Dualismia ja sielullisia kysymyksiä

Agnostikkona olen luonnollisesti "varovaisen positiivinen" deismin joihinkin muotoihin. Sielukysymys on sitten asia erikseen. Se on nähdäkseni huono konsepti. Sitä vaivaa se, että se on, versiosta riippuen, joko selkeästi tosiasioiden vastainen tai vielä pahempaa, turhia ylenmääräisiä konsepteja soveltava ja älyllisesti laiska.

Siksi minun täytyykin ottaa kaikki sieluargumentit hyvin vahvasti. Siksi olin hyvin kiinnostunut siitä kun minulle kuvattiin Alvin Plantingan ns. "Modal argument". Se on dualismia ja sielua käsittelevä argumentti. Minulle esitettiin että siinä oltaisiin kumoamassa naturalismia. Argumentti paljastui toki joksikin muuksi. Sen sijaan että se suoraan kumoaisi naturalismin, se pikemminkin esittää että naturalismi ei ole hyvin yhteensopiva dualismin kanssa. Itse argumentti itse asiassa on varsin normaalia teologiaa jossa ensin oletetaan dualismi ja sitten rakennetaan sen kanssa koherentti johtopäätös joka on tosi. Ja näin perustellaan että dualismi on sisäisesti koherentti. Eli sen argumentit ovat valideja, ei että se on todella aidosti tosi. Plantinga ei nähdäkseni edes tee niin tiukkaa väitettä jolla hänen argumenttiaan minulle mainostettiin, joten tätä voidaan pitää lähinnä yli-innokkaana sananjulistuksena kuin minään Plantingan vikana. Tosin tämä argumenttirakenteen muutos tekee itse argumentista minulle melko yhdentekevän, jos se ei ratkaise naturalismi vs. dualismiongelmaa vaan koherentisoi jompaa kumpaa näkemystä, se on kannaltani ajanhaaskausta. Jotain johon en halua kuluttaa aikaani ja rehellisesti sanoen ihmettelen miksi kenenkään muunkaan pitäisi.

Kuvaan ja tiivistän argumentin kuitenkin alle.

§1 A:lla on ominaisuus P.
§2 B:llä ei ole ominaisuutta P.
§3 Ja koska meillä ol Leibnizin sääntö (Leibniz’s Law), A ja B eivät ole identtisiä.
Alvin vs. Alvinin ruumis -argumentin muotoilussa voimme hyödyntää tätä huomiota seuraavalla tavalla:
A = Alvin
B = Alvinin ruumis
P = Voidaan kuvitella olemassaolevaksi silloin kuin B ei enää ole olemassa.

Argumentti näyttää sisäisesti validilta. On vaikeaa nähdä miksi sen kanssa pitäisi olla erimielinen. Toki on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi kukaan hyvä kristitty uskoisi tuohon argumenttiin. Sillä Plantingan argumentissa on erikoinen puoli. Jos se oletetaan validiksi, siitä voidaan tehdä erikoisia argumentteja jotka koskevat kolminaisuusoppia.

Plantingan käyttämän argumenttirakenteen mukaan seuraisi se, että jos kysymme kysymyksen "Ovatko A ja B sama asia" olisi huomioitava se että kristinuskon kannalta voisimme olettaa että A on Jumala, luoja, ajan yläpuolella oleva maailman hallitsija. Ja B on historiallinen henkilö Jeesus Nasaretilainen, Juutalaisten kuningas. Voimme kuvitella mahdollisen maailman jossa meillä olisi joku Jeesus joka väittäisi olevansa Jumala vaikka hän olisikin täysin kuolevainen, ja todistaisi tätä vaikka taikatempuin tai karismaattisin puhein, mutta hän kuitenkin olisi kuolevainen ja Jumalasta irrallinen.

Josta voimme muotoilla argumenttisarjan:
§1: Voin kuvitella Jumalan joka ei ole Jumala.
§2: En voi kuvitella Jumalaa joka ei olisi Jumala, koska tämä väitelause olisi sisäisesti ristiriitainen.
§3: Jeesuksella on siis ominaisuus jota Jumalalla ei ole. Hänet voidaan kuvitella tietynlaiseksi kun taas Jumalaa ei ole.
Josta seuraa se, että Jeesus ja Jumala eivät ole identtiset. Eli he eivät jaa samaa essenssiä. Mikä taas tarkoittaa sitä että kolminaisuusoppi on väärä.

Erikoinen mutka matkassa.

Kuitenkin argumentti on jotain muutakin kuin ajanhukkaa. Sillä se demonstroi erään hyvin "hienon metafyysisen periaatteen". Sellaisen jota on kenties muuten vaikeaa kuvailla. Plantingan argumentti itse asiassa tarjoaa hyvän ja helppotajuisehkon tavan demonstroida tätä.

Mielikuvien ohjaamiseksi oikeaan suuntaan korostan miten omalla tavallaan Plantingan pikkuoravan ruumiillisuutta koskeva argumentti muistuttaa intuitiivisesti klassista ontologista jumalatodistusta. Ongelmaa jossa täydellisyys ja Jumaluus olivat todistettuja koska olemassaoleva täydellinen on täydellisempi kuin eiolemassaoleva täydellinen. Joka johtaa klassiseen "täydellinen saari" -vasta -argumenttiin. Argumenttiin joka esimerkiksi Esa Saarisen "Symposiumissa" selittää että: "1. Täydellinen saari on saari, jolla on kaikki täydellisen saaren ominaisuudet. 2 Saari, joka on olemassa, on täydellisempi kuin saari, joka ei ole olemassa. siis: 3 Täydellisin mahdollinen saari on olemassa." Joka ei tietysti todista että tätä saarta on oikeasti olemassa. Se mitä voimme kuvitella ei ole sama kuin se mitä on.

Plantingan virhe nojaakin Leibnizin lain soveltamiseen. Tässä kohden metafyysikot ovat pitkään tiedostaneet että tässä kohden tarvitaan juuri samanlainen käsitteenjako hienompiin osakokonaisuuksiin kuin minkäkaltainen on tehty siinä että "jokin ajatellaan todeksi" ja "jokin myös on tosi". Tässä kohden jako koskee astetta vaikeampaa asiaa ; de dicto - da re -jaottelua.

Plantinga on itse asiassa itse nuoruudessaan soveltanut näiden konseptien eroavaisuuksia hienosti. Ja hän itse asiassa monesti tuonut tätä jaottelua esiin ja painottanut siitä miten de dicto-de re -virheitä tulee varoa. Ja häntä huoletti nimenomaan Leibnizin lain (Leibniz law) soveltamisalueet. Toki aihe on vaikea ja siinä virheen tekeminen on ymmärrettävää. Tämän huomion jälkeen hänen argumenttinsa näyttää lähinnä niiltä matemaattisilta leikeiltä joissa saadaan yllättäviä tuloksia sillä että jossain prosessin vaiheessa jaetaan nollalla joka on piilotettu X:n sisään. Niiden ymmärtäminen tuo aina hienon fiiliksen. Sillä vaikka niissä on virhe, ne eivät sentään ole aivan helppoja.

Jos otamme esiin esityksen jonka mukaan "on mahdollista että Alvin voi olla olemassa kun hänen ruumiinsa on tuhottu" lähempään tarkasteluun voimme huomata että;
1: Jos se on de re -tasolla tehty väite, niin Plantinga olettaa prosessissa oman johtopäätöksensä ja sortuu kehäiseen ajatteluun. Sillä tässä muodossa "entiteetti joka täyttää Alvinin roolin voi olla olemassa kun Alvinin ruumis ei". Tätä väitelausetta ei voida tehdä ennen kuin on esioletettu implisiittisesti että Alvinin ruumis ei ole identtinen Alvinin ruumiin kanssa, joka taas on päätelmän lopputulema jota tässä yritetään demonstroida. Siksi esitänkin tätä tulkintaa Plantingan argumentista ei pidä tehdä. On tervettä katsoa että Plantinga on tarkoittanut juuri toista tapaa tulkita argumentti. Ainakin niin kauan kuin on olemassa muita tulkintatapoja jotka nekin eivät ole virheellisiä.
2: Jos se sen sijaan on de dicto, niin siinä vaiheessa hän väärinkäyttää Leibnizin lakia juuri sellaisella tavalla josta Plantinga on itse ollut huolissaan aiemmin. Tässä tilanteessa virhe on vähemmän ilmiselvä, mutta olemassa. Jos otamme käsittelyyn statementin "on mahdollista että Alvin voi olla olemassa kun Alvinin ruumis on tuhottu" se muotoutuu de dicto -tasolla kokonaisuudeksi jossa kysymys on siitä että "on mahdollista että on olemassa entiteetti joka täyttää Alvinin roolin ja voi olla olemassa silloin kuin Alvinin ruumis ei ole olemassa". Ja Leibnizin lakia ei voi soveltaa tähän versioon.

Tiivistäen ja täsmällistäen voisinkin selittää asian seuraavasti

Jos meillä on A joka on "todellinen Alvin". Eli Ax on tosi jos x on oikea Alvin mutta väärin muussa tapauksessa. Jos dualismi on tosi, niin Ax on epätosi kun x on Alvinin ruumis. Mutta sitten meidän pitäisi jotenkin uskoa että Ax on tosi kun x onkin Alvinin sielu. Koska dualismin mukaan Oikea Alvin on hänen sielunsa ja ruumis on vain väliaikainen tomumaja. Tästä seuraa se, että jos P on ominaisuus joka voi olla olemassa ilman Alvinin ruumista. Px on selvästi väärin kun x on Alvinin ruumis. Plantinga siis viittaa mahdollisuuteen siitä että dualismin maailmassa on ihan mahdollista että kuolema ei ole kaikki ja Alvin voikin olla olemassa sen jälkeen kun Alvinin ruumiista aika jättää. Ajatus tuntuu lohdulliselta ja jollain tavalla mahdoliselta.

Mutta jos alammekin siirtämään huomiotamme siihen että:
1: de re: ∃x(Ax ∧ ◊Px) joudumme olettamaan että dualismi on oikeassa fysikalismi on väärässä voidaksemme mitenkään saada tästä argumentista totta. Mahdollisuuteen viittaava operaattori ◊ on sidottu suoraan Px:än. Josta seuraa se että ◊Px on x modaalinen ominaisuus. Eli rakenne viittaa itseensä. Ja koska Plantinga on todistamassa että dualismi on tosi - ja vähemmässä määrin vihjaamassa että fysikalismi on väärässä - hän ajautuu varsin syvällä tasolla omiin premisseihinsä käpertymiseen.
2: de dicto: ◊(∃x(Ax ∧ Px)) tämä versio nojaa siihen että mahdollisuuteen viittaava operaattori ◊ on sidottu koko lauseeseen ∃x(Ax ∧ Px). Joka tarkoittaa sitä että modaalinen ominaisuus ei viittaa x:ään vaan paljon suurempaan kokonaisuuteen. Ja koska tässä argumentissa sovelletaan Leibnizin lakia (Leibniz’s Law) jonka kohdalla de dicto -tasoon liitetty argumentointi ei ole hyväksyttävää on argumentti epätosi hyvin mielenkiintoisella tavalla ; Sinänsä validi argumenttirakenne kohtaa sinänsä validin prosessointimetodin. Argumenttirakenne vain on yhteensopimaton sen prosessointimetodin kanssa. (Siksi nollalla jakaminen onkin hyvä vertaus.)

Yllättynyt loppukommentti.

Itselleni Plantingan argumentti johti minut miettimään ihmisten ominaisuuksia ja pysyvyyttä hyvin vahvasti. Tämä johti mielikuvani muihin sfääreihin, kyseisen argumentin ulkopuolelle. Tämä taas vahvisti entistäkin vahvemmaksi sitä näkemystä jota olen aiemminkin ilmituonut. Eli sitä miten ruumiillinen ihmiskuva itse asiassa muuntautuu pakosti jonkinlaiseksi Theseuksen laiva -ongelman kaltaiseksi. Vanhenemme ja muutamme muotoamme. Joten miten itse asiassa voimme viitata olemassaoleviin piirteisiin ja viitata tähän jonain pysyvänä. Kenties elämänkerrallinen muistimme rakentaa meistä pysyvämmän kuin oikeasti olemme ja kutsumme tätä sitten itseksemme jota oletamme joksikin vakioksi. Onko persoona ja identiteetti siis itse asiassa illuusio? Olisin Plantingan ajatusten ohjaamana halukas esittämään nimenomaan näin.

Näkemykseni ovatkin tältä osin maallisempia ja sidotumpia asioiden fysikaaliseen luonteeseen. Plantinga taas pyörittää määritelmiä, premissejä ja vastaavia. Joka tarkoittaa sitä että hänen konseptinsa ovat abstrakteja ja ei-empiirisiä. Sen lisäksi hänellä ei mene kovin hyvin edes siellä. Tämä itse asiassa näyttää korostavan filosofiassa olevaa trendiä jonka olen ollut huomaavinani. Traditionaalinen mielenfilosofia - tai oikeastaan sen einaturalistiset versiot joita klassinen humanismi että teologia ovat käyttäneet - ovat jonkinlaisessa taantumustilassa. Tietoisuuskysymyksissä on yllättävänkin laajasti siirrytty neurotieteiden filosofiaan ja kognitiotieteeseen. Olen luonnollisesti varsin tyytyväinen tähän noin isoissa linjoissa. Plantinga on kenties enkelien puolella, mutta myös häviäjien puolella.
1: Mutta toisaalta asiassa on varjopuolensakin. Olen jotenkin hämmästynyt siitä miten nimenomaan neurologiaa ajetaan esimerkiksi etologian yli. ; Kun esimerkiksi puheenaiheena on se, voiko ihminen ymmärtää ja imitoida toista, henkenä on liiankin helposti se että kysymys redusoituu vain peilineuronikysymykseksi. Vaikka tosiasiassa neurologiaa ilmankin voitaisiin selvitä. Riittää että katsotaa ihmisen käyttäytymistä, ja tiedetään että jokin selitys tälle samastumis-imitaatiokyvylle on olemassa. Peilineuronit ovat siis lähinnä added bonus.