perjantai 22. helmikuuta 2013

Debattiturhaumasta ja laumahenkisyydestä

Olen toistuvasti saanut ns. mukavilta ihmisiltä lausuntoja joiden mukaan heille keskustelu ei ole setvimistä. Että on mielenkiintoista ja hauskaa nähdä eri näkökulmia. Heille debatti on riitelyä ja egoilua. Eli väittely on yksi keino harrastaa itsekorostamista. Tässä on helppo nähdä totuutta. Väittelyssä menestyminen kouluttaa paremmaksi väittelijäksi ja se vaikuttaa itsetuntoon kohottavasti. Sitä voi tulla ylpeäksi. Tunnistankin näitä piirteitä itsessäni.

Lisäksi debatointi erimielisten kanssa tuottaa konflikteja. Vääntöä ja loukkaantumisia syntyy väistämättä. Ja jos minä olen paikalla, niitä syntyy jo ihan yleisen keskustelusanavalintavarastoni ja yleisen vittupäisyyteni vuoksi.

Kuitenkin "Tiedemies" kirjoitti hieman asian varjopuolesta. Hän keskittyi rasismiaiheeseen, mutta idean voi laventaa kaikenlaiseen. "Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat."

Tämä kohta muistuttaa siitä että tosiasiassa kaikki väittely on paitsi egoilua, myös egoilua ehdoilla ja riskeillä. Erimielisten kanssa debatoidessa ylilyönti egoilussa kostautuu. Näin siinä on itse asiassa itseään jarruttava ketju ; Mitä kovemmalla tasolla ja kovemmalla ehdottomuudella ja rajulla kielenkäytöllä pelaa, sitä isommat riskit ovat. Kun on heittäytynyt koko olemuksella ja raivolla ja omanarvontunnolla puolustamaan jotain koka paljastuu tyhmyydeksi, ego rapisee maahan.

Sitten on tietysti "mukavia ihmisiä" (heittomerkeillä) jotka ovat keskustelijoiden sijasta julistajia. Heistä vastaanpaneminen on inhottavaa. Ei siksi että he vihaisivat konfliktia : Heidän koko ideansahan on juuri käännyttää, kritisoida ja kumota jotain jota he pitävät vastustajanaan. He ovat rintamalinjassa siellä missä on erimielisiä. Ja tämä aiheuttaa vääntöä jossa on riskejä. Siksi he haluavat muuttaa keskustelun yksisuuntaiseksi, sellaiseksi jossa he eivät joutuisi ottamaan riskiä. Vaikka monilla on mielikuva jossa julistaja on vaahtoisuisin käännyttäjä, onkin huomattava että he saavat tilaa vain rajallisesti joten he ikään kuin saavat "yksisuuntaisuutta" ehdoin. Yleensä nämä ehdot ovat hyviä tapoja koskevaa. Julistus ei ole itseäänruokkivassa egoiluketjussa.

Osa on sitten vain sisäisesti vastustava. Tällöin omassa piirissä lietsotaan vihaa ja vastustusta. Sisäpiirissä on tälläisissä asioissa helposti itseään ruokkiva ketju. ; Näin ollen pidänkin oleellisena että käydään uskovaisten tilaisuuksissa. Mutta ei siten että olet siellä vieraana vaan siten että olet siellä tuttuna. Esimerkiksi on virhe mennä Jehovan Todistajien tilaisuuteen kutsuvieraana. He välttelevät konfliktia koska kyseessä on joko erimaailmankuvallisen kohtaamistilanne tai vähintään käännytystilanne. Nämä tarjoavat tilaa näyttelylle ja kikkailulle. Sen sijaan kannattaa mennä vierailulle vieraan kaupungin Jehovan Todistajana. Tai kertoa olevansa uskosta karkotettu luopio joka harkitsee paluuta. Tämänlaiset kohtaamiset kertovat oleellisia. Sillä pahimmat karvat näytetää "omilla omien keskellä". Tämä voidaan tehdä koska viha kohdistetaan poissaoleviin. Tämän tapainen on näkymätöntä mutta julkista aggressiivisuutta.

Tämän vuoksi ei pidäkään ihmetellä että Pascal Boyer pitää uskonnon huolestuttavuuden mittarina nimenomaan sitä miten uskonto suhtautuu apostaatikkoihin, uskosta luopuneisiin. Sisäpiiri joka tietää miten ulkopiiriä kohdellaan on haasteellisin mahdollinen. Tämä on myös syy, miksi minä yhä väännän esimerkiksi kreationistien ja uskovaisten kanssa. Tätä kautta he eivät ole pelkästään jokin poissaoleva abstraktio jota on mukavaa haukkua poissaolevana. Sen sijaan haukun heiltä silmät korvat päästä päin naamaa. Se ei kenties ole kaunein tapa viettää elämää yhdessä ihmisten kanssa. Mutta aina silloin tällöin kun herään "debattilaarin lattialta" nenä veressä se opettaa minulle aimo annoksen nöyryyttä. Nöyryyttä joka on ilmiönä itselleni muutoin niin vieras.

Ei kommentteja: