Mitä ihmisten väkivalta (ja sen historia) kertovat ihmisyydestä?

Kun "Assassins Creed 4"-pelissä protagonisti puhuu assassiinien johtajan kanssa, hän ilmaisee huolensa siitä minkälaisee anarkiaan ja väkivaltaan ja kaaokseen maailma muuttuu jos noudatetaan assassiinien periaatetta. "Nothing is true - everything is permitted". Hän nosti esiin kysymyksen, että jos jokainen teko on sallittu, niin miksi ei vain vaikka tapa kaikkia. Assassiinien johtaja kehui sankaria tämän kasvusta ihmisenä. Että kysymys ei ole enää siitä mitä saa palkkioksi, vaan eettisyydestä. Ja sitten hän vastasi vain kryptisesti, että niin. Miksipä ei tappaa?

Niin, miksipä ei, kun sitä on jo koko edeltävä pelillinen tehty ahkerasti?

"Takkirauta" -blogia on moitittu sen negatiivisesta ihmiskuvasta. Hän edustakoot tätä kysymystä. Tämä on ymmärrettävää. Siellä esimerkiksi nostetaan esille se, miten ihmiset ovat keksineet tavan jolla peruna muuttuu trotyyliksi. Tätä mallia tarvitaan, sillä ihminen tarvitsee uskontoa ja konservatiivista asennetta pysyäkseen kurissa ja ollakseen tekemättä pahoja. "Ihmisen kekseliäisyys on rajaton, kun pitää tehdä jotain pahaa lähimmäiselleen."

Eräs tuntemani väkivalta-arkeologi tulee tässä kohden mieleeni välittömästi. Ei pelkästään siksi, miten hän on kertonut miten jostain yksittäisestä kallosta saattaa olla kivasti symmetrisesti siivut siten, että tiedetään että ne on lyöty miekalla koska kirveellä ei saa samanlaista ulottuvuutta. Ja että minkälaista kahdeksikkoa siitä on mahdollisesti vedelty.

Vaan myös siksi, että hän on kuvannut omaa alaansa siten, että ihminen on kekseliäs, mutta yleensä ihminen on vain rajallisen kekseliäs. Sen sijaan rajatonta kekseliäisyyttä ihminen näyttää harrastavan vain kolmessa asiassa (a) miten ihminen voi tappaa toisia ihmisiä (b) miten ihminen voi saada päänsä sekaisin kemiallisesti tai muutoin ja (c) miten erilaisin tavoin hän voi kahlita, hallita ja toteuttaa seksuaalisuuttaan. Ja että kaikki nämä kolme elementtiä jossain määrin liittyvät toisiinsa aina kun puhutaan soturikulttuurista.

Tässä mielessä voisi nähdä, että ihmiset olisivat juurikin Takkiraudan pessimismin - ja allekirjoittaneen kyynisyyden - arvoisia. Kuitenkin edellämainitsemani väkivalta-arkeologia on juuri päinvastaista mieltä. Sillä kun kaivauksia katselee, niissä tuntuu vallitsevan siitä erikoinen tilanne, että väkivalta on aina ollut hirvittävän marginaalista. Eli tämä kekseliäisyys on osa ihmisyyttä, mutta se ei tosiasiassa koske suurinta osaa ihmisistä.

Tämä näkyy itse asiassa miekkailun harrastamisessa hyvin suoraan. Alkeiskurssilaisia ei saa oikein lyömään kunnolla edes käskystä. Asiassa on ihmismielessä hirvittävät jarrut. Ja tosiasiassa tämä ei jää pelkästään harrastetoimintaan. Tunnettu salaisuus on nimittäin se, että valtaosa sotaan lähetetyistä sotilaista ei ammu kohteeseen. Sotilaat ampuvat ilmaan tai eivät ammu ollenkaan. Ja mikä erikoisinta, syynä ei ole pelkuruus.

Käytännössä asia on tiedetty jo USA:n sisällissodasta lähtien. Ja se on kyetty huomioimaan.
1: Kenties tunnetuin keino tähän on sotapropaganda. Yritetään keksiä erilaisia oikeutuksia jolla sota olisi oikein. Täten päädytään usein kansallismieliseen hymistelyyn joka kulminoituu armeijassa nähtävään videoon jossa ensin kuvataan räjähdyksiä ja sotatilaa, ja sitten kysytään miksi tuollainen olisi oikein. Ja sitten nähdään järven liplattelua, pellavapäisiä lapsia kirmaamassa. Ja sitten Juti tuulettaa! Valitettavasti propagandan toimivuus on usein yliarvioitu. Esimerkiksi monet veteraanit ovat kuvanneet miten heitä sodan aikana ärsytti kuunnella isänmaallista patrioottisuusroskaa. Syynä ei ollut isänmaan vihaaminen, vaan se, että ihmiseen tehty suoran käännyttävä propagointi toimii melko huonosti. Ihmiset haluavat kuitenkin ajatella itse. He eivät kenties tee niin, mutta jos rikot illuusion tästä, he eivät suostu tottelemaan. Toki propaganda vaikuttaa hieman.
2: Toinen tapa lähestyä asiaa on ollut vihollisen dehumanisointi. Tämä on vaikeaa koska kohteet eivät ole kypärissä, vaan näyttävät ihmisiltä. Asia vaikeutuu hyökkäyssodissa jossa omat läheiset eivät ole konkreettisesti vaarassa. Joka johtaakin seuraavaan kohtaan.
3: USA:n armeijassa on sen sijaan saatu kehuttavan hyviä tuloksia - niin hyviä että skeptisimmät ehdottavat sen olevan liioittelua - aivan toisella strategialla. Tällöin ei itse asiassa dehumanisoida vihollista vaan isketään suoraan ajatukseen tappamisesta ja murhaamisesta. Ampuminen kuvataan oman hengen puolustamisen sijasta oman taistelutoverin suojaamisena. Eli sotilas ei ammu tappaakseen vaan pitääkseen kaverinsa elossa.

Se, että tämä toimii paremmin kuin itsesuojeluun vetoaminen ja vihollisen demonisointi tai propaganda kertoo kaiken siitä, miten ihminen on itse asiassa usein yllättävän hyvä. Ryhmäpainetta tarvitaan jotta normaali ihminen kykenee niihin tekoihin joihin ihmiskunnan uskotaan vajoavan jos heillä ei ole uskontoa. Vain harva on psykopaatti, joten suojeluvaikutus on yllättävän tarpeeton ; Uskonnolla noin keskimäärin yritetään estää ihmisiä lipumasta tekoihin joita heitä ei saa tekemään edes pakottamalla. Se, että joku tekee johtaa siihen että kaikkia kontrolloidaan, ja suurinta osaa turhaan.

Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että ihmisen kekseliäisyys on yllättävän rajaton vain muutamassa aihepiirissä. Siitä huolimatta on huomattava, että kysymys "niin, miksipä emme" pitää itsessään sisällään vastauksen. Jos ihminen tekee mitä tahtoo, niin miksi me kaikki koemme väkivallan ahdistavana ja epämiellyttävänä. Siksi, että vapaus ei yleensä ole riski. Kaikkia ihmisiä on turha patologisoida vain siksi että joukossa on ilmiselviä mielipuolia.

Ihmisen omalakisuus on vähän kuin tämä.
Näyttää dumdumluodilta - On paukkupatruuna.

Helisevä vaski ja kilisee kilisee kulkunen

"Valkeakosken Sanomissa" käsiteltiin Sääksmäen seuraukunnan linjausta siihen mitä kirkossa lauletaan. Kirkkokuorolaisetkin ovat hämmästelleet uudistunutta linjausta, joka on seurannut uuden kanttorin ja uuden kirkkoherran mukana. "Seurakunta puuttui tänä syksynä ensimmäistä kertaa Valkeakoski-opiston kuorojen joulukonsertin ohjelmistoon. Perinteisiä joululauluja, kuten Petteri Punakuono, täytyi vaihtaa hengellisempiin seurakunnan uudistuneen käytännön vuoksi. Opiston kuorojen kappelikirkon konserttiohjelmasta käytiin ensin keskustelua sekä kanttoritiimin että kirkkoherran kesken. Lopulta ohjelmistoon puututtiin, koska laulujen painopiste oli liikaa muissa kuin hengellisissä joululauluissa. - Niitä olisi ollut noin puolet."

Monia perinteisiä joululauluja ja ne on vaihdettu hengellisempään. ; Tämä tietysti koskettaa vahvasti kaltaistani entistä (monivuotista) kirkkokuorolaista. Ja kyllä minä tästä mieleni pahoitin. "Prima Vistalla" oli tapana laulaa jouluisin hengellisempää materiaalia ja keväisin oli esimerkiksi elokuvamusiikkia. Tämä ei ilmeisesti sopisi Sääksmäen seurakunnan moderniin nykyaikaiseen linjaukseen jolla se toteuttaa sitä uskon moniäänisyyttä jota armaan kansankirkkomme toistuvasti kerrotaan harjoittavan toimissaan, suvaitsevaisesti seurakuntalaista, etiikkaa ja tervettä järkeä unohtamatta.

Uutinen mainitsee "Petteri Punakuonon". Ja samaa tietä on mennyt "Kilisee kilisee kulkunen". Tämä on usein nähty lauluna joka käsittelee kirkkoon menemistä tai luonnon riemuja. Tulkinta on ymmärrettävä, koska siinä lauletaan "Toiseen maailmaan tää retki meidät vie. / Niin puhtaan valkeaan käy liinakkomme tie." Mutta koska tiukkapipoisessa dogmaattisuudessa käy kuten käy, moni ilmeisesti tulkitsee, että laulu on maallinen. Paavali ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä (13:1) tuskin kuitenkaan sanoi että "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisee kilisee kulkunen." Tietämäni mukaan erikoista on myös se, että esimerkiksi "Varpunen jouluaamuna" on tulkittu hengelliseksi. Nähdäkseni se edustaa kristinuskolle äärimmäisen vierasta suuntausta, joka on vahvemmin animistista kuin kristillistä. Se sopii kristinuskoa paremmin vaikka buddhalaiseen sielunvaellukseen. Ilmeisesti se, että laulussa lauletaan sana Jeesus tekee siitä Pyhän, suunnilleen laulun sisällöstä riippumatta. Näin ollen ehdotan kirkkokuorolle laluettavaksi "Kilisee kilisee kulkunen" tavalla jossa lauletaan, että "Jeesus alla jalaksen se laulaa lauluaan." Kyllä se siitä.

Älkää ymmärtäkö väärin. Ymmärrän jos kirkossa ei lauleta mitä tahansa. Esimerkiksi jos kirkossa torjuttaisiin "Kaytanhousuja" -yhtyeen ikivihreä "Joulupukki ja Jeesus", ymmärtäisin paikkaan liittyvän tarpeen sensuurille. Mutta tämä on kuitenkin ihan toisenlainen tapaus. Toki minä paatuneena TENA -tason puujalkavitsinkarkailusta kärsivänä pervoilijana tunnistan kulkusten kaksmieliset merkitykset, mutta ymmärtääkseni tämä tulkinta on vähemmän yleistynyt kuin mitä monelta löytyy vaihtoehtosanoituksia ikivihreään "Enkeli taivaaseen". (Toivon tietysti, että uutisointi tomertaa Sääksmäen seurakuntaa niin, että näemme heille tukan päähän kasvavan - tai järjen.)

Mutta on tässä suurempikin asia. Se koskee uskontojournalismia.

"Kotimaassa" Lopen seurakunnan kirkkoherra Tuomas Hynynen otti asiaan mukavasti kantaa. Hän esitti, että tämä on osoitus siitä miten uskontojournalismi on nykyään parodiahorisontissa. "Parodian parodiointi ei ole mahdollista. Tämän totesin eilen lukiessani Valkeakosken sanomien uutista Kulkusten kätkemisestä joulukonsertissa." ... "Uutinen muuttuu parodiaksi, kun keskitytään sivujuonteeseen. Neuvotteleminen muuttuu kieltämiseksi. Keskitytään yhteen lauluun, joka jätettiin pois kun lisättiin hengellisen ohjelmiston osuutta. Ja silmät ymmyrkäisinä ihmetellään, mikäs siinä laulussa olikaan vikana. Kuorolaiset ”pettyivät”. Kun tämä päätyy Iltajompaankumpaan, voimme lukea miten kuorolaiset ”raivostuivat” ja kansalaiset ”järkyttyivät”." Tässä onkin taustalla varmasti paljon pohjaa. (Haluaisin tosin, että vastaava nähtäisiin myös "Suvivirrestä" keskustellessa, kun tajuttaisiin että Suomi ei ole pelkästään kristittyjen maa. Tilanteet ovat oleellisesti toisiaan hipovia.)

Kun katsoo kirkon uutisointia, se näyttää olevan aina jonkinlaista pahastumista. Siinä nostetaan hyvinkin usein esiin sitä, miten pikkumaisesti uskonnon sisällä kinastellaan mitä typerimmistä asioista. Pikkuasiat muuttuvat isoiksi asioiksi. ; Esimerkiksi kun puhutaan hengellisistä lauluista, hengellisyys on hyvinkin tulkintakysymys ; Vaikka aloitinkin tekstin hieman trollaavalla asenteella, esimerkki varpusesta jouluaamuna ja kilisee kilisee kulkusesta näyttävät, että sanojen hengellisyys on hyvinkin epäselvä asia. (Aina näin ei tietysti ole. Jos Jumalaa ylistetään sanoissa aivan suoraan mainiten, kysymys on aivan varmasti hengellisestä laulusta.) Näin ollen se, että noin puolet maallisia lauluja ei riitä - joka on se joka uutisen sanamuoto kertoo, emme tiedä kuinka paljon yli 50% pitää olla hengellistä materiaalia - muuttaa konsertin sisällön sopimisen tulkintamyllytykseksi ja pikkumaiseksi mielivallaksi. (En tiedä miten elokuvamusiikki menisi läpi. Kenties "Prima Vista" olisi Sääksmäen seurakunnan normeilla laulanut pelkästään "Jesus Christ Superstaria", joka on kyllä sen toteutettujen produktioiden joukossa.)

Kirkon kannalta tämä tarkoittaa sitä, että kirkon viesti ja sisältö vääristyy. Siitä näkyy vain yksi kulma. Tämä tekee kirkosta parodian. Typerät kinat ja pikkumaisuus ja avarakatseisuuden puute nousevat väistämättä ytimeen. Tätä tilannetta kuvastanee supernerouden ilmenemistehdas, "Metro" -lehden tekstiviestipalsta. Tämän päivän hupilyhärit kertoivat "Vinskin" suulla että "Ihmisten suhde kirkkoon on pinnallistunut. Uskonto ei ole enää ihmistä liikuttava asia. Valtaosalla suomalaisista ei ole minkäänlaista kosketusta uskontoon. Taannoin kaverini totesi "Hassu äijä puhui hassuja, hassuissa tamineissaan." Minusta noissa sanoissa kiteytyy nykysuomalaisen suhde uskontoon. Kirkko ei näytä enää kiinnostavalta kuin kriisien kautta. Jos sittenkään. Hyvä näin!" Kirkko on kiinnostava vain jos se on joko kaksinaamainen tai nyylä. Kaikki uutisointi on kieltämättä tällä kriteerein väistämättä aika negatiivista. ("Metron" tämän päivän kolumni tavallaan demonstroi tätä asennetta uskontotasolla ; Uskonnonopetusta mainostetaan vakaumuksettomana, mutta kuitenkin mukaan livahtaa "jotain ihan muuta".) Tämä on tietysti hieman surullinen viesti kirkolle. Sillä se tarkoittaa sitä, että kirkko on tavallaan itse ajautunut parodiahorisonttiin. Journalismi vain heijastelee tätä kirkon muuntunutta asemaa. Journalismi, jota syytetään parodiaksi, kuvaakin kirkon arjen paremmin kuin kirkko itse. Tämä on juuri sitä materiaalia jonka vuoksi "Pahkasika" kuoli.

Jos olisin tällä hetkellä kirkossa, kristitty ja kuorolainen. Ja jos seurakunnassani tälläisiä sensuristisia periaatepäätöksiä tehtäisiin, ottaisin tilanteen lähtökohtaisesti hyvin loukkaavana. Sillä se on epäluottamuslause. Jos ajatus siitä että kristityt seurakuntalaiset ovat ihmisiä joiden kollektiiviseen arvostelukykyyn ei voida luottaa. ; Että he ovat suurissa linjoisa niin valvottavia ja ylemmän kontrollin alle pantavia. Että ilman tätä valvontaa heidän tuottamansa aineistokseen valitsemat laulut täytyy ennaltatarkistaa, koska muuten ne eivät heijastaisi kristittyjen arvoja ja muuntavat konsertit antiteistiseksi tai maallistuneeksi yhteislauluksi. Epäluottamuksen lisäksi se kertoisi viestiä siitä että kaiken "kirkkoa kiinnostaa, kirkko pitää jokaista seurakuntalaista tärkeänä" -lausuntojen takana ei ole mitään, ja vallitseva käytäntö on sen antiteesi ; Että kuuntelun sijasta kirkko tekee päätöksiä joissa seurakuntalainen ohitetaan ja jossa ongelmalliset asiat "jätetään raukeamaan". (Joka btw. on myös tämänvuotisen kirkolliskokouksen viesti.) Valitsisin silloin kirkkolaivalle vanhan merimieslaulun nimeltä "Leave Her Johnny". Jona sanoituksista täytyy avata sen verran, että siinä ei lauleta kotiin jääneestä tyttöystävästä, vaan siinä ollaan jättämässä rankkaa työtä tarjonneen mutta rakkaaksi käynyt laiva piiskurijohtoineen satamaan. Se olisi kenties kristillisin teko tehdä tälläisessä tilanteessa.

spoileri

Wappuun liittyvä vappumarssiperinne korostaa että se on kommunistinen juhla. Kommunismia taas kuvaa yhteisvoiman ja yhdessä tekemisen ideaali (vaikka se käytännössä näyttääkin toteuttavan täsmälleen jotain muuta kuin ideaalia). Myös wappuun liittyvät perinteet yhteisryyppäjäisineen ja sosiaalisine jekutteluineen ovat luonteeltaan sosiaalisia. (Eivätkä vastaa aprillipäivän huijauksia jotka nekin tosin ovat rakentavia. Minun mielessäni wappujekun tulee olla jotenkin sosiaalisempi kuin aprillipilan.)

Minulle tämän vuoden vappu tapahtui jo vappuaattona, työpaikan juhlissa pohdittiin esimerkiksi kuluneen vuoden ongelmia kuten kahvinkeitingatea kun joku henkilö jonka persoona on vakavan väittelyn kohteena oli unohtanut kahvipannun yöksi päälle, puhumattakaan rairuohoskandaalista kun rairuohoon joko oli käytetty liikaa multaa tai liian vähän multaa. Lisäksi pohdimme tämän vuoden "äpyn" formaattiuudistusta, joka tapahtui tämän vuoden lehdessä useita kertoja yhden ainoan numeron aikana.

Koska asiaan liittyi alkoholia, olen viettänyt varsinaista vapunpäivää krapulassa. (Onnekseni en kunnon krapulassa, sellaisessa joka passivoi ja huomaat sen olemassaolon, mutta joka ei kuitenkaan rampauta sinua ja pakota sinua toivomaan kuolemaasi. Eli minulla on "hyvä krapula", jos krapula oikeasti koskaan voisi olla hyvä.) Olen tuijottanut televisiota sen sijaan että olisin kyennyt tekemään mitään sosiaalista. Tämä tietysti sotii jossain määrin vapun ideaalista juhlimista vastaan. Mieleeni tuli jopa se miten Neil Postman on varoittanut "Viihdytämme itsemme hengiltä" -kirjassa siitä että televisio on rajoittava. Että ilman televisiota olisimme sosiaalisempia ja antaisimme toisillemme kasvokkain tapahtuvassa kommunikaatiossa.

Minä sanon tälläiselle kuitenkin paskanmarjat. Eiliset firman juhlat olivat sosiaaliset ja ihan mukavat. Mutta kuka oikeasti aina jaksaa olla sellainen. Kommunikaatio on helposti raskasta. Krapulapäivän viettäminen on kuitenkin ollut jollain tavalla hyvin mukavaa. Valitsemani media, televisio, on vieläpä erityisen loistava valinta krapulapäivälle. Sillä se ei ole nauhoite tai jokin jonka ohjelmavirtaa olen kontrolloinut. DVD:issä voit palata kohtauksia takaisin jos jokin menee ohi. Televisiossa ohjelmavirta vilisee silmien ohi, eikä ohjelmavirtaan tarttuminen ole ollenkaan oikea tapa hoitaa krapulatuijottelua. Jopa kanavan vaihtaminen on liikaa.
1: Monesti olen toki katsonut televisiota nimenomaan sosiaalisesti. Silloin televisio-ohjelman tuijottaminen on kuitenkin "enemmän tekosyy" ja se otetaan samalla "jotenkin vakavammin". Krapulatuijottelu ei ole sitä että ymmärrät ohjelmaa tai että saat siitä jotain jonka jaat toisen ihmisen kanssa.

Mieleeni tulikin se, että ennen on varmaan joskus istuttu yhdessäkin tälläisessä hengessä. Ollaan istuttu ja tuijotettu tuleen. Tuijottelussa lämpö ei ole ollut edes se pääasia, vaan tuijottelu kohteeseen. Tälläinen tuijottelu voi olla Epäsosiaalinen tuijotus vaikka samaa tulta tuijottaakin moni ihminen. Silloin nuotiotuijotus on "erityinen hiljaisuus joka on enemmän kuin puheen puutetta". Tulikin on tässä mielessä ohimenevää, katoavaa ja satunnaista - juuri kuten krapulatelkkari.

Joskus olen kuullut sanottavan että televisio ei olisi "hengellistä" tai "henkisyyttä rakentavaa" vaan turmelisi nämä piirteet ihmisyydestä. Näen kuitenkin että siinä missä entisaikojen ihmisien kerrottiin tuijottaneen meditatiivisesti tuleen ja että lähes kaikki löydöt, perinteet ja teot yritetään värittää osaksi jotain uskonollista palvontaa, on tulevaisuuden arkeologeilla varmasti kiusaus puhua menneisyyden ihmisistä (eli meistä) jonain jotka tuijottelivat taikalaatikkoa.

Tietyllä tavalla tämä tietysti korostaa sitä että uskontokeskustelu on tavallaan typerää. Se, että joku rakentaa nuotiontuijottelusta dogman ja levittää siihen liittyviä meditaatiotekniikoita ja liittää siihen maailmankuvallisia väitteitä todellisuuden luonteista ja välittää tämän sosiaalisesti toisille tavallaan pilaisi koko jutun. Krapulatelevisio näyttää tavallaan sen että teologia on jollain hyvin omituisella tavalla lähtökohtaisesti väärin. Maailmankuvien levittely vertautuukin ns. spoilereihn joissa kerrotaan miten elokuva loppuu. Siinä vaiheessa on ihan turha selittää että miten sen voi nähdä itse.

Yhteisöllisyyden ja jakamisen ja kokomaailmankattavuuden teemat korostuvat. Totuuden pitää koskea kaikkia, asioita pitää tehdä yhdessä ja kokemuksista pitää jakaa toisille. Ja wapun pitää olla sosiaalista tai se ei ole juhlimista vaan krapulassa angstaamista ja luuserielämää. ~ Jostain syystä privaattia ja aistimuskeskeisyyttä ei vain pidetä syvällisenä vaan pinnallisena. Väitän että vika on tässä näkökulmassa eikä privaatissa.

Debattiturhaumasta ja laumahenkisyydestä

Olen toistuvasti saanut ns. mukavilta ihmisiltä lausuntoja joiden mukaan heille keskustelu ei ole setvimistä. Että on mielenkiintoista ja hauskaa nähdä eri näkökulmia. Heille debatti on riitelyä ja egoilua. Eli väittely on yksi keino harrastaa itsekorostamista. Tässä on helppo nähdä totuutta. Väittelyssä menestyminen kouluttaa paremmaksi väittelijäksi ja se vaikuttaa itsetuntoon kohottavasti. Sitä voi tulla ylpeäksi. Tunnistankin näitä piirteitä itsessäni.

Lisäksi debatointi erimielisten kanssa tuottaa konflikteja. Vääntöä ja loukkaantumisia syntyy väistämättä. Ja jos minä olen paikalla, niitä syntyy jo ihan yleisen keskustelusanavalintavarastoni ja yleisen vittupäisyyteni vuoksi.

Kuitenkin "Tiedemies" kirjoitti hieman asian varjopuolesta. Hän keskittyi rasismiaiheeseen, mutta idean voi laventaa kaikenlaiseen. "Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat."

Tämä kohta muistuttaa siitä että tosiasiassa kaikki väittely on paitsi egoilua, myös egoilua ehdoilla ja riskeillä. Erimielisten kanssa debatoidessa ylilyönti egoilussa kostautuu. Näin siinä on itse asiassa itseään jarruttava ketju ; Mitä kovemmalla tasolla ja kovemmalla ehdottomuudella ja rajulla kielenkäytöllä pelaa, sitä isommat riskit ovat. Kun on heittäytynyt koko olemuksella ja raivolla ja omanarvontunnolla puolustamaan jotain koka paljastuu tyhmyydeksi, ego rapisee maahan.

Sitten on tietysti "mukavia ihmisiä" (heittomerkeillä) jotka ovat keskustelijoiden sijasta julistajia. Heistä vastaanpaneminen on inhottavaa. Ei siksi että he vihaisivat konfliktia : Heidän koko ideansahan on juuri käännyttää, kritisoida ja kumota jotain jota he pitävät vastustajanaan. He ovat rintamalinjassa siellä missä on erimielisiä. Ja tämä aiheuttaa vääntöä jossa on riskejä. Siksi he haluavat muuttaa keskustelun yksisuuntaiseksi, sellaiseksi jossa he eivät joutuisi ottamaan riskiä. Vaikka monilla on mielikuva jossa julistaja on vaahtoisuisin käännyttäjä, onkin huomattava että he saavat tilaa vain rajallisesti joten he ikään kuin saavat "yksisuuntaisuutta" ehdoin. Yleensä nämä ehdot ovat hyviä tapoja koskevaa. Julistus ei ole itseäänruokkivassa egoiluketjussa.

Osa on sitten vain sisäisesti vastustava. Tällöin omassa piirissä lietsotaan vihaa ja vastustusta. Sisäpiirissä on tälläisissä asioissa helposti itseään ruokkiva ketju. ; Näin ollen pidänkin oleellisena että käydään uskovaisten tilaisuuksissa. Mutta ei siten että olet siellä vieraana vaan siten että olet siellä tuttuna. Esimerkiksi on virhe mennä Jehovan Todistajien tilaisuuteen kutsuvieraana. He välttelevät konfliktia koska kyseessä on joko erimaailmankuvallisen kohtaamistilanne tai vähintään käännytystilanne. Nämä tarjoavat tilaa näyttelylle ja kikkailulle. Sen sijaan kannattaa mennä vierailulle vieraan kaupungin Jehovan Todistajana. Tai kertoa olevansa uskosta karkotettu luopio joka harkitsee paluuta. Tämänlaiset kohtaamiset kertovat oleellisia. Sillä pahimmat karvat näytetää "omilla omien keskellä". Tämä voidaan tehdä koska viha kohdistetaan poissaoleviin. Tämän tapainen on näkymätöntä mutta julkista aggressiivisuutta.

Tämän vuoksi ei pidäkään ihmetellä että Pascal Boyer pitää uskonnon huolestuttavuuden mittarina nimenomaan sitä miten uskonto suhtautuu apostaatikkoihin, uskosta luopuneisiin. Sisäpiiri joka tietää miten ulkopiiriä kohdellaan on haasteellisin mahdollinen. Tämä on myös syy, miksi minä yhä väännän esimerkiksi kreationistien ja uskovaisten kanssa. Tätä kautta he eivät ole pelkästään jokin poissaoleva abstraktio jota on mukavaa haukkua poissaolevana. Sen sijaan haukun heiltä silmät korvat päästä päin naamaa. Se ei kenties ole kaunein tapa viettää elämää yhdessä ihmisten kanssa. Mutta aina silloin tällöin kun herään "debattilaarin lattialta" nenä veressä se opettaa minulle aimo annoksen nöyryyttä. Nöyryyttä joka on ilmiönä itselleni muutoin niin vieras.

Tämä on minulle haittaperiaatekysymys

On tavallista että uskonnollisuutta ei puolusteta jumalatodistuksin vaan korostetaan että uskonto on mukavaa ja hyödyllistä ; Uskomiseen uskomisessa on tavallisesti taustalla selitys siitä että uskonto on kannattajilleen hyötyä. Usein jopa ateistit pyrkivät selittämään miksi uskonto on voinut säilyä yhteiskunnassa ja he luonnollisesti viittaavat myös siihen miten se on psykologisesti mukavaa - uskonto on heidän silmissään esimerkiksi torjuntaan verrattavissa oleva defenssi. Sitten on sellaisia kuin Dawkins, jonka mukaan uskonto voi olla haitallista. Että esimerkiksi se, että lapsi tottelee vanhempiaan silloinkin kun nämä ovat poissa voi suojella vaaroilta. Hän onkin verrannut uskonnon hyödyllisyyttä siihen kuinka perhoset lentävät kynttilän liekkiin siksi että valoa päin kulkeminen on hyönteisille hyödyllistä yleensä.

Wilkins kirjoitti kuitenkin tähän liittyen mielenkiintoisesta yksityiskohdasta ja vaihtoehdosta. Hän korosti sitä, että vaikka yhteisöä yleensä määritelläänkin yleispätevien ja yleisinhimillisten piirteiden vuoksi, ryhmiin kuitenkin kuulutaan yleensä nimenomaan siksi että niissä on joitain yksittäisiä hassuja piirteitä joita ei tehdä muualla ja joille yleisesti ottaen voidaan jopa nauraa muualla. "Costly Signalling hypothesis: what makes a religion stable and causes social cohesion is not the ideas they share, but the absurd and contingent flags they carry. The reason why, for example, a Baptist can go anywhere in the world and find a community among any ethnicity, language, or class, is that what unites Baptists everywhere are a set of practices and beliefs so silly that one can only share them with other Baptists. That is, by the way, why creationism is so socially adaptive: the only folk you can share it with in practice are those who are in your community. Everybody else just laughs at you" Tämä on mielenkiintoinen ja piristävä kulma asiaan, koska se näyttää sen miten ihmisten sosiaalisuus on hyvinkin mutkikasta. Toki uskontoa usein puolustetaan ja perustellaan ulkopuolisille. Tällöin on houkuttelevaa ja luontevaa käyttää yleisinhimillisiä piirteitä. Se tuo ymmärrettäväksi miksi juuri tätä kyseistä ajatuslinjamaa kannatetaan. Kuitenkin ongelmana on se, että kun valitaan yleisinhimillisiä piirteitä, niin määrittelyn informaatiivisuus pienenee ; kuvatut piirteet sopivat muihinkin ajatussuuntauksiin ja ryhmiin. Ne jaetaan juuri koska nämä ovat yleisinhimillisiä.

Ryhmissä vetoaa kuitenkin usein juuri niiden omaleimaisuus. Wilkins kuvaa asian seuraavasti ja selittää sen johtuvan Zahavin haittaperiaatteesta. "The Costly Signalling Hypothesis (CSH) is based on work done by evolutionary theorist Amotz Zahavi, who proposed that apparently handicapping traits like the peacock’s tail serve as honest advertisements. They show the virtues of the organism by signalling in ways that cannot be faked." ... "What makes one a member of the community is that one is advertising in costly ways that one is a member." Toisin sanoen ideologiaan kuulumisen ytimessä on se, että esimekriksi uskonnollinen vakaumus näkyy elämässä vahvasti ja tätä kautta se on hieman kuin riikinkukon värikäs pyrstö on jokin joka mainostaa yleistä erinomaisuutta ; Se, että koiras selviää elossa vaikka sillä on tuollainen valtava mainostin kertoo siitä että sen täytyy olla hyvinkin elinvoimainen.

Tämänlaiset ajatukset ovat hyödyllisiä, sillä klassinen "hyöty vs haitta" -ajattelu on oikeastaan hieman vääristävä lähestymistapa koko asialle. Uskonto on jossain määrin haitallista, se esimerkiksi lietsoo ja aikaansaa sosiaalisesti ongelmallisia tilanteita - esimerkiksi jos uskonvakaumus saa juoksemaan ihmisiä vasten ja kertomaan siitä miten juuri hänen uskontonsa on oikea usko ja että vääräuskoiset ovat moraaliltaan vääristyneitä ja ansaitsevat lopullisen tuhon. Sisäpiirille tämä on mainos ja elinvoimaisuuden ja rohkeuden osoitus. Ja juuri tämä sitouttaa tiettyyn piiriin. (Ja oman ideologian sisällä saa helposti arvostusta myös vastakkaiselta sukupuolelta.) "A socially cohesive group that defines an in-group by definition defines out groups as well. You can call them "sheep", "fools", or worse, "inhuman", the traditional way to justify treating the out group badly. Many tribal societies call themselves something like "the people" and outsiders something like "ghosts" or "demons". We see this more subtly when Christians state as fact that atheists themselves cannot be fully human (because they are immoral, deny their spiritual side, or fail to have the full range of emotions like love)."

Hupaisinta on tietysti se, että Wilkins kuvaa sitä että ateistien konventit ja muut tapahtumat ovatkin siksi tärkeitä. Ateismilta kun puuttuu nykyäänkin tietynlainen toiminta joka toimisi signaalina. Näkyvät piirteet erottavat sen yhteisöllisyyden sellaiseksi että se ei ole ollenkaan samanlaista kuin uskovaisuudessa. Ateismin julistaminen tuo toki vaikeuksia, mutta ilman sisäistä tukiryhmää sitouttaminen jää helposti pieneksi. Lisäksi ateismin sosiaalinen puoli on heikko koska se määrittelee itsensä nimenomaan "ulkopuolisille perustelevin" kielenkäytöin. Wilkins huomauttaa tästä seuraavasti ; "define the atheist community in terms of truth, autonomy and community. The problem is, these are values also held by many other communities, and they are not the very same communities. I know many liberal religious folk who also value science, truth and personal autonomy, and many atheists who do not. So while I applaud his picking these values, he hasn't quite picked out the identifier and community builders of an atheist community."

Konventiot tarjoavat muutosta tähän tilanteeseen. Siellä voidaan olla samanmielisten keskuudessa ja määrittää sisäpiiri ja ulkopiiri erikseen. Tämä rakentaa yhteisöllisyyttä, mutta toisaalta tämä myös väistämättä kasvattaa juopaa "ateistejen" ja "muiden" välille. (Nythän ateistit ovat """militantteja""" vain niille jotka yrittävät rajoittaa lupaa olla ateisti tai jotka yrittävät osallistuttaa ateisteja uskonnolliseen toimintaan. Eli he vastustavat niitä jotka vastustavat heitä.) Tämä on minusta hyvä muistutus siitä että oikein mikään ideologia tuskin tulee muuttamaan tätä piirrettä ihmisissä.

No, onhan jopa miekkailussa havaittavissa piirteitä jossa oman sisäpiirin suosio saavutetaan sitouttamalla vapaa-aikaa ja elämää siihen että osataan omituisia ja nykykulttuurissa triviaaleja temppuja jotka voivat näyttää ulkopuolisista perin omituisilta ja jopa naurettavilta ; Olenpa itsekin saanut ihmettelyä siitä että mitä ihmettä kaltaiseni iso mies vielä leikkii miekoilla kuin pikkupoika. Tämä muistuttaa siitä että klassinen tapa nähdä miekat ja autot peniksenjatkeina, kompensaationa ja miehisen substanssin ylikorostamisena on jopa huono tapa lähestyä asiaa. Kysymys on oikeastaan nimenomaan käänteisestä kompensaatiosta. Kun vain on riittävän päheä voi leikkiä miekoilla kuin pikkupoika ilman että se on este ; Nyt, tämän jälkeen, voin sentään vastata kysymykseen "miksi", että "osoittaakseni viriiliyteni".

Ikävää seurallisuutta

Puolisoni on opettaja. Ammatinvalinta tarkoittaa käytännössä sitä, että on pakko kohdata työssään aina jossain määrin kritiikkiä. Vaikka asiat tekisi millä tavalla, on joku moittimassa asiaa. Esimerkiksi jos opettaa luokkakaavioita, voi olla tylsän ammattimainen, jolloin joku moittii siitä että opetus on tylsää. Tai sitten opettaa luokkakaavioita leikkisämmin vaikkapa WoW -maailmalla jolloin joku moittii siitä että siinä aliarvioidaan opiskelijoiden kykyä ammattimaisuuteen.

Monille tämänlainen kritiikinkanto on vaikeaa. Sitä haluaisi että kaikki oppilaat nauttisivat ja oppisivat. Moite koetaan omaksi epäonnistumiseksi. Tässä on taustalla myös ryhmähenkiajattelu. Jos kaikki saadaan mukaan, on luokka samalla yhteisö.

Tämänlainen asenne näkyy internetmaailmassa SIWOTI -syndroomana. Ihminen haluaa opettaa ja saada väärässäolevan oppimaan ja olemaan samaa mieltä kanssaan. Tässäkin mukana on vahvasti sosiaalinen leima ; Väärässolija halutaan usein saada messiin. Ulkopuolisuutta pidetään ikävänä asiana ja tämä aiheuttaa kiukkua. Tämäntyyppinen sosiaalisuus on sitä että ryhmähengen nimissä kasvatetaan ryhmäpainetta. Ja tämä sosiaalisuus ei enää olekaan niin mukava tai positiivinen asia.

Tämä asennemaailma värittää myös uskonnollisen julistamisen. Ylläolevat ovat mukana vain sen takia, että olisi helpompaa huomata, miten helposti ihminen pehmentää ryhmäpainetta ja pitää tätä sosiaalisuutena. Vastarannankiiskit nähdään tällöin tuhoisina ja epäsosiaalisina. Tässä sitten vain tekee niin että sitä pehmentää vallankäytön. Tällöin pehmoilua voi perustella vaikkapa "suvaitsemattomuuden suvaitsemisella." On melko helppoa nähdä että usein kysymys on kuitenkin vain uudelleennimetystä suvaitsemattomuudesta jossa tuetaan suvaitsemattomia.

Julistus on uskonmainostusta - ja sitten jotain ihan muuta!

Julistus on uskonnoissa mielenkiintoinen ilmiö. Se on usein vain jotain, joka on hieman kuten likimain mikä tahansa muukin mainonta ; Se ei tunnu kiinnostavalta, mutta sillä on kuitenkin jonkinlainen rooli ja vaikutus. Tähän aihepiiriin päädyttiin "Paholaisen Asianajaja" -blogin kommenttipuolella.

Usein julistusta perustellaan muutamalla teemalla :Sitä perustellaan usein uskovaisen autenttisella ilolla omasta uskosta ja että ihmisen ilo johtaa hänet jakamaan tämän tärkeän asian muiden kanssa. Uskonto on pelastamista varten, joten mukana on myös pyytetön auttamishalu, joka yltää pelkän normaalin innostuksen ylitse. Sen lisäksi julistus nähdään todellakin mainontana, jonain joka muistuttaa uskonnon olemassaolosta ja saa ihmiset harkitsemaan sitä. Lisäksi on tiedostamisen henki jota "Paholaisen asianajajan" puolella kuvattiin seuraavasti "Kirjat ja vakuuttavat sanat (uskonnonfilosofia, apologetiikka) voivat tehdä kuitenkin kristillisestä maailmankatsomuksesta erään relevantin vaihtoehdon, varsinkin meidän sekulaarissa ajassamme. Vasta kun henkilö pitää kristinuskoa relevanttina vaihtoehtona, on hän valmis vastaanottamaan nämä "uskonnolliset kokemukset"."

En toki ole kyseenalaistamassa uskovaisten pyyteetöntä asennetta ja pelastushalua. Muihin puoliin sen sijaan löytyykin sitten kaikenlaista.

Tässä kritiikkinä tulee yleensä se, että julistajille "nyrpistetään nenää" - Kuten blogissa kommentoitiin "julistustyön hämmennys tuo mieleen myyjät, verkostomarkkinoijat, VHH-dieettien jne ihmedieettien markkinoijat ja intoilijat. Hekin nostavat läheisissä vaivautuneisuuden tunteita ja heitä verrataan uskovaisiin, mikä myös laskee/osoittaa uskovaisten julistustyön arvoa keskuudessamme" Tämä onkin se ydinasia, joka vaikuttaa hyvin monella tavalla. Uskovaiset myös aika usein itse viittaavat tähän nyreyteen ja pitävät sitä epäkunnioittavana ja jonain jota tulisi vaihtaa avomielisyyteen. He esimerkiksi kertovat että julistaminen ja avoin uskovaisuus kohtaa vastentahtoisuutta ja väistelyä, toisin kuin monet muut aiheet:
1: Julistus ei ole mainontaa samaan tapaan kuin vaikkapa karkkibrändien esittely. Kun menemme kauppaan ja siellä on esillä karkkia, meidän alkaa tekemään mieli karkkia ja valitsemme silloin mieluummin tutun. Uskonnossa mainos ja tuote on olennaisesti sama. Ei synny tilannetta jossa uskontoa yht'äkkiä alkaa tekemään mieli ja sitten sitä marssii lähimmälle katujulistajalle. Aivan kuten ei käy niin että meidän mielemme alkaisi yht'äkkiä tekemään mieli karkkia ja sitten menisimme katsomaan karkkimainoksia. Uskonto ja julistaminen ei luo tarvetta uskoa, se ainoastaan täyttää jo olemassaolevan tarpeen.
2: Tiedostaminen ei itse asiassa ole uskontojen kohdalla kovinkaan olennaista. Sillä meillä on yllättävän hyvät tiedot. Tämä näkyy kun katsoin televisiosta dokumenttia jossa käsiteltiin huumorintekoa. Siinä kuvattiin taustoituksen tarvetta ; Populaareista aiheista on helppo kirjoittaa koska ne on taustoitettu ihmisille jo valmiiksi. Tanssimisesta tehdyt vitsit vaativat helpommin enemmän selitystä ja alustusta. Uskontoasioihin taas ei tarvita juuri lainkaan alustusta, koska asia on ihmisille hyvin tuttu. Siksi kun joku kysyy "oletko kuullut Jeesuksesta?" niin kysymys ei ole kovin järkevä. Kukaan ei sano että "en". Yleensä tietoa on sen sijaan mallia "enemmän kuin ehkä haluaisin".
3: Julistus herättää hämminkiä ja se on keskivertoihmiselle hyvin etäännyttävä kokemus. Julistus näyttäytyy hyvin helposti hihhulointina. "Yrittääkö toi käännyttää mua" nähdään omaan itseen liittyvänä identiteetinmurtamis ja vaihtamisyrityksenä hyvinkin helposti. Tämä tarkoittaa sitä että julistus ei suinkaan tuo uskontoa miellyttäväksi ja helpommin lähestyttäväksi. Jos kyseessä on suosionlisäys normaalien ihmisten parissa, se ei onnistu. Jos mainonta toimii, kyseessä olisi siis epäonnistunut mainoskampanja. Vaikka ihmisiä kenties voidaan suggeroida tunkemalla heille lappua postilaatikkoon, väläyksiä telkkariin ... niin tämä ei selvästi ole se tapa.
4: Boyeriläisittäin julistus voidaankin sen sijaan nähdä nimen omaan sen kautta että tämä muiden nyreys on merkki vaikeuksista joita ihminen kokee tukiessaan omien piiriä. Näin julistus on statuksenkorotussuorite. Tässä ei toki haeta statusta "keskivertoihmisen silmissä", he eivät ole ydin. Julistuksessa koettu vaikeus (joko aggressiivisuus tai pelkkä ignoraation tuottama tylsyys ovat vaivoja) he näyttävät muille uskovaisille sitoutumisensa. Tämä tuo heille kunniaa ja arvostusta. Ahkeria julistajia katsotaan ylöspäin, koska he ahkerasti tekevät töitä Tärkeän Sanan Eteen.

Julistus voidaan nähdä aivan muuta kautta, kuin mitä aluksi näyttää. Mainonnan sijasta kysymys onkin enemmän olemassaolevien jäsenten sitouttamisesta. Sekä siitä että löydetään ne tyypit jotka ovat alttiita. Tämä itse asiassa sopii yhteen julistajien parissa yleisen etsikkoaikakäsityksen kanssa. Siinä nähdään että ihmisillä on herkkyysaika, jolloin hän ottaa julistamisen vastaan. Tämän takana onkin luultavasti jonkinnäköinen kokemus siitä miten ihmiset oikeasti toimivat. Ahkera julistaminen on tuottanut yritystä ja erehtystä, joka kyllä taatusti valottaa jotain ihmisen lajityypillisestä psykologiasta.

Julistaminen voidaankin nähdä siten, että sillä nimen omaan karkotetaan kaikki ne ihmiset jotka eivät ole helposti alistuvia uskonnollisen identiteetinmuutosmylläkän vaatimille toimille ja toimenpiteille. Toisin sanoen julistus herättää, ei keskivertoihmisen, vaan helposti kääntyvien ihmisten, huomion. Näin julistaja itse asiassa nappaa mukaansa ne ihmiset jotka ovat tehokkaasti muunnettavissa uskovaisiksi tiettyjen psykologisten kikkojen kautta.

Tästä saadaan apuja aivopesun kautta. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan prosessi toimii kolmivaiheisesti (1) Ensin rikotaan ihmisen vanhan identiteetin eheys (2) Uusi identiteetti syötetään ja opetetaan (3) uutta identiteettiä vahvistetaan. Tästä lähtökohdasta julistaja houkuttelee horjuvia ihmisiä, ja esimerkiksi seuran avulla opettaa ja vahvistaa uuden toimintamallin, joka antaa ihmiselle esimeriksi seuraan hyväksymisen tunteen. Uskovaisten ei tarvitse tietysti tehdä särkemistä (se ei ole edes relevantti vaihtoehto, en usko että kukaan uskovainen lähtisi tämänlaiseen) sillä elämä osaa kyllä särkeä ihan ilman uskovaisten apua. Kolmivaiheinen prosessi käydään silti läpi.

Uskovaiset julistajat kertovat aika usein dramaattisista tapahtumista jotka ovat ajaneet heidät uskoon. ~ Nämä ovat toki tehokkaita kääntymiskertomuksia. Jos on ennen ollut pinnallista elämää, voi esittää että tuntee materialistisen elämänmenon, eli tuntee vastustajansa. Jos on miltei romahtanut huumeisiin, voi kertoa miten uskonelämä eheyttää. Ja jos on meinannut kuolla syöpään ja sitten parantunut, niin saa ihmeparanemiskertomuksen. Nämä ovat mielenkiintoisia tarinoina. Olisi kuitenkin hieman erikoista uskoa että kaikki nämä tarinat olisivat valehtelua ja tietoista huijausta (toki niitäkin löytyy). Liioittelua ja väärintulkintojakin löytyy (esimerkiksi aika usein itsekseen parantuvan taudin, kuten tiettyjen hepatiitin muotojen, katoaminen ei ole ihme) on tietysti olemassa. ~ Mutta aivopesun kolmivaihe sen sijaan ennustaa, että useilla julistajilla todennäköisesti itse asiassa on aika dramaattinen elämänhistoria, eli yllättävän harva heistä valehtelee. (Kyllä, se olen juuri minä kaikista maailman ihmisistä joka väitän näin!) Valitettavasti tämä kertoo myös siitä, että ilman vastaavia dramaattisia omakohtaisia vaiheita julistustyö ei hevin kanna hedelmää.

Hyötyliikuntaa.

Päädyin keskustelemaan koululiikunnan hyödyistä ja haitoista. Tätä tehdessä päädyimme taivastelemaan sitä, miten koululiikunta sisältää ensi sijassa kaikkea sellaista liikuntaa jota esimerkiksi minä pidän äärimmäisen epäkiinnostavana. Eli joukkuelajeja.

Joukkuelajeja, kuten jalkapalloa ja jääkiekkoa, sävyttää tietty käytännöllisyyden puute. On täysin turhat ja abstraktit tavoitteet, kuten saada nahkapallo vierimään tietylle alueelle. Tätä kautta siitä ei ole hyötyä. Sen sijaan vaikkapa suunnistuksesta ja uinnista voi saada hyötyä myös koulun ja liikuntatuntien ulkopuolella. Mutta näitä liikuntatunneilla on harvoin. (Kävin koulua 3+3 vuotta uimahallin vieressä. Ei ollut tunteja siellä kuin pari vuodessa..)

Toisekseen joukkuelajit ovat hengeltään varsin destruktiivisia. Joku ruoja on ilmeisesti ajatellut että esimerkiksi jalkapallossa tai sählyssä opittaisiin yhteispelitaitoja. Kuitenkin koulujen otteluita sävyttää ensisijassa "tähtioppilasmaisuus". Eli on tiettyjä hyviä pelaajia, joiden valitseminen omaan jengiin on ensiarvoisen tärkeä temppu. Tätä kautta huonot pelaajat halutaan omaan joukkoon viimeisenä. (Minä olin se viimeinen, eikä ihme. Minulla on liikunnanopettajan lausunto jonka mukaan olen tumpelo. Eikä tästä voi suuttua koska tottahan se mies puhui!) Rakenne on sellainen että tähtioppilaat saavat egoboostia. Viimeisiin tulee luuseristatus, josta ei oikein pääse eroon. Itseäänruokkiva kehä kun on se, että hyvälle pelaajalle syötetään. Huono pelaaja saa helposti vähemmän syöttöjä joten petraaminenkaan ei tuota välttämättä paljoakaan ; Mahdollisuuksia näyttää kohenneet kykynsä on vähän. (Miksi siis edes yrittää?) Tässä mielessä urheilutunnit kannustavat enemmänkin kilpailuyhteiskuntaan ja pyrkyröintiin kuin yhteispeliin. (Opettajat, älkää kuvitelko että oppilaanne eivät olisi kaikessa inhimillisyydessään myös raadollisia kusipäitä! Jopa pyyhepojat ja viimeiseksi valitut ovat. Kenties eniten juuri he.)

Itse olenkin fiksoitunut yksilölajeihin. Näin ei varmaan ole ihmeellistä että harrastan pragmaattisia sovelluksia sisältävää urheilua jossa ei ole ryhmätaistoa tai kilpailuja. Sellaista joka perustuu oman itsen kanssa puurtamiseen. Jossa ytimessä ei ole shownäyttö tai kilpailu muiden kanssa. "Me-muut" -henkeäkään ei ole kun ei ole vastatiimiä. Itsepuolustus on tätä kautta paljon humaanimpaa kuin esimerkiksi jalkapallo, josta pidän niin vähän että kieltäydyn esimerkiksi ymmärtämästä sellaisia määritelmiä kuin "linjatuomari". (Joku turha tärkeilevä tyyppi lienee hän.)

Jengi ja kuitti.

Jos aiheena on se, että pitääkö jotain asiaa suositella tai kieltää, vedotaan aina erilaisiin tosiasioihin. On syitä joilla asia tulee kieltää tai sallia. Joskus asiaa ei vastusteta suinkaan näiden asioiden vuoksi, vaan asiaa inhotaan itsenään. Nämä voidaan tunnistaa ; "Oli niin tai näin, niin aina väärinpäin" -tilanteiden löytäminen kertoo yleisesti ottaen siitä että faktoilla ei ole merkitystä. Asiaa vastustetaan asian vastustamisen vuoksi. Perustelut ovat vain jotain jotka heitetään ennakkoluulojen päälle.

Tästä helpom esimerkin saa roolipeleistä. USA:ssa roolipeliaiheisia kirjoja on haluttu pois vankiloista. Nyt asiassa on käynyt mielenkiintoinen käänne ; Roolipelejä on aikaisemmin haluttu rajoittaa sen vuoksi, että niiden on katsottu korostavan jengiytymistä. Niiden on katsottu kasvattavan hierarkiseen ajatteluun. Etenkin vakiovastustuksen kohde, D&D, "mimics the organization of a gang."

Nyt keskustelu on ohjautunut siihen että jengiytymistä ei tapahdu; Itse asiassa roolipelit vähentävät sitä. Nyt tämä nähdään vaarallisena. Roolipelien vastustajista D&D -pelurit etääntyvät vankilan arjesta. Jengiytymisen väheneminen on todiste tästä eskapismista. Nyt korostetaan sitä miten riskinä on "D&D players looking to Dungeon Masters, rather than to the prison's own carefully constructed hierarchy of authority, for guidance and dispute resolution."

Kaikkia pelejä ei toki olla bännimässä. Ainoastaan roolipelit. Tämäntapainen ajattelutapa tuntuu kummalliselta, mutta se on yllättävän yleistä. Syynä tähän on se, että arvokeskusteluissa kyseessä on pohjalla enemmänkin tunteet ja henkilökohtaiset inhotuksentunteet kuin tosiasiat, riskit ja vaarallisuudet. Faktat liimataan tilanteen mukaan oman näkemyksen päälle. Ja jos faktat muuttuvat, niin sitten ei muuteta mielipidettä vaan selitykset. Itse henkilökohtaisesti en kykene kunnioittamaan tämänlaista diskurssia älykkäänä. Sellaiseen ajautuminen on idiotiaa, toki inhimillistä idiotiaa, mutta idiotiaa silti.

Luultavasti USA:n roolipelikiellon takana on myös uskonnollisia sävyjä ; Siellä roolipelivainoilla on pitkät perinteet ja usea fundamentalisti pitää niitä suorastaan saatananpalvontana. Tätä ei tietysti haluta tunnustaa, koska tämä perustelu veisi keskustelukentän USA:n uskonnonvapauslain piiriin, ja tämä ei olisi kirjojen bannimista halajaville kannattavaa.

Smells like team spirit.

Ihmisillä on mielessä miltei automaattinen ajatus siitä, että juuri ideologia aikaansaa pahuutta. Tässä kohden ihminen nähdään siis aatteidensa kautta. Näin ollen esimerkiksi kiihkouskovaisen kiihkon syy on usko.

Kuitenkin monet asiat ovat yleisinhimillisiä, ja niihin vetoamalla pärjää kulttuurissa. Tälläisessä tapauksessa syy- ja seuraus menevätkin ympäri. Ehkäpä kiihkouskovainen olisi uskonnottomana jotain ihan muuta kiihkoilevaa.

Ehkä selvin tämänlainen on ihmisten yhteistyöhalu. Eikä minkälainen tahansa yhteistyöhalu, vaan nimen omaan sellainen, jossa toimitaan ryhmässä. Yksilöt uhratuvat ryhmän sisällä. Tämä näkyy siinä, miten ihminen helposti osallistuu kilpailevien ryhmien kiistoihin.

Jos otetaan lähtökohdaksi hikipedian "houre" ja otetaan sieltä lainaus "Kun houreita saanut henkilö saapuu paikalle, rento juttelu muuttuu usein äkillisesti syvälliseksi, filosofiseksi -ja usein kiivassävyiseksi väittelyksi. Tyypillisiä aiheita ovat pahan olemus, moraali sekä CMX:än sanoitukset", on selvää että olemme kaikki jossain määrin tälläisiä. Ja jotkut ovat tätä enemmän. Useimmilla meistä on joitain aiheita, jotka herättävät sisäisen houreilijamme.

Kun katsoo kommunistien toimia, on helppoa huomata, miten ryhmähenki sen parissa on ajanut toimimaan. Maailman nähdään olevan luokkasodassa. Ateistinen kommunismi on ollut aktiivista ja aktivistista tavoilla joka

Monet feministit taas näkevät maailman miesten dominoimana. Heille maailma näyttäytyy eturyhmien taisteluna. He ovat tässä kohden monin paikoin ja monin tavoin oikeassa. Mutta jopa näiden feministien toiminta perustuu tunnetasolla - ja jopa perustellaan ääneen argumentaatiotasolla - erikoisasemalla ja paremmuudella.

Ihminen joka menee ryhmään aktiivisesti, ja osallistuu sen "taisteluihin", voi kokea itsensä erinomaiseksi, valituksi kansaksi, hyvien puolella pahaa vastaan toimivaksi, kohtalon oikeuttamina valtijoina, perimän määräämänä parempana ihmisenä ... Yksityiskohdat ovat moninaiset. Kaikkien henki on sama. On jotain, joka antaa vipuvartta siihen, että on parempi ihminen kuin muut.

En siis usko että uskonto on kiivailun syy. Uskonnollinen kiivailu on toki ilmiönä tosiasia, mutta uskonto lähinnä värittää kiivailun. Ja tekee siitä hyväksyttävämpää. Tämä viimeisin kohta tietysti tekee sen, että toiset ideologiat pumppaavat tehoja ryhmähengestä tehokkaammin kuin toiset. Ideologiasta tulee tätä kautta vahvistin.

Siksi, jos joku uskoo että maailma siivotaan fanatismista vaikkapa kieltämällä uskonnot, ei onnistu, vaan pikemminkin rakentaa omaa erilaista fanaattisuuttaan. Mutta jos joku tämän pohjalta esittää että vaikkapa uskonto ei olisi riski, ei ole oikeilla jäljillä hänkään. Sama riski vain on kaikkialla vastassa.

---

Kirjoittaja yrittää vedota yleiseen harkitsevaisuuteen ja varovaisuuteen. Mutta hän tiedostaa myös sen, että joskus ihminen voi tehdä sellaisia tekoja joita ei muuten tohtisi tai välttämättä edes haluaisi, jos vain jotkut pikku -ukot komentavat ja uhkailevat. Tämän kaiken sanottuaan ei voi tietysti muuta, kuin mennä kadulle mylvimään.

Rituaalit.

Ropecon 2009 oli monenlaisia esitelmiä. Seurasin monia. Yksi niistä oli Harviaisen esitelmä "Role-Playing and Rituals", joka käsitteli sitä, onko roolipelaaminen uskonnolliseen rituaaliin verrattavaa toimintaa, ja jos on, niin missä kohdin ja millä ehdoilla. En tukeudu suoraan tähän aineistoon, mutta vedän sitä kautta erilaisia viivoja eri suuntiin. Ja tässä kohden em. luennolla on paljonkin merkitystä. (Itse luento oli itse asiassa tätä blogausta paljon hienompi. Minulla vain ei ollut muistiinpanovälineitä, ja omaan conittamistapaani kuuluu vahva "overnight" -henki, jossa valvomisen määrä on lähellä sietokyvyn maksimia.)

Perusideana on se, että rituaaleja on monenlaisia. Esimerkiksi uskonnollis - maagisia rituaaleja. (Joista osa vaatii näille isoa erottelua ja toisista erottelua ei juuri pidä tehdä), Interaktiorituaaleja joissa haetaan yhteyttä ryhmän kanssa ja niin edes päin. Ne voivat olla yleisiä tai harvinaisia. Tai ne voivat olla vaikeita tai helppoja. Esimerkiksi jos uskovalta vaaditaan joka sunnuntai kirkossa käyntiä, kyseessä on helppo rituaali, joka tapahtuu usein. Useat initiaatioriitit, aikuistumisriitit, taas ovat harvinaisia, ja ne voivat olla hyvinkin haastavia: Niihin voi liittyä jopa kuoleman riski. Toisaalta jotkut harvinaisetkin rituaalit ovat helppoja: Esimerkiksi "suomiluterilaiset kirkkohäät" ovat melko vaivaton mutta harvinainen rituaali.

Kaikille niille on yhteistä se, että on sisäpiiri ja ulkopiiri, ja jokin toiminta jolla pyritään jotenkin vaikuttamaan johonkin asiantilaan, joko tässä tai tuonpuoleisessa todellisuudessa. Ihminen kaipaa rituaaleja, koska ne tuottavat
1: Rituaali tuo ihmiselle tunteen ennustettavuudesta, hallinnasta ja turvallisuudesta. Vaikka rituaali ei välttämättä vaikuta asiaan mitenkään ulkoisesti asioita tarkastellen, niiden vaikutus ihmisen tunteeseen tilanteesta on valtavan suuri.
2: Toisaalta rituaalit antavat myös yhteisöön sitomisen tunteen. Sen sisällä luodaan oma säännöstö, joka ulkopuoliselle voi olla outo. Sen sisällä sillä on sosiaalinen ymmärrettävyys. Tämä tarkoittaa sitä että ryhmän sisälle se on jonkinlainen yleinen näkemys, konventio. Tähän liittyy myös elitismi, kun sisäpiiri nähdään erityisenä, pelastuneena valiojoukkona joka tietää esimerkiksi tuonpuoleisen salaisuudet - toisin kuin muut jotka ovat harhaanjohdettuja.
3: Ehkä erikoisin syy on kuitenkin ihmisen psyykessä; Ihminen joka saa jonkin asian helposti, ei yleensä arvosta sitä. Siksi hyvään fiilikseen tarvitaan joko/ja/tai riski eli siihen liittyy jokin haittaava asia, tai uhraus joka tarkoittaa sitä että voimavaroja sidotaan johonkin. Tätä kautta rituaali yleensä pistää ihmisen tekemään jotain. Tämä ei välttämättä tarkoita omaisuuden uhraamista, lampaiden uhraamista tai muuta yleensä "uskonnolliseksi uhraukseksi" yleensä katsottua. Se voi olla esimerkiksi se, että henkilöt välttävät joitain ruoka -aineita kuten lihan ja maidon samanaikaista syömistä. Tai se voi olla asennoitumisen kuten nöyryyden vaatimista, tai sitten sitä että henkilöltä sidotaan aikaa, tai vaaditaan vaikka rukoilukäyttäytymistä. Tämä on jalkapallosta tai golfista tuttu ilmiö: Jos pallo on maassa ja sitä tökitään tikulla, se ei vielä tunnu kovin jännältä, vaan tarvitaan reikä johon pitää osua. Vaikka juttu golfin kohdalla on abstrakti eikä kovin "käytännöstä nouseva", eli se on ihmisen melko mielivaltainen sääntö, sen arvo ihmiselle tulee osittain sitä kautta että vaiva sekä päämäärä antavat jo itsessään teolle lisäarvoa ja merkityksen.

Rituaalit perustuvat sosiaaliseen määrittelyyn ja ryhmään kuulumiseen. Ne kurottavat "arkitodellisuuden" ylä/ulkopuolelle niin asenteiltaan kuin sijainniltaankin; Eristynyt luostari, kirkkorakennus ja muut antavat sille erityisen tilan ja ajan. Rituaalit sisältävät myös yhdessä jaettuja elementtejä ja toimintaa, niillä on "rituaalia tekevän ryhmän sisällä" mahdollinen/todellinen/toivottu/odotettu vaikutus joko henkilön sisäinen tai ulkoinen. Lisäksi niissä on informaatiosuoja, joka erottaa "rituaalitilan" "normaalitilasta", ja ryhmä ei ole itsekriittinen: (Etenkin ulkopuolinen) kritiikki kertoo vain siitä että henkilö ei ole sisäpiirissä. Todistusaineiston ollessa kyseessä, sen tarkoitus ei ole olla potentiaalista kritiikkiä, jotain joka todella argumentoi että rituaali on perusteltu, vaan tukea rituaalin näkemystä. (Mikä ei välttämättä tarkoita että rituaalit perustuisivat typeryydelle: Huber on esittänyt asiasta sadun: Voidaan kuvitella että jokin heimo syö omenia, ja lävistää ne nauloilla. Perusteluna voi olla se, että omena edustaa perisyntiä ja naulat taas ovat Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisen symboli. Vaikutus voi olla anemian poisto, kun alueen maan rautavarastot ovat heikkoja.)

Tältä kohden jalkapallo ja roolipelaaminen ovat ehdottomasti rituaaleja. Niihin liittyy myös mm. vahvoja tunteita, erillisiä pelipaikkoja tai stadioneja, eliittiryhmä, oma kannatusporukka. Ollaan esimerkiksi "Ilvesfaneja" ja tämä yhdistää kaikki "Ilvesfanit". Ne ovat ehdottomasti sosiaalisia. Niissä kaikissa on myös konventiot. Jos potkit "omaan maaliin" jalkapallossakaan ei katsota hyvällä. Myös autoritaarisuus on erittäin rituaalien sosiaalisen konteksin kaltainen: On jokin auktoriteettitaho, kuten pappi, erotuomari tai pelinjohtaja, joka tarkastelee sääntömaailmaa ja jota kunnioitetaan vaikka hän enemmänkin "valvoo" ja "ohjaa" kuin "on vain yksi jäsen rituaalissa".

Osa on mukana useissa uskonnoissa, mutta ne puuttuvat roolipeleistä ja vaikkapa jalkapallosta:
1: Ankkurointi. Tämä tarkoittaa sitä että rituaalin yritetään muuttavan ihmistä. Tässä kohden aivopesun tutkimus on antanut tuloksen, että muutokset eivät ole pysyviä vaan niitä on tuettava. Tätä kautta ryhmähengen vahvistaminen ja eristäminen tai ideologian toisto muuttuu tärkeäksi. Roolipelien kohdalla tästä oli hauska esimerkki: Oli ollut peli, jonka aikana piti elää viikko pahvilaatikossa ilman rahaa. Pelin jälkeen ihmiset jonkin aikaa huomasivat köyhät. Mutta tämä laantui ajan kanssa. Vaikutus oli joskus vahvakin, mutta kun sitä ei ankkuroitu, sen vaikutus lakkasi. Tätä kautta persoonan muuttuminen roolipelejen kautta on ns. melko "hankalaa".
2: Pysyvä erillisyys. Vaikka jalkapallossa ollaan "sisäpiirin mielestä" sitä mieltä että se on tärkeä asia, kukaan ei pidä sitä erityisen todellisuuteen vaikuttavana. Roolipelien kohdalla tämä ero on erityisen selvä, koska roolipelit eivät väitä siinä tapahtuvia kohtauksia todeksi, vaan teatterinomaiseksi leikiksi. Roolipelaaja voi toki samastua hahmoonsa, mutta offgame, eli aiheessa pysymättömyys ja ingame eli pelissä toimiminen ovat aina mukana.

Kuitenkin tässä kohden on hyvä huomata että samat syyt jotka ajavat kultit tuhoonsa, ovat samoja elementtejä jotka pilaavat urheilulajin suosion tai siirtää roolipelin valittamiseksi tai kalaj ryystämiseksi ja ihme vitsien heittelyksi: Ja se taas liittyy odotuksiin, informaatiooon ja kaikkeen yllä mainittuun. Jos "sisäpiiriä" ja "erillisyyttä" ei onnistuta säilyttämään, pelitapahtuma romahtaa, samoin käy jos pelaajat kokevat että pelinjohtajalla ei ole hommat hanskassa. Toki asia ei ole "joko tai". Kuten ei uskonnonkaan kohdalla : Esimerkiksi jos/(kun?) pelistä liikkuu liian vähän informaatiota mutta se toteutetaan muuten mallikelpoisesti, tulee odotuksiin perustuvia jännitteitä, jotka aikaansaavat sen että osa pitää pelistä paljon ja toiset vihaavat sitä.