Ihmisen eläimellistäminen ; Miten eläinkokeiden ja lihansyönnin oikeuttamisen välillä on jännite?

Neurologien ja kognitiotieteen harjoittajissa on hyvin monenlaisia näkemyksiä. Silti nyrkkisääntönä voi sanoa että aivotutkijan ja kognitiotieteilijän voi usein erottaa toisistaan yhden teeman kautta. Sitä kautta miten he suhtautuvat Thomas Nagelin lepakkoa koskevaan argumenttiin ; Nyrkkisääntönä on se, että kognitiotieteilijät katsovat useimmiten, että tietoisuutta koskevaa reduktiota ei voida tehdä ja neurologit taas uskovat että reduktiota koskevat haasteet ovat lähinnä filosofisia, ja ovat käytännön tasolla ohitettavissa.
1: Toki tämä on vain nyrkkisääntö. Esimerkiksi itse olen saanut hivenen koulutusta nimenomaan kognitiotieteeseen. Ja se noin yleisesti ottaen viehättää itseäni enemmän kuin neurologia. Kuitenkin kannatan "kohtuudella" reduktiota. Mutta tämä on lähinnä korostus siitä että nyrkkisääntö on nyrkkisääntö. Kyllä minä olen tavannut dramaturgin joka kannattaa evoluutiopsykologiaakin. Vaikka yleensä dramaturgit kannattavat niitä mannermaisen filosofian muotoja joissa tämänlaista lähestymistapaa pidetään kauheana reduktiona eli määritelmällisesti vastenmielisenä lokerointina.
2: Olin taannoin rippusen ällistynyt kun Craig lähestyi eläinten ja ihmisten välisiä eroja neurologian kautta. Sillä tavallisesti uskovaiset ovat korostaneet ihmisen ja eläimen syvintä eroavaisuutta - tuota hitusen evoluutiodenialismilta vivahtavaa "me ei olla apinoita" -henkeä - hakemalla tukea nimenomaan Thomas Nagelin tyylisestä argumentaatiosta.

Antropomorfistetut
kostavat jänikset ovat
antropomorfistisia.

Perinteisesti Nagelin kantaa on lähestytty sitä kautta että eläimiä on inhimillistetty. Antropomorfismi onkin ihmiselle tyypillinen ajattelutapa. Ja se vaikuttaa hyvin vahvasti sellaisissakin asioissa joissa se ei ole kovin järkevää. Its asiassa moni sellainen asia jota "noin yleisesti pidetään taikauskona" johtuu juuri siitä että luonnonvoimia tai satunnaisia tapahtumia liitetään intentionaaliseen toimintaan jossa on vahvasti ihmisenkaltaisia sävyjä. Ja tämä on tietysti huono asia siinä mielessä että se on huoletonta ajattelua (vastakohtana huolelliselle ajattelulle). Siksi kannatan reduktiota "kohtuudella".

Monesti erilaisuutta korostetaan sitä kautta että ihmisten on ikään kuin oikeutettava lihansyönti. Uskonnollisessa puolessa kyseeseen tulee tietysti myös koirien käännyttämistyötä koskevat haasteet. Jos koiralla on sielu, miten se pelastetaan Jeesukselle julistamalla totuutta kun yhteistä kieltä ei löydy? (Paitsi se siankieli josta tehdään ruokaa perheelle ja koirakin saa osansa, that is.)

Kuitenkin sitten toisaalta eläimillä tehdään eläinkokeita. Niiden ytimessä on toki myös oikeuttamisen filosofia. Eläinten ihmsenkaltaisuutta yritetään jotenkin kiistää, koska eläimille tehdään jotain jota pidettäisiin ihmisille julmina. Mutta joka tapauksessa jotta näillä tutkimuksilla olisi mitään tieteellistä arvoa, niiden pitäisi kuitenkin kertoa jotain oleellista nimenomaan siitä mitä asiat tarkoittavat ihmisille. Tämä vaatii jonkinlaista reduktiota jossa meikkitestit varmistavat että jos eläin ei kärsi, niin sitten hienostorouvakin voi tunkea pakkelia naamaansa ilman huolen häivää.

Keskiaikainen jänis voi olla
asiasta hitusen erimielinen.
Kostonhimostaan huolimatta
(tai jopa sen vuoksi) se on
kuitenkin myös
antropomorfistettu jänis.

1: Edes meikkitestit, nuo koe-eläinten testauksen eniten kritisoitu osasto, ovat testejä joiden tavoitteena ei ole kiduttaa eläimiä, vaan tehdä meikkejä joista eläimet eivät kärsi. Mutta riski päinvastaiseen on, ja koe-eläinten testaamisessa henkenä on että eläin kärsii kuten ihminenkin kärsisi mutta olisi kuitenkin jotenkin vähäarvoisempi kuin se hienostorouva, olipa tämä sitten miten elitistinen snobi hienostorouva tahansa. Ja koska ihmiset ovat epätäydellisiä - siksi testejä ylipäätään tarvitaan - eläinten kärsimys syntyy sekundaarisesti sivutuotteena. Sitä ei tavoitella, mutta se kestetään koska "mieluummin ne kuin me".

Toisaalta jos ei voitaisi tietää että eläimet kärsivät aidosti, koe-eläimiä voitaisiin pitää huoletta. Niiden kärsimys ei ole aitoa. Ja tässä mielessä on ymmärrettävää miksi joku voi haluta käyttää koe-eläimiä. Argumenttina on silloin se, että eläimet reagoivat kuin ihmiset, mutta että heillä ei ole välttämättä samanlaista tietoisuutta. Nagelin reagointitapahan ei sano että lepakot eivät aistisi ja kokisi kuin ihmiset, vaan että emme voi tietää minkälainen se on. Osa esittää että tämä vihjaa että ero on olennainen ja ylittämätön ja joku vain että eroja ei ole, mutta että samat ongelmat ovat olemassa myös ihmisten kesken. Joka johtaa siihen että Nagelin esittämät ongelmat ovat itse asiassa tuttuja muun muassa niistä filosofisista ongelmista että "onko sinun näkemäsi punainen sama kuin minun". Voimme sanoa että mansikka on punainen, mutta aivot tulkitsisivat sen eri tavalla. Niin että minun aivoissani reaktio tuntuu samalta kuin sinun sinisesi. (Eli minun punainen ja vihreä olisivat vaihtaneet paikkaa keskenään. Eli kun näkisimme mansikan, viittaisimme molemmat että se on punainen. Ja joulukuusen kanssa että vihreä. Mutta kokemuksellisesti elämys olisi aivan erilainen.) Nagelin argumentti maksimoi maailmankuvallisuuden kysymyksessä. Se esittää ongelman ja sen jälkeen "voi olla" -hypyllä voi olla mitä mieltä vain. Ja koe-eläinkysymys ei enää olisi ollenkaan objektiivinen tieteen kysymys vaan tulkintakysymys, perimmiltään maailmankuvakysymys. Kysymys siitä ovatko eläimet samanlaisia vai erilaisia kuin ihmiset.

Toki eläinten tutkimisessa ongelmana on se, että tulkinta eläinten kivusta on usein jotain enemmän kuin pelkästään spontaania reagointia. M. Bekoffin "Animal emotions and animal sentience and why they matter" (2006) kuvaa miten eläimillä on tietoisia emotionaalisia reaktioita. Mutta jo tätä yksinkertaisemmat asiat vihjaavat että eläinten tietoisuus on astetta enemmän kuin reagointia. Ne oppivat ja ennakoivat ja niillä on tavoitteita. ; Esimerkiksi eläinten kyky oppia ja ennakoida kertoo että ne muistavat ja oppivat kipuärsykkeistä - jopa niinkin alkeelliset olennot kuin madot välttävät kipua opittuaan jotain. ; Ja itse asiassa tästä voidaankin päästä siihen, että tosiasiassa maailmankuvallisuuskysymyksiä voidaan todellakin kiertää. Todistusaineisto painottaa tulkintoja ja tätä kautta toiset tulkinnat ovat yksinkertaisesti parempia kuin toiset.
1: Täysin premissitöntä tiedettä ei ole, ja ajatus että vain loogisen positivismin toteutumisen kohdalla olisi kysymys "aidosta tieteestä" on hoopo. Nähdäkseni aina kun puhutaan tiedosta, puhutaan parhaasta tämän hetken tiedosta, joka ei ole täysin objektiivista mutta objektiviisempaa kuin ne muut. Ja näin "maailmankuvallisuus" -argumentteja ei oikeastaan tarvita. Paitsi jos ollaan jo hävitty keskustelu eikä haluta tunnustaa sitä.

Evoluutionäkökulma tietysti helposti eläimellistää ihmistä. (Kysymys ei ole antropomorfismista, vaan siitä mikä tuntuu erityisesti loukkaavan kreationisteja. Eli "me ei olla mitään apinoita" -henki.) Ja tälle onkin syytä. Sillä ihmisten kohdalla aivojen suhde tietoisuuteen on hämmästyttävä. Tätä kautta on saatu tietää juuri siitä miten tietyt leesiot vaikuttavat siihen miten ihmiset kokevat maailman. Ja jopa itsensä. Koska eläimillä on aivoissaan homologisia rakenteita, voidaan nähdä että eläinten kokemuksessa olisi samanlaisia piirteitä. Etenkin jos eläinten käytös muuttuu ja ne välttävät asioita samaan tapaan kuin ihmisilläkin. Ja jos niiden leesiot tai kirurgisesti tehdyt aivovammat muuttavat käytöstä eläimilläkin. (Tämä ei ole mitään "ateistis-darwinistista lähestymistä", kuten josks on moitittu. Sillä myös Intelligent Designissä ja julkis-teistisessä kreationismissa esitetään että ihmiset ja eläimet ovat hyvin samanlaisia rakenteiltaan koska Jumalalla on mielessä rakennesuunnitelmat ja tottakai samoja osia käytetään samoihin tarkoituksiin eri eläimillä. Itse asiassa maailmankuva näyttää tässä kysymyksessä olevan yllättävän pientä. Ainakin tässä teismi-ateismi -haarukassa)
1: Tulkintojen painotus pitää sisällään monelaisia lähestymistapoja. Muun muassa evolutiivinen etiologia on mahdollinen. Silloin tutkitaan miten läheistä sukua eläinlajit ovat toisilleen. Lähempänä olevat ovat todennäköisesti myös tietoisuudeltaan lähempänä. Emme siis ehkä tiedä millaista on olla lepakko, mutta jos pitää miettiä minkälaista on olla simpanssi, asiat ovat jo monta kertaluokkaa vähemmän ylivoimaisia.

Tulkintoja voi tietysti painottaa montaa muutakin kautta. Ja näiden kautta saadaan kokonaiskuva. (Hyvin Quinelainen asenne.) Eläinten ja ihmisten samanlaisuutta ja erilaisuutta onkin hyvä tutkia rinnakkain. Tässä klassisena lähtökohtana on itse asiassa ollut McKinneyn ja Bunneyn 1969 tekemä "Animal model of depression". He lähestyivät asiaa siten, että niinkin subjektiiviseen kokemusmaailmaan sidottu ilmiö kuin masennus ei ole täysin objektiivisen lähestymistavan ulkopuolella. Ja että nämä keinot toimivat myös eläimiä tutkittaessa. He korostivat että mallintaessa tulee lähestyä (1) Etiologisesti, eli katsomalla syy-seuraussuhteita. (2) Katsomalla oireita ja niiden klustereita, eli sitä miten asiat vaikuttavat käyttäytymiseen ja muuhun terveyteen. (3) Katsomalla fysiologista perustaa, kuten esimerkiksi aivojen rakennetta ja (4) Katsomalla miten ihmisillä oireita on hoidettu ja miten ne ovat toimineet.

Asioiden käsittely näitä kautta tuottaa esimerkiksi testejä joissa ihmisten masennusta parantava lääke voi olla keino jolla tutkitaan rottien tietoisuuden tasoa katsomalla miten se muuttaa niiden käyttäytymistä tilanteessa jossa muutoin on havaittavissa masennusoireita.
1: Jopa "tieteen lokeroivaa logiikkaa" eniten vihaavat fenomenologiaan hurahtaet eläintensuojeluihmiset tiedostavat että jos ketulla on haavoja ja sillä on stereotyyppistä käyttäytymistä se kärsii. Ja tämä on mielestäni ihan hyvä asia. Juuri tämänlaisia päätelmiä kaltaiseni "kylmät ja mekaaniset psykopaatit" ja "reduktiofiksoituneet fakki-idioottiskientistit" kannattavat. (Että kiitos vaan uusista lisänimistä. Kannan arvonimiäni kunnialla, kuin titteleitä.)

P. Willner taas lähestyi asiaa myöhemmin - vuonna 1986 "Validation criteria for animal models of human mental disorders" ja vuonna 1991 "Animal models of depression" - siten, että neuropsykiatria on tehokas väline, kunhan siinä muistetaan keskittyä ylläolevien lisäksi selitysvoimaan. Idean voi tiivistää lainaukseen "Firstly it must me established that homologous constructs are being studied in animals and people." ... "Secondly, it must be shown that a change at the level of construct being modeled is in fact central to the disorder" (Willner, 1986, s. 684) Laajemmin asiaa katsoen korostuu että Willner lähestyi eläinten ja ihmisten psyyken toiminnan selittämistä kahta kautta ;
1: Ennustavan selitysvoiman (predictive validity) kautta, eli siten miten hyvin käyttäytymisen muutoksia voidaan ennustaa ennen testaamista.
2: Mallintavan ja teoriaa rakentavan selitysvoiman (constructive validity) kautta. Tätä saadaan homologian kautta. Täytyy vain katsoa mitä tietoa aivojen rakenteesta on.

Kenties antropomorfistetut
kostajajänikset eivät ole
a priorisesti mahdoton konsepti.
(Vaan sen sijaan a posteriorisesti
aivan naurettava konsepti.)
Ja kenties he antavat meidän
ihmisten elää vaikka heidän
filosofinsa onkin kertonut että
he eivät voi tietää millaista on
olla ihminen. Ja että pitää
olla varovainen ettei lagomorfisteta
näitä kirkuvia lihanpaloja.
Koska ne vaan reagoivat eivätkä
tunne tietoisesti mitään tuskaa.

Nämä keinot kertovat että asiaa voidaan lähestyä. Ja kognitiotieteen filosofisesta ja varovaisesta luonteesta huolimatta olen tässä enemmän neurologien muodin puolella. Kenties tässä on takana maailmankuvallisuutta - kuten se, että vaikka en pidä ihmisistä ja olen huono heidän kanssaan, niin olen hyvinkin eläinrakas ja koen tunnistavani eläinten tuntemuksia (myös pelkoa ja arkuutta minua kohtaan silloin kun sitä ilmenee) vähintään kohtuullisen hyvin. Tällä ei kuitenkaan ole väliä, koska kysymys ei ole pelkästä tulkinnasta. Vaan asiaa voidaan nimenomaan lähestyä "skientistisillä keinoilla". Toki jos vaatimustasot asettaa ylikorkeaksi, voi estää ketä tahansa olemasta mitä tahansa mieltä (paitsi jossain abstraktissa ja läpeensä deduktiivisessa kuten matematiikassa). Mutta minä en ole näitä "not good enough (if you disagree with me)" -ihmisiä. (On syytäkin, koska koen että minussa on vielä rippunen itsekunnioitusta ja kunnioitettavuutta jäljellä.)

Erikoisin huomio onkin siinä, miten eläinkokeiden hyväksyminen ja lihansyönti kuuluvat jollain tavalla "ideologisesti yhteen". Ainakin jos vastustaa yhtä, vastustaa yleensä toistakin. Mutta melko usein jos hyväksyy lihansyönnin, hyväksyy helpommin muunkin eläinten välineellistämisen. Kuitenkin jos asiaa mietitään tarkemmin, niin jossain määrin nämä ovat toisiaan vastaan. Jos eläin ei koe tuskaa kuten ihminen, monet eläinkokeet muuttuvat turhiksi, joksikin jotka eivät painota episteemisiä argumentteja, painota tulkintoja tiedon kautta, suuntaan tai toiseen.