Aivon osa

Kun mietitään etiikan ja tieteen suhdetta, vastaan tulee hyvin usein se, miten aiheen "naturalistisoimista" pidetään lähtökohtaisesti kammottavana asiana. Kenties vahviten tämä näkyy evoluutiopsykologian kohdalla. Sitä rinnastetaan hyvin mielellään sosiaalidarwinismiin ja etenkin erilaisiin eugeniikkaprojekteihin. Ja kritiikissä tuntuu usein olevan kaksi tasoa tai oikeastaan vaihetta. Ensimmäisessä korostetaan humen giljotiinia ja selitetään että siitä miten asiat ovat ei voida päätellä sitä miten niiden pitäisi olla. Toisessa korostetaan että koska ihminen on syvällä vapaa ja hänen pitääkin olla vapaa niin evoluutiopsykologia ei edes voi olla totta. (Moni on tässä toki järkevä ja korostaa jompaa kumpaa puolta. Joko faktat ovat aina eettisiä tai eivät koskaan eettisiä.)

Kuitenkin jos katsomme mitä haasteita, evoluutio ei ole pahin tai pelottavin vihollinen. Pahin vihollinen löytyy pään sisältä. Tai ainakin neurologiasta. Jos aihetta lähestytään, törmätään väistämättä siihen miten tietyt muutokset johtavat muutoksiin siinä miten asioita koetaan. Ja vielä pahempaa. Tätä lisämutkistetaan sillä, että esiin kehitetään sellaisia oppialoja kuin neuroetiikka, joka miettii aivojen ja moraalin suhdetta.

Näin päädytään hyvin pian siihen miten esimerkiksi Dunbarin tutkimuksissa paljastuu ihmisen sosiaalisuuden luonnetta ja siihen liittyviä rajoitteita. ; Tosin sillä erolla että siinä missä evoluutiopsykologiassa on muistettava se, että genotyypin ja fenotyypin välillä on eroa. Ja että geeni ilmenee enemmän "tilastollisena konseptina". Aivojen kohdalla rakenne on valmiimpi ja joskus joustoja tapahtuu yllättävän vähän. Ja loppujen lopuksi ollaankin siinä että vaikka ihminen on kenties perimmiltään vapaa mutta tietty leesio aivoissa kahlitsee hänet anosognosiaan, konfabuloimaan ennustettavasti tilastaan, tiedostamatta rajoitteita (halvaus) jotka ovat ulkopuoliselle tarkastelijalle päivänselviä. Ihminen kokee olevansa vapaa mutta kaikkialla (tai ainakin helvetin usein) hän on kahleissa.

Siinä missä evoluutiopsykologia tyytyy sanomaan että ihmisen populaatio on luonnonvalinnan kautta painottunut olemaan sosiaalisia ja tekemään yhteistyötä, aivojen sorkkiminen viittaa siihen että muutoksia tapahtuu suoraan siinä mitä koemme. Tämä on hyvin mielenkiintoista koska se on liitoksissa siihen mitä etiikka on. Ja tässä vastassa on hyvin suuri vaikeus.
1: Voidaan nimittäin aivan täysin sanoa että subjektiivinen eksistenssikokemus ja emootio ei ole samaa kuin etiikka. Jolloin aivot ja niiden sorkkiminen eivät luonnollisesti kerro että jokin asia on oikein sen enempää kuin jonkun fundamentalistin kova vakaumus ja into ja moraalinen oikeutus tekee hänen teoistaan oikeutettuja. Tämä vaatii kuitenkin sen, että määritellään olemisen ja pitämisen välinen suhde tietynlaiseksi. Kannanotto siihen mikä on eettistä ja mikä ei, joka sidotaan havaintoaineistoon. Molemmat ovat väitelauseita mallia is-ought. (On hyvä huomata että negatiivinen "ei ole" -väitelause voidaan muotoilla "on" -väitelauseeksi. ; Ei ole väliä selitetäänko "on-pitäisi olla" vai "ei ole - pitäisi olla".)
2: Toisaalta voimme väittää että tosiasiassa moraali on vain kasautunutta emootiota, että mikään Jumala ei anna objektiivista moraalia joka killisi jossain Platonisessa maailmassa ihmiskunnan ja heidän eksistentiaalisten kokemustensa ja tunteidensa ulkopuolella. (Tai oikeastaan jo tässä väitettäisiin että koska moraali on platoninen idea niin tästä pitäisi voida päätellä miten asioiden pitäisi olla niiden ideoiden epätäsmällisissä representaatioissa maan päällä, ja että poikkeaminen on aina samaa kuin syntisyys tai pahuus tai vähintään hyvyyden puute. Ja esitetään myös että koska Jumala on, ja hänellä on tälläisiä lausuntoja niistä voisi sitten tietää miten asioiden pitäisi olla.) Eli korkeintaan jonkinlainen käsiääneskasautuma emootioista. Moraali olisikin heti jonkinlainen tilastollisesti katsottava piirre, ihmisen lajinmukaista käytöstä. Tämäkin luonnolliseti tekee vahvan "is-ought" -tulkinnan.

Kenties jonkinlaista laimennettua tietä asiaa on lähestytty abduktiivisen päättelyn avulla. Se johtaa etiikassa yleensä jonkinlaiseen tilannekohtaiseen etiikkaan. Tällöin myönnetään tilanteiden tietty tulkinnanvaraisuus, mutta yritetään kuitenkin hakea "parasta mahdollista selitysmallia" miettien aikaisempia tapahtumia ja niihin liittyviä erilaisia skenaarioita. Abduktiivinen päättely on jossain mielessä kätevää koska tieteenfilosofiassa sitä on pidetty yhtenä tapana vastata ärsyttävään haasteeseen. Nimittäin siihen että klassisesti tieteenfilosofiassa on viitattu tiukkoihin lainomaisuuksiin. Esimerkiksi deduktiivis-nomologisessa ajattelussa esitetään että laki on yleistys jossa argumenttien ja seurausten on oltava loogisesti päteviä, ja kuvauksissa on sisäänrakennettuna yleistäviä lausuntoja. Jolloin syntyy lauseita kuten "Kaikki X ovat Y".
1: Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" sitten pitääkin sisällään monia paradokseja joita halutaan välttää. Jos ei muuten niin sen takia mitä seurauksia niillä on sellaisille väitelauseille kuin "kaikki sisustussuunnittelijat ovat homoja" tai "kaikki uusateistit ovat autisteja ja fundamentalisteja". Joiden puolustaminen lienee monien ainut eksistentiaalisesti mielekäs elämäntehtävä.

Universaali propositio taas viittaa vahvasti joko platonismiin tai loogiseen positivismiin. Ja tähän liittyvät filosofiset ongelmat ovat tunnettuja. Abduktiivisessa päättelyssä sen sijaan ollaan hyvinkin lähellä tapaa jossa tämänlaisia ehdottomia lakeja ei ole. Haetaan lähinnä parasta tiedettyä selitystä tilannekohtaisesti monenlaisista vaihtoehdoista. Abduktiivisen päättelyn parissa tärkeää kehitystyötä tehnyt Peirce esittikin että maailmaa ja siinä olevia asioita koskevaa ymmärrystä voidaan oppia lähinnä siten että eri tilanteita tulkitaan "oleellisesti samanlaisiksi" jonkin muistetun asian kanssa. Näin ollen ajattelussa tunnistetaan havainnon kohteita analogian avulla samaan ryhmään kuuluviksi ja sitten niistä tehdään ennusteita. Peircen tapa korostaa sitä mitä joku havainnointia käsittelevä kognitiotieteilijä kutsuisi nimellä hahmontunnistus ("pattern recognition"). Jonka vaihtoehtona olisi sitten tiukan loogisen keskustelun täyttämä argumentointi ("discursive argumentation".) Peirce muun muassa kertoi miten joku voi intuitiivisesti ja automaattisesti tunnistaa jonkin ilmiön ilman että osaa argumentoida siististi miksi hän näin päättelee.

Moni näyttää itse asiassa kannattavan abduktiivista päättelyä sen vuoksi, että se sopii hyvin intuitiota käyttävien ihmisten ajattelutapaan. Arjessahan moni päättelee ja ennustaa maailmasta monia asioita, ilman että nostaa tietoisesti esiin mitään teknisiä luonnonlakeja. Kokemuksista tehdään arvauksia joiden pohjalta tehdään valintoja. Joku toinen tekee samoista havaintoaineksista sitten aivan toisenlaisia päätelmiä ja hekin osuvat kohtuu usein oikeaan.

Jossain mielessä kaikista pelottavinta on se, että Patricia Churchland on esittänyt että aivojen tapa tulkita maailmaa perustuu siihen että muistista ja muualta haetaan ennustuksia menneen kokemuksen perusteella. Tässä luonnonlaki ei ole se muoto jota aivot käyttävät. Hänen mukaansa
* Lääkärit oppivat tunnistamaan Parkinsonin taudin esioireita seuraamalla muita potilaita, mutta näistä ei muodostu tiedostettua luonnonlakimallia jonka voisi, ainakaan kovin helposti, vain siirtää paperille.
* Tieteen kehityskin on täynnä hypoteesinmuodostuksia jotka on tehty intuitiolla joiden perustalla on alkujaan ollut vain aavistus, mutta jonka relevanttius on sitten myöhemmin varmistunut kokeilemalla ja testaamalla. (a) Näin esimerkiksi Darwin oli intuitiollaan päätellyt että koirien jalostaminen on analogista sille mitä koirille tapahtuu luonnossa, vain ja ainoastaan ilman jalostajaa. Ja tämä toimi vaikka analogia olikin alkujaan varsin heikko ja muotoilematon. (b) Ja samoin Feynmann tiesi Challenger -luotaimen tuhoutumisessa että tietty O -rengas on tärkeä ja älysi siksi kokeilla niiden jääveteen laittamista. Ja näin syy tuhoon löydettiin kohtuullisen vähällä vaivalla.

Tämä näkemys on siitä mielenkiintoinen että se näyttää innostavan niitä jotka muutoin ovat kovin nuivia ajatukselle siitä että ihmisen tietoisuus ja mieli voitaisiin ymmärtää aivoja sorkkimalla. Niitä jotka muutoin selittävät että is-ought on ehdoton no-no. Tai joista aivojen rakenteisiin sidotut rajoitteet ovat vain yritys kahlehtia jonkinlaiseen ideologiaan. (Koska kaikki havainnot ovat vain tulkintoja, tai usein näyttää että lähinnä ne havainnot jotka eivät sovi omaan maailmankuvaan ovat.) Itse olen toki sitä mieltä että siitä miten aivot päättelvät maailmaa ei voida tietää miten maailma makaa. (En pidä warrant -logiikasta.)

Itse viittaan enemmänkin siihen, että Kahnemanin mukaan intuitio antaa usein nopeita kohtuullisia tuloksia. Alitajunta ei ole virheetöntä, mutta se on vaivatonta ja sitä on hyvä hyötykäyttää. Mutta jos keskitytään liikaa neromyyttiin ja ajatukseen siitä että luovuus on se kaikista tärkein asia mihin pitää keskittyä, niin pidän tätä vahvana eettisenä kannanottona. Tiede ainakaan ei varmistu analogisilla arvauksilla, eikä Nobelia saa vain siitä että sinulla on hieno hunch. (Ja miksi pitäisikään, kun luovuus on riskipeliä?) Perustutkimus ei ole hohdokasta, mutta jos kysymys on teorioiden hyvyyden testaamisesta, niin nimenomaan se on tärkeää. Moni ihminen vain korostaa idean keksimistä eikä siihen liittyvää ahkeruutta, työtä ja vaivannäköä. Mikä on kyllä sääli. (Ei ole mukavaa jos asiat sattuvat menemään laiskuuden vuoksi päin P:tä.)