikkaansa, niin kaikissa tapauksissa valta on hyvin pienellä määrällä.
* Jos kansalainen ei ole armeijan vallassa ja rikkaita potkitaan valtion toimesta instituutiona, niin silloin kansalaisilla ole mitään aitoa sananvaltaa. Ja näin todella valtio voi ohjailla. Tämä viittaa siihen että väkivaltapotentia tosiasiassa olisi muualla kuin vaikka liikemiehillä ja muilla kansalaisilla. Äänestäjä omistaa vain äänensä. Josta seuraa edeelleen se, että väkivaltapotentia kuuluu hyvin pienelle osalle väestöstä joka sitten omistaa de facto kaiken. Jos heillä ei ole oikeasti rahaa tilillään se on näennäistä valtaa koska heillä on suvereeni oikeus ottaa mitä haluavat. Joka oli valtapotentiateorian mukaan se joka määritteli omistusoikeuden.
* Jos kansalainen onkin armeijan vallan takana, niin silloin omistus on se mitä kullakin on pankkitilillä. Tässäkin mallissa vähemmistö omistaa hirvittävästi. Ja itse asiassa tämä 1% koostuu hyvin paljon samoista ihmisistä kuin edellisessä versiossa. (Raha on valtaa, ja sillä saa poliittista valtaa. Jopa vaalikampanjat maksavat jne.)
-> Sillä kuka on perimmäisessä vallassa ei ole väliä. Kummassakin tapauksessa on pieni eliitti joka omistaa suurimman osan. Ja itse asiassa sillä mikä näkökulma valitaan ei ole väliä koska tämä pieni vähemmistö koostuu yllättävän runsaasti samoista ihmisistä. Eli käytännössä väkivaltapotentianäkökulma johtaa väistämättä siihen että vähemmistö, joka itse asiassa on kaikissa skenaarioissa enemmän tai vähemmän sama vähemmistö, omistaa lähes kaiken tai aivan täysin kaiken. Mikä on tietenkin vain täydellsiesti ristiriidassa sen johtopäätöksen kanssa jota Lampelto väitti todistavansa.

Itse toki katson asiaa toisin.

Itse näen ensinnäkin että omistus on enemmän käyttöoikeus kuin kyky ottaa kaikkea haltuun. Voidaan kysyä että onko vallalla väliä jos sitä ei käytännössä toteuteta. Klassisesti on ajateltu että lahja on sitä että joku suo sinulle jotain. Onko lahjaan omistusoikeus? Nähdäkseni niin kauan kuin siihen on käyttöoikeus.

Teologit ovat toki tapelleet tämänlaisista asioista. Toisissa uskomuksissa ihmiselle ei kuulu edes askeltensa ohjaaminen, ja Jumalan kaikkivaltius poistaa jopa ihmisen vapaan tahdon (kalvinismi). Toisaalta osa taas selittää että elämä on lahja jonka saa käyttää vaikka olemalla ateisti vastoin Jumalan tahtoa. Ja se elämä on silti oma.

Kiinnostava ja oleellinen huomio ei ole se, että voiko ihminen olla "kalvinisti" myös libertaarina. Periaatteessa voi. Mutta tosiasiassa tähän kuitenkin liittyy eettinen premissi jossa rikotaan Humen giljotiinia vastaan. Joka taas oli Lampeltolla relevantissa asemassa. Omistusoikeus ei siis ole vain "omistamisen kuvaus" vaan taustalla on hyvinkin vahva henki siitä mikä on aitoa omistusoikeutta ja mikä ei ole.

Pieni ajatus ; Evoluutiopsykologian mannermaisista kipinöistä

Termi "evoluutiopsykologia" herättää erikoisia mielikuvia. On erityisen kiinnostavaa miten (a) osa sen vastustajista näkee sen eugeniikan eufemisminä (b) osa sen kannattajista näkee sen pelkästään seksuaalivalinnan kautta vaikka luonnonvalinta pitää sisällään monta muutakin asiaa. Siksi esille näyttää usein tulevan keskusteluja rasismista ja sellaista materiaalia josta Henry Laasanen olisi ylpeä.

Feminismi ja muu mannermaisen filosofian suosima seikka

Toisaalta evoluutiopsykologia ärsyttää monia feministejä. Jos ottaa esille Niemelän ja Tammisalon "Keisarinnan uudet (v)aatteet" on se nostanut esiin naistutkimuksen ja evoluutiopsykologian. Ja selvästi näiden välille saatiin melko vahva vihollisuussuhde. Tämä hämmentää mieltäni. Koska niin usein sitä saa kuulla virallisen selityksen jonka mukaan feminismi tarkoittaa tasa-arvon kannattamista. Mutta selvästi tässä tasa-arvossa sitten pitää sitten ottaa kantaa tiettyjen ominaisuuksien perinnöllisyysasteen voimakkuuteen. Tämä hämmentää koska jonkun ominaisuuden tilastollinen jakauma ja sen periytyvyysaste eivät kerro kuin korkeintaan siitä onko naisten ja miesten ominaisuuksissa keskimäärin jotain eroja.

Ja sitten mukaan voivat iskeä ne ns. mannermaisen filosofian ystävät joiden mielestä evoluutiopsykologia luokittelee ihmisiä. Ja kaikki luokittelu on väärin. Tässä yhteydessä kävin tuoreesti varsin hämmentävän keskustelun jossa käsiteltiin kysymystä siitä miksi ihmiset kostavat toisilleen. Oma selitykseni aiheesta liittyi altruismin peliteoriaan ; Ollakseen kannattavaa rangaistuksen tulisi hyödyttää jotenkin. Ja ihmisen hypersosiaalisissa piireissä tarkoituksena on ennaltaehkäistä vapaamatkustusta ja pettämistä. Ylikompensointi tekee huijaamisesta peliteoreettisesti kannattamatonta. Keskustelukumppani pahastui tästä selityksestä. Hänestä oli tärkeää ymmärtää että ihminen suuttuu koska jokin paha teko uhkaa MINUA. Ja ihminen suojelee MINÄÄ. Siksi kostaminen on nähtävissä pelon kautta, MINÄ koetaan uhatuksi. (Suurilla kirjaimilla kirjoittaminen ei ole minun ratkaisuni.) Tämänlainen selittäminen on yleistä. Teot redusoidaan tähän piirteeseen. Mutta sitten toisaalta ei selitetä miksi ihmisillä on tämä MINÄ ja miksi tätä MINUUTTA ja MINÄÄ ylipäätään täytyy puolustaa. Ihmisen toiminta kahlitaan rajoittaviin konsepteihin jotka ovat essentiaalisia. Mutta tätä ei pidetä kahlitsevana, toisin kuin evoluutiopsykologiaa.
1: Tosin moni kritisoi evoluutiopsykologiaa siksi että jotkut ihmiset tekevät toisin. Mikä on ällistyttävää kun periytyvyysaste on yleensä ottaen tilastollinen käsite. Tiukkaa geneettistä determinismiä jossa kasvatus ja ympäristö ei vaikuttaisi mitenkään kannattaa todellakin harva. Kenties ei ainutkaan asiaan kunnolla tutustunut.

Kenties siksi että tässä pelätään enemmän aitoa selittämistä kuin rajoittamista. Sillä jos minun pitää katsoa miten paljon enemmän tiedämme kostosta tuollaisen essentiaalisen MINÄ -konseptin avulla tulee mieleeni lainaus Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistisesta etsivätoimistosta" ; "...ihminen jonka saattaa olla vaikeaa tietoisesti laskea päässään 3 x 4 x 5, pystyy vaivattomasti differentiaalilaskentaan  ja koko joukkoon sen sukuisia laskutapoja niin ällistyttävän nopeasti että kykenee ottamaan kiinni ilmaan heitetyn pallon. Ne, jotka väittävät sitä 'vaistoksi' ovat vain antaneet tälle ilmiölle nimen osaamatta selittää sitä." Itsekkyys on käsite joka kuvaa tiettyjä toimintatapoja. Se, että voimme katsoa miten ihmiset usein toimivat antava rajoitteet ja kuvauksen näille toimintamalleille. Se, että tämä tiivistetään MINÄ -konseptin varaan on reduktiivista mallintamista. Se, mikä evoluutiopsykologiassa eroaa tähän nähden on se, että teleologisesta selittämisestä luovutaan. Kun MINÄ saadaan murrettua käytökseen voidaan miettiä miten tämä MINÄ ylipäätään on ihmisissä. Ja tässä vaiheessa on aivan asiallista siirtyä puhumaan muusta kuin ihmisen psyykestä. (Mikä on nähdäkseni lähes väistämättömästi hyvä ratkaisu.) Selitystä ei enää haetakaan ihmisten tavoitteellisista attribuuteista koska tässä ei selitetä käytöstä käytösmalleilla vaan sitä miksi ihmisillä on tämänlaisia käytösmalleja.
1: Onhan se toki nöyryyttävää kun kaikessa ei olekaan aina kyse MINUSTA. Egoismia on monenlaatuista. Evoluutiopsykologiassa sen voi unohtaa, etenkin itsekkäiden geenien kohdalla. Ne kun eivät niin vahvasti välitä yksilöistä.

Feminismin kohdalla onkin varmasti niin että evoluutiopsykologia ärsyttää lähinnä niitä feministejä jotka ajattelevat samaan tapaan naiseudesta kuin mitä tuossa ajateltiin minuudesta. Evoluutiopsykologia nähdään kahlitsevana ja tätä kautta heteronormatiivisena. Osan, kuten minun, on vaikeaa nähdä tässä vielä kuitenkaan automaattisesti tasa-arvosta luopumista. Jos mietitään vaikka älykkyysosamäärän maantieteellistä jakautumista, voi syntyä tilanne joissa toiset geneettiset klusterit saavat tilastollisesti hieman parempia tuloksia. Erojen tunnustaminen ei tarkoita samaa kuin normatiivisella tasolla tapahtuva eriarvoistuminen.
1: Miksi ylipäätään palvoa älykkyysosamäärää? Oma tulokseni on sen verran mairitteleva että kehtaan sanoa että jos se on ainut millä brassailla niin heikolla tasolla ovat ihmisen ansiot. Etenkin jos ei viittaa omiin tuloksiinsa vaan gloriaa haetaan tilastollisen korrelaatin kautta epäsuorasti. Jakauma on olemassa ja puolet ihmisistä ovat keskivertoa tyhmempiä.

Ongelmana näyttääkin olevan se, että ihmisarvoa jotenkin sidotaan ominaisuuksiin. Olen hieman ihmeissäni miksi mannermaisen filosofian ystävät ovat kaikista vahviten leikkaamassa humen giljotiinia pois filosofisista työkalulaatikoista. Eli sanomassa että se että jokin ihmisryhmä on tilastollisesti katsoen jotenkin sanoo jotain siitä miten tätä ihmisryhmää pitää käsitellä eettisesti. (Se kun tarkoittaisi että tiede voisi ratkaista etiikkaa. Ja tätä vastaan tässä linjamassa aika usein ei olla. Korostetaan mekaanisen tieteen irrallisuutta hyvyydestä ja sitä miten kauneus ja hyvyys eivät tiivisty kaavoihin.) Jos ihmisen erilaiset ominaisuudet eivät tee heistä eriarvoisia - kuten vanhat sloganit kuten "kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" ja "erilaisuus on rikkautta" esittävät - ei evoluutiopsykologia itsenään voi olla eriarvoistavaa. Kuten monista on.

---

Kirjoittaja ei mielellään puhu rodusta vaan useiden eri ominaisuuksien korrelaattien muodostamista geneettisistä klustereista. Sillä pitkä sivistyssana joka vähentää väärinkäsityksiä on hyvä. Rotu -sana kun vie mielikuvat helposti ihonväriin ja vastaaviin piirteisiin. Muutaman kirjaimen kirjoittaminen lisää antaa lisäksi snobistisen vaikutelman jolla ylpistellä.

Kuinka nollat jakavat.

"Takkiraudassa" oli kuvaus liberaalien dilemmasta. "Liberaalit tykkäävät muslimeista ja liberaalit tykkäävät homoista. Mutta muslimit eivät tykkää homoista. Tässä vaiheessa liberaali jakaa nollalla." Toisto on tehokeino. Ja kyseisen blogin pitäjä toistaakin tuota ajatusta melko paljon. Osa pitää tätä jonkinlaisena olkiukkona. Kommenteissa sanotaan että "Liberaalit eivät erityisemmin tykkää muslimeista, mutta heidän mielestään muslimin oikeus harjoittaa uskontoaan (vallitsevan lainsäädännön puitteissa) on vahvempi kuin konservatiivin oikeus kulkea kadulla joutumatta näkemään huivipäisiä naisia näkökentässään. Ruukinmatruunan "liberaali" on jonkinlainen olkiukko, vähän samaan tapaan kuin konservatiivi, joka vaatii homojen hirttämistä ja naisten äänioikeuden poistamista." Lausuja on anonyymi eikä täysin oikeassa. Itse muistan esimerkiksi ns. "Hetero Prideen" liittyen liberaaleista jotka ihmettelivät sitä että miten muslimimies voi olla vastustamassa homoseksuaaleja. Että hänen "pitäisi ymmärtää" että hän on natsien harjoittaman sumutuksen uhri.

On todellakin olemassa ihmisryhmä joka on liitoksissa hyvin tietynlaiseen postmoderniin liberalismiin. He ajattelevat että ihmiset ovat perimmiltään hyviä ja tukevat vähemmistöjä vain siksi että he ovat vähemmistössä. Tämä ryhmä on sitä liberalismia jonka jäsenet vastustavat usein sekä kristittyjä että uusateisteja. Sillä molemmat näistä edustavat jotain josta ollaan vapautuamssa. Uusateistit eivät saisi kritisoida esimerkiksi islamia, kuten vaikka Sam Harris ja Ayaan Hirsi-Ali ovat tehneet.

Kuitenkin samanaikaisesti hyvin monet uusateistit ovat nimenomaan sekulaari-liberaali-humanisteja. Asiasta saa jonkinlaisen pikadiagnoosin katsomalla vaikka ateistejen läpitunkemia palstoja ja ryhmiä facebookissa. Esimerkiksi "tahdon" -muokattu kuva facebookissa on hyvinkin yleinen. En ole itse "liberaali-liberaali", joten katson tätä hieman ulkopuolisena. Mutta selvästi tämä ryhmä eroaa vahvasti siitä miten "Takkiraudassa" asia esitetään.

Yksi syy on siinä että uusateismi on sekin itse asiassa äärimmäisen optimistinen näkemys. Tästä saa kenties esimakua Tom Kärnän kautta. Hän kutsuu "uuskreationismiksi" asennetta joka on varsin yleinen. "Klassisen liberalismin kipukohtien ohella pitäisin pahimpana asiana liberalismin aatteessa siihen sisältynyttä yltiöpositiivista ihmiskuvaa. Sen mukaan ihminen on järjen ohjaama rationaalinen olento ja pohjimmiltaan hyvä." ... "Kannattaisin liberalismin ohjaamista biologisen ihmiskuvan suuntaan, joka ottaa huomioon sen, että ihminenkin on evoluution tuote eikä ihmisen henki ole syntynyt siitä riippumatta." ... "Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, ja minusta on outoa, että monet uskonnottomat itseään liberaaleina pitävät nostavat ihmisen tuolla lailla jalustalle. Nimitänkin sellaista asennoitumista niin liberalismissa kuin sen ulkopuolella uuskreationismiksi."

Nähdäkseni mainittu positiivinen ihmiskuva on ilmiselvä johtopäätös jos hyväksyy Sam Harrisin "Moraalisen maiseman" argumentit. Harrishan on määritellyt objektiivisen moraalin sitä kautta että moraali on sidoksissa ihmisyyteen. Ja että tässä on elementtejä jotka nimenomaan eivät ole kulttuurisidonnaisia vaan peräti biologisia. Näin hän tekee moraalista empiiristä tavalla jossa humen giljotiini saa kyytiä. ; Logiikan kannalta asia on ilmiselvä. Jos moraali on yleisinhimillisyyden määrittämä ydin, ei ihminen voi olla muuta kuin hyvä.

Valitettavasti tämänlainen logiikka on lähinnä koherenttia. En olekaan jakanut Sam Harrisin määritelmää. Se on silmissäni ontologinen silmänkääntötemppu. Itse asiassa hyvin samantapainen kuin mitä teologiassa tehdään moraalin kanssa. Onhan William Lane Craig esimerkiksi määritellyt että Jumala on itse hyvyys ja että Jumala on hyvyys samalla tavalla kuin tiedämme että vesi on H₂O. Ja näin hän on päätellyt God Command Theoryn ytimen. Että kaikki mitä Jumala käskee on hyvää, jopa "Raamatussa" mainitut kansanmurhat. Koska kun hyvyys on määritelty noin niin miten muuten se voisi olla? ; Kun peruskysymyksen pitäisi olla siinä että miten Jumalan hyvyys on mielekäs tai eimielekäs kysymys siirretään ontologisella silmänkääntötempulla syrjään. Se on kysymys jota ei tavallaan saa kysyä koska peliin otetaan ilmasta sellainen määritelmä. Tässä ei voi oikeasti välttää tunnetta että tämä määritelmä on otettu käyttöön juuri siksi että voidaan välttää tuo epämiellyttävä kysymys.

Samoin ihmisten kanssa on todellakin hyvä ottaa huomioon se, että ihmisenä eläminen on aika läpitunkevalla tavalla kauhistuttavaa perseilyä niin esteettisesti, episteemisesti että eettisesti. (Joku voi ihmetellä että miten tyyppi jolla on minun egoni suuruinen ego voi korostaa perseilyä ; No ihan sen takia että juuri minunlaiset ihmiset kohtaavat sen miten oma ylpeys todella käy lankeemuksen edellä! Kun on riittävän suuri ego mutta tarpeeksi suuri kyky analysoida omia onnistumisia, niin eihän siitä voi seurata muuta kuin kokemusasiantuntijuutta!)

Tässä kohden uskallan kuitenkin vihjata Takkirautaan että kenties on hyvä huomata että vaikeudet ovat vielä erikoisempia. Moni liberaali nimittäin ajattelee hyvin samalla tavalla kuin minä ei-liberaalina. Nimittäin niin että islaminuskoisilla on oikeuksia ja homoseksuaaleilla on oikeuksia vaikka islaminuskoiset vihaavatkin ideologiassaan homoseksuaaleja. Ei tässä mitään paratiisia tarvitse odottaa. Kaikki liberaalit eivät odota riidattomuutta. John Lennonin "imagine" kuvaa hippisukupolvea johon moni X -sukupolven kasvatti on yksinkertaisesti liiaksi elämän kyynistämä.

Itsekin olen tästä hyvä esimerkki. Jos seuraa blogiani yhtään pidempään on huomannut että kerron kreationisteista että he ovat tyhmiä. Että he ovat ikäviä ihmisiä moraalisestikin. Että he ovat tieteellisesti väärässä, usein jopa tasolla joka vihjaa siihen suuntaan että "olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä". Ja että kusipäisyyden lisäksi tässä liikehdinnässä on suuntauksia jotka käyttävät painostamista ja uhkailua vähintään kohtuullisen usein kommunikaatiopakeissaan. Olen silti antamassa heille sananvapauden, uskonnonvapauden enkä koskaan vaadi kyseisen ideologian ja siihen liittyvien instituutioiden kriminalisointia. En ala "jakamaan nollalla" vain siksi että annan oikeuksia ihmisille jotka hakkaavat ihmisryhmää jota kannatan (aka. minua itseäni). Sillä loppujen lopuksi tiedän että kun kreationisti piiskaa minua kyseessä ei ole se että minä jakaisin nollalla vaan siinä että nolla jakaa ideologiaansa.

Vastakulttuuri

Seurakuntalaisessa oli kirjoitus jonka mukaan kristinusko on vastakulttuuri. Ajatus on luonnollisesti jonkin verran huvittava. Sillä onhan jokainen ääripatavanhoillinen fundamentalistikreationisti tunnetusti omasta mielestään radikaalin rohkea toisinajattelija. Mutta tässä ajatusta pohjustettiin hieman eri tavalla.

Siikavirta esittää, että "Kristillisen maailmankuvan mukaan universumi on mennyt rikki. Se ei siis kelpaa hyvän elämän mitaksi. Tämä on täysin ristiriidassa ateistisen maailmankuvan kanssa, jonka mukaan arvot ovat johdettavissa asianlaidoista."

Ajatus on melko poikkeava. Sillä jos ajattelemme teologiaa, siellä ateismi-teismi -väännössä ollaan jopa rasittavissa määrin fiksoiduttu ns. pahan ongelmaan. Siinä perussävynä on yllättävän usein se, että ateisti esittää että se mikä on ei ole eettistä. Eli maailmassa on pahaa. Ja toisaalta kristitty hyvin usein selittää sitä miten tämä pahuus on perimmiltään illuusio. Tässä syntyneen konvention perusteella voisi jopa sanoa että
1: Nimenomaan kristitty joka ajattelee että maailman on luonut kaikkivaltias ja hyvä Jumala on sitten tehnyt siitä parhaan mahdollisen maailman. Näissä Leibniziläisissä sävyissä olisi nimenomaan oikein vetää päätelmiä sitä miten pitää olla siitä mitä on.
2: Ateistit taas ovat sitten vetäneet vastapoolia. Itse asiassa Humea pidetään usein ateistina, luultavasti juuri sen vuoksi että hän moitti ihmeitä ja korosti humen giljotiinissa sitä miten siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla.

Humemutka.

Mutta sitten on syytä muistaa, että Humen ateismi nojaa pääasiassa sellaisiin anekdootteihin, kuin siihen missä kaatunutta Humea oli tullut auttamaan nainen, joka oli suostunut auttamaan Humea vasta kun tämä kääntyy kristityksi. Hume piti tätä opportunismia tilannetajuisena. Mutta Hume oli todennäköisesti jotain muuta kuin ateisti. Hän vastusti enemmän taikauskoa kuin kaikkea uskoa. Tästä voi saada esimerkkiä katsomalla Humen "pahamaineista" tai "maineikasta" "Dialogues Concerning Natural Religion" -teosta, jossa hän sanoo aivan suoraan "But surely, where reasonable men treat these subjects, the question can never be concerning the Being, but only the Nature, of the Deity. The former truth, as you well observe, is unquestionable and self-evident. Nothing exists without a cause; and the original cause of this universe (whatever it be) we call God; and piously ascribe to him every species of perfection."

Paul Russell onkin "The Riddle of Hume's Treatise: Skepticism, Naturalism and Irreligion" tulkinnut Humen tuotantoa siten, että kokonaiskuvaksi saadaan hyvin kompleksinen hahmo jota voisi kuvata enemmän "uskonnottomaksi" (irreligious). Hume esimerkiksi kirjeissään on vastustanut itseensä kohdistettua ateismileimaa, luultavasti hyvin samantapaisista syistä kuin esimerkiksi itse teen. Enkä siitä hieman säälittävästä syystä jota itseään "kulttuurikristityiksi" kutsuvat de facto ateistit sanovat silloin kun ovat ateisteja mutta turvautuvat Heikki Räisäsen sanoihin. "Ateisti-termi särähtää korvaani, koska siihen liittyy vapaa-ajattelun puolelta tulevia, ei aina kovin rakentavia assosiaatioita. Suosittelen kulttuurikristitty-termiä niille, jota eivät voi katsoa olevansa tunnustavia kristittyjä mutta arvostavat kristillistä perinnettä ja kamppailevat sen kanssa. Se on ikään kuin positiivinen versio tapakristittynä olemisesta." Se, että ihmiset eivät erota ns. antiteistiä ateistista ei ainakaan kohene sillä että joku rupeaa saivartelemaan ja luo käsityksiä kuin olisi kristitty vaikka ei ole. Jos ei halua olla kristitty ja asiallinen ateisti, on syvänä ongelmana se, että tuomitaan hyvin helposti joksikin jota varten olisi käsite "antiteisti". Ja tämän eron esilletuominen on ollut monille riittävän vaikeaa ilman tätäkin. (Itse toki vain huudan ihmisille, siitä tulee parempi mieli hänelle itselleen. Mutta monet tiedätkä, ateistit, ovat hankaluuksissa tämänlaisten asioiden kanssa.)

Miksi paha olisi kristitylle ongelma?

Joku voisi ajatella että hairahduin sivupolulle. Mutta Humen synnyttämä hämmennys on hyvä tuoda esiin ihan sen takia että se ikään kuin keikuttaa venettä. Konventiossa pahan ongelma pitää ratkaista ja se on ongelma joka nimenomaan kristityn olisi ratkaistava.

Kuitenkin pahan ongelmaan tunnetaan varsin v-mäinen paratiisikortti. Jos maailma on todella paras mahdollinen maailma, niin miten pelastus johonkin paratiisiin voisi olla mahdollinen? Jos vapaa tahto on se joka turmelee ja tuo kärsimystä, niin onko paratiisissa sitten vapaan tahdon puute? Jos tämä on paras mahdollinen maailma, niin onko paratiisi parempi kuin paras mahdollinen maailma ja jos on niin miten maailmamme muka sitten on paras mahdollinen?

Vaikka tämä ratkaisu selittäisi miksi monet uskonlahkot ovat sellaisia kuin ovat. Selittäisi miksi niissä ollaan niin lammasmaisia ja dogmaattisia, kuin jotain puolirobotteja. (Koska kyseessä on harjoittelu tuonpuoleista varten.) Niin ei se silti ole kovin tyydyttävä vastaus. Kenties olisi todellakin reippaampaa ottaa perisyntiä korostava - kenties jopa uusplatonistisia sävyjä saavan pakanallinen - ajatus siitä että maailma on roskaa ja siksi siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla.

Ja tämä mutka johtaisi siihen että uusateisteilla olisi jännittävä dilemma. Siellähän tämä on niitä asioita joista ei olla yksimielisiä. Dawkins kannattaa humen giljotiinia kun taas Sam Harris pitää periaatetta merkityksettömänä. (Tässä Harris on itse asiassa hieman paradoksaalisesti samaa mieltä Humen itsensä kanssa. Humelle is-ought -ongelma oli jotain joka nostettiin esiin ikään kuin induktion ongelman rinnalla. Humen mukaan induktion ongelma oli toki loogisesti validi, mutta se ei estänyt tiedettä toimimasta. Ja tällä samalla ystävällisen joustavalla asenteella Humen lempiasia, etiikka, saatiin sekin vakavan tutkimuksen piikkiin.) Tästä seuraa se, että:
1: Dawkinsille pahan ongelma on todellakin "tyhjä kysymys" joka ei tavallaan vaadi tai kaipaa mitään ratkaisua. Tämä sopii hyvin yhteen Dawkinsin kantaan siitä että jokainen kysymys ei ole relevantti. Dawkinsista se, että kysymys voidaan muotoilla ei tee siitä kysymystä joka tarvitsisi vastausta tai jolle edes olisi vastausta. Osa kysymyksistä on absurdeja, kuten kysymys kolmosen väristä.
2: Sam Harrisilla on tietyssä määrin pahan ongelma. Ja paradoksaalista kyllä hänkin tuntuu selittävän sen vetoamalla vapaaseen tahtoon. Tarkalleen ottaen siihen että ihmiset seuraavat uskontoaan dogmeineen eivätkä omaatuntoaan.

Kaikesta huolimatta on selvää että Siikavirran ajatukset siitä mitä ateismi on ja ei ole on hyvin lattea. Mutta samoin hän kohtelee tietysti kristinuskoakin. Liiallinen yleistäminen molemmin puolin latistaa tässä kohden tehoja ja häiritsee ainakin minua syvästi. Mutta kenties tätä tarvitaan asian ymmärrettävyyden vuoksi, mikä on itselleni sekundaarista. (Tai ainakin tekosyy johon viittaan ketun ja pihlajanmarhojen hengessä sen vuoksi että en osaa kirjoittaa.)

On kuitenkin piristävää  kuulla siitäkin vaihtoehdosta että nimenomaan ateistilla olisi vahva luottamus objektiiviseen moraaliin. (Is-ought -ongelman kieltäminen johtaa siihen. Siikavirta ei sano asiaa ääneen mutta tämä on seuraus siitä jos siitä miten on voidaan päätellä miten asioiden pitäisi olla.) Olen itsekin kyllästynyt kuulemaan siitä miten elämääni sopii pelkkää arvotyhjiötä ja nihilismiä. (Tai sitten olisi älyllisesti epärehellinen kun ei vie maailmankuvaansa sen ainoaan mahdolliseen johtopäätökseen.) Että kristityn elämässä voisi olla epävarmuutta moraaliarvojen ytimestä. Että usko on tämän jälkeen premissi johon heittäydytään tavalla joka ei ole rationaalisesti täysin perusteltua vaan uskonvaraista. Tätäkin mahdollisuutta ja tilannetta on mukava saada joskus näkyviin ns. kristillisilläkin foorumeilla.

Humen giljotiini, naturalismin ja supernaturalismin teloittaja

Kun katsotaan minkä vuoksi ontologisesti naturalistista metafysiikkaa jossa kaikki kysymykset ratkaistaan episteemisesti on vastustettu, on klassisesti haettu oikeutuksia siitä minkälainen ihmisen mieli on. Tässä on tyypillisesti korostettu vapauden ja tietoisuuden suhdetta. Näkemys redusoituu siis siihen että koska meillä on vapaa tahto, se ei saisi determinoitua luontoon. Ja tämän vapauden vuoksi metafysiikka olisi kahlehtivaa. Tämä on selvästi kannanotto indeterminismin puolesta ja determinismiä vastaan. Ja tämän perustan varaan esimerkiksi Nietzsche on perustanut oman vapaan yli-ihmisen käsitteensä. Nietzsche esimerkiksi vastusti evoluutioteoriaa epäesteettisenä ja liian apollonisena juuri tämän vuoksi. Ja näin naturalismi ei ikään kuin saisi olla tosi.

Itse kuitenkin mielelläni kääntäisin asian ympäri. Nimittäin jos tarkastelemme intentionaalisuutta voidaan huomata että se usein liittyy myös normeihin. Tahto on paitsi vapaa, niin myös sidoksissa etiikkaan. Ja tämä tekee tietoisuuden osasta hyvin omituisen. Ainakin jos perustaksi otetaan eksistentialistinen vapauden ja vastuun kahlehdinta pitää sisällään jotain joka muuntaa koko teeman hyvin omituiseksi.
Aina kun teemme tietoisen valinnan, meidän tulee antaa jonkinlainen eettinen syy. (Voidaan toki kysyä missä määrin tämä on vähemmän kahlehtiva sidos vapaalle tahdolle kuin vaikka se onko tietoisuus fysikaalinen vai ei. Osa selittääkin että etiikka on samanlainen kahle. Osa taas näkee että arvot mittaavat valintaa. Voimme valita toisin mutta emme tee.) Mutta naturalismin kannalta voimme yrittää redusoida toiminnan ja selittää sen vaikkapa aivotoiminnalla. Tässä on kuitenkin etiikan kysymyksenä aina normatiivinen sävy. Emme nimittäin vain kerro miksi aivot toimivat vaan myös miksi tämä on "tervettä" tai "sairasta" käyttytymistä. Ja tässä mukana on arvottaminen.

Ontologisen naturalismin kohdalla tämä eettinen tarina nähdään vahvana metafyysisenä liimana. Ja tämänlainen perustelu pitää aina sisällään joko suoran tai epäsuoran viittauksen Humen giljotiiniin. Humehan esitti, että siitä miten on (is) ei voida johtaa sitä miten asioiden pitäisi olla (ought). Esimerkiksi avoimen kysymyksen argumentti paljastaa että moraali ei ole koskaan deduktiivista, joten selvästi Hume oli oikeassa siinä mielessä että jäänteetöntä etiikkaa ei voida rakentaa siitä miten asiat ovat.

Ja jos ajatellaan naturalistista maailmankuvaa sen tiukimmissa mielessä, niin tästä seuraa varsin kiistattomasti se, että jos Humen giljotiini pätee, niin naturalismi on korkeintaan deskriptiivinen selitysmalleja tarjoava tila. Se kertoo miten maailma toimii, ei miten sen pitäisi toimia. Ja koska ihmisen vuorovaikutuksessa ja politiikassa moraalilla on suuri osuus, tämä tekee naturalismista arkielämän kannalta epätyydyttävää. Voidaan toki ajatella että moraali on joko tiedon ulkopuolella tai peräti olemassaolematon illuusio, joten naturalismi voisi tiukassa mielessä olla koherentti. Mutta kuitenkin uskomukset, halut, havainnointi, tavoitteet ja toiminta ovat jotain joille ihmiset haluavat oikeutuksen. Harva on tyytyväinen vain siihen että hän tekee jotain. Naturalismilla ei siis olisi ihmisen arjessa mitään elämyksellistä arvoa. Ja arkielämä olisi täysin vieraantunut naturalismista. Naturalismi olisi kenties tosi mutta tyhjä maailmankatsomus.
1: Tämä tuntuu usein sekoittuvan kreationisteilla ajatukseen jossa "jos luonnonvalinta on totta, niin se oikeuttaisi julmuuden ja toimisimme itsekkäästi ja koska koemme tämän epäeettisenä, ei evoluutio voi olla totta". Jossa vihjataan enemmänkin siihen että olemisesta voidaan nimenomaan päätellä eettisiä asioita ja niin pirusti. Arvotyhjiö ei tietysti tässä tilassa voi olla tosi. Kysymys tällöin on arvojen luonteesta. Eli ateisti ja evolutionisti vetäisi tässä väkisin kohti tiettyä etiikkaa jonka seurauksena on lähinnä natsien vainotyöt, jota sitten taas yleensä koetaan pahuutena. Tämä voidaan tietysti kiertää näppärästi vaikka Sam Harrisin idealla jossa moraali on luonnollista käytöstä joten se mikä meistä tuntuu hyvältä on hyvää. Joten jos itsekkyys tuntuu pahalta niin se on pahaa. Jolloin paheksunnalla ei ole pohjaa, koska se kohdistuu sitä kautta että jokin tuntuu väärältä. Tässä maailmassa päinvastoin käykin niin että jos jokin tuntuu väärältä vain koska jokin uskonto niin sanoo, niin se ei ehkä sittenkään ole kovin väärin.

Ja jos Humen giljotiini on täysin totta, niin juuri näin tapahtuukin. Kuitenkin on väärin ajatella että supernaturalismi muuttaisi yhtään mitään. Sillä jos mietitään mikä on sellainen konsepti kuin "Jumalan käsky" - jolla esimerkiksi Craig perustelee teistien etiikkaa. Se perustuu siihen että on olemassa Jumala. Ja sitten on kuvaus siitä miten Hänen tahtonsa toimii. Ja kenties mekanistinen syy-seuraussuhde jossa on korrelaatti kuolemanjälkeisestä elämästä ja siitä missä se vietetään. Jos Humen giljotiini pätee, myös nämä näkemykset olisivat siis tuomittuja tappioon.

Siksi onkin ymmärrettävää että Humen giljotiini lähinnä kumoaa kaiken ns. objektiivisen moraalin joka vedetään tulkintana tosiasioista ja tosiasioiksi koetuista asioista. Ja deduktiivis-loogisessa mielessä avoimen kysymyksen argumentti paljastaa näissä kaikissa saman puutteen. Ei ole väliä onko vastauskonsepti supernaturaali vai naturaali. Olemassaolo on ratkaiseva, ei sen luonne.

Teistien perusvirhe tässä onkin väärä dikotomia. He miettivät että "joko naturalismi tai supernaturalismi on totta". (Joka melko ilmiselvästi pitää paikkaansa.) Ja koska he päättelevät että "kun naturalismi ei onnistu etiikan selittämisessä" niin sitten se tarkoittaisi että supernaturalismi onnistuisi väistämättä. Tämä ei kuitenkaan toimi näin. On olemassa mahdollisuus että molemmat epäonnistuvat prosessissa. Ja juuri näin käykin jos molemmille annetaan samat ehdot.
1: Ja tätä usein kierretäänkin siten että vastapuolta kritisoidaan asettamalla tämänlaatuisia vaateita. Mutta omalle puolelle asetetaan argumentteja jotka eivät näitä yhtä tiukkoja ehtoja täytä, mutta jotka jollain lievemmillä kriteereillä vihjaavat johonkin suuntaan tavalla jossa on argumentteja. Tämä on kaksoisstandardien käyttämistä ja sekä helvetin häijyä että epä-älyllistä toimintaa. Moni tekee tästä kuitenkin hyväpalkkaisen uran, suosion uskovaisten keskuudessa ja ennen kaikkea runsaasti medianäkyvyyttä. Ja näitä löytyy todellakin "molemmilta puolilta rintamaa".

Siksi monet harjoittavatkin sitä mitä Hume itse harjoitti. Hänhän teki induktion ongelman argumentiksi joka ei suinkaan yrittänyt tuhota luonnontieteitä. Vaan jonain jossa näytetään että "deduktiviinen oletukseton täydellisyys" on liian tiukka vaatimus. Henkenä oli enemmänkin se, että kun induktion ongelma ei estä päättelyä niin ei se Humen giljotiinikaan ole sama kuin ehdoton seinä ja koko aiheen miettimisen kielto. ~ Ja tämän vuoksi sellaiset henkilöt kuin Sam Harris voivat tehdä moraalitulkintoja naturalistisesti ja Craig teologisesti ; Jos lähtökohtana on että ihmisen lajinmukainen käytös on se mistä moraalintunto ja moraali kumpuaa, etiikka muuttuu objektiiviseksi. Ja jos uskotaan että on Jumala jonka perimmäinen olemus on hyvyys, ja tiedetään mitä tämä komentaa ja tiedetään näiden komentojen heijastavan tätä hyvyyttä, niin moraali muuttuu heti joksikin jota voidaan tulkita tosiasioista.

Valitettavasti tämä vaatii sen tunnustamista että teisti joutuu tunnustamaan että naturalisteillakin voi olla moraalia. Että arvotyhjiö ja moraalikato ja elämän kannalta merkittävä kokemustieto olisivat naturalistin ainoana seurana. Ei heille voi sanoa muuta kuin, että jos näin todellakin on, niin siinä tapauksessa naturalistit eivät ole yksin. Päinvastoin, heidän mukanaan on koko teistisen kirjon oireyhtymä seuranaan. (Mikä kyllä selittää pirun paljon siitä mikä hitto suurinta osaa itseään kristityiksi ääneen kutsuvia oikein vaivaa..)

Aivon osa

Kun mietitään etiikan ja tieteen suhdetta, vastaan tulee hyvin usein se, miten aiheen "naturalistisoimista" pidetään lähtökohtaisesti kammottavana asiana. Kenties vahviten tämä näkyy evoluutiopsykologian kohdalla. Sitä rinnastetaan hyvin mielellään sosiaalidarwinismiin ja etenkin erilaisiin eugeniikkaprojekteihin. Ja kritiikissä tuntuu usein olevan kaksi tasoa tai oikeastaan vaihetta. Ensimmäisessä korostetaan humen giljotiinia ja selitetään että siitä miten asiat ovat ei voida päätellä sitä miten niiden pitäisi olla. Toisessa korostetaan että koska ihminen on syvällä vapaa ja hänen pitääkin olla vapaa niin evoluutiopsykologia ei edes voi olla totta. (Moni on tässä toki järkevä ja korostaa jompaa kumpaa puolta. Joko faktat ovat aina eettisiä tai eivät koskaan eettisiä.)

Kuitenkin jos katsomme mitä haasteita, evoluutio ei ole pahin tai pelottavin vihollinen. Pahin vihollinen löytyy pään sisältä. Tai ainakin neurologiasta. Jos aihetta lähestytään, törmätään väistämättä siihen miten tietyt muutokset johtavat muutoksiin siinä miten asioita koetaan. Ja vielä pahempaa. Tätä lisämutkistetaan sillä, että esiin kehitetään sellaisia oppialoja kuin neuroetiikka, joka miettii aivojen ja moraalin suhdetta.

Näin päädytään hyvin pian siihen miten esimerkiksi Dunbarin tutkimuksissa paljastuu ihmisen sosiaalisuuden luonnetta ja siihen liittyviä rajoitteita. ; Tosin sillä erolla että siinä missä evoluutiopsykologiassa on muistettava se, että genotyypin ja fenotyypin välillä on eroa. Ja että geeni ilmenee enemmän "tilastollisena konseptina". Aivojen kohdalla rakenne on valmiimpi ja joskus joustoja tapahtuu yllättävän vähän. Ja loppujen lopuksi ollaankin siinä että vaikka ihminen on kenties perimmiltään vapaa mutta tietty leesio aivoissa kahlitsee hänet anosognosiaan, konfabuloimaan ennustettavasti tilastaan, tiedostamatta rajoitteita (halvaus) jotka ovat ulkopuoliselle tarkastelijalle päivänselviä. Ihminen kokee olevansa vapaa mutta kaikkialla (tai ainakin helvetin usein) hän on kahleissa.

Siinä missä evoluutiopsykologia tyytyy sanomaan että ihmisen populaatio on luonnonvalinnan kautta painottunut olemaan sosiaalisia ja tekemään yhteistyötä, aivojen sorkkiminen viittaa siihen että muutoksia tapahtuu suoraan siinä mitä koemme. Tämä on hyvin mielenkiintoista koska se on liitoksissa siihen mitä etiikka on. Ja tässä vastassa on hyvin suuri vaikeus.
1: Voidaan nimittäin aivan täysin sanoa että subjektiivinen eksistenssikokemus ja emootio ei ole samaa kuin etiikka. Jolloin aivot ja niiden sorkkiminen eivät luonnollisesti kerro että jokin asia on oikein sen enempää kuin jonkun fundamentalistin kova vakaumus ja into ja moraalinen oikeutus tekee hänen teoistaan oikeutettuja. Tämä vaatii kuitenkin sen, että määritellään olemisen ja pitämisen välinen suhde tietynlaiseksi. Kannanotto siihen mikä on eettistä ja mikä ei, joka sidotaan havaintoaineistoon. Molemmat ovat väitelauseita mallia is-ought. (On hyvä huomata että negatiivinen "ei ole" -väitelause voidaan muotoilla "on" -väitelauseeksi. ; Ei ole väliä selitetäänko "on-pitäisi olla" vai "ei ole - pitäisi olla".)
2: Toisaalta voimme väittää että tosiasiassa moraali on vain kasautunutta emootiota, että mikään Jumala ei anna objektiivista moraalia joka killisi jossain Platonisessa maailmassa ihmiskunnan ja heidän eksistentiaalisten kokemustensa ja tunteidensa ulkopuolella. (Tai oikeastaan jo tässä väitettäisiin että koska moraali on platoninen idea niin tästä pitäisi voida päätellä miten asioiden pitäisi olla niiden ideoiden epätäsmällisissä representaatioissa maan päällä, ja että poikkeaminen on aina samaa kuin syntisyys tai pahuus tai vähintään hyvyyden puute. Ja esitetään myös että koska Jumala on, ja hänellä on tälläisiä lausuntoja niistä voisi sitten tietää miten asioiden pitäisi olla.) Eli korkeintaan jonkinlainen käsiääneskasautuma emootioista. Moraali olisikin heti jonkinlainen tilastollisesti katsottava piirre, ihmisen lajinmukaista käytöstä. Tämäkin luonnolliseti tekee vahvan "is-ought" -tulkinnan.

Kenties jonkinlaista laimennettua tietä asiaa on lähestytty abduktiivisen päättelyn avulla. Se johtaa etiikassa yleensä jonkinlaiseen tilannekohtaiseen etiikkaan. Tällöin myönnetään tilanteiden tietty tulkinnanvaraisuus, mutta yritetään kuitenkin hakea "parasta mahdollista selitysmallia" miettien aikaisempia tapahtumia ja niihin liittyviä erilaisia skenaarioita. Abduktiivinen päättely on jossain mielessä kätevää koska tieteenfilosofiassa sitä on pidetty yhtenä tapana vastata ärsyttävään haasteeseen. Nimittäin siihen että klassisesti tieteenfilosofiassa on viitattu tiukkoihin lainomaisuuksiin. Esimerkiksi deduktiivis-nomologisessa ajattelussa esitetään että laki on yleistys jossa argumenttien ja seurausten on oltava loogisesti päteviä, ja kuvauksissa on sisäänrakennettuna yleistäviä lausuntoja. Jolloin syntyy lauseita kuten "Kaikki X ovat Y".
1: Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" sitten pitääkin sisällään monia paradokseja joita halutaan välttää. Jos ei muuten niin sen takia mitä seurauksia niillä on sellaisille väitelauseille kuin "kaikki sisustussuunnittelijat ovat homoja" tai "kaikki uusateistit ovat autisteja ja fundamentalisteja". Joiden puolustaminen lienee monien ainut eksistentiaalisesti mielekäs elämäntehtävä.

Universaali propositio taas viittaa vahvasti joko platonismiin tai loogiseen positivismiin. Ja tähän liittyvät filosofiset ongelmat ovat tunnettuja. Abduktiivisessa päättelyssä sen sijaan ollaan hyvinkin lähellä tapaa jossa tämänlaisia ehdottomia lakeja ei ole. Haetaan lähinnä parasta tiedettyä selitystä tilannekohtaisesti monenlaisista vaihtoehdoista. Abduktiivisen päättelyn parissa tärkeää kehitystyötä tehnyt Peirce esittikin että maailmaa ja siinä olevia asioita koskevaa ymmärrystä voidaan oppia lähinnä siten että eri tilanteita tulkitaan "oleellisesti samanlaisiksi" jonkin muistetun asian kanssa. Näin ollen ajattelussa tunnistetaan havainnon kohteita analogian avulla samaan ryhmään kuuluviksi ja sitten niistä tehdään ennusteita. Peircen tapa korostaa sitä mitä joku havainnointia käsittelevä kognitiotieteilijä kutsuisi nimellä hahmontunnistus ("pattern recognition"). Jonka vaihtoehtona olisi sitten tiukan loogisen keskustelun täyttämä argumentointi ("discursive argumentation".) Peirce muun muassa kertoi miten joku voi intuitiivisesti ja automaattisesti tunnistaa jonkin ilmiön ilman että osaa argumentoida siististi miksi hän näin päättelee.

Moni näyttää itse asiassa kannattavan abduktiivista päättelyä sen vuoksi, että se sopii hyvin intuitiota käyttävien ihmisten ajattelutapaan. Arjessahan moni päättelee ja ennustaa maailmasta monia asioita, ilman että nostaa tietoisesti esiin mitään teknisiä luonnonlakeja. Kokemuksista tehdään arvauksia joiden pohjalta tehdään valintoja. Joku toinen tekee samoista havaintoaineksista sitten aivan toisenlaisia päätelmiä ja hekin osuvat kohtuu usein oikeaan.

Jossain mielessä kaikista pelottavinta on se, että Patricia Churchland on esittänyt että aivojen tapa tulkita maailmaa perustuu siihen että muistista ja muualta haetaan ennustuksia menneen kokemuksen perusteella. Tässä luonnonlaki ei ole se muoto jota aivot käyttävät. Hänen mukaansa
* Lääkärit oppivat tunnistamaan Parkinsonin taudin esioireita seuraamalla muita potilaita, mutta näistä ei muodostu tiedostettua luonnonlakimallia jonka voisi, ainakaan kovin helposti, vain siirtää paperille.
* Tieteen kehityskin on täynnä hypoteesinmuodostuksia jotka on tehty intuitiolla joiden perustalla on alkujaan ollut vain aavistus, mutta jonka relevanttius on sitten myöhemmin varmistunut kokeilemalla ja testaamalla. (a) Näin esimerkiksi Darwin oli intuitiollaan päätellyt että koirien jalostaminen on analogista sille mitä koirille tapahtuu luonnossa, vain ja ainoastaan ilman jalostajaa. Ja tämä toimi vaikka analogia olikin alkujaan varsin heikko ja muotoilematon. (b) Ja samoin Feynmann tiesi Challenger -luotaimen tuhoutumisessa että tietty O -rengas on tärkeä ja älysi siksi kokeilla niiden jääveteen laittamista. Ja näin syy tuhoon löydettiin kohtuullisen vähällä vaivalla.

Tämä näkemys on siitä mielenkiintoinen että se näyttää innostavan niitä jotka muutoin ovat kovin nuivia ajatukselle siitä että ihmisen tietoisuus ja mieli voitaisiin ymmärtää aivoja sorkkimalla. Niitä jotka muutoin selittävät että is-ought on ehdoton no-no. Tai joista aivojen rakenteisiin sidotut rajoitteet ovat vain yritys kahlehtia jonkinlaiseen ideologiaan. (Koska kaikki havainnot ovat vain tulkintoja, tai usein näyttää että lähinnä ne havainnot jotka eivät sovi omaan maailmankuvaan ovat.) Itse olen toki sitä mieltä että siitä miten aivot päättelvät maailmaa ei voida tietää miten maailma makaa. (En pidä warrant -logiikasta.)

Itse viittaan enemmänkin siihen, että Kahnemanin mukaan intuitio antaa usein nopeita kohtuullisia tuloksia. Alitajunta ei ole virheetöntä, mutta se on vaivatonta ja sitä on hyvä hyötykäyttää. Mutta jos keskitytään liikaa neromyyttiin ja ajatukseen siitä että luovuus on se kaikista tärkein asia mihin pitää keskittyä, niin pidän tätä vahvana eettisenä kannanottona. Tiede ainakaan ei varmistu analogisilla arvauksilla, eikä Nobelia saa vain siitä että sinulla on hieno hunch. (Ja miksi pitäisikään, kun luovuus on riskipeliä?) Perustutkimus ei ole hohdokasta, mutta jos kysymys on teorioiden hyvyyden testaamisesta, niin nimenomaan se on tärkeää. Moni ihminen vain korostaa idean keksimistä eikä siihen liittyvää ahkeruutta, työtä ja vaivannäköä. Mikä on kyllä sääli. (Ei ole mukavaa jos asiat sattuvat menemään laiskuuden vuoksi päin P:tä.)